Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i rättsvetenskap Helsingfors"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan aineettomien oikeuksien roolia Euroopan unionissa tapahtuvassa verokilpailussa sekä sen tuottamia ongelmatilanteita, kuten voitonsiirtoja ja veropohjan rapautumista. Tutkielmassa perehdytään siihen, kuinka Euroopan unionin perusoikeudet ovat rajoittaneet jäsenvaltioiden mahdollisuutta estää yhtiöitä siirtämästä pelkästään aineettomia oikeuksiaan verohuojennusjärjestelmän alle. Valtioiden veropoliittinen motiivi aineettomien oikeuksien verohuojennuksia tarjotessa on lisätä valtion alueella tapahtuvaa tutkimus- ja kehitystyötä, mutta tämä ei ole toteutunut. OECD:n BEPS-hankkeen niin kutsuttu nexus-periaate pyrkii luomaan yhteyden taloudellisen tuoton luomisaktiviteetin sekä tuoton verotuksen välille. Jotta periaate saatiin soveltumaan Euroopan unionin oikeuskäytäntöön, EU:ssa sovellettaessa periaate keskittyy yhtiön toimintaan maantieteellisten rajoitusten sijasta. Nexus-periaate otettiin osaksi unionin oikeutta, ja jäsenvaltiot ovat implementoineet sen osaksi aineettomien oikeuksien verohuojennuksiaan. Kuitenkin nexus-vaatimuksen tehokkuus on mahdollisesti heikentynyt johtuen muutoksista, jotka katsottiin pakollisiksi Euroopan unionin perusoikeuksien takia. Lisäksi vaikka EU on hyväksynyt nexus-periaatteen osaksi oikeusjärjestelmäänsä, sen yhteensopivuus EUTin oikeuskäytännön kanssa herättää kysymyksiä.

Lapsen oikeuksien yleissopimuksen vauhdittaman kehityskulun myötä lapsi on ihmis- ja perusoikeuksien haltija. Toisaalta lapsi tarvitsee oikeuksiensa tueksi aikuisten opastusta, sekä aikuisten lapsen oikeuksille tarjoamaa suojaa. Lapsen huoltajat ovat ensisijaisesti vastuussa lapsen kasvatuksesta ja huolenpidosta, johon kuuluu myös lasta koskeva päätöksenteko. Sijaishuollossa vastuu lapsen oikeuksien toteutumisesta siirtyy kuitenkin osittain viranomaisille, jolloin huomioon on otettava lapsen etu. Huoltajien oikeuksia kunnioitetaan ottamalla heidät mukaan lapsen huoltoa koskevaan päätöksentekoon, sekä pyrkimyksellä yhteistoimintaan. Lapsi tulee kuitenkin nähdä entistä itsenäisempänä ja aktiivisempana yksilönä, jonka oikeudet ovat erillään huoltajan oikeuksista. Lapsen iän ja kehitystason kasvaessa lapsi irtaantuu vähitellen huoltajien päätäntävallasta, jolloin hän voi tehdä enenevissä määrin itseään koskevia päätöksiä ilman huoltajan tietoisuutta asiasta.Toisaalta aikuisten vastuulla on toteuttaa lapsen etua, jonka määrittelemistä ei voida antaa yksinomaan lapsen tehtäväksi. Tutkielmassani käsittelen asiakaslain 11.3 § mukaista alaikäisen kielto-oikeutta, jonka pohjalta alaikäisellä on tiettyjen edellytysten täyttyessä mahdollisuus kieltää itseään koskevien tietojensa luovuttaminen huoltajalleen. Tutkielmassani kielto-oikeuden tarkastelu kohdistuu sijaishuollossa olevaan lapseen. Kielto-oikeuden toteuttaminen vaatii tiettyjen yleisten edellytysten olemassaoloa, joiden avulla turvataan sitä, että kielto-oikeuden käyttäminen on mahdollista. Yleisiä edellytyksiä ovat esimerkiksi huolellinen dokumentointi, lapsen ja lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän väliset tapaamiset, sekä lapsen informointi. Niiden ansiosta lapsi voi tutustua itseään koskevaan tietoon, saada tietoa oikeuksistaan, sekä saada tilaisuuden lausua mielipiteensä eli kieltonsa itseään koskevien tietojensa antamisesta huoltajalleen. Kielto-oikeutta koskevassa päätöksenteossa otetaan huomioon asiakaslain 11.3 §:ssä ilmi tulevat kielto-oikeuden erityiset edellytykset, joita ovat lapsen ikä, kehitystaso, asian laatu, painava syy, sekä lapsen etu. Niiden arvioinnin pohjalta saadaan selville, voidaanko kunnioittaa lapsen itsemääräämisoikeutta eli antaa lapselle päätäntävalta