Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan kysymystä siitä, millaisissa tilanteissa työntekijöiden erilainen kohtelu voisi olla sallittua työntekijän työn suorittamiseen tai työtehtävien laatuun liittyvillä argumenteilla. Työtehtäviin liittyvän ominaisuuden puuttuminen tai sen tietynlainen ilmiasu voi vaikuttaa työntekijän suoritukseen eri asteisesti. Työntekijän suoritettavissa olevien työtehtävien laatu voi olla suppeampi tietyn syrjintäperusteiden listassa mainitun ominaisuuden johdosta. Toisaalta myös työntekijän työtehtävien tosiasiallinen suorittaminen voi vaikeutua syrjintäperusteen nojalla. Tärkeä rajanveto kulkee kielletyn syrjinnän, oikeuttamisperusteen mahdollistaman erilaisen kohtelun ja ei-syrjivän kohtelun välillä. Tutkielman tutkimuskysymystä on lähestytty siltä kannalta, millaisilla perusteilla työntekijöiden työtehtävät ja syrjintäperusteet suhteutuvat toisiinsa erikseen suorittamisen ja laadun osalta. Erilaisen kohtelun oikeuttamisperusteita tarkastellaan erikseen työtehtävien suorittamisen ja laadun osalta ja syrjintäperusteittain. Jako työtehtävien laatuun ja niiden suorittamiseen on nähty mielekkääksi, sillä sen avulla on mahdollista perehtyä syvällisemmin erilaisen kohtelun taustalla oleviin taustatekijöihin. Työnantajan toiminnan taustalla voivat vaikuttaa hyvin monenlaiset intressit, asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden odotukset ja liiketoiminnan tavoitteet. Huomiota kiinnitetään erityisesti niihin argumentteihin, joilla on merkitystä erilaisen kohtelun perustelemisessa, käyttäen tulkinta-apuna kotimaista ja kansainvälistä oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Esille on nostettu erinäisissä kotimaisissa laeissa mainittuja perusteita, säilyttäen kuitenkin YhdenvertL:n mukaiset oikeuttamisperusteet tutkielman keskiössä. Erilainen kohtelu voidaan pyrkiä osoittamaan ei-syrjiväksi esimerkiksi perustellen sillä, että kyse on olennaisesti erilaisesta tapauksesta tai henkilöstä tai menettely katsotaan muuten hyväksyttäväksi. Työtehtävien suorittamiseen liittyviä vaatimuksia on tutkielmassa pyritty jaottelemaan vahvoihin, harkinnanvaraisiin ja kiellettyihin. Tämän lisäksi tutkielmassa käsitellään lyhyesti, millä tavalla työntekijään kohdistetut negatiiviset seuraukset tai epäsuotuisampaan asemaan asettaminen voivat näyttäytyä ja miten positiivista erityskohtelua ja kohtuullisia mukautuksia koskevat säännökset voisivat suhtautua työntekijän erilaista kohtelua ja oikeuttamisperusteita koskeviin velvoitteisiin.

Tutkielman aiheena on terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotus erityisesti yhdenvertaisuusperiaatteen näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä tarkastellaan sitä, onko terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotus käytännön tilanteissa yhdenvertaisuusperiaatteen mukaista, ja miltä osin sääntelyyn tai oikeuskäytäntöön sisältyy yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta ongelmallisia kysymyksiä. Aihevalintaan on vaikuttanut erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluiden kirjoitushetkellä käynnissä oleva rakennemuutos, joka huomioon ottaen terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverokysymykset ovat erityisen ajankohtainen teema. Aiheen käsittelemiseksi tutkielmassa määritellään ensin yhdenvertaisuusperiaatteen sisältö ja pyritään hahmottelemaan sen suhdetta verotukseen kiinteästi liittyvään verotuksen neutraalisuuden periaatteeseen. Tämän jälkeen terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotuksessa aktualisoituvia käytännön tilanteita ryhdytään käsittelemään siten, että tarkastelu jaetaan palvelun