Browsing by Title

Tutkielmani käsittelee suomalaisen ja angloamerikkalaisen käytännön pohjalta keskeisimpiä julkisen ostotarjouksen suojamekanismeja ja niiden käyttöä Suomessa erityisesti kohdeyhtiön hallituksen fidusiaaristen velvollisuuksien näkökulmasta. Suomessa vapaaehtoisen julkisen ostotarjouksen menestymistä pyritään usein turvaamaan erilaisin sopimusjärjestelyin, jollei kyse ole konserninsisäisestä transaktiosta. Keskeisimmät suojamekanismit sisältyvät kohdeyhtiön hallituksen ja tarjouksen tekijän välisiin yhdistymissopimuksiin, joihin on viimeisten yhdentoista vuoden aikana käytännössä aina sisällytetty jonkinasteinen kielto olla neuvottelematta kilpailevista tarjouksista. Tämän lisäksi niissä on yleensä asetettu kohdeyhtiön hallitukselle tarkat ehdot, joiden on täytyttävä, jotta se voi muuttaa AML:n mukaisen osakkeenomistajille annettavan lausuntonsa sisältöä. Ostotarjouksen suojajärjestelyihin liittyy perustavanlaatuisia ongelmia etenkin kohdeyhtiön hallituksen näkökulmasta. Ollakseen tehokkaita ostajan kannalta niiden tulee lähtökohtaisesti rajoittaa kohdeyhtiön hallituksen vapautta hankkia parempia tarjouksia tai tehdä muutoin yhteistyötä kilpailevien ostajaehdokkaiden kanssa. Ostotarjouksen suojajärjestelyt ovatkin siksi sanamuotojensa puolesta usein ristiriidassa kohdeyhtiön hallituksen OYL:n mukaisten fidusiaaristen velvollisuuksien kanssa. Tämän takia lähes jokaiseen yhdistymissopimukseen on sisällytetty fiduciary out -ehtoja, joiden nojalla hallitus voi vetäytyä suojajärjestelyjen noudattamisesta rikkomatta yhdistymissopimusta. Täyttääkseen tehtävänsä fiduciary outit tulisi laatia mahdollisimman kattaviksi, jotta ne myös käytännössä antaisivat hallitukselle riittävästi liikkumavaraa. Tällöin ne tosin ostajan näkökulmasta vähentävät tarjouksen suojamekanismien tehokkuutta ja voivat tehdä näistä käytännössä jopa täysin merkityksettömiä. Käytännössä yhdistymissopimusten ja niiden sisältämien suojamekanismien tehokkuus Suomessa perustuu pitkälti siihen, että niiden asianmukaisuutta harvoin kyseenalaistetaan. Voidaan mielestäni perustellusti kysyä, ovatko ostotarjouksen suojaamisella saavutetut vaikutukset tarpeellisia ja objektiivisesti tarkastellen hyväksyttäviä.

Tutkielmassa tarkastellaan henkilötietojen suojaa koskevan lainsäädännön vaikutusta julkisen sektorin avoimeen dataan erityisesti kaupallisen uudelleenkäytön näkökulmasta. Tutkielma noudattaa käytännöllisen lainopin metodia, ja tarkastelun kohteina ovat erityisesti yleislakeina toimivat lait eli laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta sekä henkilötietolaki. Henkilötietojen suojan ja informaation vapauden ollessa informaatio-oikeuden johtavia periaatteita, sijoittuu tutkimus pääosin informaatio-oikeuden alaan. Informaation määrä ja taloudellinen arvo ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä merkittävästi. Julkinen sektori tuottaa ja pitää hallussaan huomattavan suurta ja monipuolista tietomassaa, joka on arvokasta myös erilaisten uudelleenkäyttömahdollisuuksien näkökulmasta. Näin ollen Suomessa ja EU:ssa on viime aikoina pyritty avaamaan näitä julkisia tietovarantoja entistä laajemmin muun muassa kaupallisten toimijoiden vapaasti hyödynnettäväksi. Näitä tavoitteita EU:ssa on toteuttanut ennen kaikkea direktiivi julkisen sektorin hallussa olevien tietojen uudelleenkäytöstä (PSI-direktiivi). PSI-direktiiviä muutettiin vuonna 2013, ja direktiivimuutos on implementoitava heinäkuuhun 2015 mennessä. PSI-direktiivin muutoksen myötä jäsenmaille asetetaan velvollisuus varmistaa, että asiakirjoja joihin direktiiviä sovelletaan, voidaan käyttää uudelleen kaupallisiin tai ei-kaupallisiin tarkoituksiin silloin kun julkissektorin asiakirjojen saatavuutta ei ole kansallisesti rajoitettu. Koska PSI-direktiivissä ei puututa jäsenmaiden asiakirjojen julkisuutta koskevaan sääntelyyn, tulee direktiiviä tarkastella kansallisen julkisuussääntelyn puitteissa. Tutkielmassa havaitaan, että suomalainen julkisuusperiaate on poikkeuksellisen laaja, mikä voi aiheuttaa erityisiä haasteita tietosuojan toteutumiselle. Samalla julkisuusperiaatteen kaupallinen funktio on saamassa entistä suuremman merkityksen, mikä ei nykyisellään juuri ilmene julkisuuslaista. Avoimen datan käyttöönotolle oikeudellisia reunaehtoja asettaa henkilötietojen suoja, josta on säädetty perustuslain tasolla. Verrattuna perinteiseen asiakirjajulkisuuteen julkisen sektorin tietovarantojen avaaminen aiheuttaa uudenlaisia uhkia yksilöiden henkilötietojen suojalle. PSI-direktiivin yhteydessä on kuitenkin noudatettava kaikkia henkilötietojen suojaa koskevia periaatteita siten kun niistä on henkilötietodirektiivissä ja kansallisessa lainsäädännössä säädelty. Henkilötietojen suojaa koskeva sääntely aiheuttaa rajoituksia muun muassa sen suhteen, mihin käyttötarkoituksiin uudelleenkäyttö voidaan käyttötarkoitussidonnaisuuden vaatimuksen valossa sallia ja milloin henkilötietoja saa ylipäätään uudelleenkäyttäjän toiminnassa käsitellä kun otetaan huomioon käsittelyä koskeva tarpeellisuusvaatimus. Avoimen datan lähtökohta on päinvastainen, sillä lähtökohtaisesti uudelleenkäyttö tulisi sallia kaikenlaisiin käyttötarkoituksiin niin ei-kaupallisille kuin kaupallisillekin toimijoille. Tutkielmassa havaitaankin, että henkilötietojen suojaa ja asiakirjajulkisuutta koskevat oikeudelliset doktriinit eivät kovinkaan hyvin istu avoimen datan kontekstiin. Henkilötiedon käsite on hyvin laaja ja dynaaminen. Onkin todennäköistä, että suuri osa julkisen sektorin tietovarannoista sisältää henkilötietoja joko suoraan tai välillisesti. Paineita henkilötietoja sisältävien tietovarantojen avaamiseen saattaakin tulevaisuudessa syntyä. Tämän vuoksi tutkielmassa analysoidaan lyhyesti erilaisia menettelyjä ja toimenpiteitä, joilla mahdollisesti voitaisiin suhteellisuusperiaatteen mukaisesti poistaa tai lieventää avaamisesta johtuvia riskejä henkilötietojen ja yksityisyyden suojalle. Tällaisina menettelyinä voisivat toimia esimerkiksi tietomassojen anonymisointi tai pseudonymisointi, viranomaisen ennakollinen vaikutustenarviointi, rekisteröityjen tiedollisen itsemääräämisoikeuden lisäämiseen perustuvien järjestelmien kehittäminen sekä tietovarantojen lisensoiminen.

Julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvausvastuu määräytyy ensisijaisesti VahL 3:2 §:n perusteella. Oikeusministeriön tammikuussa 2023 julkaiseman työryhmämietinnön perusteella julkisyhteisön korvausvastuuta ehdotettiin uudistettavaksi. Tutkielmassa on tarkoitus tutkia sitä, miten perus- ja ihmisoikeusloukkausten aiheuttamasta kärsimyksestä on mahdollista saada vahingonkorvausta silloin, kun vahinko on aiheutettu julkista valtaa käyttämällä. Tämän lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, miten oikeusministeriön työryhmämietinnön ehdottamat muutoksen julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuseen muuttaisivat nykyistä oikeustilaa. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseen käytettiin lainopillista eli oikeusdogmaattista metodia. Julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvausvastuuta perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on ainoastaan vähän oikeuskäytäntöä. Vastausta tutkimuskysymyksiin jouduttiin hakemaan osin analogian kautta. VahL 5:6 §:n vaatimukset vahingonkorvauksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamiseksi voivat joissain tapauksissa rajata pois tehokkaan oikeussuojakeinon perus- ja ihmisoikeusloukkauksen uhrille, mikäli kyseessä on ollut aineeton vahinko. Myös VahL 3:2.2 §:n mukainen standardisäännös voi rajata julkisen vallan aiheuttaman perus- ja ihmisoikeusloukkauksen pois vahingonkorvauslain korvauspiiristä, mikäli toimelle kohtuudella asetetut vaatimukset ovat kuitenkin täyttyneet. Tällä hetkellä julkisen vallan käyttäjän aiheuttaman perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on mahdollista saada korvausta esimerkiksi vapaudenmenetyksestä (KKO 2008:10 ja KKO 2017:73). Muissa perus- ja ihmisoikeusloukkauksissa joudutaan tekemään enemmän tapauskohtaista harkintaa ja hyödyntämään perus- ja ihmisoikeusmyönteistä laintulkintaa. Oikeusministeriön työryhmämietinnön mukainen lakimuutos selkeyttäisi tilannetta nimenomaan perus- ja ihmisoikeusloukkausten aiheuttaman aineettoman vahingon korvaamisen osalta. Työryhmän arvion mukaan valtion korvausvastuu ei kuitenkaan merkittävästi kasvaisi nykyisestä.