itseään koskevien tietojensa osalta, jolloin tietoa ei luovuteta huoltajalle. Kielto-oikeuden erityisten edellytysten arviointi tuo siten ilmi problematiikkaa lapsen itsemääräämisoikeudelle annettavasta painoarvosta suhteessa huoltajien oikeuksiin, sekä velvollisuuksiin turvata päätöksillään ja toimenpiteillään lapsen etua. Kielto-oikeuden erityisten edellytysten arvioinnissa korostuu lapsen oikeuksien kokonaisvaltaisuus ja niiden keskinäisen punninnan merkitys, mikä edellyttää lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän vankkaa ammattitaitoa. Ratkaisun on palveltava lapsen oikeuksien toteutumista mahdollisimman täysimääräisesti eli oltava lapsen edun mukainen. Säännös toteuttaa tällä tavoin kokonaisuudessaan paremmin lapsen oikeuksien yleissopimuksen sopimusvaltioille asetettua velvoitettua lapsen oikeuksien turvaamisesta verrattuna potilaslain vastaavaan säännökseen kielto-oikeudesta. Lopuksi kielto-oikeutta koskeva ratkaisu on perusteltava ja lapselle tulee tarjota tietoa myös erilaisista oikeusturvakeinoista, mikä turvaa yleissopimuksen täytäntöönpanon ohella lasten yhdenvertaista asemaa suhteessa aikuisiin.

Tekoälyt kehittyvät alati kiihtyvällä tahdilla pystyen suoriutumaan jatkuvasti toinen toistaan haastavammista ja monimutkaisemmista tehtävistä. Tekoälyjen nopealla kehityksellä on epäilemättä valtavaa potentiaalia hyödyttää yhteiskuntaa monin tavoin, mutta se tuo mukanaan myös erilaisia käytännön riskejä ja oikeudellisia haasteita. Nämä haasteet liittyvät muun muassa tekoälyn toiminnasta aiheutuviin vahinkoihin ja niihin liittyviin vastuukysymyksiin sekä mahdollisuuteen mielekkäästi ja merkityksellisesti rankaista tekoälyä. Lainsäädännön laahatessa tekoälyjen kehityksen perässä onkin syytä pyrkiä mahdollisimman nopeasti löytämään ratkaisuja tekoälyjen asettamiin oikeudellisiin ongelmiin. Euroopan unionin oikeudellisten asioiden valiokunta julkaisi vuonna 2017 päätöslauselman, jossa komissiota kehotetaan tutkimaan, analysoimaan ja harkitsemaan, muiden oikeudellisten ratkaisujen ohella, erityisen oikeudellisen aseman, sähköisen henkilöyden, myöntämistä vähintään pisimmälle kehitetyille autonomisille roboteille. Ajatus on kuitenkin saanut osakseen mainittavan määrän kritiikkiä, eikä aiheeseen liittyen sittemmin juurikaan ole edistetty lainsäädäntöhankkeita. Tutkielmassa tarkastellaan joitakin valikoituja tekoälyjen kehityksen asettamia oikeudellisia ongelmia sekä selvitetään yhtäältä voitaisiinko – ja toisaalta tulisiko – näitä ongelmia ratkaista suomalla ainakin joillekin tekoälyjärjestelmille jonkinlainen juridisen henkilön status. Syvällisemmin tarkasteltavia oikeudellisia ongelmia ovat tekoälyn aiheuttamista vahingoista koituva korvausvastuu ja rikosvastuu, sekä korvausvastuuseen liittyen myös tekoälyn potentiaali omistusoikeuteen. Vahingonkorvaus- ja rikosvastuuseen liittyvien kysymysten tarkastelussa käytetään tukena autonomisiin ajoneuvoihin liittyvää sääntelyä ja sen mahdollisia kehitystarpeita. Tutkielma on ensisijaisesti oikeusteoreettinen, mutta siinä on tarpeen vaatiessa myös lainopillisia elementtejä. Tutkielman keskiössä ovat tulevaisuuden oikeustilaan liittyvät normatiiviset kysymykset sekä de lege ferenda -tyyppiset kannanotot, vaikka juridisen henkilöyden määritelmän osalta tutkielmassa on vivahteita myös analyyttisesta oikeusteoriasta. Juridista henkilöyttä lähestytään tutkielmassa ryväskäsitteenä perinteisen oikeuskelpoisuuteen sidotun määritelmän sijasta. Keskeisimpänä ongelmana tekoälyjärjestelmän vahingonkorvausvastuuseen asettamisessa nostetaan esille tekoälyn omistusoikeuden potentiaaliset ihmisten hyvinvointia vähentävät vaikutukset tekoälyjärjestelmien haaliessa rajallisia resursseja varallisuuspiiriinsä. Rikosoikeudellisen rankaisemisen