Browsing by Title
Now showing items 3106-3125 of 3542
-
(2017)Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan uskonnonvapauden tulkintaa Ranskassa ja Isossa-Britanniassa siitä näkökulmasta, kuinka maissa suhtaudutaan uskonnollisten symbolien käyttöön julkisissa oppilaitoksissa. Uskontoon liittyvät kysymykset ovat herättäneet viime vuosina paljon keskustelua Euroopassa. Erityisesti uskonnollisten symbolien käyttäminen kouluissa tai työpaikoilla on monissa maissa noussut huomion kohteeksi. Tutkimus on oikeusvertaileva. Vertailumaiksi on valittu Ranska ja Iso-Britannia, koska maat edustavat erilaisia suhtautumistapoja uskonnollisten symbolien käyttöön julkisissa oppilaitoksissa. Ne sopivat vertailumaiksi myös sen vuoksi, että ne molemmat ovat länsieurooppalaisia, valtauskonnoltaan kristittyjä maita ja niillä kummallakin on kokemusta monikulttuurisuudesta ja erilaisista uskonnoista. Lähteinä tutkimuksessa käytetään vertailumaiden lainsäädäntöä sekä lainsäädännön valmistelumateriaalia, oikeuskäytäntöä ja -kirjallisuutta sekä yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta. Lisäksi huomiota kiinnitetään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uskonnonvapautta koskeviin oikeustapauksiin. Ranskassa ja Britanniassa vallitsee hyvin erilainen käytäntö uskonnollisten symbolien käytön sallimisen suhteen siitä huolimatta, että mailla on paljon yhtäläisyyksiä historian, kulttuurin ja uskonnon suhteen. Ranskassa on vuodesta 2004 asti lailla kielletty näkyvien uskonnollisten symbolien käyttäminen julkisissa kouluissa. Britanniassa taas yleensä uskonnollisten symbolien käyttäminen koulussa on sallittu. Kuitenkin myös Britanniassa on ollut tapauksia, joissa oppilaan oikeutta käyttää tiettyjä islamilaisia vaatteita on rajoitettu. Tutkimuksessa tarkastellaan mahdollisia selittäviä tekijöitä maiden erilaiselle suhtautumiselle uskonnollisten symbolien käyttöön. Tällaisia tekijöitä ovat erityisesti uskonnon ja valtion erottaminen Ranskassa ja vertailumaiden erilainen suhtautuminen monikulttuurisuuteen. Tutkimuksessa pohditaan myös näkemyksiä, joiden mukaan Ranskan uskonnollisten symbolien kiellon taustalla on pikemminkin pyrkimys rajoittaa nimenomaan islamin näkyvyyttä, eikä niinkään kaiken uskonnollisuuden ylipäänsä. On ehdotettu, että tämä suhtautuminen islamiin voi johtua tietyistä eroista perinteisen islamilaisen ja länsimaisen ajattelutavan välillä. Toisaalta on myös ehdotettu, että taustalla voi olla myös islamofobisia tai muukalaisvastaisia asenteita. Tutkimuksessa päädytään kuitenkin siihen, että nämä eivät ole keskeisiä selittäviä tekijöitä vertailumaiden käytännöille. Tarkasteluun on otettu myös ajatuksia siitä, että suhtautuminen uskonnollisiin symboleihin liittyy laajempiin kysymyksiin kansallisvaltioiden identiteetistä. On mahdollista, että sekä Ranska että Iso-Britannia käyvät läpi identiteettikriisiä, joka heijastuu niiden suhtautumiseen uskonnollisten symbolien käyttöön. Lisäksi on mahdollista, että vertailumaiden käytännöt eivät ole täysin vastakkaisia, vaan niiden välillä on pikemminkin aste-ero: molemmissa vertailumaissa uskonnollisten symbolien käyttöä julkisissa oppilaitoksissa on tietyissä tapauksissa rajoitettu.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon naispappeuskysymystä uskonnon- ja omantunnonvapauden sekä yhdenvertaisuuden välisessä perusoikeuksien kollisiotilanteessa. Etiikkaan ja moraaliin pohjautuvat omantunnon kysymykset eivät aina ratkea puhtaasti juridisin keinoin, vaan näitä kysymyksiä on tutkittava osana laajempaa yhteiskunnallista kokonaisuutta. Perusoikeuksien kollisiotilanteiden ratkaisemisessa on otettava huomioon oikeusnormien jaottelu sääntöihin ja periaatteisiin. Praktisen konkordanssin teorian mukaan perusoikeuksien kollisiotilanteessa se perusoikeus, joka punnitaan toista kevyemmäksi ei menetä olemassaoloaan, vaan punninnan hävinnyttä perusoikeutta on edelleen pyrittävä toteuttamaan mahdollisimman laajasti. Perustuslakivaliokunta on johtanut perusoikeusjärjestelmän kokonaisuudesta yleisiä perusoikeuden rajoittamista koskevia vaatimuksia, joista tutkielmassani käsittelen perusoikeusrajoituksen suhteellisuutta ja perusoikeuden ydinalueen koskemattomuutta. Evankelis-luterilainen kirkko kuuluu osana julkishallintoon, mutta kirkolla on erityinen asema yhteiskunnassa. Evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallisen erityisaseman turvana on perustuslain (731/1999) 76 §, jonka mukaan kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa. Kirkkolain (1054/1993) 2 luvun 2 §:n mukaan kirkkolakia koskeva ehdotus annetaan eduskunnan käsiteltäväksi hallituksen esityksenä, eikä siihen esitystä annettaessa enää voida tehdä asiasisällöllisiä muutoksia. Kirkon oikeuteen voidaan katsoa laajassa merkityksessä kuuluvan myös kirkon ylipositiivinen arvopohja, jolla tarkoitetaan Raamattua, kirkon oppia sekä sen tulkintana kirkon tunnustusta. Uskonnonvapaus on yksi demokraattisen yhteiskunnan perusvaatimuksia, joka voidaan jakaa passiiviseen ja aktiiviseen ulottuvuuteen. Uskonnonvapauden käyttämisestä säädetään tarkemmin uskonnonvapauslaissa (453/2003). Naispappeuden vastustajat ovat perustelleet näkemystään vetoamalla Raamattuun ja katsoneet, että naispappeus loukkaa heidän henkilökohtaista uskonnonvapauttaan. Perustuslain 6 §:n mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, eikä ihmisiä saa asettaa muihin nähden eri asemaan ilman hyväksyttävää perustetta. Julkisen vallan velvollisuutena on turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Kuitenkin laissa naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta (609/1986) on säädetty, että tasa-arvolakia ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan. Korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus ovat kuitenkin oikeuskäytännössään vakiintuneesti katsoneet, että sen jälkeen kun evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden vuonna 1986, tasa-arvolain soveltamisalarajausta ei tulisi tulkita kovin ahtaasti.