Koillis-Syyriassa sijaitseva al-Holin leiri syntyi, kun terroristijärjestö ISIS joutui vetäytymään keskeisiltä kannatusalueiltaan ja osa vierastaistelijoiden perheistä päätyi sota-alueilta al-Holiin. Leiriläiset ovat lähtökohtaisesti naisia ja alle 12-vuotiaita. Leirissä oleskelee ulkoministeriön mukaan kymmenkunta suomalaisnaista ja heidän noin 30 lastaan. Suomalaiset eivät voi lähteä al-Holista ilman Suomen valtion apua, sillä leiriä hallinnoivat kurdijoukot suostuvat luovuttamaan yksilöitä vain vastaanottavan hallituksen virallisille edustajille. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, voidaanko kansallisesta lainsäädännöstä sekä Suomea velvoittavista valtiosopimuksista johtaa julkiselle vallalle velvoitteita toimia aktiivisesti al-Holin leirillä oleskelevien suomalaisnaisten ja -lasten auttamiseksi. Tarkastelu tehdään ensisijaisesti lainopin keinoin ja lähdeaineistona käytetään kansallisen lainsäädännön osalta perustuslakia, konsulipalvelulakia ja lastensuojelulakia. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksella ja Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksella on merkittävää painoarvoa tutkimuskysymystä selvitettäessä. Palaajien rikosoikeudellinen vastuu ja terrorismin torjuntaan liittyvät kysymykset on rajattu tutkimusekonomisista syistä tarkastelun ulkopuolelle. Al-Holin leirillä oli alkuvuodesta 2020 noin 66 000 henkeä, vaikka leiri suunniteltiin alun perin korkeintaan 20 000 henkilölle. Leiriolosuhteet vaarantavat siellä oleskelevien henkilöiden keskeiset perus- ja ihmisoikeudet, sillä puhtaasta vedestä, ruoasta ja terveydenhuollosta on puutetta eikä leiriläisten turvallisuutta pystytä rajallisten resurssien vuoksi takaamaan. Lukuisat humanitääriset järjestöt, kansainvälisoikeudelliset toimijat sekä kansalliset tuomioistuimet ovat vaatineet valtioita kotiuttamaan kansalaisensa leiristä. Perustuslaki ja keskeiset Suomea velvoittavat valtiosopimukset takaavat lähtökohtaisesti oikeuksia valtion oikeudenkäyttöpiiriin kuuluville henkilöille. Koska leirillä oleskelevat Suomen kansalaiset ovat Suomen valtion alueen ulkopuolella, tarkastellaan tutkielmassa oikeudenkäyttöpiirin ulottuvuutta ja sitä, voidaanko Suomen oikeudenkäyttöpiirin katsoa laajentuneen koskemaan heitä. Valtion oikeudenkäyttöpiiri voi laajentua esimerkiksi sen positiivisten toimintavelvoitteiden nojalla. Koska leirillä oleskelu loukkaa jopa ehdottomiksi katsottuja perus- ja ihmisoikeuksia, voidaan julkiselta vallalta edellyttää aktiivisia toimia tilanteen korjaamiseksi perustuslain 22 §:ssä asetetun perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoitteen nojalla. Leiriläisten haavoittuva asema korostaa julkisen vallan positiivisia toimintavelvoitteita. Perustuslain ohella velvoitteita voidaan johtaa konsulipalvelu- ja lastensuojelulainsäädännöstä. Konsulipalvelulaissa säädetään avustustoimenpiteistä, joita voidaan kohdentaa sen 3 luvun mukaisesti hädänalaisessa asemassa olevan henkilön auttamiseen tai 4 luvun nojalla kriisitilanteissa olevien henkilöiden henkilökohtaisen turvallisuuden suojaamiseksi. Tarkastelun keskiössä on se, syntyykö viranomaiselle konsulipalvelulain nojalla avustusvelvoite ja millainen painoarvo viranomaiselle jätetylle laajalle harkintavallalle voidaan tilanteessa antaa. Muiden Pohjoismaiden ja Euroopan unionin valtioiden toteuttamia toimia on tarkasteltava avustustoimiharkinnan yhteydessä konsulipalvelulain edellyttämällä tavalla. Tutkielmassa pyritään myös hahmottamaan, mitä lapsen edun ensisijaisuuden periaate tässä kontekstissa tarkoittaa ja mitä toimia voidaan pitää lapsen edun mukaisena. Koska lapsen etu ajautuu kollisioon yleisen edun sekä perhe-elämän suojan kanssa kotiuttamistoimia harkittaessa joudutaan intressipunnintaa suorittamaan näiden eri oikeuksien välillä. Lapsen edun mukaisena ei kuitenkaan voida pitää leiriin jäämistä. Tutkimusaiheen yhteiskuntapoliittisten sidoksien tähden tutkielmassa tehdään lisäksi arvioita viranomaisten tosiasiallisista toimintamahdollisuuksista al-Holissa sekä lainsäädännön kehittämistarpeista, jotta viranomaisella olisi jatkossa selkeämmät toimintamahdollisuudet ja -velvollisuudet vierastaistelijailmiön piiriin ajautuneiden suomalaisten auttamiseen.

Julkisia hankintoja ja valtiontukia koskeva EU:n sääntely on pitkään pysynyt erillään siitäkin huolimatta, että niillä on huomattavan paljon yhtäläisyyksiä sekä yhteinen tavoite eli pyrkimys luoda ja säilyttää vapaa kilpailu sisämarkkinoilla. EU:n julkisten hankinto-jen säännöksillä on ennen kaikkea tavoitteena edistää tasapuolista ja avointa kilpailua ja minimoida syrjinnän ja vilpin riski hankin-tasopimuksia tehtäessä. Kuitenkin on aina olemassa riski, että hankintayksikkö käyttäytyy kilpailun vastaisella tavalla. Näin käy, kun hankintayksikkö ei toimi kuten yksityinen toimija hankkiessaan tavaroita, palveluita tai urakoita. Yksityisen toimijan oletetaan pyrkivän minimoimaan mitä se joutuu maksamaan, maksimoimaan laatu tai saavuttamaan paras tasapaino hinnan ja laadun välillä. Jos hankintayksikkö ei pyri minimoimaan kustannuksia tai saamaan parasta mahdollista laatua, on hyvin mahdollista, että epäoi-keudenmukaista taloudellista etua annetaan tavaran, palvelun tai urakan toimittajalle. Hankintayksikkö voi loukata hankintasäännök-siä, kun samalla epäoikeudenmukainen taloudellinen etu, jonka toimittaja on saanut, voi loukata valtiontukisäännöksiä. Valtiontukien alalla on jo vakiintuneesti käytetty markkinataloustoimijatestiä arvioitaessa, onko jokin tietty yritys saanut taloudellis-ta etua ja onko valtiontuki SEUT 107(1) tarkoittamaa kiellettyä valtiontukea. Myös julkisten hankintojen osalta on yhä enenemissä määrin peräänkuulutettu edellä mainitun testin merkittävyyttä ja sitä, että sillä voidaan arvioida onko toimija saanut hankintasopi-muksella taloudellista etua, ja onko tästä seuraten käsillä mahdollisesti kielletty valtiontuki. Julkisissa hankinnoissa testi kulkee useammin nimityksillä, jotka kuvaavat julkisten tahon aktiivisuutta markkinoilla, kuin markkinataloustoimijatesti tai markkinata-loussijoittatesti. Testillä verrataan sitä, millä ehdoilla hankinta olisi toteutettu normaalien markkinaehtojen mukaisesti. Jos hankinta-sopimus sisältää sellaisia ehtoja, jotka voidaan katsoa olevan taloudellista etua, jota toimija ei normaalien markkinaehtojen mukai-sesti olisi saanut, voi tämä muodostaa kielletyn valtiontuen. Testiä sovellettaessa julkisissa hankinnoissa, joudutaan pohtimaan mikä olisi sellainen oikea verrattava markkinaehtoinen rajapyyk-ki eli mitä ehtoja yksityinen toimija olisi sisällyttänyt sopimukseen vastaavaa tavaraa, palvelua tai urakkaa hankkiessaan. Julkisten hankintojen osalta on huomioitava, että julkinen taho ei ole mikä tahansa hankkija, vaan se on taho, jolla on myös muita tavoitteita, kuin puhtaan taloudelliset tavoitteet. Uusien EU:n hankintadirektiivien myötä erityisesti sosiaaliset- ja ympäristöoikeudelliset tavoit-teet ovat saaneet lisää huomiota ja EU:n hankintadirektiiveillä pyritään kannustamaan jäsenvaltioita huomioimaan nämä tavoitteet. Suorahankintatilanteet ovat hankintadirektiivien mahdollistama poikkeus hankintayksikön kilpailuttamisvelvoitteesta. Hankintayksi-kön ei tarvitse suorahankintatilanteessa julkaista etukäteistä ilmoitusta hankinnasta vaan neuvottelee tavaran, palvelun tai urakan toimittamisesta hankintadirektiivien osoittamissa erityistilanteissa haluamiensa yhden tai useamman toimittajan kanssa. Hankintayk-sikön ei näin ollen tarvitse kutsua neuvotteluihin kuin ainoastaan yksi toimittaja niin halutessaan. Suorahankinnat on nähty myös ylipäänsä ongelmallisena, jonka myös Euroopan komissio on todennut. Se on muun muassa vuoden 2014 EU:n korruptiontorjunta-kertomuksessaan tuonut esille, että EU:n sääntöjen rikkomista liittyy kaikista eniten suorahankintoihin. Suorahankinta on poikkeuksellinen tilanne ja sitä tulee soveltaa rajoitetusti. Valtiontukiarvioinnin kannalta suorahankintatilanteet ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta samalla haasteellisia. EU:n tuomioistuin, EU:n yleinen tuomioistuin sekä komissio ovat toden-neet ratkaisukäytännössään, että hankintamenettelyn ollessa avoin, läpinäkyvä ja syrjimätön, voidaan lähteä siitä olettamuksesta, että SEUT 107(1) tarkoittamaa valtiontukea ei ole käsillä hankintasopimuksessa. Kuitenkin on melko ilmeistä, että suorahankinta ei menettelynä kykene täyttämään näitä elementtejä. Myös taloustieteellinen tarkastelu puoltaa, että näistä elementeistä poikkeaminen voisi mahdollisesti altistaa markkinavääristymille. Tästä huolimatta kuitenkaan, ei voida lähteä siitä päätelmästä, että koska menette-ly ei täytä näitä edellä mainittuja elementtejä, suorahankinta automaattisesti sisältäisi kiellettyä valtiontukea. Hankintasopimusta tulee lopulta arvioida sen seurausten perusteella eikä painopisteen tulisi niinkään olla menettelyn luonteen arvionnissa, joka tosin antaa viitteitä siitä kuinka valtiontuen mahdollisuutta voitaisiin epäillä olevan olemassa. Valtiontuen mahdollisuutta tulee tarkastella ennen kaikkea hankintasopimus- ja tapauskohtaisesti.

Tutkielmassani tarkastelen julkisten hankintojen lainsäädännön uudistamista Euroopan Unionin antaman oikeussuojadirektiivin (2007/66/EY) periaatteiden ja tavoitteiden mukaisesti. Tavoitteena oli muutoksenhakumenettelyjen tehokkuuden parantaminen oikeussuojakeinoja ja seuraamusjärjestelmää kehittämällä. Pyrin vastaamaan kysymyksiin siitä, miten muutokset on Suomessa toteutettu, näkyvätkö ne oikeuskäytännössä, miten muutoksiin on suhtauduttu ja onko hankintalainsäädännön vastainen käyttäytyminen vähentynyt. Hankintalainsäädäntö on Suomessa suhteellisen nuorta. Vasta Suomen liittyessä Euroopan talousalueeseen 1994 säädettiin laki julkisista hankinnoista ja sen nojalla annetut asetukset. Tavoitteena oli turvata hankintojen kilpailuttamisen ja tarjousmenettelyyn osallistuvien avoin ja syrjimätön kohtelu. Hankinnoissa tulee noudattaa Euroopan unionin perussopimuksia ja niiden keskeisiä periaatteita. Avoimuuden periaate edellyttää riittävää tiedotusta kilpailun aikaansaamiseksi. Syrjimättömyyden periaatteella tavoitellaan ehdokkaille ja tarjoajille samanlaisia mahdollisuuksia osallistua tarjouskilpailuun sijaintipaikasta ja kansallisuudesta riippumatta. Oikeussuojadirektiivin keskeisinä tavoitteina olivat nopeat ja tehokkaat oikeussuojakeinot sekä suorahankintojen avoimuuden parantaminen. Käsittely markkinaoikeudessa oli ruuhkautunut ja käsittelyajat olivat liian pitkiä. Myös näihin epäkohtiin tavoiteltiin muutosta. Lakiuudistuksessa säädettiin avoimuuden parantamiseksi suorahankintojen vapaaehtoisesta ilmoittamisesta. Tehokkuuden lisäämiseksi otettiin käyttöön uusi oikeussuojakeino, hankintaoikaisu, jolla hankintayksikkö itse voi poistaa virheellisen päätöksen. Markkinaoikeuden käyttöön säädettiin uusia seuraamuksia: tehottomuusseuraamus, seuraamusmaksu ja sopimuskauden lyhentäminen. Reaalikeinojen käytön mahdollistamiseksi ja tehokkuuden toteutumiseksi säädettiin pakollisesta odotusajasta ja automaattisesta suspensiosta. Markkinaoikeuden tehokkuuden lisäämiseksi säädettiin joustavampia tuomarikokoonpanoja. Erityisen onnistuneeksi uudistukseksi tehokkuuden kannalta totesin hankintaoikaisun. Avoimuuden ja syrjimättömyyden periaatteita toteuttavat suorahankintojen ilmoittaminen, odotusaikasäännökset ja hankintapäätöksen perusteleminen. Hankintayksiköt ja tarjoajat pitävät hankintalainsäädäntöä edelleen monimutkaisena ja markkinaoikeuden käsittelyaikoja pitkinä. Hyvänä nähdään täsmennykset koskien valituksen kohdetta ja päätösten perustelemista. Mielestäni tavoitteiden toteutumiseksi käytännössä hankintayksiköiden tulee panostaa hankintaosaamiseen ja niiden tulee toimia avoimesti kaikessa tiedottamisessa ja syrjimättömästi hankintapäätöksiä tehdessä ja niiden perusteluissa.

Tutkielmassa tarkastellaan julkisoikeudellista ympäristövastuuta ja siitä aiheutuvia ongelmia yrityksen konkurssissa. Aihetta lähestytään selvittämällä ja jäsentelemällä ympäristövastuun sisältöä. Ympäristövastuun käsitettä ja sisältöä selvennetään aluksi selostamalla sen EU-oikeudellista ja perusoikeudellista taustaa. Insolvenssioikeudellinen lainsäädäntö, ja etenkin konkurssilaki (120/2004) toimii tutkimuksessa vastinparina ympäristövastuun systematiikalle. Näiden kahden järjestelmän erilaisuutta ja yhteensovittamista lähestytään ensin perusoikeusnäkökulman kautta. Järjestelmien taustalla olevia perusoikeuksia verrataan toisiinsa, ja niistä pyritään saamaan tulkinta-apua mahdollisten normiristiriitojen ratkaisemiseksi. Ympäristövastuun katsotaan jakautuvan kolmeen eri vastuun muotoon: yksityisoikeudelliseen, julkisoikeudelliseen sekä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tutkielmassa keskitytään julkisoikeudelliseen vastuuseen, joka ilmenee ympäristönsuojelulainsäädännöstä ja etenkin ympäristönsuojelulaista (527/2014). Tutkielmassa perehdytään siten ympäristönsuojelulain 16 §:n mukaiseen maaperän pilaamiskieltoon sekä siihen liitännäiseen 133 §:n mukaiseen puhdistamisvelvollisuuteen. Ympäristönsuojelulain kannalta keskeisessä roolissa on toiminnanharjoittajan käsite, sillä lain säännöksissä pilaantumiseen liittyvät vastuut asetetaan useimmiten ensisijaisesti toiminnanharjoittajalle ja vasta toissijaisesti pilaantuneen alueen haltijalle. Näin ollen tutkielman kannalta on tärkeätä selvittää mahdollisuutta luonnehtia konkurssipesää ympäristönsuojelulainsäädännön mukaiseksi toiminnanharjoittajaksi. Toisaalta arvioitavaksi tulee myös konkurssipesän vastuu hallinnan perusteella. Toiminnanharjoittamisen osalta aktualisoituu kysymys siitä, mitä pidetään toimintana, ja minkälaisia kriteerejä voidaan asettaa, niin että toiminnan voidaan katsoa päättyneen ympäristövastuun kannalta merkityksellisellä tavalla. Tutkielmassa selvitetään myös, mitä merkitystä ympäristövaikutuksen nk. akuutilla ja staattisella tilalla on vastuunmuodostumisen kannalta. Akuutilla tilalla tarkoitetaan tutkielmassa tilanteita, joissa äkillisesti on tapahtunut, tai uhkaa tapahtua, ympäristövaikutus, joka voi myös pahentua liian myöhäisen reagoimisen takia, eli käytännössä eri onnettomuustilanteita. Staattisella tilalla tarkoitetaan mm. vaarallisten aineiden säilyttämistä ilman, että ne sillä hetkellä aiheuttavat vaaraa ympäristön pilaantumisesta. Ympäristövahinkojen kiireellisyyden suhteen selvitetään myös hallintopakon käyttömahdollisuuksia. Kiireellisten tilanteiden osalta on ympäristönsuojelulakiin lisätty välitöntä hallintopakkoa koskeva 181 §, joka antaa viranomaiselle mahdollisuuden välittömästi keskeyttää ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttava toiminta. Kyseisen hallintopakon muodon on kuitenkin katsottu huonosti soveltuvan konkurssitilanteisiin, joissa toiminta on usein jo loppunut. Tästä johtuen tutkielmassa arvioidaan myös muita viranomaisen toimintamahdollisuuksia ja niistä annettuja lakien muutosehdotuksia. Tutkielmassa päädytään siihen, ettei oikeustila julkisoikeudellisen ympäristövastuun kannalta ole tällä hetkellä riittävän selvä. Julkisoikeudellisen vastuun merkityksestä konkurssitilanteissa on vireillä lainsäädännön uudistamishankkeita, jotka toivottavasti pystyvät tuomaan asiaan kauan odotettua selvyyttä. Monet ongelmiin ehdotetuista ratkaisuista ovat perusteltavissa niin ympäristöoikeudellisin kuin insolvenssioikeudellisin näkökulmin, mutta oikeustilan kannalta ei ole hyväksyttävää, että ratkaisu käytännössä jää tapauskohtaisen harkinnan varaan. Tutkielmassa selostetusta oikeuskäytännöstä käy myös ilmi, että kyseisissä ratkaisuissa ongelma on ratkaistu soveltamalla ympäristönsuojelulainsäädäntöä, insolvenssioikeudelliset näkökulmat sivuuttaen. Täten voidaan todeta, että kyseisten ratkaisujen perusteella oikeustila on kallistumassa ongelman ympäristöoikeudellislähtökohtaisen ratkaisun suuntaan. Tulevilta lainmuutoksilta voidaan kuitenkin toivoa tilanteen selkeyttämistä myös lainsäädännön tasolla.

Julkisyhteisön vahingonkorvausvelvollisuus määräytyy vahingonkorvauslain (412/1974) 3 luvun 2 §:n perusteella, mikäli vahinko on aiheutettu julkista valtaa käyttäen. Julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta rajoittaa vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin mukainen standardisäännös, joka rajaa julkisyhteisön vastuuta verrattuna yleiseen vahingonkorvausvastuuseen nähden. Syksyllä 2021 aloitetun julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun uudistushankkeen myötä julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun yhtenäistäminen yleisen vahingonkorvausvelvollisuuden kanssa on kuitenkin työn alla. Keskityn tutkielmassani tarkastelemaan julkisyhteisön vahingonkorvausvelvollisuutta tuomioistuintoiminnassa aiheutuneista vahingoista. Tarkoituksenani on selvittää, millä edellytyksillä julkisyhteisölle voi syntyä vahingonkorvausvelvollisuus tuomistuintoiminnassa aiheutuneista vahingoista ja millaisia ovat tyypilliset tuomioistuintoiminnassa aiheutuneet vahingot. Tuomarin asema virkamiehenä sekä riippumattomana lainkäyttäjänä vaikuttaa häneltä vaadittavaan huolellisuusvaatimukseen. Oikeuskäytännön avulla selvitetään tyypillisiä tuomioistuintoiminnassa aiheutuneita vahinkoja, jotka voidaan jakaa lainsoveltamistoimintaan liittyviin virheisiin sekä varsinaisen päätöksentekomenettelyn ulkopuolisiin virheisiin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteen laiminlyöntien huomataankin aiheuttavan julkisyhteisölle vahingonkorvausvelvollisuuden tuomioistuintoiminnassa. Toiseksi tarkastelen tutkielmassani julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta syyttömästi vangitun tai tuomitun vapaudenmenetyksen perusteella. Julkisyhteisön vastuu määräytyy tässä erityistilanteessa ankaran vastuun perusteella syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (422/1974) mukaisesti. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vahvistettu, että lain perusteella maksettavan kärsimyskorvauksen määrään voi vaikuttaa sekä korvausta alentavia että korottavia seikkoja. Oikeuskäytännön perusteella muun muassa vapaudenmenetyksen aiheuttama julkisuus, vankeusrangaistuksen pituus, vankeuden olosuhteet ja vapaudenmenetyksen vaikutus henkilön sosiaaliseen asemaan ovat seikkoja, joilla voi olla vaikutusta kärsimyskorvauksen määrään. Korkein oikeus on kuitenkin korostanut kokonaisarvioinnin merkitystä yksittäistapauksissa. Vapaudenmenetyksen luonne sekä perus- että ihmisoikeuksiin kohdistuvana loukkauksena ulottaa tarkastelun myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) tasolle. EIS 5(5) artiklan mukaan syyttömästi pidätetyllä tai muuten vapautensa menettäneellä on oikeus vahingonkorvaukseen laittoman vapaudenmenetyksen perusteella. EIS 5(5) artikla täydentää kansallista sääntelyjärjestelmää syyttömästi vangitun ja tuomitun oikeudesta korvaukseen vapaudenmenetyksen perusteella ja korkein oikeus onkin soveltanut EIS 5(5) artiklaa myös suoraan korvauksen perusteena.

Contract adaptation is to a considerable extent different kind of decision-making than settling a traditional dispute. When a party requests adaptation of the contract, the tribunal is asked to reshape the parties’ future contractual relationship, which may include creating new obligations for the parties upon the tribunal’s discretion. Thus, the decision-making includes a creative or innovative element thereby denoting wider discretion and requiring high competence from the arbitrators. For these reasons, it is not self-evident that parties want arbitrators to possess the powers to adapt their contract even if they wished them to solve their disputes through traditional dispute settlement. In that light, this study evaluates the possible grounds on which a party could contest a claim requesting adaptation of the parties’ contract in arbitration. In particular, the study aims at determining how a preliminary objection to the arbitral tribunal’s procedural powers to adapt the contract ought to be classified in the obscure division between jurisdiction and admissibility. In legal literature and case law the issue has so far been by default understood as an issue pertaining to the arbitrators’ jurisdiction. This study critically considers whether such view is actually the most accurate and well-grounded perception. The first research question examines the separation between challenges to jurisdiction and challenges to admissibility. There is unfortunate inconsistency in the use of the concepts among courts and tribunals as well as legal commentators, and issues of admissibility have often been wrongly treated as jurisdictional. However, there is a substantial difference between classifying an issue as of jurisdiction or admissibility. Firstly, whereas challenging the arbitral tribunal’s jurisdiction intends to send the particular dispute to a court instead of arbitration, an admissibility challenge seeks to cease the legal processing of the case altogether. Thus, while a jurisdictional challenge attacks the tribunal, an admissibility challenge is aimed at the particular claim. The second main difference between jurisdiction and admissibility concerns the finality of the decision. While arbitrators’ decisions on jurisdiction are necessarily reviewable by courts, issues concerning admissibility fall within the scope of arbitrators’ exclusive adjudicatory powers and are thus non-reviewable. Thereby, the classification has direct effect on the length of the proceedings. In addition, arbitrators may not regard the claim’s admissibility by their own initiative, but such arguments need to be raised by the parties. Therefore, the parties should be particularly mindful of how to formulate and classify their preliminary objections. The second research question considers the appropriate nature of a preliminary objection against a claim on contract adaptation. If the question of the arbitrators’ powers to adapt the parties’ contract was regarded as jurisdictional, the tribunal’s decision could be reviewed by a court on the ground that the claim requesting adaptation was outside the scope of the arbitration agreement. Yet, what is problematic in characterizing the issue as jurisdictional is the uncertainty in the existence of the state courts’ jurisdiction to adapt the contract in case the arbitrators would be found to lack such jurisdiction. While jurisdictional issues constitute an either-or situation between litigation and arbitration, such substituting jurisdiction of the courts is indeed a necessity in order to avoid a situation where nobody would have the jurisdiction in the case. Furthermore, characterizing the issue as jurisdictional would in case of a negative decision on the tribunal’s jurisdiction cause decentralization of different claims to different forums. However, when the parties have agreed on arbitration through a general arbitration clause, they can be presumed to have intended that different disputes would not be fragmented between arbitration and litigation. Thus, such characterization would presumably contradict the parties’ intentions. The ultimate conclusion of the study is that the question of the arbitrators’ procedural powers to adapt the parties’ contract would be better characterized (as a default rule) as an issue of admissibility. Such default rule is considered to best reflect the intentions of the parties. Hence, a new plausible ground for inadmissibility of claims, i.e. inadequacy of the decision-maker’s powers, is proposed to be recognized. Indeed, it is suggested that the pro-arbitration principle and the need for promoting minimal judicial interference in arbitration to avoid multiple proceedings do not require only that the available court review is limited to jurisdictional issues but also that the users of international arbitration rethink what actually constitutes a jurisdictional issue. First and foremost, the characterization of the particular issue should be evaluated individually in each case and not labelled automatically as concerning the tribunal’s jurisdiction when the ultimate consequence is that the issue is always in the end finally decided by a court.

The Energy Charter Treaty (ECT) is one of the most frequently invoked international investment treaties. Characteristically to modern international investment law, it provides for investor-state dispute settlement (ISDS). The ECT is a multilateral treaty to which the EU, EU member states (with the exception of Italy) and several non-EU states are parties. Therefore, it entails the possibility of settling intra-EU disputes, that is disputes between EU based investors and EU member states, by international arbitration. Before the Treaty of Lisbon and the inclusion of foreign direct investment in the common commercial policy of the EU, international investment law was the main tool of investment policy in Europe. For decades, international law and EU law were able to coexist and to harmonically interact. However, since the enlargement of the EU to the East, issues between EU law and international investment law and arbitration have preoccupied investors, EU member states and the European Commission. EU member states have argued since 2007 that intra-EU bilateral investment treaties have been superseded by EU law. In 2018, the claim was partially successful when the CJEU concluded in its Achmea judgement that ISDS arbitration clauses in intra-EU bilateral investment treaties are precluded by EU law. Under the ECT, the intra-EU jurisdictional objections have also been made since 2007, but ECT tribunals have consistently rejected them. The study examines the ECT panels’ jurisdiction in investor-state arbitration in an intra-EU context. As the Achmea judgement has been the most important recent development relating to the issue of jurisdiction of investment tribunals in intra-EU cases, the thesis examines especially how arbitral tribunals under the ECT have assessed the intra-EU jurisdictional objection before and after Achmea. Because the aim of the thesis is to identify relevant legal norms and to clarify their content in the light of recent case law, a doctrinal method is assumed. The study is conducted from a public international law perspective with limited elements of EU law. Hence, the doctrine of legal sources is crucial. The most relevant sources for the study are: 1) the ECT, Article 26(1) of the treaty in particular, as the jurisdictional basis of an arbitral tribunal and 2) ECT case law relating intra-EU disputes as it is what translates treaty language into operative law. Since the power to determine the extent of jurisdiction lies with the arbitral tribunal itself, jurisdictional issues in particular should be examined in the light of case law. In addition, customary international law regarding treaty conflict and treaty interpretation are included in the study as treaty-based rules have to be understood in the context of general rules of international law. In order for an arbitral tribunal to have jurisdiction under Article 26(1) ECT, five conditions must be met: 1) there must be a dispute concerning an alleged breach of an obligation under Part III of the ECT by a contracting party; 2) the dispute must relate to an investment as defined by the ECT; 3) the investment must be in the area of a contracting party; 4) the claimant must be an investor of another contracting party; and 5) the events with which the claim is concerned must have occurred at a date such as to give the tribunal jurisdiction. In summary, EU actors have argued that as the investor in intra-EU disputes is not from another contracting party (but from the area of the EU) the investment relations are subject to the EU’s regulatory framework and that the ECT and EU law have conflicting rules warranting EU law to prevail in intra-EU relations. Based on the research, it is established that ECT panels have jurisdiction in intra-EU disputes. In terms of argumentation, the case law rejecting the intra-EU jurisdictional objection is consistent enough to form the following general level conclusions: 1) interpretation of Article 26(1) ECT in accordance with the interpretation rules of customary international law is clear in including intra-EU disputes; and 2) there is no conflict between ISDS under the ECT and EU law. What remains undecided is the potential status of EU law from the perspective of the ECT. Application of EU law could only be possible based on international law that requires it and while the tribunals have assessed applying EU law based on e.g. the lex specialis and lex posterior principles or an inter se agreement, they have not formed a single approach. In fact, by stating that the interpretation of Article 26(1) ECT is clear and that there is no conflict with EU law, the tribunals leave little chance for applying EU law and therefore, little chance for the Achmea judgement or potential future developments of EU law to have an impact on the tribunals’ jurisdiction. Consequently, for the time being, the intra-EU claims under the ECT remain arbitrable.