osalta suurimpana ongelmana mainitaan tekoälyjärjestelmien oletettava kykenemättömyys kärsiä rangaistuksesta, mikä puolestaan uhkaa johtaa retribuutiokatoon yhteiskunnassa ja edelleen oikeusjärjestelmän legitimiteetin heikkenemiseen. Tätä ongelmaa on erittäin haastava ratkaista muutoin kuin ohjelmoimalla oikeusjärjestelmän sisältämät oikeusnormit tekoälyn koodiin. Tämän ratkaisun saavuttamisen aikataulun arvioiminen on tosin hyvin haastavaa. Potentiaalisina ratkaisuehdotuksina korvausoikeudellisiin ongelmiin ehdotetaan muun muassa rajoitetun omistusoikeuden myöntämistä sähköisille henkilöille sekä erilaisia vakuutus- ja korvausjärjestelmiä. Lopulta suositeltaviin lainsäädäntöratkaisuihin vaikuttaa kuitenkin kaikkein eniten ihmiskeskeinen näkökulma, eli kokonaisarvio sähköisen henkilöyden oletettavasti tuottamista positiivisista ja negatiivisista vaikutuksista yhteiskunnalle ja ihmisten hyvinvoinnille.

Tutkielmassa syvennytään arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan käsitteeseen, sen merkitykseen ja muodostumisen edellytyksiin. Tarkoituksena on selvittää mikä on käsitteen merkitys kansainvälisen palvelukaupan arvonlisäverotuksessa ja millä edellytyksillä kiinteä toimipaikka voi elinkeinonharjoittajien välisessä palvelukaupassa muodostua. Kansainvälisen arvonlisäverotuksen kentällä kiinteän toimipaikan käsite on yksi merkittävimmistä käsitteistä. Kiinteän toimipaikan olemassaololla on ensinnäkin vaikutusta siihen, mikä maa katsotaan palvelun myyntimaaksi eli millä maalla on oikeus verottaa myynti. Myyntimaa määräytyy elinkeinonharjoittajien välisessä palvelukaupassa pääsääntöisesti palvelun vastaanottavan kiinteän toimipaikan mukaan ja kuluttajakaupassa palvelun suorittavan kiinteän toimipaikan mukaan. Lisäksi kiinteän toimipaikan käsite on merkityksellinen oikeaa verovelvollista määritettäessä, sillä AVL 9 §:n mukaan ulkomaalainen ei ole Suomessa myymistään palveluista verovelvollinen, jos sillä ei ole täällä kiinteää toimipaikkaa, joka osallistuu kyseisen palvelun myyntiin. Merkittävyydestään huolimatta kiinteän toimipaikan käsitettä ei ole määritelty arvonlisäverolaissa tai arvonlisäverodirektiivissä. Kiinteä toimipaikka on määritelty neuvoston täytäntöönpanoasetuksen 282/2011 11 artiklassa, jonka mukaan kiinteä toimipaikka on liiketoiminnan kotipaikkaa lukuun ottamatta mikä tahansa toimipaikka, jolla on riittävä pysyvyysaste sekä henkilöstöresurssien ja teknisten resurssien osalta soveltuva rakenne, jonka avulla se pystyy vastaanottamaan ja käyttämään sen omia tarpeita varten suoritettavia palveluja tai jonka avulla se pystyy suorittamaan tarjoamansa palvelut. Kiinteän toimipaikan muodostumisen edellytykset ilmenevät siis täytäntöönpanoasetuksen 11 artiklasta, mutta mitä käytännössä tarkoitetaan riittävällä pysyvyydellä, tai henkilöstö- ja teknisillä resursseilla? Kiinteän toimipaikan määritelmä jää monilta osin avoimeksi ja käsitteen tarkempi sisältö täsmentyykin Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Määritelmän väljyys aiheuttaa oikeudellista epävarmuutta eikä käsitteen voidakaan sanoa täyttävän oikeusvarmuuden asettamia täsmällisyyden ja selkeyden vaatimuksia. Verovelvolliset joutuvat väistämättä tekemään päätöksiä enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti ja tällöin riski jälkikäteisille seuraamuksille kasvaa. Oikeudellinen epävarmuus johtaa myös suurempiin tulkintaeroihin jäsenvaltioiden välillä ja tämä lisää kaksinkertaisen verotuksen ja verottamatta jäämisen riskiä. Kiinteän toimipaikan käsitteen täsmentämiselle onkin ollut kipeä tarve jo pidemmän aikaa, mutta tämä tarve on erityisen korostunut nyt, kun perinteiset liiketoimintamallit ovat kokeneen suuren murroksen teknologisen kehityksen myötä ja palveluja tuotetaan tänä päivänä täysin erilaisessa ympäristössä kuin vielä 1980-luvulla, jolloin kiinteän toimipaikan käsite on yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä alun perin muotoiltu.