tarjoajaa ja toisaalta palvelun sisältöä koskeviin kysymyksiin. Jaottelu noudattelee Verohallinnon terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotuksesta keväällä 2015 julkaisemaa syventävää vero-ohjetta. Terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotuksen oikeuslähteiden pohja on vahvasti eurooppaoikeudessa, ja myös aiheeseen liittyvän kansallisen lainsäädännön tulee olla yhdenmukaista arvonlisäverodirektiivin kanssa. Tutkielmassa käydään läpi olennaisimmat oikeuslähteet sekä eurooppaoikeudellisella että kansainvälisellä tasolla, ja ryhdytään sen jälkeen käsittelemään terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotusta siitä näkökulmasta, millaisia yhdenvertaisuusperiaatteen ilmentymiä tai siihen mahdollisesti liittyviä ongelmakohtia aiheeseen liittyvästä oikeuskäytännöstä voidaan nostaa esille. Tutkielman loppupäätelmänä voidaan pitää sitä, että terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotuksen osalta on löydettävissä melko runsaasti yhdenvertaisuusperiaatteeseen liittyviä ongelmallisia kysymyksiä. Vaikka sekä kansalliset tuomioistuimet että Euroopan unionin tuomioistuin ovat antaneet useita ennakkoratkaisuja terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotuksen piiristä, lukuisia avoimia kysymyksiä jää edelleen esimerkiksi liittyen palveluntarjoajan koulutuksen muodon merkitykseen tarjottavan palvelun arvonlisäverokohtelussa, sekä arvonlisäverottoman terveyden- ja sairaanhoidon terapeuttisen tarkoituksen määrittelyyn. Näillä näkymin vuonna 2019 toteutuva sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusprojekti tarjoaa lukuisia uusia näkökohtia myös terveyden- ja sairaanhoidon arvonlisäverotuksen tulevaisuuden näkymille.

E-urheilu on kasvattanut suosiotaan viimevuosina kiihtyvää vauhtia, ja e-urheilumarkkinat lähestyvätkin jo perinteisen urheilun markkinoita. Hidastavana tekijänä e-urheilun kasvulle voidaan kuitenkin nähdä sen organisaatiorakenteen perustavanlaatuiset erot verrattuna perinteiseen urheiluun. Siinä missä perinteisen urheilun organisaatiorakenteet ovat vakiintuneet vuosien saatossa mukailemaan niin kutsuttua urheilun pyramidirakennetta, ei e-urheilussa voida katsoa tämän toteutuvan. Tämä luo haasteita varsinkin e-urheilun kurinpidolle, sillä tämänhetkisessä tilanteessa on useita rinnakkaisia ja osin päällekkäisiä instansseja, jotka voivat asettaa e-urheilijoille kurinpidollisia sanktioita. Tutkielma tarkastelee yhtäältä pelinkehittäjien ja toisaalta e-urheilun integriteettiä valvovan ESIC:n asettamia sanktioita. Kummallakin taholla on omat keinonsa sanktioida rikkeitä tehneitä e-urheilijoita. Nämä keinot ja niiden vaikuttavuudet vaihtelevat myös suuresti. Varsinkin pelinkehittäjien asettamia sanktioita leimaa niiden ennalta-arvaamattomuus sekä ehdottomuus. Pelinkehittäjillä on asemansa vuoksi mahdollisuus antaa kurinpidollisia sanktioita e-urheilijoille jo ennen ammattilaisuraa tapahtuneista rikkeistä. ESIC:n menettelytavat mukailevat pitkälti perinteisen urheilun vastaavia, mutta sen toimintaa hidastaa se, ettei siihen ole sitoutunut kuin pieni osa e-urheilun toimijoista. Kurinpidolliset sanktiot vaikuttavat e-urheilijoiden perusoikeutena turvattuun elinkeinovapauteen. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella e-urheilussa annettavia kurinpidollisia sanktioita Suomen perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten kautta. Tutkielmassa selviää, ettei e-urheilun kurinpidollinen sanktiointi kestä kokonaisuudessaan tarkastelua Suomen perusoikeuksien valossa. ESIC:n kurinpito kestää tarkastelua tiettyyn pisteeseen asti, mutta pelinkehittäjien kurinpito ei laisinkaan.

Tutkielmassa tarkastellaan aatteellisen yhdistyksen hallituksen jäsenen vahingonkorvausvastuuta kolmatta kohtaan. Vastuuta tarkastellaan sekä vahingonaiheuttajan eli yhdistyksen hallituksen jäsenen näkökulmasta että vahingonkärsijän eli kolmannen tahon näkökulmasta. Erityistä huomiota kiinnitetään yhdistyksen velkojan asemaan. Hallituksen jäsenen vastuu kolmatta kohtaan voi syntyä sekä yhdistyslain että yleisen vahingonkorvauslain perusteella. Säädösten rinnakkainen soveltaminen ei kuitenkaan ole aivan itsestään selvää, vaan rinnakkaista soveltamista on myös vastustettu. Rinnakkaisesta soveltamisesta hankalaa tekee se, ettei yleistä vahingonkorvauslakia ole suunniteltu taloudellisia vahinkoja silmällä pitäen. Yhdistystoiminnassa syntyvät vahingot ovat yleensä taloudellisia vahinkoja. Useimmiten vahingot korvataan yhdistyslain vahingonkorvaussäännöksen perusteella. Hallituksen jäsenen on korvattava toimessa tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheutettu vahinko. Vahingon korvaaminen edellyttää myös, että vahinko on aiheutettu yhdistyslakia tai yhdistyksen sääntöjä rikkomalla. Epäselvää on, mitä tässä yhteydessä tarkoitetaan lain rikkomisella. Korkein oikeus on linjannut, ettei ainakaan yhdistyslain 35 §:n huolellisuusvelvollisuuden rikkomista voida pitää lain rikkomisena. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että muissa yhteisömuodoissa hallituksen jäsenet eivät voi joutua vastuuseen kolmatta kohtaan huolellisuusvelvollisuuden rikkomisen perusteella. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, voidaanko hallituksen laiminlyöntiä luovuttaa yhdistyksen omaisuus konkurssiin pitää lain rikkomisena. Yhdistyslain 61 §:n mukaan yhdistyksen omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin päättää yhdistyksen hallitus. Säännöksessä ei suoraan aseteta konkurssiin luovuttamista hallituksen velvollisuudeksi, mutta näin on kuitenkin tehty yhdistyslain esitöissä. Se, asetetaanko yhdistyslain 61 §:ssä selkeä toimintavelvoite, jota voidaan rikkoa, vaikuttaa siihen, tarvitaanko yhdistyslakiin erillistä velkojia suojaavaa varojen vähyyttä koskevaa sääntelyä. Kysymys velkojansuojasta on yhdistyksissä ajankohtainen, koska velkojia suojaavalle sääntelylle on yhdistyksissä selkeä tarve. Yhdistystoiminnan luonne on muuttunut yhdistyslain säätämisen jälkeen. Monet yhdistykset harjoittavat nykyään aatteellisen toiminnan lisäksi elinkeinotoimintaa, johon liittyy huomattava taloudellinen riski. Yhdistyslaissa, toisin kuin osakeyhtiölaissa, ei ole varsinaista varojen vähyyttä koskevaa sääntelyä, johon velkoja voisi perustaa vahingonkorvausvaatimuksensa. Varojen vähyyttä koskeva sääntely suojaa nimenomaan velkojia, koska velkojan vahinko syntyy vasta, kun yhdistys on maksukyvytön. Tutkielmassa käydään läpi myös vahingonkorvausvastuun syntymisen yleiset edellytykset kuten tuottamus ja syy-yhteys. Näitä edellytyksiä arvioidaan yhdistystoiminnan erityispiirteet huomioon ottaen. Lisäksi pohditaan sitä, missä tilanteessa hallituksen jäsen voi vapautua vahingonkorvausvastuusta. Vaikka yhdistyksen hallitus olisi tehnyt vahinkoa aiheuttavan päätöksen, ei yksittäinen hallituksen jäsen välttämättä ole kuitenkaan vastuussa vahingosta. Tällaisissa tilanteissa kaikki muut vastuun yleiset ja erityiset edellytykset saattavat täyttyä, mutta vahingon ja hallituksen jäsenen toiminnan välillä ei voida osoittaa olevan syy-yhteyttä.

Korkein hallinto-oikeus antoi vuoden 2015 aikana kaksi ratkaisua Yhdysvalloissa asuvien sijoitusrahastojen osinkotulon lähdeverotuksesta. Ratkaisussa KHO 13.1.2015 taltio 61 yhdysvaltalainen sijoitusrahasto rinnastettiin kotimaiseen sijoitusrahastoon ja ratkaisussa KHO:2015:9 rinnastus tapahtui suomalaiseen listattuun osakeyhtiöön. Sijoitusrahastojen verovapaudesta säädetään tuloverolaissa eikä laissa rajoitetusti verovelvollisten tulon verottamisessa oteta kantaa ulkomaisten sijoitusrahastojen verotuskohteluun. Verotuskäytännössä ulkomaisen sijoitusrahaston verotus on johdettu tuloverolain 20 §:stä ja verovapauden soveltumisen edellytyksenä on, että ulkomainen sijoitusrahasto on verrattavissa kotimaiseen sijoitusrahastoon. Vaikka ulkomaisen sijoitusrahaston verovapauden tarkastelu tapahtuu kotimaisen lainsäädännön tasolla, kotimaista lainsäädäntöä on tulkittava EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaisesti. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen EU-tuomioistuimen laintulkinta on ollut erityisesti ratkaisun C-190/12 Emerging Markets Series of DFA Investment Trust Company valossa. Vertailukelpoisuuden tarkastelu edellyttää tutustumista yhdysvaltalaisiin sijoitusrahastoihin ja niiden sääntely-ympäristöön. Tutkielmassa pyritään etsimään kotimaisesta ja yhdysvaltalaisesta sijoitusrahastoista sekä niiden lainsäädäntöympäristöstä olennaisia eroja ja yhteneväisyyksiä, joille vertailu perustetaan. Sen jälkeen tarkastellaan sitä, poikkeaako EU-tuomioistuimen mainitussa ratkaisussa ja doktriinissa omaksuttu tapa siitä, millaiseen laintulkintaan korkein hallinto-oikeus on päätynyt.

Eurooppaan perustettiin ylikansallinen pankkivalvoja, kun yhteinen valvontamekanismi aloitti toimintansa 1.11.2014. Yhteisellä valvontamekanismilla tavoitellaan pankkien yhdenmukaista valvontaa ja euroalueen vakautta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, onko yhteisellä valvontamekanismilla sen rakenteen, toimivaltuuksien sekä alueellisen ja toimijallisen ulottuvuuden puitteissa edellytykset mainittujen tavoitteiden saavuttamiseen. Tutkielmassa selvennetään myös sitä kehityskulkua, joka ylipäänsä johti pankkivalvonnan painopisteen siirtymiseen kansallisesti toimivaltaisilta viranomaisilta ylikansalliselle pankkivalvojalle. Pankkivalvonta oli yhteisen valvontamekanismin perustamiseen asti kansallisten viranomaisten vastuulla siitä huolimatta, että rahoitusmarkkinoiden sisämarkkinat olivat yhdentyneet voimakkaasti. Finanssikriisi osoitti järjestelyn tehottomuuden, kun useat EU-jäsenmaat joutuivat turvautumaan hätärahoitukseen pelastaakseen kansallisen pankkisektorin. Yhteinen valvontamekanismi siirsi vastuun merkittävien pankkien vakavaraisuusvalvonnasta EKP:lle. Valvontatehtävien siirtäminen EKP:lle edellytti sen rahapoliittisten tehtävien ja valvontatehtävien eriyttämistä intressiristiriitojen ehkäisemiseksi. Tutkielmassa esitetään, että päätöksentekomenettelyä koskevia ongelmia lukuun ottamatta EKP:lla on instituutiona erinomaiset valmiudet hoitaa valvontatehtäviä. Valvottavien luottolaitosten toimijallisen ja alueellisen ulottuvuuden osalta yhteisen valvontamekanismin tavoitteet ja toteutus eivät täysin kohtaa, sillä luottolaitokset voivat irtaantua yhteisestä valvontamekanismista yritysmuodon muutoksilla, jos niiden emoyhtiö sijaitsee euroalueen ulkopuolella. Johtopäätöksenä esitetään, että yhteinen valvontamekanismi on kuitenkin merkittävä edistysaskel pankkivalvonnan järjestämisessä.

Kapitalismia vastaan kohdistunut kritiikki on viime vuosina kohdistunut myös enenevissä määrin osakeyhtiöiden tarkoitukseen tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Voitontuottamistarkoituksen ja osakkeenomistajakeskeisyyden on nähty johtavan lyhytnäköisyyteen ja yhteiskuntavastuun laiminlyöntiin. Kasvanut vihreä osakkeenomistaja-aktivismi on pyrkinyt siten vaikuttamaan osakeyhtiöiden toiminaan yhtiökokouksissa yhteiskuntavastuun korostamiseksi. Ilmiö on rantautunut myös Suomeen ja esimerkiksi Fortumin yhtiökokouksessa WWF Suomi ehdotti yhteiskuntavastuullisen tavoitteen ottamista osaksi yhtiön tarkoitusta. Lisäksi Finnairin toimialaa on muutettu yhtiön hallituksen aloitteesta, jonka pyrkimyksenä oli sallia yhteiskuntavastuun huomioiminen paremmin, erityisesti ympäristöystävällisyyden osalta, yhtiön toiminnassa. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella osakeyhtiölain olettamasäännöksistä erityisesti OYL 1:5 §:n mukaista yhtiön tarkoitusta tuottaa voittoa osakkeenomistajille ja OYL 1:8 §:n mukaista yhtiön johdon velvollisuutta edistää huolellisesti toimien yhtiön etua. Tutkielmassa pyritään vastaamaan ensinnäkin kysymykseen, johtavatko kyseiset säännöt todellisuudessa lyhytnäköisyyteen ja/tai yhteiskuntavastuun laiminlyöntiin. Lisäksi tarkastellaan johdon velvollisuuksia edistää yhtiön etua ja erityisesti, miten johdon tulisi päätöksentekoprosessissaan huomioida yhtiön eri sidosryhmien edut ja yhteiskuntavastuu. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi, miten osakeyhtiön tarkoituksen tai toimialan muuttaminen yleishyödylliseen suuntaan, muuttaisi yhtiön edun määritelmää ja siten johdon velvollisuuksia sitä edistää. Parantavatko kyseiset toimet johdon mahdollisuuksia huomioida yhteiskuntavastuu päätöksenteossaan? Lisäksi tarkastellaan yhtiön tarkoituksen uudelleen määrittelemisestä mahdollisesti syntyviä ongelmia ja miten yhtiöt voisivat nämä ongelmat ratkaista. Miten yhteiskuntavastuu kannattaisi ottaa osaksi yhtiöjärjestystä ja tarvitaanko lisäksi muitakin toimia yhteiskuntavastuun toteuttamisen mahdollistamiseksi? Finnairin ja Fortumin yhtiökokouksissa ehdotettuja muutoksia käytetään tutkielmassa ja tarkastellaan edellä mainittuja kysymyksiä tarkasteltaessa. Tutkielmassa päädytään siihen, että osakkeenomistajakeskeisyys sallii ja kannustaa yhtiön johtoa huomioimaan yhteiskuntavastuun siinä määrin kuin se on taloudellisesti pitkällä aikavälillä yhtiölle kannattavaa. Yhtiön toimiala ei vaikuta siihen, miten yhtiö voi yhteiskuntavastuun toiminnassaan, mutta osakeyhtiön tarkoituksen muuttaminen mahdollistaa laajemman yhteiskuntavastuun huomioimisen, sillä yhtiön päätöksenteon ei tarvitse perustua ainoastaan taloudellisiin vaikutuksiin. Yhtiön johdon tehokkaan päätöksenteon ja opportunismin estämiseksi yleishyödyllisen tarkoituksen ottaminen tulisi yhteiskuntavastuu ottaa osaksi yhtiöjärjestystä toimintaa rajaavana tai varojenjakomääräyksenä. Avoimempi yleishyödyllinen tavoite vaatii myös yhtiön sidosryhmien keskinäisen arvojärjestyksen määrittelemistä.

Tutkielma käsittelee yhteismetsää omistamisen, sijoittamisen ja vakuuskäytön näkökulmasta. Yhteismetsä on kiinteistöil-le kuuluva yhteinen alue, jonka tarkoituksena metsätalouden harjoittaminen. Yhteismetsän oikeudellinen toimintaympä-ristö liittyy siis vahvasti kiinteistöihin liittyvään juridiikkaan. Yhteismetsää säätelee yleislakina vuodelta 2003 oleva yh-teismetsälaki, mutta yhteismetsän toimintaan vaikuttavat myös muun muassa metsälain, kiinteistönmuodostamislain ja maakaareen säännökset. Yhteismetsä on ikivanha suomalainen instituutio, minkä takia nykyiset yhteismetsät ovat voi-neet syntyä hyvinkin erilaisilla tavoilla. Yhteisiä alueita on tunnettu jo keskiajalta lähtien, mutta 1700-luvulla alkanut iso-jako oli ensimmäinen ajanjakso, jolloin yhteismetsiä perustettiin laajamittaisesti. Yhteismetsiä syntyi paljon 1900-luvun asutuslainsäädännön yhteydessä. Ennen 2003 lainsäädännön uudistusta yhteismetsälain tavoitteena oli estää osuuk-sien joutuminen muun kuin metsätalouden harjoittajien käsiin. Taustalla oli 1800-luvulta periytyvä pelko siitä, että Suo-men metsät kaadettaisiin kokonaan pois. Vuoden 2003 uudistuksen yhteydessä tästä ajattelutavasta halutiin eroon, joten yhteismetsäosuuksien vaihdantakelpoisuutta parannettiin. Vuoden 2003 uudistuksen jälkeen syntyi uusia yhteis-metsätyyppejä, kuten suvun ja sijoittajien yhteismetsät. Tutkielmassa yhteismetsän omistamista on käsitelty lähinnä sopimuksella perustettujen yhteismetsien näkökulmasta. Tutkielmassa on käyty läpi sopimusperusteisen yhteismetsän elämänkaari käsittelemällä yhteismetsän sopimusperustei-nen perustaminen, hallinto ja purkaminen erillisinä kokonaisuuksinaan. Yhteismetsä perustetaan tulevien osakkaiden välisellä perustamissopimuksella, johon on otettava määräykset esimerkiksi yhteismetsän perustajista ja yhteismetsäksi muodostettavasta alueesta. Osuuksien suuruudet määritellään myös tässä perustamisvaiheessa, ja tässä suuruuksien määrittelyssä on lähtökohtana, että kenenkään oikeus ei saa huonontua. Yhteismetsä muodostetaan kiinteistötoimituk-sella, johon sovelletaan pääsääntöisesti yhteismetsälain 10 luvun säännöksiä. Yhteismetsää hallinnoi osakaskunta, jonka päätettäväksi kuuluvat kaikki tärkeimmät yhteismetsää koskevat asiat. Osakaskuntaan kuuluvat kaikki osakaskiin-teistöjen omistaja. Osakaskunnan jäsenet käyttävät päätösvaltaansa osakaskunnan kokouksissa. Kokousten välillä yhteismetsän juoksevista asioista huolehtii hoitokunta tai toimitsija. Yhteismetsä voidaan lopettaa sopimusperusteisessa yhteismetsässä sopimuksin, kun taas muissa yhteismetsissä kyseessä on luvanvarainen toimi. Käytännössä yhteismet-sän lopettaminen voidaan toteuttaa esimerkiksi myymällä yhteismetsä. Sijoittamista koskeva osio käsittelee yhteismetsäsijoitukseen liittyviä juridisia ja taloudellisia kysymyksiä. Osiossa tar-kastellaan sitä, miten yhteismetsäsijoitus on mahdollista tehdä. Mahdollisia yhteismetsän osakkaaksi pääsemistapoja ovat metsän luovuttaminen yhteismetsään ja valmiin yhteismetsäosuuden ostaminen jo osakkaana olevalta taholta. Suora rahasijoitus yhteismetsään ei ole mahdollinen. Osiossa käsitellään myös yhteismetsään liittyviä verokysymyksiä. Tuloverotuksessa osakkaan kannalta hyödyllisin seikka on se, että yhteismetsän kohdalla ei ole kaksinkertaista vero-tusta, toisin kuin esimerkiksi osakeyhtiön tapauksessa. Myös yhteismetsään liityttäessä osakas saa veroedun, sillä met-sän liittämistä yhteismetsän osaksi ei käsitellä vastikkeellisena luovutuksena. Osiossa tarkastellaan myös yhteismet-säsijoituksen luonnetta taloudellisessa mielessä. Tutkielmassa on päädytty siihen, että yhteismetsä on pitkäaikainen ja vakaa sijoituskohde, jonka tuotto ei kuitenkaan ole kovin korkea. Vakuuskäyttöä koskevassa osiossa on tarkasteltu yhteismetsän käyttöä vakuutena sekä osakaskunnan että yksittäisen osakkaan näkökulmasta. Osakaskunnan kannalta suurimman ongelman muodostaa se, että osakaskunta ei omista maa-pohjaa, jota se hallinnoi. Näin olleen maapohjaa ei voida myöskään käyttää vakuutena. Tutkielmassa ongelman ratkai-semiseksi on tarjottu erilaisia vaihtoehtoja, kuten yhteismetsään kuulumattoman maan käyttämistä kiinteistövakuutena. Osakkaan näkökulmasta tarkasteltuna tutkielmassa on kiinnitetty huomiota erityisesti ongelmaan, joka syntyy yhteismet-säosuuden kiinnityskelvottomuudesta. Koska osuus ei tilasta erillään ole nykyisen käsityksen mukaan kiinnityskelpoi-nen, yhteismetsäosuutta ei voi käyttää tilasta erillään vakuutena muodostamatta siitä omaa kiinteistöään. Ongelman ratkaisuksi tutkielmassa on ehdotettu lainsäädännön muutosta tai jonkin muun julkivarmistuskeinon sallimista.

Tutkielmani käsittelee oikeushenkilön rangaistusvastuuta ja yhteisösakkoa sen käytännön konkretisoijana. Yhteisösakko on ollut mahdollinen rangaistusseuraamus oikeushenkilölle maassamme vuodesta 1995 alkaen. Mitään oikeushenkilöitä ei ole säädetty rangaistusvastuun ulkopuolelle, vaan yhteisösakko voidaan tuomita esimerkiksi yksityiselle liikeyritykselle tai julkisoikeudelliselle oikeushenkilölle, kuten kunnalle. Yhteisösakosta säädetään rikoslaissa, omassa luvussaan 9. Yhteisösakon kattamia rikosnimikkeitä on jo useita kymmeniä, mutta käytännössä yhteisösakko tuomitaan useimmiten työturvallisuusrikoksista tai ympäristörikoksista. Sääntelyyn ovat vaikuttaneet myös eurooppaoikeudellinen normisto ja kansainväliset sopimukset. Oikeushenkilön rangaistusvastuuta sovelletaan edelleen käytännössä vähän, eikä aiheesta ole paljoa kotimaista tutkimusta. Tutkielmani alku on perinteistä lainopillista tutkimusta, jonka jälkeen edetään empiiriseen osuuteen. Aluksi käsitellään oikeushenkilön rangaistusvastuuta yleisesti sekä kansallisen että kansainvälisen oikeuskirjallisuuden pohjalta. Oikeushenkilön rangaistusvastuun osalta pohditaan muun muassa sen historiallista kehitystä ja erilaisia argumentteja, joita on esitetty oikeushenkilön rangaistusvastuun puolesta ja sitä vastaan. Oman osionsa on saanut oikeusvertailu, tässä luvussa käsitellään lyhyesti muun muassa Ruotsin, Norjan ja Yhdysvaltojen sääntelyratkaisuista oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskien. Kansallista oikeushenkilön rangaistusvastuun sovellutusta, eli yhteisösakkoa, käsitellään myös omassa luvussaan. Empiirisenä tutkimusaineistonani toimivat vuosina 2015–2018 vireillä olleet yhteisösakkoa koskeneet tapaukset kaikista käräjä- ja hovioikeuksista Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Aineisto on kerätty aineistopyynnöin suoraan tuomioistuimista. Lisäksi käsittelen tutkielmassani kaikkia korkeimman oikeuden ratkaisuja yhteisösakon mittaamista koskien. Aineistoni pohjalta olen tutkinut yhteisösakon käytännön soveltamismääriä, jakautumista eri rikosnimikkeittäin ja rangaistustasoa. Näiden pohjalta on luotu tutkielman yhteyteen myös kuvioita ja taulukoita. Kysymyksiä yhteisösakon soveltamisesta herättävät tutkimukseni perusteella etenkin seuraamuksen alhainen soveltamismäärä, lievänä pidetty rangaistustaso ja yhdenvertaisen alueellisen soveltamisen takaaminen ja toimijoiden osaamisen varmistaminen. Omassa osiossaan käsitellään vielä empiirisen aineiston pohjalta (alioikeuksien ja hovioikeuksien ratkaisuita) tarkemmin yhteisösakon mittaamista. Yhteisösakko mitataan laiminlyönnin laadun ja laajuuden tai johdon osuuden sekä oikeushenkilön taloudellisen aseman perusteella. Mittaamisasteikko on hyvin laaja, mikä ei ole ainakaan omiaan helpottamaan rangaistuksen mittaamisharkintaa. Tarkastelen empiirisestä aineistosta erityisesti sitä, miten oikeushenkilön taloudellinen asema vaikuttaa konkreettisesti rangaistuksen mittaamiseen: millä keinoin oikeushenkilön taloudellista asemaa määritellään, miten taloudellista asemaa tuomioissa perustellaan ja kuinka paljon taloudellinen asema konkreettisesti vaikuttaa rangaistuksen suuruuteen. Oikeushenkilön taloudellista asemaa mittaamisperusteena käsitellään myös kaikkien korkeimman oikeuden ratkaisuiden yhteydessä. Lopuksi edetään johtopäätöksiin ja pohditaan yhteisösakon tulevaisuutta. Tutkimustulokset yhteisösakon mittaamista koskevien kysymysten suhteen voisi tiivistää niin, että mittaamiskäytännöt ja tuomioiden perustelujen taso ovat hyvin vaihtelevia ja perusteluissa esiintyy puutteita.

Sijoitusrahastodirektiivillä on sovitettu yhteen yhteissijoitusyrityksiä koskevat Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainsäädännöt. Yhteensovittaminen on perustunut tarpeelle sekä lähentää yhteissijoitusyritysten välisen kilpailun edellytyksiä EU:n tasolla että taata tehokas ja yhdenmukainen suoja erityisesti ei-ammattimaisille sijoittajille. Direktiivi mahdollistaa yhteissijoitusyritysten perustamisen kolmen eri oikeudellisen muodon perusteella. Yhteissijoitusyritys voidaan perustaa sopimusoikeudellisten säännösten, trusteja koskevien säännösten tai yhtiöjärjestyksen nojalla. UCITS-direktiivi ei kuitenkaan edellytä, että jäsenvaltiot mahdollistavat kansallisissa lainsäädännöissä jokaisen UCITS-direktiivin mukaisen oikeudellisen muodon yhteissijoitusyritykselle. Suomessa yhteissijoitusyritys voidaan perustaa ainoastaan sopimusperusteiseen muotoon. Näin ollen Suomen lainsäädäntö ei tunnista trust-muotoisia rahastoja tai yhtiöjärjestyksen perusteella perustettuja vaihtuvapääomaisia rahastoja, eikä niille löydy vastaavia yritysmuotoja kansallisesta lainsäädännöstä. Pääomien vapaan liikkuvuuden periaate edellyttää sellaisten ulkomaisten oikeusmuotojen luonnehdintaa kansallisessa verotuksessa, joita kyseisen jäsenvaltion lainsäädäntö ei tunnista. Selvitettäessä ulkomaisen sijoitusrahaston verokohtelua on siis määritettävä, mihin kotimaiseen toimijaan ulkomainen sijoitusrahasto rinnastuu, sillä EU-oikeus edellyttää, että kotimaista ja ulkomaista sijoitusrahastoa kohdellaan samalla tavoin verotuksessa. Euroopan unionin tuomioistuin on ratkaisukäytännössään vahvistanut periaatteen, jonka mukaan rinnastettavuusarvioinnissa voidaan ottaa huomioon ainoastaan kansallisessa verolainsäädännössä säädetyt erotteluperusteet. Tämä osaltaan vaikutti tuloverolakiin vuonna 2019 tehtyihin muutoksiin, joilla täsmennettiin sijoitusrahaston verovapauden edellytyksiä. Vaikka rinnastamisen edellytykset sisältyvät nykyään kansalliseen verolainsäädäntöön, on edelleen tulkinnanvaraista, ovatko lainsäädännössämme vahvistetut edellytykset EU-oikeuden mukaisia. On mahdollista, että kansallinen verolainsäädäntömme johtaa tilanteisiin, joissa ulkomaisia sijoitusrahastoja syrjitään EU-oikeuden vastaisesti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sijoitusrahastodirektiivin mukaisten rahastojen rinnastettavuusarvioinnin EU-oikeudenmukaisuutta. Tutkielmassa arvioidaan rinnastettavuuden edellytyksiä Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella ja pohditaan erityisesti asian C-480/19 vaikutusta rinnastettavuusarviointiin.