Browsing by Title

Tässä tutkielmassa selvitetään EU-oikeuteen perustuvaa jäsenvaltion vahingonkorvausvastuuta ja sen toteuttamista Suomen oikeudessa vanhentumislainsäädännön näkökulmasta. Tutkimuksen erityisinä tutkimuskohteina ovat uusimmat autovero- ja väylämaksutapaukset, joissa molemmissa Suomen kansallinen lainsäädäntö oli EU-oikeuden vastaisesti syrjivä. Molemmissa tapauksissa olennainen seikka liittyi vanhentumisajan ja yksityisille asetetun selonottovelvollisuuden alkamishetkeen, mitä arvioidaan tässä tutkielmassa yksityiskohtaisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja kansallisen oikeuden perusteella. Unionin tuomioistuin esitteli tapauksessa Francovich EU-oikeuteen perustuvan jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun, jonka perusteella jäsenvaltion tulee korvata yksityisille aiheutuneet vahingot, jotka ovat syntyneet kyseisen jäsenvaltion eri muodoissa tekemistä EU-oikeuden rikkomuksista. Myöhemmässä oikeuskäytännössään unionin tuomioistuin täsmensi vahingonkorvausvastuun edellytyksiä, sisältöä ja soveltamisalaa. Nykyään vahingonkorvausvastuu syntyy, kun kolme edellytystä täyttyy: 1) rikotun EU-normin tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille, 2) jäsenvaltion rikkomus on riittävän ilmeinen ja 3) yksityisille aiheutuneen vahingon ja jäsenvaltion rikkomuksen välillä on välitön syy-yhteys. Muilta osin vahingonkorvausvastuun toteuttaminen tapahtuu kansallisen vahingonkorvausoikeuden perusteella. Tutkielmassa selvitetään edellä mainittujen vastuuedellytysten sisältöä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella sekä pyritään luomaan kokonaiskuva vahingonkorvausvastuun nykyhetken sisällöstä ja soveltamisalasta. Vahingonkorvausvastuun toteuttaminen on kansallisten tuomioistuinten vastuulla, minkä yhteydessä ne soveltavat kansalliseen vahingonkorvausoikeuteen kuuluvia säännöksiä. Näin ollen Suomessa EU-oikeuteen perustuvan vahingonkorvausvastuun toteuttamisessa sovelletaan lähtökohtaisesti muun muassa vahingonkorvauslakia ja lakia velan vanhentumisesta. Edellä mainittua kutsutaan kansalliseksi prosessiautonomiaksi, jota rajoittavat EU-oikeuteen perustuvat vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteet. Vastaavuusperiaatteen mukaan EU-oikeuteen perustuviin vaatimuksiin vetoamista ei saa tehdä epäedullisemmaksi vastaaviin kansallisiin vaatimuksiin nähden. Tehokkuusperiaatteen mukaan EU-oikeuteen vetoamista ei saa tehdä kansallisesti käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Unionin tuomioistuin arvioi edellä mainittujen vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden perusteella kansallisten menettelynormien, kuten vanhentumisaikojen, yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa. Jos kyseiset menettelynormit eivät ole yksittäistapauksessa yhteensopivia EU-oikeuden kanssa, tulee kansallisen tuomioistuimen jättää ne joko kokonaan tai osittain soveltamatta. Tutkielmassa tutkitaan perusteellisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, joka koskee kansallisten vanhentumissäännösten ja muutoksenhakuvaatimusten yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa. Unionin tuomioistuin on esimerkiksi todennut, että kolmen vuoden vanhentumisaika on EU-oikeuden kannalta kohtuullinen, ja se voi lähtökohtaisesti alkaa kulua jo EU-oikeuden vastaisesti perityn veron tai maksun maksuhetkestä. Viimeksi mainittuun lähtökohtaan on eräänä poikkeuksena tilanne, jossa jäsenvaltio on menettelyllään aiheuttanut epäselvyyttä sovellettavan normin tulkinnasta, ja kyseisen menettelyn ja vanhentumisajan seurauksena yksityiseltä vietäisiin mahdollisuus vedota tuomioistuimessa EU-oikeuteen perustuviin oikeuksiinsa. Tutkielmassa arvioidaan Suomen vahingonkorvaus- ja vanhentumislainsäädännön yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa unionin tuomioistuimen ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännön perusteella. Sen lisäksi tutkielmassa arvioidaan, onko korkeimman oikeuden autoverotapauksessa antama tuomio yhteensopiva unionin tuomioistuimen asettamien vaatimusten kanssa. Tutkielman lopuksi arvioidaan korkeimmassa oikeudessa edelleen vireillä olevaa väylämaksutapausta, ja annetaan kansalliseen ja EU-oikeuteen perustuvia tulkintasuosituksia kyseisen tapauksen ratkaisemiseksi. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Suomen valtion menettely on väylämaksutapauksessa aiheuttanut ja ylläpitänyt epäselvyyttä Suomen väylämaksulainsäädännön yhteensopivuudesta EU-oikeuden kanssa, minkä johdosta vanhentumisajan tulisi alkaa vasta Helsingin hallinto-oikeuden vuonna 2008 antamista päätöksistä, joissa lainsäädännön syrjivyys otettiin tuomioistuimessa ensimmäisen kerran esille.

Tutkielman kohteena on seulontamenettelyn korvannut jatkokäsittelylupajärjestelmä. Tutkielmassa selvitetään, onko jatkokäsittely-lupa täyttänyt sille asetetut tavoitteet ja miten korkeimman oikeuden antamat ratkaisut ovat vaikuttaneet jatkokäsittelyluvan sovel-tamiseen. Jatkokäsittelyluvasta säädetään oikeudenkäymiskaaren 25a luvussa ja sääntely astui voimaan 1.11.2011. Jatkokäsitte-lylupajärjestelmää sovelletaan silloin, kun käräjäoikeuden lain voimaantulon jälkeen antamaan ratkaisuun haetaan muutosta valit-tamalla hovioikeuteen. Jatkokäsittelylupajärjestelmää sovelletaan ainoastaan riita- ja rikosasioihin. Muutoksenhakija tarvitsee asiassa jatkokäsittelyluvan silloin, kun asialle josta valitetaan, edellytetään jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25a luvun 5 ja 6 §:ien perusteella. Syyttäjän ja asianomistajan lupatarpeesta säädetään erikseen luvun 7 ja 8 §:ssä. Hovioikeuden on myönnettä-vä asialle jatkokäsittelylupa ja otettava asia täystutkintaiseen menettelyyn silloin, kun jatkokäsittelyluvan myöntämiselle OK 25a:11:ssä säädetyt edellytykset täyttyvät. Jos hovioikeus katsoo, että lupaperusteet eivät täyty, hovioikeus antaa jatkokäsittelylu-van epäävän päätöksen ja hylkää valituksen, jolloin käräjäoikeuden ratkaisu asiassa jää lopulliseksi. Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut säätää täsmällinen ja tarkkarajainen muutoksenhakumenettely. Jatkokäsittelyluvan tarkoituk-sena on ollut myös hovioikeuksien työmäärän ja toimintakulujen vähentäminen. Jatkokäsittelyluvan tarkoituksena ei ollut rajoittaa muutoksenhakua, vaan asia tulisi lupajärjestelmän perusteella aina hovioikeuden tutkittavaksi, mikäli sille on perusteet. Jatkokäsit-telylupaa koskevan lainsäädännön ja sen esitöiden arvioinnin perusteella jatkokäsittelylupa ei ole tutkielmassa tehtyjen johtopää-tösten mukaan ollut täsmällinen ja tarkkarajainen. Korkein oikeus on antanut jatkokäsittelylupaa koskien 21 ratkaisua ja ratkaisujen analysointi vahvistaa sen, että laki ei ole voimaantullessaan täyttänyt sille asetettuja tavoitteita rikosasioiden kohdalla. Korkeimman oikeuden ratkaisujen perusteella vaikuttaa siltä, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen kynnys on ollut hovioikeuksissa huomatta-vasti lainsäätäjän tarkoitusta korkeammalla. Korkeimman oikeuden ratkaisujen arvioinnin perusteella jatkokäsittelylupajärjestelmä vastaa tällä hetkellä lainsäätäjän sille aset-tamia tavoitteita riita-asioiden osalta. Rikosasioissa jatkokäsittelylupajärjestelmän toimivuudesta ei voida kuitenkaan antaa täysin varmaa arviota. Korkeimman oikeuden prejudikaattiratkaisujen perusteella jatkokäsittelylupaa pitäisi soveltaa lain tarkoittamalla tavalla myös rikosasioiden kohdalla, mutta asian varmistaminen edellyttää hovioikeuksien jatkokäsittelylupaa koskevien ratkaisujen kattavaa analysointia. Lainsäätäjällä on kova paine kehittää jatkokäsittelylupaa ja saavuttaa suurempia säästöjä hovioikeuksien toimintakuluissa. Oike-usministeriön asettama työryhmä on esittänyt jatkokäsittelyluvan soveltamisalan laajentamista. Tutkimustulosten perusteella jatko-käsittelylupajärjestelmää voidaan laajentaa riita-asioiden kohdalla ja siirtyä jatkokäsittelyluvan yleiseen soveltamisalaan. Myös hakemusasiat voidaan liittää lupajärjestelmän yleiseen soveltamisalaan. Tutkimustulosten perusteella tällä hetkellä ei kuitenkaan ole perusteita laajentaa jatkokäsittelylupaa rikosasioissa. Rikosasioissa jatkokäsittelylupaa voidaan tutkimustulosten perusteella laajentaa vasta sen jälkeen, kun voidaan varmistua, että lupajärjestelmä toteuttaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden asettamat vaatimukset.

Tutkielmassa käsitellään jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksiä erityisesti korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevat perusteet on lueteltu oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:ssä. Säännöksen mukaan lupa on myönnettävä, jos: 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste); 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste); 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste); tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy (muun painavan syyn peruste). Jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse muutosperusteen nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella (korotettu lupakynnys). Nykyinen jatkokäsittelylupajärjestelmä tuli voimaan vuonna 2011 ja sitä koskeva laajennus vuonna 2015. Korkein oikeus on antanut lukuisia jatkokäsittelylupaa koskevia ratkaisuja viimeisten vuosien aikana, vaikka lupaedellytykset ovat olleet laissa saman sisältöisinä jo useita vuosia. Suurin osa näistä ratkaisuista on annettu julkaisemattomina, joten prejudikaattiperusteita näissä ratkaisuissa ei ole. Tutkielmassa havaitaan, että lupaperusteiden soveltamiskäytäntö hovioikeuksissa ei ole kaikilta osin ollut onnistunutta. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä tarkastellulla ajanjaksolla noin 80 %:ssa ratkaisuista katsottiin, että lupaedellytykset täyttyvät joko kokonaan tai osittain. Tämän lisäksi useassa muussa ratkaisussa lupaedellytysten soveltaminen hovioikeuksissa on ollut selvästi virheellistä, eikä lupaperusteiden täyttymistä ole voitu edes arvioida korkeimmassa oikeudessa. Prosenttiosuus on siten edellä mainittua vieläkin korkeampi. Korkeimman oikeuden mukaan noin 86 %:ssa hovioikeuden päätöksistä jatkokäsittelylupa olisi tullut myöntää.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan unionin jätelainsäädännön, erityisesti jätteistä annetun direktiivin 2008/98/EY (”jätepuitedirektiivi”) ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden suhdetta jätteen syntymisen ehkäisemisen osalta. Tutkielmassa tarkastellaan jätepuitedirektiivin soveltamisalaa ja sisältöä, muodollista oikeusperustaa ja sen merkitystä erityisesti tavaroiden vapaan liikkuvuuden näkökulmasta.

I Finland har det förts diskussion om den nuvarande finländska lag om skiljeförfarande (967/1992) borde genomgå en reformation. Den finländska skiljeförfarandelagen anses vara ålderdomlig och skapar inte tillräckligt med tillit för att parter, främst då företag i affärsvärlden ska välja att ett skiljeförfarande hålls i Finland. Experter inom det finländska skiljeförfarandet talar för att det skulle vara ändamålsenligt att som grund för den finländska skiljeförfarandelagen använda UNCITRAL:s modellag. På detta sätt skulle möjliggöras att Finland skulle vara ett mer attraktivt alternativ som säte för ett skiljeförfarande ur ett internationellt perspektiv. Avhandlingen undersöker en viktig del av den finländska skiljeförfarandelagen nämligen jävsgrunderna dvs. på vilka grunder som en skiljeman kan förklaras jävig. Jävsbestämmelserna är till för att säkra ett trovärdigt skiljeförfarande. Centralhandelskammaren listar i sin utredning om den finländska skiljeförfarandelagen den ena jävsgrunden som problematisk. För att få en referenspunkt till om de nuvarande jävsgrunderna i den finländska skiljeförfarandelagen är problematiska, behandlas motsvarande bestämmelser från lag om skiljeförfarande (1999:116, Sverige), lov om voldgift (2004-05-14, Norge) samt lov om voldgift (nr 181 af 14 juni 2005, Danmark). Sverige har länge varit ett populärt alternativ att välja som säte för ett skiljeförfarande och den svenska skiljeförfarandelagens nationella aspekter är internationellt kända. Norge och Danmark är båda så kallade modellagsländer dvs. båda länderna har valt att anta UNCITRAL:s modellag som grund för sina skiljeförfarandelagar. Syftet med avhandlingen är att utreda skillnader och likheter mellan den finländska skiljeförfarandelagens jävsgrunder och andra nordiska ländernas motsvarande lagars jävsgrunder. Avhandlingen är en rättsdogmatisk de lege lata studie men innehåller även komparativa inslag. Jävsgrunderna är i direkt koppling till kravet om skiljemannens opartiskhet eller oavhängighet samt till skiljemannens upplysningsplikt, varav dessa även behandlas centralt i denna avhandling. För att verkligen kunna förstå jävsgrunderna till fullo, behandlas även jävsbestämmelserna för den finländska skiljeförfarandelagen och de andra nordiska ländernas motsvarande lagar. Till jävsbestämmelserna hör hur yrkandet om att skiljemannen är jävig ska framställas och behandlas, vem som avgör ett yrkande om jäv, kravet om skiljemannens opartiskhet och oavhängighet, upplysningsplikten, jävsgrunder samt upphävande av en skiljedom till följd av att skiljeman varit jävig. Dessutom har även i samband med jävsbestämmelser behandlats skiljemannens allmänna behörighet, hur en skiljeman utses till ett skiljeförfarande och hur en skiljeman utses efter att den tidigare skiljemannen skiljts från sitt uppdrag till följd av att skiljemannen varit jävig. Det förekommer både likheter och skillnader mellan jävsgrunderna enligt den finländska skiljeförfarandelagen och de andra nordiska ländernas motsvarande lagar. Det problematiska med den finländska skiljeförfarandelagen är att lagen har två jävsgrunder medan de andra nordiska ländernas motsvarande lagar har endast en grund. Denna ena jävsgrunden i de andra nordiska ländernas skiljeförfarandelagar har huvudsakligen lika brett tillämpningsområde som den finländska skiljeförfarandelagens två jävsgrunder tillsammans. Dessutom framkommer det även tolkningar att den finländska skiljeförfarandelagens så kallade allmänna jävsgrund ”någon annan sådan omständighet som är ägnad att ge befogad anledning att betvivla skiljemannens opartiskhet eller oavhängighet” skulle ha samma men även ett bredare tillämpningsområde än den andra jävsgrunden ”om han hade varit jävig att behandla saken som domare”. På basis av jämförelsen av likheter och skillnader mellan jävsgrunderna enligt den finländska skiljeförfarandelagen och de andra nordiska ländernas motsvarande lagar har jag föreslagit som de lege ferenda argument att den finländska skiljeförfarandelagens jävsgrunder skulle reformeras i enlighet med den norska skiljeförfarandelagens jävsgrund. Efter föreslagen reformation skulle den finländska skiljeförfarandelagens jävsgrund motsvara det som internationellt sätt är erkänt. Vilket skulle möjliggöra att Finland och den finländska skiljeförfarandelagen överlag internationellt sätt skulle vara ett mer attraktivt alternativ att välja som säte för ett skiljeförfarande.

Tässä tutkielmassa tutkitaan arvopaperimarkkina- ja yhtiöoikeudellisesta näkökulmasta julkisesti noteerattujen osakeyhtiöiden johtohenkilöiden kaupankäyntiä markkinoiden väärinkäyttöasetuksen asettaman suljetun ikkunan aikana ja tulkitaan kaupankäyntiä erityisesti osakeyhtiön päämies-agenttisuhteen tehokkuuden näkökulmasta. Tulkittaessa suljetun ikkunan kaupankäyntikieltoa päämies-agenttisuhteen tehokkuuden näkökulmasta korostuu tulkinnassa sääntelyn taloudellinen tehokkuus. Kuten sisäpiiritiedon väärinkäyttösääntelyssä yleensä, myös suljetun ikkunan osalta tulee sääntely osin irrottaa teoreettisesta viitekehyksestään ja arvioida sitä taloudellisiin suhteisiin vaikuttavana tekijänä. Arvopaperimarkkinaoikeuden huomattavan taloudellisen liitännäisyyden takia tutkielmassa käytetään tutkimusmetodeina oikeustaloustieteellistä ja oikeusdogmaattista metodia. Osakkeenomistajan ja johtohenkilön välisen päämies-agenttisuhteen tehokkuus määrittää, kuinka vähäisin agenttikustannuksin liikkeeseenlaskijan johto pystyy toteuttamaan tehtävänsä. Päämies-agenttisuhteen tehokkuutta tarkasteltaessa keskeisessä asemassa ovat osakkeenomistajan ja johdon toisistaan poikkeavat intressit, jotka johtuvat osapuolten erilaisista riskipositioista. Tästä johtuen päämies-agenttisuhteen tehokkuutta lisäävien toimien kannalta tulee arvioida keinoja, joilla johdon intressejä on mahdollista lähentää osakkeenomistajien intresseihin nähden ja aikaansaada tehokkaampi päämies-agenttisuhde. Avainasemassa johdon intressien lähentämisessä osakkeenomistajien intresseihin on johdon riskin samaistaminen osakkeenomistajien riskeihin tarkoittaen käytännössä johdon palkkauksen riippuvuutta liikkeeseenlaskijan tuloksesta ja johdon sitouttamista liikkeeseenlaskijaan osakeomistuksen avulla. Johtohenkilöiden mahdollisimman vapaa kaupankäynti liikkeeseenlaskijan arvopapereilla on päämiesagenttisuhteen kannalta tehokas ratkaisu johdon palkitsemiseen ja johdon yhtiölle tuottaman lisäarvon mittaamiseen. Suljettu ikkuna kuitenkin rajoittaa johdon vapaata kaupankäyntiä. Suljetun ikkunan toimintakielto määrittelee liikkeeseenlaskijan johdolle ajallisen kaupankäyntikiellon liikkeeseenlaskijan arvopapereihin ennen tulosjulkistusten tekemistä. Suljettu ikkuna poikkeaa sisäpiiritiedon käyttökiellosta henkilöllisen ulottuvuutensa osalta, koska suljettu ikkuna soveltuu lähtökohtaisesti vain henkilöihin, joilla on tosiasiallisesti samanaikainen pääsy sisäpiiritietoon ja valtuudet tehdä liiketoiminnallisia päätöksiä liikkeeseenlaskijassa. Suljetun ikkunan kaupankäyntikielto ja sisäpiiritiedon käyttökielto kattavat käytännössä samat oikeustoimet, mutta suljetun ikkunan soveltamisala kiellon koskevien arvopaperien osalta on kapeampi. Suljetun ikkunan kaupankäyntikielto soveltuu vain liikkeeseenlaskijaan liittyviin julkisesti noteerattuihin tai julkisesti noteerattujen arvopaperien perusteella hinnoiteltaviin arvopapereihin. Tulkinnallisesti vaikean tilanteen muodostavat listaamattomat arvopaperit, joiden hinnanmuodostus ei välttämättä perustu julkisesti noteerattuun arvopaperiin. Rikottaessa suljetun ikkunan kaupankäyntikieltoa ja samanaikaisesti syyllistyttäessä rikokseksi katsottavaan sisäpiiritiedon käyttökiellon rikkomiseen suljetun ikkunan ja sisäpiiritiedon väärinkäytön suhde sanktioiden näkökulmasta muodostaa tulkintatilanteen ne bis in idem -periaatteen soveltamisen kannalta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hallinnollisessa menettelyssä määrättävä rangaistus suljetun ikkunan asettaman kaupankäyntikiellon rikkomisesta ja rikosprosessissa erikseen määrättävä rangaistus sisäpiiritiedon väärinkäytöstä eivät tule samanaikaisesti kyseeseen tekojen tosiseikkojen samankaltaisuuden vuoksi. On kuitenkin mahdollista, että suljetun ikkunan kaupankäyntikiellon ja rikokseksi katsottavaan sisäpiiritiedon käyttökiellon rikkomisesta johtuvia hallinnollisia menettelyjä suoritetaan samaan aikaan kuin rikosprosessia. Suljetun ikkunan kaupankäyntikieltoon on mahdollista tehdä liikkeeseenlaskijan luvalla poikkeuksia, jotka päämies-agenttisuhteen kannalta katsottuna edistävät tehokkaan päämies-agenttisuhteen toteutumista. Poikkeusperusteiden arvioinnissa on keskeisessä asemassa sisäpiirisääntelyssä omaksuttu periaate, jonka mukaan sitoutuminen oikeustoimeen etukäteen poistaa lähtökohtaisesti johdon tiedollisen etumatkan kaupankäynnistä ja vähentää sisäpiiritiedon väärinkäytön riskiä. Tulkinnallisesti keskeisessä asemassa ovat myös päämies-agenttisuhteen tehokkuutta ylläpitävien poikkeusten salliminen ja johtohenkilön henkilökohtaiset taloudelliset syyt. Johtohenkilö voi ensinnäkin häntä koskevien poikkeuksellisten taloudellisten olosuhteiden vallitessa myydä omistamiaan liikkeeseenlaskijan osakkeita. Osakkeiden myynti on lisäksi mahdollista kannustinjärjestelmän toteuttamiseen liittyvien syiden puitteissa. Sallittua on myös myydä arvopapereita, joita johtohenkilö on saanut toteuttamalla rahoitusvälineitä, joiden toteuttamiseen on sitouduttu ennen suljetun ikkunan määrittämän ajanjakson alkamista. Rahoitusvälineiden hankkimista koskeva poikkeusperuste sallii johtoaseman edellyttämien ja säästöjärjestelmiin liittyvien rahoitusvälineiden hankinnan. Poikkeusperusteiden piiriin kuuluvat myös arvopaperien siirrot, joissa velvoiteoikeudellista luovutusta ei tapahdu. Myös osallistuminen osakeanteihin, joissa omistuksellinen osuus liikkeeseenlaskijassa ei muutu, voidaan tulkita kuuluvan poikkeusperusteiden joukkoon. Suljetun ikkunan poikkeusperusteilla on jokseenkin kokonaan onnistuttu poistamaan kaupankäyntikiellon aiheuttamat päämiesagenttisuhteen tehokkuutta vähentävät vaikutukset. Poikkeusperusteilla on mahdollista riisua suljetun ikkunan sääntelyä päämiesagenttisuhteen tehokkuuspäämäärien näkökulmasta siten, että jäljelle jää vain sisäpiiritiedon käyttökielto. Ilman tehokkuutta ylläpitäviä poikkeuksia sääntely olisi epätehokkuutta aiheuttavaa ja siten kokonaistaloudellisilta vaikutuksiltaan epätoivottavaa.

Tutkielman tarkoituksena on tutkia osakeyhtiön johdon tiedonantovelvollisuutta johdon yritysostoissa, eli tilanteessa, jossa yrityskaupan ostajana on kohdeyhtiön johto. Kohdeyhtiön johdolla on MBO-kaupoissa erityinen kaksoisrooli. Johto toimii sekä ostajan puolella, että myyjän ja kohdeyhtiön edustajana. Osakeyhtiön johto on useimmiten se taho, jolla on eniten tietoa kaupan kohteena olevasta yhtiöstä ja kauppaan olennaisesti vaikuttavista seikoista. Siten tutkimuskysymykseksi muodostuukin, millainen tiedonantovelvollisuus johdolla on MBO-kaupoissa? Johdon tiedonantovelvollisuutta voidaan lähestyä useista eri näkökulmista. Ensinnäkin osapuolten keskenään tekemä sopimus voi luoda oikeuksia ja velvollisuuksia myyjälle ja ostajalle. Tietojen luovuttamisesta voidaan sopia nimenomaisesti sopimuksessa. Lisäksi Suomessa on vakiintunut tiettyjä sopimusoikeudellisia periaatteita, joista tutkielman kannalta tärkein on lojaliteettiperiaate. Tiedonantovelvollisuuden on perinteisesti katsottu olevan osa lojaliteettivelvollisuutta. Tämän periaatteen nojalla osapuolen tulee ottaa huomioon myös vastapuolen etu sopimusta solmittaessa. Olennaista tutkimuskysymyksen kannalta on kauppalain virhesäännökset ja myyjän tiedonantovelvollisuus suhteessa ostajan selonottovelvollisuuteen. Tiedonantovelvollisuus yrityskaupoissa on perinteisesti tulkittu myyjän velvollisuutena luovuttaa tietoja ostajalle. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella voidaan kuitenkin todeta, että johdolla on lojaliteettivelvollisuuteen perustuva tiedonantovelvollisuus myös toista osapuolta, eli myyjää kohtaan. Lisäksi johdon tiedonantovelvollisuuteen vaikuttaa osakeyhtiöoikeudellinen sääntely. Johdolle on asetettu osakeyhtiölaissa huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuus. Johdon tulee huolellisesti toimien pyrkiä edistämään yhtiön etua. Yhtiön etuun voidaan osittain rinnastaa myös osakkeenomistajien etu, sillä osakeyhtiölain mukaan yhtiön toiminnan tarkoituksena on voiton tuottaminen, ellei yhtiöjärjestyksessä ole toisin määrätty. Yrityskauppatilanteessa yhtiön toiminnan tarkoitus ja osakkeenomistajien etu kulminoituu mahdollisimman korkean kauppahinnan määrittämiseen. Toisaalta johdon ollessa itse ostajan roolissa, on johdolla houkutus saada yhtiö näyttämään mahdollisimman vähäarvoiselta, jotta kauppahinta saadaan neuvoteltua mahdollisimman edulliseksi.

Arvopaperimarkkinaoikeudellinen sääntely on kehittynyt ja muuttunut olennaisesti viimeisten vuosikymmenten aikana. Erityisesti uusi markkinoiden väärinkäyttöasetus (MAR), joka tuli voimaan 3.7.2016 muutti merkittävällä tavalla sisäpiirisääntelyyn liittyviä yksityiskohtaisia velvoitteita sääntelyn kohteena olevien liikkeeseenlaskijoiden ja sisäpiiriläisten kannalta. Kansallinen liikkumavara myös kapeni entisestään, koska uudella asetuksen tasoisella sääntelyllä pyrittiin yhtenäistämään sääntelyn tasoa tavoitteena luoda kilpailukykyiset pääomamarkkinat Euroopan unioniin. Lisäksi samalla kansallisesti tuli implementoida direktiivi markkinoiden väärinkäytöstä määrättävistä rikosoikeudellisista seuraamuksista (MAD II), jonka myötä sanktioiden tasoja yhtenäistettiin ja yleisesti sanktioiden tasot myös ankaroituivat. Sisäpiirisääntelyyn kytkeytyy keskeisellä tavalla sallittuun ja kiellettyyn informaatioetuun liittyvät kysymykset. Toteutuessaan sisäpiiritiedon väärinkäyttö heikentää markkinoiden tehokkuutta sekä sijoittajien luottamusta markkinoita kohtaan. Siksi on koettu, että sääntelyn kautta pystytään puuttumaan asymmetrisen informaation ongelmaan asettamalla erityisiä kieltoja sekä velvoitteita liikkeeseenlaskijoille ja heidän sisäpiiriläisille. Sääntelyllä ei puututa siis ainoastaan kiellettyjen sisäpiirikauppojen kieltämiseen, vaan kokonaisuus on hyvin laaja-alainen. Esimerkiksi liikkeeseenlaskijoiden johtohenkilöille asetettujen ilmoitusvelvollisuuksien kautta pyritään parantamaan niin viranomaisten kykyä havaita laiminlyöntejä ja rikkomuksia, kuin tarjoamaan sijoittajillekin arvokasta tietoa johtohenkilöiden näkemyksistä yhtiöiden tulevaisuuden kehitykseen liittyen. Laajamuotoiset sääntelyn yhtenäistämispyrkimykset, sanktiosääntelyn kiristäminen ja viranomaisten valvontavaltuuksien lisääminen eivät kuitenkaan yksistään välttämättä tuo toivottua lopputulosta. On nimittäin huomioitava kansalliset markkinapaikkojen ominaispiirteet, sääntelyn konkreettiset vaikutukset toimintatapoihin sekä muutoinkin arvopaperimarkkinaoikeudellisen sääntelyn polysentrisyys. Tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden jännitettä tulee näin arvioida laaja-alaisesti ja arvioida muodostuvaa kokonaisuutta eri markkinatoimijoiden kannalta. Sijoittajatkin ovat rajoitetusti rationaalisia toimijoita, jolloin informaation määrä ei välttämättä suoraan lisää läpinäkyvyyttä toivotulla tavalla. Siksi myös ylisääntelyn vaaran riski tulee ottaa huomioon, vaikka sääntelyn tavoitteet ja pyrkimykset periaatteessa olisivatkin tarpeellisia. Tässä tutkimuksessa tätä aihetta käsitellään laajan kontekstisidonnaisuuden kautta, jolloin teemoja sekä sääntelyn vaikutuksia eri toimijoiden kannalta huomioidaan markkinalähtöisen tulkintametodin kautta systematisoiden samalla muodostuvaa kokonaisuutta.

A bond arrangement or a bond issuance can be described as an arrangement where mainly professional investors offer financing to an issuer in exchange for transferable debt securities. Due to the good liquidity of the bonds on the secondary market there are great administrational risks related to them. As a solution, a bondholders’ agent is used to minimise the judicial risks relating to the administration of the bonds and to lower the transaction costs, as well as to increase the legal protection of the investors. From an investors’ point-of-view, the use of a bondholders’ agent is aimed especially at facilitating the monitoring of the compliance of the terms and conditions, as well as unifying acceleration and enforcement actions, in addition to increasing equal treatment and negotiation between the issuer and the bondholders. Then again, the use of a bondholders’ agent prevents opportunistic behaviour of individual bondholders and therefore enables smoother amendment of the terms and conditions. The bondholders’ agent has been completely unregulated on both domestic and EU level. Additionally, there is no domestic case law regarding the bondholders’ agent. Hence, the capacity of the bondholders’ agent has rested mainly on established contract practises and related general doctrine. The absence of regulation and the unclear legal status weakens the legal safety of the players on the securities market when using a bondholders’ agent. It is possible to increase the market players’ confidence in the functionality of the bond market by clarifying the current legal status. The purpose of this thesis is to study and systematise judicial questions relating to the irrevocability of the agency according to the current legislation in Finland. The principal research questions are finding out whether a single bondholder is permitted to terminate the agency relationship and whether bondholders are eligible to use their bondholders’ rights despite the prevailing agency relationship. The current legal status is systematised in this thesis by fitting the bondholders’ agent into existing forms of representation. The applicability of current doctrines regarding the termination of an agency relationship to the bondholders’ agent faces some system internal problems. Contractual restriction of someone’s competence is related to restricting someone’s legal capacity and seen as inappropriate use of one’s freedom of contract. It is regarded as incompatible with the principles of Finnish civil law because it constitutes an avoidance of legal institutions covered by imperative legislation. Some aspects affecting the scope of the parties’ freedom of contract is displayed in this thesis e.g. restrictions imposed by imperative legislation, the weight of different objects of legal protection and internal conflicts regarding the general doctrines. As a result of the assessment the collective interests of the bondholders and the market players’ confidence in the functionality of the bond market were found to be supporting a deviation of the general principles regarding the termination of an agency relationship. In addition, the representation is seen as such a material part of the complete arrangement that permitting a single bondholder to terminate the agency would undermine the purpose of the whole arrangement. During the writing of this thesis, a legislative proposal regarding bondholders’ agents has been prepared by the Finnish Ministry of Finance. The effects of the special enactment to the current legal status have been taken into consideration as applicable in the thesis. However, the new legislation is non-mandatory, which will put emphasis on the present conditions.

Velkakirjalain 5 luku käsittelee joukkovelkakirjoja koskevia erityiskysymyksiä. 34 §:ssä säädetään nimenomaisesti yhdistystä koskevasta joukkovelkakirjalainan liikeeseenlaskusta. 90-luvun alussa tehdyllä muutoksella mahdollistettiin näin ollen myös joukkovelkakirjalainat yhdistysten toiminnassa. Urheiluorganisaatiot ovat pääsääntöisesti aatteellisia yhdistyksiä lukuun ottamatta ylimpiä sarjatasoja, joissa seurat toimivat osakeyhtiömuotoisina. Viime aikoina urheilussa on myös herätty mahdollisuuteen käyttää joukkovelkakirjalainarahoitteista varainhankitaa toiminnan tukemiseksi. Tästä esimerkkeinä ovat mm. TPS:n ja Vaasan Sport Oy:n suorittamat vaihtovelkakirjalainat. Aatteellisen yhdistyksen tarkoitus on yhdistyslaissa muotoiltu olevan jotakin muuta kuin taloudellisen voiton tuottaminen. Tältä osin se eroaa osakeyhtiömuotoisesta toimintamallista. Tämä nostaa osaltaan kysymyksen joukkovelkakirjarahoitteisen varainhankinnan käyttämisen mahdollisuuksista yhdistyksen toiminnassa ilman, että yhdistyksen perimmäinen tarkoitus aatteellisena toimijana vaarantuu. Joukkovelkakirjalainatyyppejä on suomalaisilla markkinoilla useita. Velkakirjalain 34 §:n mukaisesti kaikki nämä eri vaihtoehdot ovat yhdistyksen käytettävissä. Tosiasiallisesti osa näistä kuitenkin rajautuu yhdistystoiminnan ulkopuolelle jo joukkovelkakirjalainan tyypin ominaispiirteistä johtuen. Yleisesti voidaan todeta, ettei aatteellinen yhdistys velkakirjalain mahdollisuudesta huolimatta ole käytännössä käyttänyt hyväkseen joukkovelkakirjalainamuotoista rahoitusta varainhankinnassaan. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan sitä, onko tämä kyseinen 34 §:n mahdollisuus kuitenkin yhdistykselle nykyisen yhdistyslain valossa mahdoton toteuttaa. Joukkovelkakirjalainoja koskeva lainsäädäntö elää tällä hetkellä murroksen aikaa. Valmisteilla on joukkolainan haltijoiden edustajia koskeva lainsäädäntö, jonka olisi tarkoitus valmistua keväällä 2016. Tällä on osaltaan vaikutusta joukkovelkakirjalainojen käytännön toteutukseen. Tutkimuksessa luodaan lyhyt katsaus myös tähän tulevaisuuden sääntelyyn.