The rapid advancement of AI technologies has sparked inquiries across various legal domains, including intellectual property (IP) law. While the impact of AI on copyright and patents has received considerable attention, the influence of AI on EU trademark law is also anticipated. The World Intellectual Property Organization (WIPO) has acknowledged this impact cautiously, recognizing that AI may affect certain aspects of trademark 1law. One significant domain where AI will exert its influence on trademarks is online retail platforms. These platforms have already implemented various AI applications to provide consumers with highly personalized product recommendations. Moreover, AI-driven shopping experiences, facilitated by virtual assistants like Amazon's Alexa, have redefined the role of consumers in the purchasing process, diverging from traditional shopping practices. This thesis aims to explore how the emergence of AI technologies will impact fundamental doctrines of trademark law, including the functions of trademarks, the concept of the average consumer, and the assessment of trademark infringement. Additionally, it seeks to identify the types of AI applications deployed by e-commerce platforms and advocate for necessary actions that EU legislators must undertake to address these implications within trademark law. The findings of this thesis indicate that while many prominent doctrines of EU trademark law will remain relevant amidst the rise of AI technologies, some require re-examination in the context of advanced AI applications. The transformative nature of AI necessitates a comprehensive assessment and potential recalibration of these doctrines to ensure their efficacy in regulating AI-driven environments.

Verohallinto tekee vuosittain yli 15 miljoonaa verotusta koskevaa päätöstä. Näistä päätöksistä valtaosa tehdään automaattisesti ilman ihmisten osallistumista päätöksentekoon. Vuonna 2019 eduskunnan apulaisoikeusasiamies antoi päätöksen, jonka mukaan Verohallinnon automatisoitu päätöksenteko ei täytä perustuslain vaatimuksia. Päätöksen jälkeen Suomessa on ryhdytty lainsäädäntöhankkeisiin, joilla pyritään turvaamaan Verohallinnon toiminnan edellytykset perustuslain edellytykset täyttäen. Tämä tutkielma esittää kattavan kuvan viranomaisten harjoittamaan automaattiseen päätöksentekoon vaikuttavasta moninaisesta ja monimutkaisesta sääntelykokonaisuudesta, Verohallinnon automaattisen päätöksenteon hyödyntämiseen liittyvistä oikeudellisista ongelmista sekä uudesta suomalaisesta sääntelystä, jolla pyritään korjaamaan automaattisen päätöksenteon ongelmakohtia. Tutkielmassa käsitellään Verohallinnon automaattiseen päätöksentekoon välillisesti vaikuttavaa sääntelyä ihmis- ja perusoikeuksien, julkisen vallan ja hyvän hallinnon, tietosuojan sekä verotusmenettelyn kannalta. Taustasääntelyä ja verotuksen aineellista sääntelyä peilataan Verohallinnon käytännössä harjoittamaan automaattiseen päätöksentekoon ja siinä havaittuihin oikeudellisiin puutteisiin. Puutteet liittyvät erityisesti hallinnon lakisidonnaisuuteen, virkavastuun toteutumiseen, hyvän hallinnon ja oikeusturvan toteutumiseen sekä tietosuojaan. Tutkielma esittelee uuden automaattista päätöksentekoa koskevan lainsäädännön ja arvioi korjaako lainsäädäntö aiemmat puutteet. Johtopäätöksenä uuden sääntelyn arvioidaan korjaavan enimmän osan toimintaan liittyneistä puutteista mutta esiin nostetaan myös mahdollisia aukkoja uudessa sääntelyssä, joiden osalta Verohallinnon automaattisen päätöksenteon lainmukaisuutta voidaan joutua arvioimaan vielä uudemman kerran.

Benefit corporation on yritys, jonka tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen sillä ehdolla, että taloudellinen voitto saadaan aikaan harjoittamalla liiketoimintaa vastuullisista lähtökohdista. Benefit corporation -malli jakautuu kahteen eri pääkategoriaan: benefit corporation on oikeudellinen yhtiömuoto ja B Corp yksityisen sektorin tahon tarjoama sertifikaatti. Benefit corporation -ilmiön taustalla on kahden yhtiöoikeudellisen teorian, osakkeenomistajakeskeisyyden ja sidosryhmäteorian, välinen vastakkainasettelu. Voitontavoittelua ja sidosryhmien huomioimista yhdistelevän hybridimallin luomisen kannatuksen taustalla voidaan nähdä perinteisten yhteisömuotojen puutteellisuus, yritysmaailman epävarmuus yhteiskuntavastuun ja voiton tavoittelun yhdistämisen sallittavuudesta, kasvun ja omistajavaihdoksien tuomat haasteet sekä tahto valjastaa yrityssektori yhteiskuntavastuun suunnannäyttäjäksi. Ensimmäinen benefit corporation -laki saatettiin voimaan Marylandin osavaltiossa vuonna 2010. Benefit corporation -laki on nyky-ään voimassa yli neljässäkymmenessä Yhdysvaltain osavaltiossa ja muutamassa muussa Euroopan, Etelä-Amerikan ja Afrikan valtiossa. Benefit corporation -lainsäädäntö perustuu laajalti mallilainsäädäntöön, jonka neljä kulmakiveä ovat yhteiskuntavastuullisuutta ja voitontavoittelua yhdistävä toiminnan tarkoitus, yhtiön johdon sidosryhmiin liittyvät velvollisuudet, laajennettu kanneoikeus sekä avoimuutta ja läpinäkyvyyttä lisäävät raportointisäännökset. Ensimmäinen ja Suomessa jo nykyään mahdollinen tapa omaksua benefit corporation -malli on B Corp -sertifikaatin hankkiminen. Sertifikaatin myöntämisen edellytyksenä on maakohtaisten oikeudellisten vaatimusten täyttyminen. Mahdollisen kotimaisen benefit corporation -lain säätämisen kannalta tutkielmassa kartoitetaan relevantin yhtiöoikeudellisen sääntelyn nykytilaa. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että Suomen osakeyhtiölaki ei ole osakkeenomistajakeskeisyyden periaatteen mukainen, vaan voittoa osakkeenomistajille tuotetaan pitkällä aikavälillä valistuneen arvonmaksimoinnin hengessä. Yhtiön pitkän aikavälin taloudelliseen tuloksellisuuteen tähtäävä tarkoitussäännös sallii yhtiön johdolle käytännöllisesti katsoen melko laajat mahdollisuudet yhteiskuntavastuun tavoitteluun. Valistuneen arvonmaksimoinnin periaate osoittaa kotimaisen osakeyhtiölain kuuluvan kuitenkin niin sanotun heikon yhteiskuntavastuun piiriin. Vahvan yhteiskuntavastuullisuuden mukaisuus edellyttäisi mahdollisuutta sellaiseen päätöksentekoon, jossa voiton tavoittelu edes pitkällä aikavälillä ei ole avainasemassa ja sidosryhmien etujen huomioiminen nostetaan samalle tasolle osakkeenomistajien edun kanssa. Kotimaisen yhtiöoikeuden puitteissa pitkäaikaisen voitontavoittelun sivuuttavat vastuullisuuspyrkimykset voidaan mahdollistaa muuttamalla yhtiön toiminnan tarkoitusta yhtiöjärjestysmääräyksellä. