Browsing by Title

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten ympäristövahinkolain (YVL) mukainen korvausvastuu ympäristövahingosta toteutuu osakeyhtiön jakautumisen jälkeen eli silloin, kun vahingon ilmetessä sen aiheuttanutta yhtiötä ei enää sellaisenaan ole olemassa. Tarkoituksena on toisin sanoen selvittää voimassa olevan lainsäädännön perusteella, miten ja millä perusteella korvausvastuu jakautuneen yhtiön aiheuttamasta ympäristövahingosta siirtyy jakautumisessa, sekä miten se kohdentuu jakautumiseen osallistuneiden yhtiöiden kesken. Ympäristövahinkolaki on yksityisoikeudellinen vahingonkorvaussäädös, jonka päätavoitteena on palauttaa vahinkoa kärsineen taloudellinen asema ennalleen. Lain perustuu ankaralle vastuulle. Vahingonkärsijän suojaamiseksi lain tarkoituksena on, että YVL 7 §:n mukainen korvausvelvollisten piiri voi käsittää muitakin kuin vahingon varsinaisia aiheuttajia. Peruslähtökohtana on aiheuttamisperiaate ja toiminnanharjoittajan vastuu. YVL:n yhteisvastuusääntelyn mukaan vahingon yhdessä aiheuttaneet ovat solidaarisessa yhteisvastuussa vahingonkärsijälle aiheuttamastaan ympäristövahingosta. Vahingonkorvauslaki täydentää YVL:ia muun muassa yhteisvastuun osalta. Aiheuttamisperiaate ja YVL 7.1 §:n 1 kohdan mukainen toiminnanharjoittajan vastuu toimivat lähtökohtana myös osakeyhtiölain (OYL) mukaisessa jakautumisessa, jos jakautunut yhtiö todetaan ennen jakautumista tapahtuneen vahingon aiheuttajaksi. Jakautuminen, joka voidaan toteuttaa joko kokonaisjakautumisena tai osittaisjakautumisena, osakeyhtiön varat ja velat siirretään vastaanottaville yhtiöille. Kokonaisjakautumisessa, joka on jakautumisen pääasiallinen tapa, kaikki varat ja velat siirtyvät, jonka jälkeen jakautuva yhtiö purkautuu. Osittaisjakautumisessa vastaanottavalle yhtiölle siirtyvät vain liiketoimintakokonaisuuteen liittyvät varat ja velat, sillä osittaisjakautunut yhtiö jää itsekin olemaan. Jakautumisessa varojen ja velkojen katsotaan siirtyvän yleisseuraannon omaisesti, mikä tarkoittaa sitä, ettei omaisuuden siirtymiseksi ei tarvita mitään erityisiä luovutustoimia. Laadittava jakautumissuunnitelma riittää esimerkiksi kiinteistön omistusoikeuden siirtämiseksi. Yleisseuraanto ei kuitenkaan ole riittävä käsite kun pitää selvittää, mille yhtiölle esimerkiksi ympäristövahingon aiheuttama korvausvastuu on siirtynyt. Siksi jakautumissuunnitelmalla on ratkaiseva merkitys. Myös osakeyhtiölaissa on yhteisvastuusääntely, joka rakentuu ensisijaiselle ja toissijaiselle vastuulle. Lähtökohtana on, että vastaanottava yhtiö vastaa ensisijaisesti itse sellaisesta velasta, joka on siirtynyt sille jakautumissuunnitelman mukaan. Muut jakautumiseen osallistuneet yhtiöt ovat siitä kuitenkin rajoitetussa toissijaisessa vastuussa. Yhteisvastuu on kaikkein laajin ja tiukin siinä tapauksessa, ettei ennen jakautumista syntynyttä velkaa ole lainkaan mainittu jakautumissuunnitelmassa. Tällöin kaikki jakautumiseen osalliset yhtiöt ovat siitä vastuussa sekä ensisijaisesti että täysimääräisesti. Tutkielmassa pyritään identifioimaan jakautumisen jälkeen ilmenevän ympäristövahingon aiheuttamat keskeiset ongelmakohdat. Koska ympäristövahinkolaissa eikä myöskään osakeyhtiölaissa ole millään tavoin otettu huomioon yritysjärjestelyiden vaikutuksia, on tulkinta-analogiaa tiettyjen käsitteiden määrittämiseksi haettu muun muassa esineoikeudesta, velvoiteoikeudesta ja insolvenssioikeudesta.

Oikeuskirjallisuudessa on pitkään keskusteltu oikeustilan epäselvyydestä suhteessa ympäristövastuiden kohdentumiseen konkurssissa. Ratkaisuissa KHO:2003:51 ja KHO:2017:53 konkurssipesän on katsottu olevan vastuussa konkurssivelallisen toiminnasta aiheutuneista jätteistä haltijan vastuun perusteella. Tästä huolimatta konkurssiasiain neuvottelukunnan suosituksen mukaan julkisoikeudellinen vastuu pilaantuneen maaperän puhdistamisesta ei kuuluisi konkurssipesän vastuun piiriin. Vastaavasti yksityisoikeudellisten ympäristövastuiden ei ole myöskään katsottu saavan etusijaa konkurssissa. Tutkielmassa käsitellään tätä julkisoikeudellisten ja yksityisoikeudellisten ympäristövastuiden kohdentumiseen liittyvää problematiikkaa. Julkisoikeudellisen ympäristövastuun osalta tutkielmassa keskitytään ympäristönsuojelulain (527/2014) 133 §:n mukaiseen maaperän puhdistamisvelvollisuuteen ja 14 §:n mukaiseen pilaantumisen torjuntavelvollisuuteen. Yksityisoikeudellisten ympäristövastuiden osalta puolestaan keskitytään laissa ympäristövahinkojen korvaamisesta (737/1994) määritettyyn korvausvelvollisuuteen. Kysymystä ympäristövastuiden kohdentumisesta tarkastellaan tutkielmassa kolmesta eri näkökulmasta: ympäristövastuut konkurssivelkana, ympäristövastuut massavelkana ja ympäristövastuut konkurssipesän vastuuna. Jaottelulla pyritään selvittämään, missä tilanteissa ympäristövastuista seuraa konkurssissa valvottava konkurssisaatava, milloin puolestaan konkurssipesän velka ja viimeisenä, milloin kyse on pikemminkin vastuusta kuin velasta. Näiden kolmen näkökulman avulla voidaan havaita muun ohella, miten julkisoikeudellinen vastuu eroaa tavallisesta saatavasta. Kuten korkein hallinto-oikeus toteaa ratkaisussaan KHO:2017:53, kyse on julkisoikeudellisen vastuun toteuttamisesta, eikä konkurssilain (120/2004) massavelkasäännöksillä siten ole asiassa merkitystä. Yksityisoikeudellinen ja julkisoikeudellinen ympäristövastuu on ymmärrettävä konkurssissa eri tavoin. Tämä on luonnollista, sillä ne perustuvat eri lainsäädäntöön ja niiden taustalla on eri tavoitteet, vaikka yhtymäkohtiakin on löydettävissä. Yksityisoikeudellinen ympäristövastuu rinnastuu monella tapaa vahingonkorvauslain mukaiseen vastuuseen, eikä yksityisoikeudellisen ympäristövastuun mukainen vahingonkorvaus ensisijaisesti kohdistu ympäristön tilan parantamiseen. Oikeustila ympäristövastuiden kohdentumisesta on yhä epäselvä, vaikka ratkaisun KHO:2017:53 voidaankin katsoa selventäneen sitä. Lainsäätäjän kannanotto olisi paikallaan niin konkurssipesän torjuntavelvollisuuden kuin haltijan vastuun osalta. Konkurssipesän torjuntavelvollisuudelle ja aiheuttajan vastuulle konkurssin alkamisen jälkeen löytyy vahvoja perusteita, mutta oikeustilaa ei kuitenkaan voi kuvailla selväksi. Haltijan vastuun osalta olisi perustelua tulkita konkurssipesän vastuuta pilaantuneesta maaperästä vastaavalla tavalla kuin vastuuta jätteistä. Toisaalta haltijan vastuuseen liittyy myös konkurssioikeuden systematiikan kannalta ongelmia ja lisäksi haltijan vastuu saattaa heikentää konkurssin tavoitteiden toteutumista.

Tutkielman tavoitteena on selvittää kuinka yrityksen omistamaa sijoitussidonnaista kapitalisaa-tiosopimusta verotetaan Suomessa ja rajat ylittävissä tilanteissa. Lisäksi tutkielmassa selvite-tään voidaanko sijoitussidonnaista kapitalisaatiosopimusta hyödyntää suomalaisen kansainvä-listyvän konsernin sisäisessä rahoituksessa ja voidaanko järjestelyllä pienentää konsernin sisäisten lainojen siirtohinnoitteluun liittyviä riskejä Suomessa. Sijoitussidonnaisella kapitalisaatiosopimuksella tarkoitetaan henkivakuutusyhtiön kanssa teh-tävää määräaikaista sijoitussopimusta. Sijoitussidonnaisen kapitalisaatiosopimuksen arvonke-hitys sidotaan sopimuksen mukaan henkivakuutusyhtiön omistamien sijoitusten tuottamaan tuloon ja arvonkehitykseen. Kapitalisaatiosopimuksesta ei ole nimenomaisia säännöksiä elin-keino- tai tuloverolaissa. Vakiintuneen verotuskäytännön perusteella arvonkehitykseen sidottu-jen sijoitusten luovutukset tai sijoituksista kertyvät tulot eivät realisoi verotettavaa tuloa kapitali-saatiosopimuksen omistajalle. Kapitalisaatiosopimuksen tulolähteellä on merkitystä erityisesti silloin, kun kapitalisaatiosopimus erääntyy tappiollisena. Muun toiminnan tulolähteeseen kuulu-van kapitalisaatiosopimuksen aiheuttamaa tappiota ei ole verotuskäytännössä pidetty vähen-nyskelpoisena. Asiasta ei kuitenkaan ole julkaistua oikeuskäytäntöä. Rajat ylittävissä tilanteissa mahdollisesti perittävät lähdeverot heikentävät kapitalisaatiosopi-muksen verotuksen lykkäävää vaikutusta. Suomi perii ulkomaisen henkivakuutusyhtiön Suo-mesta saamista portfolio-osingoista lähdeveroa. Tätä voidaan pitää EU-oikeuden kannalta ongelmallisena, koska suomalaisen henkivakuutusyhtiön suomalaisista portfoliosijoituksista saamat osingot ovat käytännössä verovapaita. Konsernin sisäisen rahoituksen järjestäminen kapitalisaatiosopimuksen kautta on järjestelynä yksinkertainen ja se näyttäisi pienentävän lainojen siirtohinnoitteluun liittyvää riskiä Suomessa. Konsernin sisäisistä lainasaamisista aiheutuneet menetykset eivät normaalisti ole vähennys-kelpoisia Suomessa. Kun rahoitus järjestetään kapitalisaatiosopimuksen kautta, näyttäisi siltä, että lainasaamisten menetykset ovat vähennyskelpoisia. Kapitalisaatiosopimuksen käytölle konsernin sisäisessä rahoituksessa on kuitenkin aina oltava verotuksesta riippumattomat liike-taloudelliset perusteet. Muutoin järjestelyyn on mahdollista puuttua veronkiertämistä koskevilla säännöksillä.

Kilpailulain (948/2011) 31 §:n nojalla Kilpailu- ja kuluttajavirastolla on toimivalta selvittää kilpailunrajoituksia. Kilpailunrajoitusten selvittämiseksi Kilpailu- ja kuluttajavirastolle on annettu oikeus erilaisten selvitystoimenpiteiden tekemiseen. Yksi selvitystoimenpiteistä on kilpailulain 35 §:n mukainen tarkastus yrityksen liiketiloihin. Tarkastus tehdään pääsääntöisesti yllätystarkastuksena eli ilman ennakkoilmoitusta tarkastuksen kohteena olevalle elinkeinonharjoittajalle. Liiketiloihin tehtävää tarkastusta pidetään tehokkaana keinona erityisesti vakavimpien kilpailunrajoitusten, kuten kartellien, tutkimiseksi. Toisaalta tarkastukset herättävät moniulotteisia kysymyksiä tarkastuksen kohteena olevan yrityksen puolustautumisoikeuksiin liittyen. Tässä tutkielmassa käsitellään erityisesti Kilpailu- ja kuluttajaviraston toimittamia kilpailulain 35 §:n mukaisia tarkastuksia yritysten liiketiloihin. Euroopan unionin kilpailuoikeuden merkittävästä vaikutuksesta johtuen tutkielmassa esitellään myös unionin oikeutta sen soveltuvilta osilta. Tämän tutkielman tarkoituksena on kuvata tarkastuksia koskevaa yleistä sääntelykehikkoa sekä kilpailulakiin esitettyjä tarkastuksiin liittyviä muutoksia. Lisäksi tutkielman tavoitteena on ymmärtää, mikä merkitys tarkastuksen kohteen sekä tarkoituksen määrittelemisellä on ja miten ne vaikuttavat tarkastuksen toimittamiseen. Näiden lisäksi tarkoituksena on käsitellä tarkastuksen kohteena olevan yrityksen myötävaikutusvelvollisuutta tarkastuksella sekä selvittää, millaisia rajoituksia yrityksen itsekriminointisuoja asettaa myötävaikutusvelvollisuudelle. Kilpailu- ja kuluttajaviraston tarkastuksiin sovelletaan ensisijaisesti kansallista lainsäädäntöä. Tämän tutkielman pyrkimyksenä on osoittaa, että Euroopan unionin oikeus asettaa tarkastuksen kohteen puolustautumisoikeuksia koskevia vaatimuksia, joilla on vaikutusta kansallisen lainsäädännön tulkitsemiseen. Lisäksi tutkielmassa havaitaan yrityksen myötävaikutusvelvollisuuden ja itsekriminointisuojan välisen suhteen olevan problemaattinen. Kilpailuviranomaisen tarkastuksia leimaa korostunut pyrkimys viranomaisen toiminnan tehokkuuteen ja yleisen edun suojaamiseen. Samanaikaisesti hyvän hallinnon näkökulmasta on tärkeää, että tarkastuksen kohteena olevan yrityksen puolustautumisoikeuksien ja ennakollisen oikeusturvan toteutuminen turvataan.

Pienyrityksiin kohdistuva yrityshakemistoyhtiöiden harjoittama harhaanjohtava markkinointi on yleistynyt viime vuosina runsaasti. Suomen Yrittäjien vuonna 2013 teettämän yksinyrittäjäkyselyn mukaan peräti 80 prosenttia vastanneista oli joutunut häiritsevän tai harhaanjohtavan markkinoinnin kohteeksi viimeisen vuoden aikana. Komission arvion mukaan harhaanjohtavasta markkinoinnista koituu vuosittain yritystä kohden noin 1000—5000 euron vahingot. Vuositasolla puhutaan miljardien eurojen vahingoista EU:n alueella. Harhaanjohtava markkinointi kohdistuu korostetusti mikro- ja pienyrityksiin, joiden osuus suomalaisista yrityksistä on noin 99 prosenttia. Suojan tarpeeltaan ne voivat tosiasiallisesti rinnastua kuluttajaan, mutta siitä huolimatta niillä ei ole kuluttajansuojalainsäädäntöön ja kuluttajaviranomaiseen verrattavaa kollektiivista suojajärjestelmää. Harhaanjohtavasta ja vertailevasta markkinoinnista annettu direktiivi (2006/114/EY) on toistaiseksi ainut EU:n tasolla annettu säädös, joka sääntelee ilmiötä. Komissio valmistelee parhaillaan lainsäädäntöä, jolla pyritään puuttumaan erityisesti yrityshakemistoyhtiöiden harhaanjohtaviin markkinointikäytäntöihin. Kansallisesti ilmiö on tunnustettu hallitusohjelmassa, jonka kirjauksen mukaan kuluvalla hallituskaudella tullaan puuttumaan vilpilliseen ja harhaanjohtavaan toimintaan elinkeinoelämässä ja arvioimaan lainsäädännön muutostarpeet. Tällä hetkellä yrityshakemistoyhtiöiden harhaanjohtavasta markkinoinnista ei ole olemassa erityissääntelyä, mutta sen kielto voidaan johtaa vallitsevan lain säännöksistä. Yrityshakemistoyhtiö Directa Oy:n toiminnasta tehtiin 1403 tutkintapyyntöä poliisille, joka johti rikosoikeudenkäyntiin. Directan toimintaa on käsitelty myös markkinaoikeusprosessissa yrittäjäjärjestön aloitteesta. Lisäksi Directan ja yrittäjien välisiä velkomuskanteita on käsitelty lukuisissa siviilioikeudenkäynneissä. Tämä on merkittävin yksittäinen syy tämän tutkielman tekemiselle. Tässä tutkielmassa selvitän, millaista suojaa nykyinen lainsäädäntö tarjoaa pienyrityksille harhaanjohtavaa markkinointia vastaan ja mitkä ovat seuraamukset lainvastaisesta toiminnasta. Lisäksi tutkin, mitkä ovat voimassaolevan lainsäädännön keskeiset ongelmat suojan toteuttamisessa. Selvitän myös, millaisia sääntelyvaihtoehtoja pienyrittäjänsuojan kehittämiseksi harhaanjohtavan markkinoinnin tilanteissa on ehdotettu. Lopuksi esitän arvioni siitä, millaista suojaa ehdotetut sääntelyvaihtoehdot voisivat toteutuessaan tarjota yrityksille, sekä oman näkemykseni lainsäädännön kehittämistarpeista.

Euroopan komissio antoi 9.4.2014 ehdotuksen osakkeenomistajien oikeuksia koskevan direktiivin 2007/36/EY (SHRD I) muuttamiseksi ja direktiiviä muutettiin toukokuussa 2017 osakkeenomistajien pitkäaikaiseen vaikuttamiseen kannustamisen osalta antamalla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2017/828 (SHRD II). Tämä muutosdirektiivi on osa laajempaa eurooppalaista pyrkimystä kohti pääomamarkkinaunionia. Jäsenvaltioiden piti panna muutosdirektiivi täytäntöön ja saattaa muutosdirektiivin edellyttämä kansallinen sääntely voimaan viimeistään 10.6.2019. Tämän tutkimuksen kohteena on yritysjohdon kannustinjärjestelmät päämies-agentti-teorian valossa. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella tarkemmin uutta osakkeenomistajien oikeudet–direktiivin muutosdirektiiviä ja sen vaikutuksia palkitsemiseen. Tarkemmat tutkimuskysymykset, joita on tarkoitus selvittää muutosdirektiivin osalta ovat: 1) Miksi osakkeenomistajien oikeudet-direktiivi muuttui? 2) Miten muutosdirektiivi vaikuttaa palkitsemiseen? sekä 3) Miten kansallinen lainsäädäntö ja itsesääntely muuttuvat muutosdirektiivin johdosta? Tämän tutkimuksen tutkimusmenetelmä on oikeusdogmaattinen ja sen näkökulma yhtiöoikeudellinen sekä oikeustaloustieteellinen. Lähdemateriaalina tutkimuksessa on käytetty oikeusdogmaattiselle tutkimukselle tyypillisiä lähteitä, eli lainsäädäntöä, lainsäädännön esitöitä, lainsäädännön kommentaariteoksia, oikeuskirjallisuutta sekä artikkeleita. Tehdyn tutkimuksen perusteella voi todeta seuraavaa. Osakkeenomistajien oikeudet -direktiivin muutoksen taustalla on vuoden 2008 finanssikriisi. Direktiivin muutoksella halutaan vahvistaa osakkeenomistajien mahdollisuuksia vaikuttaa pörssiyhtiöiden johdon palkitsemiseen, sekä lisätä osakkeenomistajien ja muiden sijoittajien tiedonsaantia yhtiön johtoon kuuluvien henkilöiden palkitsemisesta, parantamalla dialogia osakkeenomistajien ja yhtiön välillä. Muutosdirektiivin keskeisin aiheuttama muutos liittyy pörssiyhtiöille asetettuihin raportointivelvollisuuksiin sekä vaatimuksiin viedä tiettyjä asioita yhtiökokouksen päätettäväksi. Palkitsemisen osalta tämä tarkoittaa sitä, että yhtiökokouksissa tullaan äänestämään ylimmän johdon toteutuneesta palkitsemisesta ja palkitsemispolitiikasta. Tätä kutsutaan say-on-pay –käytännöksi. Yhtiökokouksen päätettäväksi tulee täten viedä yhtiön laatima palkitsemispolitiikka ja palkitsemisraportti, ja jos osakkeenomistajat haluavat äänestää palkitsemispolitiikasta tai palkitsemisraportista yhtiökokouksessa, niin neuvoa-antava tai sitova äänestys tulee järjestää. Osakkeenomistajilla on oikeus äänestää ylimmän johdon palkitsemispolitiikasta vähintään joka neljäs vuosi ja aina, kun halutaan tehdä merkittävä muutos politiikkaan. Palkitsemispolitiikassa tulee selvittää, kuinka palkitseminen tukee yhtiön liiketoimintastrategiaa, pitkän aikavälin tavoitteita sekä kestävää kehitystä. Muutosdirektiivin myötä yhtiöille tulee lisäksi myös erilaisia lisävaatimuksia palkitsemisraportointiin liittyen. Jokaisen ylimpään johtoon kuuluvan henkilön edellisvuoden toteutuneesta palkitsemisesta kaikilta osin, tulee yhtiöiden julkaista palkitsemisraportti yhtiön verkkosivuilla. Tämän raportin yhtiöiden tulee saattaa yhtiökokouksen käsiteltäväksi vuosittain. Osakkeenomistajien oikeus vaikuttaa johdon palkitsemiseen, eli ”say on pay”, tulee voimaan yhtiökokouksissa vuodesta 2020 alkaen, palkitsemispolitiikan osalta vuonna 2020 ja palkitsemisraportin osalta vuonna 2021. Muutosdirektiivi hyväksyttiin Suomessa keväällä 2019 ja Suomi toteutti vuonna 2019 kansalliset lainsäädäntömuutokset, jotka johtuivat muutosdirektiivistä. Palkitsemiseen liittyvän lainsäädännön osalta, osakeyhtiölakiin (OYL) ja arvopaperimarkkinalakiin (AML) sekä eräisiin niihin liittyviin lakeihin tehtiin muutoksia. Tämän lisäksi annettiin myös uusi valtiovarainministeriön asetus (VvMA osakkeen liikkeeseenlaskijan palkitsemispolitiikasta ja palkitsemisraportista), johon sisältyy tarkemmat säännökset palkitsemispolitiikan ja palkitsemisraportin sisällöstä ja tietojen esittämistavasta direktiivin täytäntöön panemiseksi. Myös Arvopaperimarkkinayhdistyksen Suomen listayhtiöiden hallinnointikoodia (Corporate Governance-koodia) päivitettiin muutosdirektiivin voimaantulon myötä. Arvopaperimarkkinayhdistys ry julkaisi 1.11.2019 uuden hallinnointikoodin (Corporate Governance 2020), jota pörssiyhtiöiden on noudatettava 1.1.2020 lähtien. Say on pay-järjestelmä on jo käytössä useissa maissa ja tutkimustiedon perusteella, järjestelmä on lisännyt osakkeiden käyttöä osana johdon palkitsemisjärjestelmää. Palkitsemisen tasoon sillä ei puolestaan ole juurikaan ollut vaikutusta. Suomessa vaikutukset tulevat olemaan samankaltaisia. Osakkeiden käyttö palkitsemismuotona tulee luultavasti lisääntymään. Kun lisäksi ottaa huomioon sen, että ulkomaalaisilla osakkeenomistajilla on merkittäviä omistusosuuksia suomalaisissa yhtiöissä, niin myös palkitsemisen tasossa voi tapahtua nousua. Ulkomaalaiset osakkeenomistajat haluavat varmistua siitä, että heidän omistamissaan yhtiöissä on mahdollisimman pätevä johto ohjaamassa yhtiön toimintaa. Tämän seurauksena on myös odotettavissa, että palkitsemisen tasossa tulee tapahtumaan kansainvälistä harmonisoitumista.

Tutkielman aiheena on vierasvelkapanttauksen käyttö osakekaupan rahoituksen yhteydessä. Tutkielmassa tarkastelen sitä, millä edellytyksillä osakekaupassa ostettava yhtiö eli kohdeyhtiö voi antaa vierasvelkapantin ostajayhtiön yrityskauppaa varten ulkopuoliselta rahoittajalta saaman velan vakuudeksi. Pantin antamisessa on tällaisessa tilanteessa kyse vierasvelkapanttauksesta. Tutkimuksessa vierasvelkapantinantajana on suomalainen osakeyhtiö, joten pantinantoa rajoittavat useat osakeyhtiölain (21.7.2006/624, jäljempänä OYL) säännökset. Tutkin vierasvelkapanttausta ensinnäkin OYL 13:10:n rahoitusapukiellon valossa. Rahoitusapukielto asettaa rajoituksia pantin antamiselle osakekaupan yhteydessä. Kun vierasvelkapantti annetaan yrityskaupassa osakkeiden oston jälkeen, tapahtuu vierasvelkapantin antaminen konsernissa. Tarkastelen tutkielmassa yrityskaupan myötä syntyvän konsernisuhteen vaikutusta vierasvelkapantinantoon yrityskaupan yhteydessä. Tarkastelen tutkielmassa vierasvelkapanttausta lisäksi yhtiön toiminnan tarkoitusta sääntelevän OYL 1:5:n ja johdon lojaliteettivelvollisuutta sääntelevän OYL 1:8:n sekä yhtiöoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen näkökulmasta. Kaikki edellä mainitut säännökset rajoittavat osaltaan kohdeyhtiön mahdollisuutta antaa vierasvelkapantti yrityskaupan yhteydessä, ja ne tulee ottaa vierasvelkapantinannossa huomioon. Tarkastelen tutkielmassa myös kunkin edellä mainitun OYL:n säännöksen osalta sitä, mitä seuraa, jos vierasvelkapantti katsotaan annetuksi säännöksen vastaisesti. Tarkoitukseni on selvittää, onko vierasvelkapanttaus pantinantajayhtiötä ja vakuudensaajaa sitova vai onko vierasvelkapanttaus tällaisessa tilanteessa näitä tahoja sitomaton.

Liikesuhteissa solmittavat kiinteistön kaupat toteutetaan lähes poikkeuksetta anglosaksisesta oikeusjärjestelmästä omaksutulla yrityskauppasopimusrakenteella. Anglosaksisessa yrityskauppasopimusrakenteessa osapuolten väliseen riskien jakamiseen vaikuttavat erityisesti kaupan kohteelle suoritettava due diligence -tarkastus, myyjän antamat vakuutukset ja takuut sekä korvausvastuulausekkeet. Vaikka kiinteistön kauppa toteutetaan anglosaksisesta oikeusjärjestelmästä omaksutulla yrityskauppasopimusrakenteella, sovelletaan kauppaan tästä huolimatta maakaarta. Virhevastuu ja kaupan osapuolten vastuun jakautuminen rakentuu anglosaksisessa yrityskauppasopimuksessa kuitenkin täysin päinvastoin kuin maakaaressa. Maakaari on pääosin tahdonvaltainen, mutta siltä osin kuin on kyse maakaaren pakottavista normeista, osapuolet eivät voi niistä sopia toisin. Maakaaren 2:9.2:ssa säädetään siitä, ettei ostajan maakaaren 17–34 §:n mukaisia oikeuksia voida rajoittaa kuin sopimalla yksilöidysti siitä, miten ostajan asema poikkeaa laissa säädetystä. Toisin sanoen maakaaren 2:9.2:ssa säädetään myyjän vastuunrajoitusehdoilta edellytettävästä yksilöintivaatimuksesta. Yksilöintivaatimusta ei voi sivuuttaa edes kahden elinkeinonharjoittajan välillä toteutetussa kiinteistön kaupassa. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen, voiko myyjä yrityskauppasopimusrakenteella rajoittaa pätevästi vastuutaan maakaaren määrämuodossa myydyn kiinteän omaisuuden osalta. Toisena tutkimuskysymyksenä on kysymys siitä, täyttävätkö yrityskauppasopimusrakenne tai yksittäiset sopimuslausekkeet maakaaressa vastuunrajoitusehdolle asetetun yksilöintivaatimuksen. Tutkimuskysymyksiä lähestytään asettamalla niin sanottu perinteinen kiinteistön kauppa vastakkain anglosaksisen yrityskauppasopimusrakenteen kanssa. Rakenteen avulla pyritään osoittamaan perinteisen kiinteistön kaupan ja anglosaksisen yrityskauppasopimusrakenteen erilaiset periaatteelliset lähtökohdat ja niiden vaikutus virhevastuun rakentumiseen ja vastuun rajoittamiseen. Suomalaisessa oikeusjärjestelmässä ei tunneta due diligence -tarkastusta, eikä myyjän antamia vakuutuksia tai takuita. Due diligence ymmärretään lähtökohtaisesti ostajalähtöiseksi prosessiksi. Myyjän antamat vakuutukset ja takuut puolestaan anglosaksisessa yrityskauppasopimusmallissa rajaavat myyjän vastuun myyjän vakuutuksiin ja takuisiin. Korvausvastuulausekkeissa puolestaan rajoitetaan myyjälle vakuutusten ja takuiden rikkomisesta seuraavaa vastuuta siirtämällä vastuuta ostajan kannettavaksi. Yrityskauppasopimusrakenteen osalta perehdytään tarkemmin kuhunkin osapuolten vastuuta jakavaan seikkaan. Perinteisessä kiinteistön kaupassa myyjän tulee antaa ostajalle tietoa tiedonantovelvollisuutensa nojalla. Myyjälle on maakaaressa asetettu tiedonantovelvollisuuden ohella selonottovelvollisuus. Ostajalla on kiinteistön kaupassa selonottovelvollisuus, joka pääasiallisesti tarkoittaa ostajan kiinteistön ennakkotarkastusvelvollisuutta. Kiinteistön kaupan vastuunrajoitusehtojen osalta tutkielmassa huomio kiinnittyy erityisesti elinkeinonharjoittajien välisiä vastuunrajoitusehtoja koskeviin ratkaisuihin KKO 2012:72 ja KKO 2012:1, joiden myötä elinkeinonharjoittajien välisissä käytettäviä vastuuta rajoittavia ehtoja arvioidaan. Tutkielmassa havaitaan ensinnäkin, ettei yrityskauppasopimusrakenne rajoita myyjän vastuuta samalla tavoin kuin anglosaksisessa oikeusjärjestelmässä. Tutkielman keskeisin huomio on, että anglosaksisessa muodossa toteutettu due diligence -tarkastus tulee toteuttaa myyjälähtöisesti, jotta maakaaressa myyjälle asetettu tiedonanto- ja selonottovelvollisuus tulisi täytetyksi. Myyjän vastuuta rajoittavien sopimuslausekkeiden pätevyyden arvioinnissa myyjän huolellisuuden arvioiminen korostuu. Myyjän kaupan kohteesta antamat vakuutukset ja takuut vaikuttavat erityisesti virheen salaisuuden arviointiin. Vakuutukset ja takuut ensi sijassa osoittavat osapuolten kaupantekohetken riidattomia seikkoja.

Tutkielmassa tarkastellaan yrityskiinnitykseen perustuvaa panttioikeutta yrityssaneerauksessa sekä yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden arvon määrittämistä ja tulkitaan yrityssaneerauslain esitöistä ilmenevää lainsäätäjän tahtoa sekä saneeraus- ja hovioikeuskäytäntöä tavoitteena muodostaa kanta siihen, minkä menetelmän mukaan vakuusomaisuuden arvo tulisi yrityssaneerauksessa määritellä. Tutkielman teoreettinen tausta on lainopillinen ja rakentuu Aulis Aarnion ja Kaarle Makkosen edustaman analyyttisen oikeusteorian varaan. Teoreettisessa lainopissa tavoite on oikeussäännöksiä systematisoimalla muodostaa kokonaiskuva ja hahmottaa olennaiset kysymykset. Praktinen lainoppi vastaa epäselvän oikeussäännön tapauksessa nousevaan tulkinnan tarpeeseen. Tulkinnan lähtökohdat ovat positiivisessa oikeudessa sellaisena kuin se tosiasiallisesti ilmenee. Kirjoitettu laki on samalla sekä tutkimuksen kohteena että perusta normiväitteille. Praktisessa lainopissa tavoitellaan ja edellytetään tulkintakannanottoa, jonka tulee olla aineellisesti ja rationaalisesti hyväksyttävä sekä sellainen, että oikeusyhteisön enemmistö voi sen hyväksyä. Suojattavia intressejä ovat oikeusturva ja ratkaisujen aineellinen oikeudenmukaisuus, joten myös arvoilla on vaikutusta tulkintakannanottoon. Menetelmä on argumentatiivinen, ja keskiössä on perusteluiden vakuuttavuus. Lainopissa lähtökohtana on perinteisen oikeuslähdeopin hierarkia. Arvostamiskysymykseen ei ole korkeimman oikeuden ratkaisua, joten oikeuskäytännön osalta ongelmaksi nousee hovioikeuskäytännön merkitys oikeuslähteenä. Aarnion mukaan oikeuslähteiden arvo ei ole niinkään hierarkiassa vaan perusteluiden vakuuttavuudessa. Oikeuslähteiden tulkinnassa lähdetään oikeudellisen ratkaisutoiminnan päättelymalleista sekä punninnasta, joka on tarpeen oikeusaukkotilanteessa. Tällöin ratkaistava asia on käsiteltävä kokonaistaustaansa vasten, jolloin pohdittavaksi tulee mm. lain tarkoitus ja tarkoituksenmukaisuuskysymykset. Yrityssaneerauksessa velkojien etuihin voidaan puuttua saneerausohjelmassa toteutettavilla velkajärjestelyillä, joista vahvin on velan pääoman leikkaaminen. Vakuusvelaksi katsottava velka on suojattu pääoman leikkaamiselta, mutta vain siltä osin kuin vakuuden arvo riittää kattamaan vakuusvelan vähennettynä rahaksimuuttokustannuksilla. Näin ollen vakuusvelkojan etuun vaikuttaa keskeisesti se, minkä arvoiseksi vakuus arvostetaan ja mitä katsotaan rahaksimuuttokustannuksiksi. Yrityssaneerauksessa vakuuden arvo määritellään sen mukaiseksi, millainen se olisi arvostamishetkellä tapahtuvassa hypoteettisessa realisoinnissa. Yrityskiinnitykseen perustuvan vakuuden arvo on vaikea määritellä vakuuden erityisen luonteen vuoksi. Panttioikeuden kohteena on yrityksen liiketoiminnassa käyttämä lähes yksilöimätön irtain omaisuus, jonka hallinta ja määräysvalta pysyvät velallisella. Panttioikeus lakkaa normaalissa luovutustilanteessa. Täten vakuuden arvo vaihtelee sitä mukaa, kun kiinnityksen piiristä poistuu omaisuutta ja kun sen piiriin tulee lisää omaisuutta. Vakuudenhaltijan riskiä lisää se, ettei yrityskiinnitykseen kohdistuvan panttioikeuden suoma etuoikeus kata vakuuden koko arvoa. Lakiin on tietoisesti jätetty aukko arvostamiskysymyksen osalta. Oikean arvostamismenetelmän valinnasta vallitsee epäselvyys. Vallalla ovat konkurssilikvidaatioarvoon perustuva arvostamismenetelmä ja liiketoiminnan jatkumiseen perustuva going concern -periaatteen mukainen menetelmä. Saneerausohjelman laativa selvittäjä ratkaisee arvostamiskysymyksen yhteistoiminnassa velkojien ja mahdollisesti asiantuntijoiden kanssa. Velkoja-autonomiaa ja selvittäjän toimintaa rajoittaa edellytys toimia puolueettomasti ja tasapuolisesti yhtäkään velkojaa tai velkojaryhmää suosimatta tai syrjimättä. Arvostamiskysymykseen liittyviä ongelmia ovat arvostamismenetelmästä vallitseva epäselvyys, saneeraus- ja oikeuskäytännön vaihtelevuus, rahaksimuuttokustannusten tulkinta sekä se, että selvittäjän suorittamaa arvostamista on vaikea riitauttaa. Myös selvittäjän kokemattomuus tai osaamisen puute on koettu ongelmaksi. Eri menetelmillä voidaan päätyä merkittävästi toisistaan poikkeaviin vakuusarvoihin, mikä muodostaa riskin sekä vakuusvelkojille että tavallisille velkojille. Tutkielmassa muodostetaan kannanotto siitä, mitä arvostamismenetelmää tulisi käyttää, analysoimalla lainsäätäjän tahtoa, oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Kannanoton mukaan arvostamismenetelmän valinnassa on käytettävä saneerauksen ominaispiirteet huomioivaa harkintaa ja tilanneherkkyyttä ottaen huomioon velkojien tasapuolisen kohtelun periaate. Silloin kun se on mahdollista, arvostamisessa tulisi käyttää konkurssilikvidaatioarvon ja going concern -arvon välimuotoa, jossa rahaksimuuttokustannukset sisältävät realisointikustannukset siltä osin kuin ne koituisivat tosiasiallisista realisointitoimista.

Vallitsevalla ympäristökriisin aikakaudella ja ympäristötietoisuuden kasvaneen merkityksen seurauksena yritystoiminnan yhteiskunnalliseen vaikutukseen liittyvät kysymykset ovat yhä ajankohtaisempia. Yrityksissä tapahtuvan ympäristörikollisuuden kontrollointi rikosoikeuden keinoin on yhä ratkaisematon haaste, jonka selättämiseksi on olennaista omaksua uudenlaisia lähestymistapoja. Yrityksissä tapahtuvien rikosten selittämisessä ymmärretään yhä paremmin sosiaalisten tekijöiden merkitys yksilön päätöksentekoon. Yrityksessä näitä sosiaalisia tekijöitä ilmentää yrityskulttuuri. Yrityskulttuurin ja yrityksissä tapahtuvien ympäristörikosten välistä suhdetta ei ole kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa tutkittu. Yrityskulttuurin lähemmän tarkastelun avulla on mahdollista kiinnittää huomiota prosesseihin, jotka johtavat yrityksissä tapahtuviin väärinkäytöksiin, mikä mahdollistaa rikosten ja ympäristövahinkojen ennaltaehkäisemisen. Tutkielmassa tutkitaan kriminologisella ja kriminaalipoliittisella metodilla sitä, mitkä tekijät yrityskulttuurissa selittävät yrityksissä tapahtuvia ympäristörikoksia. Yritystoiminnan puitteissa tapahtuvat ympäristörikokset paikannetaan tutkielmassa osaksi talousrikoksia. Tutkielmassa tarkastellaan ensin kriminologisen, sosiaalipsykologisen ja sosiaaliantropologisen tutkimustiedon pohjalta yritysrikosten taustalla vaikuttavia tekijöitä. Jotta rikokseen päätyviä sosiaalisia prosesseja on mahdollista tarkastella niiden syntyjuurilta lähtien, tutkielmassa keskitytään analysoimaan sääntöjen rikkomista laajassa merkityksessä eli lainvastaista sekä muiden lainkaltaisten normien, sääntöjen ja yleisten moraalikäsitysten vastaista käytöstä. Tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että yrityksessä tapahtuvalle sääntöjen rikkomiselle altistavat kulttuuriset tekijät ovat seurausta usean samanaikaisen sosiaalisen prosessin vuorovaikutuksesta. Nämä sääntöjen rikkomiselle altistavat tekijät on jaoteltu tutkielmassa sääntöjen rikkomista normalisoiviin, mahdollistaviin ja haittaaviin sekä sääntöjen ja havaittavien normien välistä ristiriitaa ilmentäviin tekijöihin. Tämän jälkeen arvioidaan ja havainnollistetaan näiden kulttuuristen tekijöiden ilmenemistä tapausesimerkin avulla. Tapausesimerkkinä on öljy-yhtiö BP, jonka yrityskulttuuria analysoidaan Deepwater Horizon -öljykatastrofia edeltävänä aikana sekä onnettomuuden jälkipuinnin aikaan.