-
(2017)Tutkielmassa pohditaan uskonnon- ja omantunnonvapauden ja syrjinnän kiellon näkökulmasta sitä, millä edellytyksillä ja missä olosuhteissa työnantajan on mahdollista asettaa rajoituksia työntekijän oikeudelle pitää uskontoon tai vakaumukseen liittyviä symboleita, tunnuksia tai asusteita työpaikalla. Tarkastelun kohteina ovat sekä yksityisten työnantajien työntekijät että virkamiehet ja muut julkisyhteisöjen palveluksessa olevat. Tutkielma koskee sekulaareja, tunnustuksettomia työpaikkoja. Uskonnolliset yhdyskunnat ja yhteisöt sekä muut työpaikat, joilla on vakaumuksellinen eetos, jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Lähteinä käytetään lainsäädäntöä, lainsäädännön esitöitä ja muita virallislähteitä, oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta ja -artikkeleita. Suomalaista käytäntöä on aiheesta vähän, joten pääpaino on ylikansallisten elinten tulkintaratkaisuilla, joista pyritään etsimään uskonnon- ja omantunnonvapauden suojan minimitasoa. Tärkeitä lähteitä ovat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ja sen edeltäjän ihmisoikeustoimikunnan sekä YK:n ihmisoikeuskomitean ratkaisut. Lisäksi merkitystä on kahdella EU-tuomioistuimen antamalla ennakkoratkaisulla, jotka antavat lisävaloa yhdenvertaisuuslain taustalla vaikuttavan työsyrjintädirektiivin tulkintaan. Kansainvälisen suojan minimitasoa pyritään selvittämään vertailemalla keskenään EIT:n ja ihmisoikeuskomitean käytäntöä, jotka eroavat toisistaan ennen kaikkea EIT:n soveltaman harkintamarginaalidoktriinin vuoksi, ja sovittamalla käytännöstä saatavia johtopäätöksiä yhteen EU-oikeudellisen tulkinnan kanssa. EU-oikeudessa lähtökohta on syrjinnän kiellossa, ja olennaista on välittömän ja välillisen erilaisen kohtelun ero ja niihin sovellettavat erilaiset oikeuttamisperusteet. Tutkielma koostuu kuudesta pääkappaleesta. Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa avataan tutkimuskysymyksen valtiosääntöoikeudellista taustaa, uskonnon- ja omantunnonvapautta ja syrjinnän kieltoa perus- ja ihmisoikeuksina sekä työnantajan työnjohto- ja valvontaoikeutta. Kolmannessa kappaleessa pyritään selvittämään, minkälaisia uskontoja ja muita vakaumuksia uskonnon- ja omantunnonvapauden suojan piiriin kuuluu, ja millainen yhteys asulla tai tunnuksella tulee olla kyseessä olevaan vakaumukseen, jotta sen pitäminen saisi suojaa uskonnon tai uskon tunnustamisena. On esimerkiksi epäselvää, suojaako uskonnon- ja omantunnonvapaus myös poliittisia ja filosofisia vakaumuksia ja voidaanko vakaumuksen tai sen tunnustamisen laadulle asettaa objektiivisia kriteerejä, vai onko lähdettävä uskonnonvapauteen vetoavan henkilön omasta näkemyksestä. Neljännessä kappaleessa tarkastellaan uskonnollisten asujen ja tunnusten käytölle asetettavien rajoitusten hyväksyttävyyttä kansainvälisen käytännön valossa niin uskonnonvapauden rajoitusten kuin syrjintäkieltojenkin näkökulmista. Viidennessä kappaleessa pyritään tuomaan tarkastelua käytännöllisemmälle tasolle pohtimalla uskonnollisten tunnusten käytölle asetettavien kieltojen tai rajoitusten sallittavuutta erilaisissa esimerkkikonteksteissa ja erilaisilla perusteilla kotimaisessa oikeusjärjestelmässä. Esimerkkeinä pohditaan muun muassa yksityisen työnantajan intressiä välittää neutraalia yrityskuvaa ja asiakkaiden mielipiteiden merkitystä uskonnollisten tunnusten rajoittamisen sallittavuudelle, sekä julkisen vallan neutraaliusintressiä, jonka piirissä tarkastellaan esimerkiksi poliisien, tuomareiden ja opettajien oikeudellista asemaa. Tämän jälkeen siirrytään johtopäätöksiin.
-
(2021)Uskontojen asemaa Euroopassa pohditaan uudelleen. Uskonnollisten symbolien rajoittamiseen liittyvät toimet heijastelevat tarvetta määritellä uskonnon paikkaa yhteiskunnassa. Etenkin viime vuosikymmeninä voimistunut sekularisaatiokehitys, kasvava maahanmuutto, ihmisten lisääntyvä liikkuvuus Euroopan rajojen sisällä sekä valtava uskonnollinen pluralismi luovat tarvetta tehdä linjanvetoja eurooppalaisella tasolla. Sekularismin pyrkimyksenä on erottaa valtiovallan toiminnasta kaikki uskonnollinen aines, jotta valtio voisi kohdella kaikkia uskontoja neutraalilla tavalla. Esimerkiksi Ranskassa toteutetaan vahvaa valtion ja uskonnon erottelua, joka perustuu laïcité-periaatteeseen. Sekularismin ongelmana on kuitenkin pidetty sen tulkintaa kristillisen maailmankatsomuksen eduksi. Tämä tulkinta asettaa monesti uskonnolliset vähemmistöt, etenkin islaminuskoiset, huonompaan asemaan. Tämä tutkielma tarkastelee uskonnonvapauden ja sekularismiperiaatteen rajapintaa. Tutkimusmenetelmä on pääosin lainopillinen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä tarkastelemalla pyritään ottamaan selvää siitä, minkälaisin edellytyksin voidaan asettaa rajoituksia uskonnonvapauden ulkoisille ilmenemismuodoille. Tarkastelu tiivistyy kysymykseen siitä, mikä on uskonnollisten symbolien sallittavuus julkisessa tilassa. Näiden kysymyksenasettelujen kautta pohditaan myös Euroopan uskonnollista identiteettiä. Tämän selvittämiseksi tarkastellaan Euroopan unionin arvopohjaa sekä jäsenvaltioiden eroavaisuuksia ilmentäviä kansallisia identiteettejä. Tutkimuksessa pyritään löytämään lähtökohtia eurooppalaisen identiteetin määrittelyyn sekä selvittämään sen sisältöä uskontojen näkökulmasta. Eurooppalaisen oikeuskäytännön tarkastelussa voidaan havaita sekularismiperiaatteeseen liittyvien perusteluiden sisältävän tiettyjä epäjohdonmukaisuuksia. Siinä missä kristinuskoon kuuluvat uskonilmaisut on oikeuskäytännössä usein katsottu sallituiksi, muslimien kohdalla uskonnonvapauteen kohdistuvia rajoituksia on monesti pidetty perusteltuina. Tähän vaikuttaa osittain myös kristinuskon asema kulttuurisena elementtinä Euroopassa. Oikeuskäytännön osalta on lisäksi todettava, että näiden kysymysten alueella Euroopassa vallitsee merkittäviä kansallisia eroja, jotka kytkeytyvät jäsenvaltioiden oikeuskulttuureihin. Eurooppalaisten tuomioistuinten tuleekin ratkaisua antaessaan huomioida nämä kansalliset tilanneherkkyydet. Eurooppalaiseen identiteettiin voidaan liittää ajatus yhteisistä kristillistä juurista. Niiden voidaan kuitenkin myös nähdä jo haalistuneen ja menettäneen merkityksensä nyky-Euroopassa siten, että ne eivät enää suurilta osin määrittele eurooppalaista identiteettiä. Myös Euroopan unionin suhtautumista uskontoihin voidaan pitää suhteellisen neutraalina, vaikka unionissa otetaankin huomioon uskonnollisten ryhmien merkitys yhteiskunnallisina toimijoina.
-
(2021)Tutkielman aiheena on rikoslain 17 luvun 10 §:ssä kriminalisoitu uskonrauhan rikkominen. Uskonrauhan rikkomisen kriminalisointia ja erityisesti siihen sisältyvää jumalanpilkkasäännöstä on kritisoitu oikeuskirjallisuudessa laajasti. Uskonrauhan rikkomisen kriminalisointi on rajoitus sananvapauteen, jota voidaan pitää yhtenä länsimaisen demokraattisen yhteiskunnan peruspilarina. Sananvapaus ei ole kuitenkaan rajoittamaton oikeus. Sananvapautta voidaan rajoittaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10(2) artiklan mukaan silloin kun se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa esimerkiksi muiden oikeuksien turvaamiseksi. Tutkimuksessa on tarkoitus selvittää, voidaanko uskonrauhan rikkomisen kriminalisointia pitää hyväksyttävänä kriminalisointiperiaatteiden valossa. Käsiteltävinä kriminalisointiperiaatteina tutkimuksessa ovat oikeushyvien suojelun periaate, ultima ratio -periaate, ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate, laillisuusperiaate ja hyöty–haitta-punninnan periaate. Kriminalisointiperiaatteet voidaan nähdä eräänlaisina kriittisinä työvälineinä, joiden asettamien vaatimusten on täytyttävä, jotta kriminalisointia voidaan pitää hyväksyttävänä. Uskonrauhan rikkomisen kriminalisoinnin suojelukohteina ovat kansalaisten uskonnolliset vakaumukset ja tunteet sekä uskonrauha yhteiskunnassa. Säännöksen taustalla ovat siten sekä yleinen järjestys että uskonnonvapaus. Tutkimuksessa arvioidaan muun muassa, voidaanko sananvapautta rajoittaa uskonnollisten vakaumusten ja tunteiden suojaamiseksi ja kuuluvatko uskonnolliset vakaumukset ja tunteet uskonnonvapauteen.
-
(2020)Pro gradu -tutkielman aiheena on Rikoslain 17 luvun 10 §, jossa kielletään rangaistuksen uhalla Jumalanpilkka, pyhän herjaaminen sekä uskonnonharjoituksen häirintä. Tutkielmassa käydään lyhyesti läpi säännöksen historia ja tehdään analyysi sen perusteluista ja suojelukohteista. Tutkimuskysymykseksi on valikoitu selvittää miten hyvin säännös kestää oikeuden sisäisistä seikoista johdettua kritiikkiä. Tähän vastataan heijastamalla pykälää oikeuden sisäisiin rangaistavuuden rajoitteisiin. Rajoitteet katsotaan tutkimuksessa olevan perusoikeudet ja oikeudelliset periaatteet. Uskonrauhasäännös on saanut nykyisen muotonsa pitkän kehityksen tuloksena. Alkujaan jumalien pilkkaaminen kiellettiin kirouksen pelosta ja myöhemmin varjeltiin valtauskonnon puhdasoppisuutta. Modernit “jumalanpilkka” -säännöt perustellaan puolestaan uskonnollisten tunteiden suojalla. Näin on myös tutkielman aiheena olevan Suomessa voimassaolevan säännöksen laita. Säännös rajoittaa sananvapautta joka on perusoikeus. Näin ollen sen tulee olla perusteltavissa perusoikeusrajoitteiden näkökulmasta. Hallituksen esityksessä säännöksen suojelukohteeksi määritelty uskonnollisten tunteiden suoja ei suoraan oikeuta perusoikeusrajoitukseen. Perustuslakivaliokunta esitti tulkinnan jonka mukaan uskonnollisten tunteiden suojalla myös yleinen järjestys ja uskonnonvapaus tulevat suojelluiksi ja siten se katsoi säännöksen olevan hyväksyttävissä. Tutkielmassa pyritään selvittämään kuinka hyvin nämä perustelut kestävät kriittistä tarkastelua. Lainsäätäjältä on jäänyt ottamatta kantaa ja siten myös perustelematta säännöksen suhde yhdenvertaisuuteen. Tutkielmassa pyritään hahmottamaan säännöksen mahdollista ristiriitaa yhdenvertaisuuden kanssa. Säännöksestä on korkeimman oikeuden tapaus. Tutkielman lopuksi pyritään analysoimaan ja kommentoimaan tapausta aikaisemmin selvitetyn valossa.
-
(2021)Europeiska unionens råd antog år 2000 ett direktiv om inrättande av en allmän ram för likabehandling, det s.k. arbetsdiskrimineringsdirektivet (2000/78/EG). I direktivet stadgas om hurudana yrkeskrav som inte ska betraktas som diskriminering, trots att de har samband med en av de diskrimineringsgrunder som nämns i direktivet. I direktivets artikel 4 (2) preciseras i vilka situationer yrkeskrav som baserar sig på religion ska anses legitima för sådana arbetsgivare, vars etiska grundsyn grundar sig på religion eller övertygelse. Direktivet har i finsk rätt satts i kraft genom diskrimineringslagen (1324/2014). Diskrimineringslagen förbjuder diskriminering på grund av religion i anställningssituationer. Detta förbud gäller även religiösa organisationer, såsom kyrkor, religiösa samfund och föreningar som arbetar på religiös grund. Särbehandling på grund av religiös tillhörighet, religiös övertygelse eller religiös livsstil är förbjuden, om inte arbetsgivaren kan uppvisa en legitim grund för yrkeskravet. Särbehandlingen kan betraktas som legitim endast om den föranleds av verkliga och avgörande krav som gäller arbetsuppgifternas art och utförande. Dessutom förutsätts att särbehandlingen är proportionerlig för att ett legitims syfte ska uppnås (diskrimineringslagen 12 § 1 mom.). Dessa undantag från det allmänna diskrimineringsförbudet i direktivet kallas i rättslitteraturen för GOR-undantag. Riksdagens grundlagsutskott har vid upprepade tillfällen vidhållit, att evangelisk-lutherska kyrkan i Finland har rätt att kräva medlemskap i kyrkan både i sådana arbets- och tjänsteförhållanden som har en nära anknytning till religionsutövning och i sådana, som med beaktande av arbetets innehåll inte har en direkt koppling till kyrkans religiösa verksamhet. I avhandlingen granskas huruvida religiösa organisationer i Finland har rätt att förutsätta religiösa egenskaper av arbetssökande i anställningssituationer och vid besättande av kyrkliga tjänster i sådana arbets- och tjänsteförhållanden vars arbetsuppgifter inte direkt anknyter till samfundets religiösa verksamhet eller lära. Ytterligare undersöks i avhandlingen huruvida religiösa organisationer som i anställningssituationer nyttjar GOR-undantaget, har rätt att på basen av sin egen självuppfattning definiera, huruvida en särskild religiös egenskap är ett legitimt krav i anställningsförhållandet. Avhandlingen behandlar även sådana moralkrav som religiösa organisationer på basen av sin etiska grundsyn ställer på sina anställda. T.ex. krav på en heterosexuell livsstil är vanliga bland religiösa samfund. Deras legitimitet kräver en noggrann bedömning av den religiösa arbetsgivarens etiska grundsyn samt arbetsuppgifternas innehåll.
-
(2022)This master’s thesis is a study with respect to prospectus regulation in the EU and Australia. This thesis sets out to discover whether a prospectus summary drawn up in accordance with EU standards could be utilised in a secondary listing in Australia. The thesis utilises legal dogmatics as a basis point for the analysis for the regulatory framework in the EU. Methods of comparative law is also utilised to highlight similarities and differences between the pragmatic functionality of the two jurisdictions’ prospectus regulation regimes. The thesis first analyses the current regulatory framework in the EU with respect to prospectuses with a focus on prospectus summaries as well as investigates the policy reasons for recent regulatory reforms. Based on the analysis of the current regulation on prospectus summaries in the EU, the thesis presents an example summary. The thesis then goes on to examine the example summary in the Australian context, analyses whether the example summary may be utilised in Australia, and what are the policy reasons behind any necessary changes. Lastly, the thesis compares the two jurisdictions’ regulatory framework from a policy point of view to analyse what objectives are driving the legislative outcomes. The thesis found that the example summary compiled in accordance with the EU prospectus regulation can be made compatible with the Australian standards with minor additions and adjustments and that overall, the two regulatory frameworks share the objectives of investor protection and market efficiency which are reflected in the regulatory texts.
-
(2022)Inom processrätten har utveckling på senare tid skett, bland annat genom Finlands anslutning till EMRK och genomförande av EMRD:s praxis. Genom detta har begreppet rätt till en rättvis rättegång etablerats, som också innefattar de traditionella processprinciperna om muntlighet, omedelbarhet och kontradiktion. Ny teknik och förändrade behov ökar dock frågeställningen kring om dessa huvudregler borde modifieras. I avhandlingen granskas därför om det är möjligt att utöka användningen av bild- och ljudupptagna (inspelade) förhör från förundersökningen som bevis i rättegång i Finland. Fokus ligger på den del av kontradiktionen som ger svaranden rätt att förhöra vittnen (rätten till motförhör) och särskilt EMRK 6.3d art. och EMRD:s tolkningspraxis. Den huvudsakliga regleringen som styr användning av inspelade förhör som bevis finns i Finland i RB 17:24.2 och 17:24.3. Huvudregeln här och genom EMRK 6.3d art. är att motförhör ska ha möjliggjorts för att kunna använda sådana som bevis, och man har särskilt fokuserat på situationer med sexualbrott eller unga målsägande, alternativt att goda grunder för användning föreligger. I Sverige trädde vid årsskiftet 2021/2022 ny reglering i kraft som möjliggör utökad användning av inspelade tidiga förhör som bevis. I en rättsjämförelse med den finländska regleringen framstår den som öppnare och mindre specificerad som undantag. Krav på motförhör finns, men har inte en lika stark roll. Jämförelsen är särskilt intressant då grunderna till bevisregleringen i de båda länderna är likartade samt att bägge binds av EMRK, även om vissa olikheter också finns och kan ge ledning. Många fördelar konstateras finnas med inspelade förhör, och man kan t.ex. peka på förhörspersonernas minnesbilder under tidiga förhör, skydd för förhörspersonen samt möjligheten att granska uppgifterna i efterhand. Samtidigt är problematiken på området i jämförelse med fysiska förhör i rättegången en mycket problematisk straffprocessrättslig frågeställning sett till motförhörets roll. Det är t.ex. inte någon självklarhet att misstanke delgetts någon tidigt i förundersökningen så att motförhör där kan möjliggöras. EMRD har genom sin praxis konstaterat att motförhöret på vissa villkor inte längre är ett absolut krav, utan fokus ligger på att rättegången som helhet är rättvis och att svaranden i övrigt kan anses ha haft möjlighet till försvar. I bedömningen kring detta granskas om det finns goda grunder för användningen, vilken vikt ett bevis har och om bristerna i svarandens rättigheter kompenserats. Med avseende på detta kunde ett utvidgat förfarande utan absolut krav på motförhör tillåtas också i Finland om bedömningskriterierna beaktas, även om huvudregeln om fysiska förhör och motförhör fortfarande behöver kvarstå. I vilka fall utvidgning särskilt är skäligt utreds med en genomgång av de kriterier som EMRD ställt ut.
-
(2023)Både den finska och europeiska lagstiftningen avseende företagsförvärv eller koncentrationer innehåller bestämmelser om det så kallade genomförandeförbudet, vilket innebär att företag inte får genomföra en koncentration innan europeiska kommissionen eller nationella konkurrensmyndigheterna i medlemsstaterna har godkänt koncentrationen. Detta förbud är en del av kontrollsystemet vilket kallas för koncentrationskontroll. De överstatliga EU-reglerna om koncentrationskontroll hittas i rådets förordning nr 139/2004 om kontroll av företagskoncentrationer, även kallad för koncentrationsförordningen. Koncentrationsförordningen har fungerat som modell för flera olika medlemsstaters konkurrensregler, inklusive Finland. Genomförandeförbudet har som syfte att säkerställa att europeiska kommissionen eller nationella konkurrensmyndigheterna har möjlighet att utreda om en koncentration inte hämmar konkurrensen, det vill säga att den är förenlig med den gemensamma marknaden. Av genomförandeförbudet följer att parterna i en koncentration får inte vidta sådana åtgärder som skulle medföra att koncentrationen har genomförts för tidigt, innan koncentrationen har blivit godkänt. Tyvärr innehåller inte koncentrationsförordningen eller finska konkurrenslagen någon direkt definition av genomförandeförbudet, utan förbudet måste härledas utgående från koncentrationsförordningen, EU-domstolens, tribunalens och europeiska kommissionens rättspraxis och riktlinjer. Dessutom kan viss jämförelse göras mellan EU och Finland med hjälp av besluten som Konkurrens- och konsumentverket har gjort i Finland. Erfarenhet har visat att beaktandet av genomförandeförbudet inte alltid är en enkel uppgift. Parterna i en koncentration måste nämligen ofta göra särskilt svåra avvägningar mellan köparens legitima intresse att bevara målföretagets värde och de konkurrensrättsliga kraven på att inte till exempel utbyta känslig information eller erhålla kontroll av målförtaget under tiden då godkännande inväntas. Detta gäller särskilt i situationer när parterna är konkurrenter sinsemellan. Avhandlingen har således två huvudsakliga forskningsfrågor. Först undersöks när en koncentration anses ha genomförts och på detta sätt få en bild av genomförandeförbudets omfattning mot bakgrund av de olika reglerna i EU och finsk lagstiftning. Vidare undersöks det hur genomförandeförbudet och andra regler i koncentrationsförordningen har egentligen förverkligats och om det finns en särskild utvecklingsriktning som kan iakttas i rättspraxis. Målet med att jämföra EU:s överstatliga regelverk med finska reglerna om koncentrationskontroll är att klargöra hurdana skillnader och likheter olika regelverken kan ha, trots att de finska reglerna tagit modell från koncentrationsförordningen. I avhandlingen har som metod valts den rättsdogmatiska metoden för att kunna producera information och bättre förstå nuvarande rättsläget, de rättsliga problemen med gun-jumping, orsakerna till den senaste utvecklingen inom området och hurdan betydelse utvecklingen har för koncentrationskontroll.
-
(2014)Syftet med avhandlingen är att kartlägga utsträckningen av skattemyndigheternas prövningsrätt i dispensärenden. I avhandlingen utreds vilka gränserna för skattemyndigheternas prövningsrätt är och hur de kan gestaltas i den gällande rätten. Största fokus ligger ända? på att utreda på vilket sätt skattemyndigheternas prövningsrätt begränsas i dispensärenden. Metoden är rättsdogmatisk. Samtliga skatterättsliga dispensärenden brukar i ra?ttslitteraturen ofta betraktas som en form av skattelättnader. Det är fråga om ärenden där lagstiftaren gett skattemyndigheterna en möjlighet, men inte en skyldighet att på ansökan befria den skattskyldige från en viss skyldighet, förutsatt att kriterierna i lag uppfylls. Kännetecknande för dispensärenden är således att de ger skattemyndigheterna en vidsträckt prövningsrätt. Prövning kan definieras som en aktivitet där myndigheterna utreder vilka olika alternativa avgöranden som blir möjliga i en specifik situation och med pro?vningsra?tt avses sedan myndigheternas möjlighet att välja ett av alternativen. I syfte att beskriva myndigheternas pro?vningsra?tt har man traditionellt utnyttjat begreppen rättsprövning och a?ndama?lsenlighetspro?vning. Med rättsprövning avses att beslutet kan motiveras med stöd av rättskälleläran. Med ändamålsenlighetsprövning avses däremot att beslutet kan motiveras med ändamålsenlighetssynpunkter med utgångspunkt i det offentligas intresse. I rättslitteraturen och lagens förarbeten definierar man ofta skattemyndigheternas prövningsrätt genom att klassificera dispensärendet. Genom att klassificera ett dispensärende som antingen materiellt eller formellt strävar man efter att kasta ljus på utsträckningen av skattemyndigheternas prövningsrätt. Samma situation föreligger då man klassificerar beslut i dispensärenden som antingen beskattningsbeslut eller förvaltningsbeslut. Med hänsyn till att skattemyndigheternas prövningsrätt till synes är väldigt vidsträckt i dispensärenden ger dessa klassificeringar upphov till att man ofta i lagens förarbeten och i rättslitteraturen anser att dispensärenden avgörs på basis av ändamålsenlighetsprövning. I denna avhandling tas avstånd från dessa klassificeringar. I avhandlingen klarläggs däremot utsträckningen av skattemyndigheternas prövningsrätt genom att granska de olika element som prövningen består av och hur dessa begränsas. I dispensärenden finns det i regel lagstadgade förutsättningar som måste vara uppfyllda för att skattemyndigheterna ska kunna bevilja dispens. Den prövning som skattemyndigheterna grundar sitt beslut på kan helt och hållet karakteriseras som rättsprövning då skattemyndigheterna kommer fram till att en förutsättning i lag inte uppfylls. Dispens kan då inte beviljas och ärendet har inte lämnat något utrymme för egentliga ändamålsenlighetssynpunkter utan beslutet måste motiveras med stöd av rättskälleläran. Då man granskar skattemyndigheternas prövningsrätt i en situation där de lagstadgade förutsättningarna för beviljade av dispens är uppfyllda, men där lagens ordalydelse (skattemyndigheterna kan bevilja dispens) till synes ändå ger myndigheterna en vidsträckt prövningsrätt, måste man beakta de rättsprinciper som styr myndigheternas prövning. Myndigheterna är skyldiga att beakta de förvaltningsrättsliga rättskyddsprinciperna då de utnyttjar sin prövningsrätt. Skattemyndigheternas beslut får således inte stå i strid med jämlikhetsprincipen, objektivitetsprincipen, proportionalitetsprincipen, förtroendeskyddsprincipen och ändamålsbundenhetsprincipen. Jämlikhetsprincipen är i detta sammanhang av väldigt stor betydelse. Jämlikhetsprincipen förutsätter att skattemyndigheterna behandlar de skattskyldiga jämlikt och att dispensärenden avgörs på enhetliga grunder. Skattemyndigheterna är med andra ord skyldiga att fatta beslut gällande beviljande av dispens i enlighet med sin tidigare praxis. Vidare är skattemyndigheterna skyldiga att även sinsemellan koordinera sitt beslutsfattande så att det som en helhet uppfyller kravet på jämlikhet. Traditionellt har ändamålsbundenhetsprincipen lyfts fram som en av de viktigaste rättsprinciperna vad gäller begränsandet av myndigheternas prövningsrätt. Skattemyndigheterna är skyldiga att fatta beslut som tjänar syftet med den ifrågavarande lagstiftningen. Skattemyndigheterna är således skyldiga att utreda syftet med skattelättnaden eller undantagstillståndet. Vidare är skattemyndigheterna skyldiga att fatta beslut som överensstämmer med EU-rätten. EU-rättspraxis tyder till exempel på att skattelättnader som kan påverka de inre marknaderna inte får beviljas på basis av en behovsprövning eftersom de då kan anses utgöra förbjudet statsstöd. Då man beaktar att samtliga ovannämnda laglighetskriterier måste uppfyllas i samband med beslutsfattandet kan man konstatera att skattemyndigheternas prövningsrätt, trots lagens ordalydelse (kan bevilja), inte nödvändigtvis ger skattemyndigheterna en möjlighet att basera sitt beslut på ändamålsenlighetssynpunkter. Ifall man trots allt inte kan bryta ner prövningen i ett dispensärende i komponenter, måste dispensärendet avgöras med stöd av en slags helhetsbedömning. Beslutet måste med andra ord grunda sig på ändamålsenlighetssynpunkter. Då man inte kan peka ut vilka rättsliga argument ett beslut grundar sig på, kan man inte gärna säga att beslutet baserar sig på rättsprövning. Det är viktigt att märka att gränserna för skattemyndigheternas prövningsrätt i dispensärenden inte är statiska utan dynamiska. Då ett dispensärende är nytt, är skattemyndigheternas prövningsrätt som mest vidsträckt eftersom tidigare tolkningsställningstaganden saknas. Skattemyndigheternas prövningsrätt begränsas i takt med att ett jämförelsematerial bildas.
-
(2022)Tutkielmassa arvioidaan ilmastolain (609/2015) kaltaisen kansallisen puitelainsäädännön hyödyntämistä luonnon monimuotoisuuden eli biodiversiteetin turvaamiseksi. Aihetta ei ole aiemmin käsitelty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa. Tarkasteltua lakia nimitetään biodiversiteettilaiksi (BD-laiksi). Ihmistoiminnan aiheuttamaa luonnon monimuotoisuuden häviämistä eli luontokatoa ei ole onnistuttu pysäyttämään kansallisella tai ylikansallisella tasolla, vaan luontokato etenee osin kiihtyvällä tahdilla. BD-lain tarpeellisuutta ja soveltuvuutta arvioidaan ympäristön tilan, biodiversiteettiä koskevan säädösympäristön sekä osin myös ilmasto-oikeudellisen tutkimuksen perusteella. Luontokadon ohella ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ympäristöongelma, joka edellyttää laaja-alaisia muutoksia yhteiskunnan eri aloilla. Ilmasto-oikeudelliset puitelait ovat yleistyneet maailmalla vastaamaan tarpeisiin ilmastopolitiikan laaja-alaisuudesta, johdonmukaisuudesta, pitkäjänteisyydestä, tietoperusteisuudesta ja hyväksyttävyydestä. BD-lailla voitaisiin tavoitella vastaavia biodiversiteetin turvaamiseen liittyviä hyötyjä, minkä arvioimiseksi työssä kartoitetaan myös ilmastonmuutoksen ja luontokadon välisiä liittymäkohtia, yhtäläisyyksiä ja eroja. Tutkielmassa BD-lain mahdollisten toteutustapojen arviointia tukee oikeusvertaileva katsaus, joka kattaa Norjan, Ranskan ja Japanin ”biodiversiteettilait”. Lisäksi BD-lain toteutustapojen arvioinnissa hyödynnetään ilmasto-oikeudellisia puitelakeja koskevaa kirjallisuutta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan BD-lain suhdetta muuhun lainsäädäntöön käyttäen esimerkkinä luonnonsuojelulakia (1096/1996), joka on parhaillaan uudistettavana. Tutkielmassa tarkastellaan BD-lain ja luonnonsuojelulain välisiä soveltamisalakysymyksiä, kytkemismahdollisuuksia sekä tiettyjen säännösten vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja. Tutkielman johtopäätöksenä BD-laki vaikuttaa tarpeelliselta ja soveltuvalta keinolta biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehittämiseen. Samalla se on vain yksi vaihtoehdoista sääntelyn kehittämiseksi, eikä ilmastolakia suinkaan voida yksioikoisesti toisintaa BD-laiksi, koska ilmiöt eroavat toisistaan. Tutkimusnäyttö puitelakien vaikutuksista on yhä vähäistä niin ilmasto-oikeudessa kuin biodiversiteettioikeudessa. BD-laki voitaisiin toteuttaa sisällöllisesti eri tavoin, ja valinnat toteutustapojen välillä yhdessä lain toimeenpanon kanssa määräisivät lain vaikutukset. Tärkeää on järjestää BD-lain ja muun lainsäädännön suhde tavalla, joka mahdollistaa riittävän tehokkaan biodiversiteettiä turvaavan vaikutuksen, kun oikeutta tarkastellaan kokonaisuutena. Säädössuhteiden konkreettinen arviointi edellyttää pitemmälle jalostunutta ehdotusta BD-lain sisällöstä ja tietoa luonnonsuojelulainsäädännön kokonaisuudistuksen lopputuloksesta. Jatkossa luontokadon pysäyttämiseksi on arvioitava biodiversiteettiä turvaavan sääntelyn kehitystarpeita ja vaihtoehtoja avoimesti ja perusteellisesti. Tutkielma avaa oven monitieteiselle jatkotutkimukselle, jossa arvioidaan BD-lakia suhteessa muihin sääntelyn vaihtoehtoihin ottaen huomioon myös ylikansallinen kehitys. Tämän mahdollistamiseksi on tärkeää ryhtyä yksityiskohtaisemmin määrittelemään BD-lain vaihtoehtoisia toteutustapoja ja BD-lain suhdetta muuhun oikeuteen.
-
(2024)Rakentamisesta ja rakennuksista syntyy yli kolmasosa Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Samaan aikaan Suomessa rakennetaan vuositasolla noin 8 miljoonaa neliötä uutta kerrospinta-alaa. Tammikuussa 2025 voimaan tuleva rakentamislaki pyrkii puuttumaan rakentamisen päästöihin rakentamislupaa varten edellytettävällä ilmastoselvityksellä, jossa raportoidaan rakennuksen elinkaaren aikainen hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki. Käyttöön on tarkoitus ottaa myös uusien rakennusten hiilijalanjäljen raja-arvot. Pohjoismaissa vastaavankaltaisia sääntelyuudistuksia on käynnistetty viime vuosina, mutta EU:ssa rakennusten energiatehokkuusdirektiivin (EPBD-direktiivi) uudelleenlaadinta on paraikaa vasta vireillä ja sen rakennusten ilmakehän lämmitysvaikutuspotentiaalin (GWP) ilmoittamista koskevia vaatimuksia on tarkoitus alkaa soveltaa 2020-luvun lopulla. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin, kuinka uuden rakennuksen elinkaaren aikaisten päästöjen raportointia koskeva sääntely-ympäristö on kehittynyt sekä toisekseen täyttääkö rakentamislain uuden rakennuksen ilmastoselvitysvelvoite tulevan uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin elinkaaren aikaisen GWP:n raportointivelvoitteen ja toisaalta millaiset vähimmäisvaatimukset direktiivin revisio asettaa kotimaiselle raportointisääntelylle. Toiseen päätutkimuskysymykseen vastaamiseksi selvitetään ensin, vastaako rakentamislain mukainen hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen raportointi tulevan EPBD-direktiivin revision mukaista GWP:n raportointia sekä toisena miten uusien rakennusten elinkaaripäästöjen raportointivelvoitteiden soveltamisalat tulee rakentamislakia ja toisaalta uudelleenlaadittua EPBD-direktiiviä sovellettaessa ymmärtää ja miten ne vertautuvat keskenään. Tutkielmassa todetaan, että tähän asti rakennusten elinkaaripäästöjen laskennan raamit on muodostettu kansainvälisissä standardeissa ja päästölaskentaa on tehty osana vapaaehtoisten sertifiointijärjestelmien ympäristövaikutusten arviointia. Rakentamislain ja EPBD-direktiivin revision myötä rakennusten elinkaaripäästöjen raportoinnista tulee ensikertaa yleinen lakisääteinen velvoite. Tutkimus osoittaa, että kotimainen raportointivelvoite ylittää osin direktiiviin suunnitellut vähimmäisvaatimukset. Tämä mahdollistaa teoriassa kansallisen ilmastoselvityssääntelyn keventämisen esimerkiksi poistamalla hiilikädenjäljen raportointivelvoite tai lykkäämällä sääntelyn voimaantuloa. Uusi EPBD-direktiivi tulee kuitenkin ensivaiheessa vuodesta 2028 ja laajemmin vuodesta 2030 alkaen edellyttämään päästöjen ilmoittamista energiatodistuksella sekä uuden rakennuksen hiilijalanjäljen raportointivelvoitteen soveltamisalan laajentamista tiettyjä tällä hetkellä säädettyjä ja ehdotettuja poikkeuksia poistamalla. Lisäksi tutkimuksen myötä havaitaan tarve selkeyttää rakentamislakia etenkin sen osalta, tuleeko uuden rakennuksen rakentamista koskevaa sääntelyä ja siten esimerkiksi ilmastoselvitysvelvoitetta soveltaa rakennuksen laajennukseen ja sen kerrosalaan laskettavan tilan lisäämiseen.
-
(2013)Uudet korkovähennysrajoitukset tulivat voimaan vuoden 2013 alusta ja niitä sovelletaan ensimmäisen kerran vuoden 2014 verotuksessa. Korkovähennysrajoituksia säätelee elinkeinotulon verottamisesta annetun lain (24.6.1968/360, jäljempänä EVL) uusi 18 a §, joka rajoittaa yhteisön, avoimen ja kommandiittiyhtiön oikeutta vähentää korkomenojaan elinkeinotulon verotuksessa. Tutkielman tarkoitus on avata uutta säännöstä ja siihen liittyviä ongelmakohtia. Sen lisäksi se keskittyy korkovähennysrajoituksille vaihtoehtoisten puuttumiskeinojen etsimiseen ja niiden analysointiin. Tutkimuksen keskeisin osuus on selvittää, mikä on korkovähennysrajoitusten ja muiden puuttumiskeinojen keskinäinen suhde. Korkovähennysrajoituksia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 146/2012 vp) ei otettu kantaa säännösten keskinäiseen suhteeseen, mitä voidaan pitää ongelmallisena verotuksen ennustettavuuden ja oikeusvarmuuden kannalta. EVL 18 a § rajoittaa käytännössä ainoastaan etuyhteydessä olevien osapuolten välisiä nettokorkomenoja (korkomenot ovat suuremmat kuin korkotulot). Nettokorkomenojen ylittäessä verovuonna 500 000 euron rajan ne eivät ole vähennyskelpoisia siltä osin kuin ne ylittävät 30 prosenttia oikaistusta elinkeinotoiminnan tuloksesta. Tämän rajan ylittävät nettokorkomenot eivät ole vähennyskelpoisia siltä osin kuin niiden määrä on enintään yhtä suuri kuin etuyhteydessä olevien velkasuhteen osapuolten väliset nettokorkomenot. Verovelvollinen voi vapautua rajoitussäännöksistä, jos se esittää selvityksen, että sen oman pääoman suhde vahvistettuun tilinpäätöksen mukaisen taseen loppusummaan on korkeampi tai yhtä suuri kuin vahvistetun konsernitaseen vastaava suhdeluku. Vaihtoehtoisina puuttumiskeinoina on käsitelty verotusmenettelystä annetun lain (18.12.1995/1558, jäljempänä VML) 28 §:n yleistä veronkiertämissäännöstä, 29 §:n peiteltyä osinkoa, 31 §:n siirtohinnoitteluoikaisua sekä ulkomaisten väliyhteisöjen osakkaiden verotuksesta annettua lakia (16.12.1994/1217, jäljempänä VYL). Veron kiertämissäännöksen nojalla voidaan puuttua tilanteisiin, joissa oikeudellinen muoto ei vastaa taloudellista sisältöä ja joissa on kysymys ilmeisesti verosta vapautumisen tarkoituksesta. Korkojen vähennysoikeus on evätty säännöksen nojalla, mutta asiasta ei ole julkaistua oikeuskäytäntöä. Peitellyn osingon nojalla puututaan tilanteisiin, joissa osakeyhtiö antaa osakkaansa tai tämän omaisen hyväksi etuuden, jonka hinnoittelu poikkeaa olennaisesti tavallisesta. Säännöstä on harvemmin sovellettu yhteisön saamaan etuuteen. Siirtohinnoitteluoikaisun nojalla voidaan puuttua etuyhteydessä olevien tahojen väliseen liiketoimeen, jos siinä on noudatettu ehtoja, jotka poikkeavat, mitä riippumattomien osapuolten välillä olisi sovittu ja verovelvollisen elinkeinotoiminnan verotettava tulo on sen johdosta muodostunut pienemmäksi. Säännöstä on sovellettu koron markkinaehtoisuuteen puuttumiseen ja velkaa on pidetty säännöksen nojalla oman pääoman ehtoisena sijoituksena, mutta jälkimmäisestä ei ole julkaistua oikeuskäytäntöä. Väliyhteisölain nojalla voidaan verottaa Suomessa yleisesti verovelvollisen määräämisvallassa olevan matalan verotuskannan valtiossa asuvan yhteisön tuloa osakkaan tulona. Tutkimuksen lopussa esitellään kirjoittajan näkemys säännösten soveltamisjärjestyksestä: ensin huomioidaan koron yleinen vähennyskelpoisuus EVL 7 §:n ja 18.1 §:n 2 kohdan nojalla. Sen jälkeen arvioidaan erityissäännösten VML 31 §:n, väliyhteisölain sekä VML 29 §:n soveltuvuus. Peitellyssä osingossa on vähemmän erityissäännöksen piirteitä kuin siirtohinnoitteluoikaisussa. Yleissäännöstä VML 28 § sovelletaan vasta erityissäännösten jälkeen tai niiden ohella. Vasta tämän jälkeen sovelletaan korkovähennysrajoituksia. Ei ole merkityksetöntä, mikä esitellyistä säännöksistä valitaan sovellettavaksi. Osa säännöksistä edellyttää veron kiertämisen tai välttämisen tarkoitusta. Selvittämisvelvollisuuden ja todistustaakan jakautumisessa veroviranomaisen sekä verovelvollisen kesken on eroja eri säännösten soveltuessa. Lisäksi vastaoikaisu ei sovellu kaikkiin tapauksiin ja joissain tapauksissa voidaan määrätä veronkorotus.
-
(2022)Maastapoistumisverotuksen osalta on viime vuosien aikana siirrytty aiemmasta EU:n perusvapauksien tulkinnasta EU:n sekundäärilainsäädännön eli direktiivin noudattamiseen. Suomen ja muiden EU:n jäsenvaltioiden osalta tämä on tarkoittanut käytännössä veronkiertodirektiivin (EU 2016/1164) implementoimista kansalliseen lainsäädäntöön. Tämän johdosta veronkiertodirektiivin maastapoistumisverotusta koskeva 5 artikla on implementoitu Suomen kansalliseen lainsäädäntöön ja direktiivin mukaisia kansallisia säännöksiä on aloitettu soveltamaan Suomessa vuodesta 2020 lähtien. Vaikka EUT:n sekä Suomen kansalliset tuomioistuimet ovat jo vuosien ajan pitäneet ratkaisuissaan Suomen vanhoja maastapoistumisverosäännöksiä SEUT:n turvaaman sijoittautumisvapauden vastaisina, vasta veronkiertodirektiivin asettaman pakon edessä Suomi uudisti kansallista maastapoistumisverotusta koskevaa lainsäädäntöään veronkiertodirektiivin pohjalta. Tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, onko maastapoistumisverotusta sääntelevä EVL 51 e § nykyään veronkiertodirektiivin pohjalta tehdyn lakiuudistuksen jälkeen EU-oikeuden (veronkiertodirektiivi, EU:n perusvapaudet, EUT:n oikeuskäytäntö) mukainen. Tämän lisäksi tutkielmassa on tarkoitus selvittää myös, mitkä ovat EVL 51 e §:n uudistuksen mahdolliset vaikutukset maastapoistumisverotukseen Suomessa sekä sovelletaanko EVL 51 e §:ää Suomessa tehokkaammin lakiuudistuksen jälkeen.
-
(2019)Suomi on ansiokas lääketieteellisten tutkimusten maa. On Suomea tituleerattu ”geenitutkimuksen kärkimaaksikin”. Tutkimustoimintaa mahdollistavaa lainsäädäntöä on ollut täällä jo vuosikymmeniä, minkä lisäksi terveydenhuollossa on kerätty laaja-alaisesti erilaisia rekisteritietoja. Terveystietojen aineisto on jo sellaisenaan kattava ja arvokas, mutta liitettynä siihen vielä Suomen väestön pienuus geeniperimästämme löydettävine ominaispiirteineen, ovat lähtökohdat lääketieteellisten tutkimusten tekemiselle ja tulosten saamiselle erinomaiset. Tutkimusten tekoa tukemaan ja mahdollistamaan on perustettu biopankkeja, joihin kootaan ihmisperäisiä näytteitä, joihin voidaan liittää myös muita esim. elintapatietoja. Biologiset näytteet sisältävät kaikista arkaluonteisimpina pidettyjä tietoja – niistä voi olla mahdollista lukea koko ihmisen perimä, genomi eli tämän geneettiset ominaisuudet mukaan lukien sairastumisalttiudet ja sukujuuret. Näin ollen tutkimustulokset eivät välttämättä rajaudu vain näytteenantajaan, vaan voivat paljastaa asioita myös tämän perheestä ja muistakin sukulaisista. Toisaalta niin kuin voi tulla ilmi esim. itsellä tai vanhemmilla oleva, vaikka häpeälliseksikin koettava alttius johonkin tiettyyn sairausominaisuuteen, voi tutkimuksista vastapainona olla hyötyä tuleville sukupolville esim. juuri samaisia löydöksiä ajatellen. Biopankkitoimintaan ja geneettisiin tutkimuksiin kohdistuu puoltamisen ja positiivisten odotusten lisäksi keskustelua niiden riskeistä, ongelmista ja eettisyydestä. Keskustelun kohteiksi ovat nousseet mm. yksilön todelliset mahdollisuudet osallistua tutkimuksiin ja toisaalta hänen mahdollisuutensa olla varma, ettei hänen tietojaan niissä käytetä, kuinka taata mahdollisten löydösten edellyttämä asianmukainen jatkoneuvonta tai -hoito, entä kuinka taata uusia hoitomuotoja kehitettäessä niiden saatavuus kaikille, ja toisaalta, onko tiedon lisääntyminen yksilölle aina edes hyväksi sekä miten ratkaista esim. erilaiset tietojen ja tulosten väärinkäytön mahdollisuudet ja riski yksilön edun muuttumisesta lopulta hänen epäedukseen. Biopankkien tavoitteena on tukea lääketieteellistä tutkimustyötä, selvittää tautimekanismeja, luoda uusia hoitokeinoja sekä edistää lääkkeiden kehittämistä. Jo tähän mennessä on saatu rohkaisevia tuloksia esimerkiksi syöpä-, sydän- ja muistisairauksiin kohdistuneissa tutkimuksissa. Ns. perinteinen kaava on ollut: tietyt oireet -> tietty diagnostiikka -> tietty hoitotapa diagnoosin mukaan. Tänä päivänä meneillään on kuitenkin pyrkimys kohti yksilöllistetympää lääketiedettä, joka huomioisi enemmän mm. kunkin henkilön yksilölliset piirteet ja esim. lääkkeiden valinnassa tämän perinnölliset tekijät. Toisin sanoen siis yksilökeskeisemmillä diagnooseilla yksilöllisesti vaikuttavampiin hoitoihin. Taustalla on mm. P4-lääketieteen (predictive, preventive, personalised, participator) esiinmarssi. Suomessa valmistellaan tällä hetkellä biopankkilain kokonaisuudistusta ja säädettävänä on myös nimenomainen genomilaki. Molempien tavoitteena on sekä nykyisestään edistää tutkimusten tekemistä että myös luoda selkeä ja vahva lainsäädännöllinen konteksti niin tutkijoiden kuin yksilöiden oikeusturvaksi. Tarkoituksena on myös perustaa erillinen Genomikeskus väestön mahdollisimman kattavaa genomitietokantaa ylläpitämään. Oman lisänsä ovat tuoneet myös tietosuojalainsäädännön viime aikaiset tapahtumat. Meneillään on siis paljon. Suomen tulee hyödyntää ainutlaatuista potentiaaliaan niin kansalaisten kuin tutkimuskentän osalta – meidän kaikkien eduksi. Sääntelyn tulee olla selkeää ja vaikuttavaa, biopankkitoimintaa, tutkimuksia sekä tieteen edistämistä mahdollistavaa. Ensiarvoisen tärkeää on pitää samanaikaisesti huolta kaikkien intressitahojen oikeuksista, kuten erityisesti mahdollisuudesta yksityisyyden suojaan.
-
(2013)Koko mediatoimiala, yleisradiotoiminta mukaan lukien, on ollut ja tulee myös jatkossa olemaan, valtavien muutospaineiden alaisena mm. uudenlaisten internet-palveluiden kehittyessä. Myös suomalaisen julkisen palvelun yleisradiotoimijan ”Ylen” on pysyttävä tässä kehityksessä mukana. Sen toiminnan on kuitenkin täytettävä tiettyjä kriteereitä, jotta julkisrahoitteisuutta voitaisiin ylipäätään pitää perusteltuna. Julkisen palvelun yleisradiotoimintaa koskevaa lainsäädäntöä uudistettiin vuonna 2012. Rahoitusmallin muutoksen lisäksi vuoden 2012 lakiuudistuksen yhteydessä säädettiin myös Yleisradio Oy:n hallintoneuvostolle velvollisuus ennakolta arvioida uudet merkittävät palvelut ja toiminnot. Velvollisuus on johdettu suoraan Euroopan komission vuonna 2009 antamasta tiedonannosta valtiontukisääntöjen soveltamisesta julkiseen yleisradiotoimintaan. Tämä tutkimus keskittyy kuvailemaan uusien merkittävien palveluiden ennakkoarviointia ja sen taustoja. Jotta ennakkoarvioinnin käsittely olisi mielekästä, tutkimus etenee niin, että siinä ensin viitoitetaan julkisen palvelun perusteita ja kansallista julkisen palvelun tehtävänantoa, jonka jälkeen tarkastellaan EU-sääntelyn ja erityisesti valtiontukien vaikutusta julkisen palvelun yleisradiotoiminnan määrittelylle. Tutkimuksessa pyritään systematisoimaan julkisen palvelun yleisradiotoimintaa koskevaa lainsäädäntöä, keskittyen erityisesti kolmeen tutkimusteemaan: ? 1) Miten julkisen palvelun velvoitteen sisältö on määritelty Suomessa ja mikä sen suhde Euroopan unionin oikeuteen on? 2) Mikä on uusien merkittävien palveluiden ennakkoarviointi? Mihin sillä pyritään ja milloin ennakkoarviointi tulee suorittaa? 3) Minkälainen on Yleisradio Oy:n hallintoneuvoston asema erityisesti suhteessa uusien merkittävien palveluiden ennakkoarviointiin? Uusien merkittävien palveluiden ja toimintojen ennakkoarvioinnilla viitataan yleisradiolain 6.1 §:n 4 kohtaan ja 6 a §:ään, joissa Yleisradio Oy:n hallintoneuvostolle säädetään velvollisuus suorittaa ennakkoarviointi sellaisista uusista palveluista ja toiminnoista, joilla on vähäistä suurempaa vaikutusta tarjolla olevien sisältöpalveluiden kokonaisuuteen ja jotka ovat merkittävyydeltään, ajalliselta kestoltaan ja kustannuksiltaan olennaisia. Lisäksi ennakkoarviointi tulee suorittaa muutoinkin hallintoneuvoston harkinnan mukaan, jos se on perustellusta syystä tarpeellista. Ennakkoarvioinnissa arvioidaan ehdotetun palvelun julkista arvoa, eli sitä, vastaako se yhteiskunnan demokraattisiin, yhteiskunnallisiin tai kulttuurisiin tarpeisiin tai edistääkö se viestinnän moniarvoisuutta, kun otetaan asianmukaisesti huomioon sen potentiaaliset vaikutukset kaupankäyntiin ja kilpailuun markkinoilla. Komission tiedonannossa valtiontukisääntöjen soveltamisesta julkiseen yleisradiotoimintaan todetaan, että ennakkoarviointi on objektiivinen vain silloin, kun se teetetään taholla, joka on tosiasiallisesti riippumaton yleisradioyhtiön johdosta ja jolla on riittävät valmiudet ja resurssit tehtäviensä hoitamiseen. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, onko Yleisradio Oy:n hallintoneuvosto tiedonannon mukainen objektiivinen taho ennakkoarvioinnin suorittajana. Lisäksi ennakkoarviointia koskevassa luvussa pohditaan myös ennakkoarvioinnista tehdyn päätöksen suhdetta hallintopäätökseen ja sen valituskelpoisuutta.
-
(2018)Ilmastonmuutoksen torjuminen on yksi EU:n suurimpia haasteita, joka vaatii välittömiä toimia. Ilmastonmuutoksen torjumisen lisäksi EU:n on ratkaistava energian toimitusvarmuutta koskeva ongelma. Uusiutuvilla energialähteillä tuotetun sähkön lisääminen on tunnistettu yhdeksi ratkaisuksi mainittuihin ongelmiin. Komission nk. talvipaketilla päivitettiin EU:n vuoteen 2020 suunnatut ilmasto- ja energiatavoitteet asettamalla uudet tavoitteet, jotka tulee saavuttaa vuoteen 2030 mennessä. Vuoden 2016 lopussa julkaistu lainsäädäntöpaketti perustuu Pariisin ilmastosopimukseen, johon EU sitoutui joulukuussa 2015 pidetyssä YK:n Pariisin ilmastokonferenssissa. Paketissa esitettiin kahdeksan uutta säädösehdotusta, joihin sisältyy myös uusi vuoteen 2030 ulottuva uusiutuvan energian direktiivi. Direktiivissä asetetaan päivitetty uusiutuvan energian lisäämistä koskeva tavoite EU:lle. Päivitetyn tavoitteen mukaan vähintään 27 prosenttia EU:ssa kulutetusta energiasta tulee tuottaa uusiutuvista energialähteistä vuoteen 2030 mennessä. Uusiutuvan energian tavoitteiden saavuttamiseksi sekä tarvittavien kapasiteetin lisäysten toteutumiseksi EU on sallinut jäsenvaltioiden myöntää valtiontukea uusiutuvan energian tuotannolle. Jäsenvaltioilla on päätäntävaltaa kansallisen tukijärjestelmänsä suunnittelussa, sillä toimivalta energia-asioissa on jaettua ja uusiutuvan energian tukijärjestelmiä ei ole EU:ssa harmonisoitu. Jäsenvaltioiden tukijärjestelmien tulee olla EU:n valtiontukisääntelyn mukaisia, minkä lisäksi komissiolta on haettava hyväksyntä tukijärjestelmälle ennen toimeenpanoa (nk. notifointi). Uusiutuvan energian tukijärjestelmien arviointikriteerit on annettu komission ympäristö- ja energia-alan suuntaviivoissa, joita sovelletaan vuoteen 2020 asti. Jäsenvaltion tukijärjestelmän tulee noudattaa lisäksi unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössään tekemiä linjauksia koskien järjestelmien soveltuvuutta sisämarkkinoille. Suomessa on valmisteilla kansallinen uusiutuvan energian tukijärjestelmä, nk. preemiojärjestelmä, jonka tavoitteena on lisätä uusiutuvan energian tuotantokapasiteettia. Järjestelmän valmistelu ja toimeenpano on osa Sipilän hallituksen kärkihanketta Hiilettömään, puhtaaseen, uusiutuvaan energiaan kustannustehokkaasti, joka perustuu Suomen kansalliseen energia- ja ilmastotiekarttaan vuodelle 2050. Osana kärkihanketta valmisteltiin vuoteen 2030 tähtäävä kansallinen energia- ja ilmastostrategia sekä muut tarpeelliset toimenpiteet tavoitteiden saavuttamiseksi. Preemiojärjestelmä, joka on tarjouskilpailuun perustuva uusiutuvan energian tukijärjestelmä, on yksi keskeinen energia- ja ilmastostrategiaan otetuista toimenpiteistä. Hallitus esitti preemiojärjestelmää koskevan hallituksen esityksen HE 175/2017 vp eduskunnalle marraskuussa 2017, mistä lakiesitys ohjattiin talousvaliokunnan käsittelyyn Asia on yhä vireillä talousvaliokunnassa. Lakiesityksessä esitetään uusiutuvan energian tukemiseksi tarjouskilpailuun perustuvaa preemiojärjestelmää, jolla myönnettäisiin 2 TWh vuosituotantoa sähkön tuottajille. Tarjouskilpailun voittajille maksettaisiin sähkön markkinahinnan päälle preemiomuotoinen tuki. Tarkoituksena oli toteuttaa esityksen mukaiset tarjouskilpailut ainakin kahdessa osassa vuosina 2018–2020. Esitettyyn preemiojärjestelmään on otettu seitsemän osallistumisedellytystä, jotka tarjouskilpailuun osallistuvan sähkön tuottajan hankkeen tulee täyttää. Tutkielmassa tutkitaan preemiojärjestelmään otetuista osallistumisedellytyksistä kolmea: sitovien päätösten kieltoa, uutuusvaatimusta ja aikaisempien valtiontukien kieltoa. Tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensimmäinen tutkimuskysymys on: ovatko valitut kolme osallistumisedellytystä EU:n valtiontukisääntelyn sekä komission ratkaisukäytännön mukaisia. Toinen tutkimuskysymys on: miten nämä kolme osallistumisedellytystä vaikuttavat - vai vaikuttavatko ollenkaan - sähkön tuottajien hankesuunnitteluun. Tutkimuskysymyksiin on vastattu muun muassa selvittämällä komission ympäristö- ja energia-alan suuntaviivoissa edellytettyä sekä tutkimalla komission ratkaisukäytäntöä uusiutuvan energian tukijärjestelmiä koskevissa asioissa. Käytännön vaikutuksia on tutkittu suhteessa uusiutuvan energian hankkeiden käytännön hankesuunnitteluun. Tutkielman metodeina on käytetty lainoppia, oikeusvertailua sekä ympäristöoikeudellista arviointi- ja ohjauskeinotutkimusta.
-
(2022)Tutkielmani on oikeushistoriallinen katsanto Yhdysvaltojen kilpailuoikeuden ja yrityskauppavalvonnan historiallisesta muutosprosessista 1970–1980-lukujen taitteessa ja tarkemmin ottaen siitä, kuinka poliittiset ja taloudelliset intressit voivat vaikuttaa kilpailuoikeuden muovautumiseen. Muutosprosessin ymmärtämiseksi on historiallinen tarkastelu aloitettu jo 1930-luvun New Deal -ohjelman kehityksestä. Suuren laman jälkeen New Deal -ohjelman talouspoliittisten tavoitteiden rooli oli erityisen korostunut Yhdysvalloissa. Myöhemmin tämä kehitys jatkui toisen maailmansodan jälkeen ja vaikutti vahvasti myös kilpailuoikeudelliseen keskusteluun. Tutkielmani alkupuolella havainnoidaan New Deal -ohjelmassa linjattujen tavoitteiden ilmentymistä yhteiskunnassa ja poliittisessa päätöksenteossa. Pohdinta kohdistuu siihen, miten valtiojohtoisen talouspolitiikan uskottiin tuottavan hyvinvointia koko yhteiskunnalle. Puhuttiin hyvinvointivaltion ihanteesta, johon sisältyi pyrkimys muun muassa vahvasta demokratiasta, valtiojohtoisesta kapitalismista ja sosiaalisten oikeuksien edistämisestä. Tällaisen kehityksen ilmapiiri välittyi Yhdysvalloissa osana useiden presidenttien ajamia politiikkoja. Täten valtion roolia korostaneiden politiikkojen kehityskaari näyttäytyi vuosikymmenien jatkumona osana Yhdysvaltojen talouspolitiikkaa. Pohdinnan jatkuessa voidaan huomata, miten tällaiset poliittiset valinnat vaikuttivat myös kilpailuoikeuden ytimeen. Edellä mainittu on näyttäytynyt muun muassa siinä, että kilpailuoikeuden lainsäädäntötavoitteista välittyi tavoitteiden moninaisuus (pluralismi). Tarkemmin ottaen kysymys oli siitä, kuinka vahvasti kilpailuoikeuden voitiin nähdä korreloivan kyseisen ajanjakson talouspoliittista ilmapiiriä. Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyessä keynesiläisyyttä (tarkemmin valtiojohtoisuutta ja sosiaalisia oikeuksia) korostanut talouspoliittinen malli alkoi kohdata kritiikkiä. Tämän voitiin nähdä olevan yhteydessä laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten Watergate-skandaaliin, stagflaatioon ja öljykriisiin 1960–1970-luvuilla Yhdysvalloissa. Vuosikymmeniä jatkunut talouspolitiikka kriisiytyi ja nostatti epäluottamusta valtiota kohtaan. Tällöin markkinoiden vapauttamista, valtiovallan minimointia ja deregulaatiota tukevalle uusliberalismille avautui mahdollisuus. Uskottiin, että yrityksillä on paras kykyä korjata talouspolitiikan kriisiytyminen. Myöhemmin uusliberalistia arvoja tukevien asiantuntijoiden ja Ronald Reaganin merkittävien lainsäädäntöuudistusten myötä uusliberalismi saavutti merkittävän jalansijan Yhdysvaltojen talouspolitiikassa. Lisäksi voitiin havaita, miten kilpailuoikeudellinen keskustelu ajautui myös murrokseen ja pluralistinen tavoitteiden asettelu alkoi kohdata kritiikkiä. Pluralismista siirryttiin tavoittelemaan mahdollisimman alhaisia kuluttajahintoja. Markkinoiden tuli tarjota yrityksille vapautta siten, että valtion roolina olisi vain omistusoikeuksien ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen. Samanlainen ajatusmalli ulottui myöhemmin myös yrityskauppavalvontaan. Aiemmin yritysten markkina-aseman keskittyminen nähtiin haitallisena asiana, johon yrityskauppavalvonnalla tuli puuttua. Uusliberalismin nousun myötä ilmapiiri kuitenkin muuttui ja esimerkiksi 1980-luvulla toteutui tuhansia yrityskauppoja, vaikka tiettyjen yritysten markkina-asema vahvistui huomattavasti. Hiljalleen uusliberalismin nousu näyttäytyi vahvasti kilpailuoikeuden tavoitteissa ja lopulta myös konkreettisesti siinä, minkälaisilla edellytyksillä yrityskauppoja hyväksyttiin ja kuinka niiden toteutumista perusteltiin. Lopuksi pohditaan suuria kehityslinjoja ja esimerkiksi sitä, kuinka oikeudellisen muutoksen analyysi näyttäytyy kilpailuoikeuden murroksen kohdalla. Tällöin pohdinnan keskiössä on se, miten ja miksi yhteiskunnalliset ilmiöt ja poliittiset päätökset välittyivät osaksi oikeudellista kehitystä. Tämän seurauksena voidaan todeta, ettei oikeus muutu tyhjiössä ja irrallaan muista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Tutkielmani päättyy reflektoivaan osioon, jossa mietitään, miten historiallisella analyysillä havaittuja seikkoja voidaan peilata nykypäivän haasteisiin. Havaittavien paralleelien osalta pohditaan, mitä oppeja tietyn historiallisen ajanjakson yhteiskunnallisista ilmiöistä ja kilpailuoikeuden tilasta voidaan hyödyntää nykypäivän haasteiden (nopea teknologinen kehitys ja politiikan polarisoituminen) ratkaisemisessa.
Now showing items 3106-3125 of 3542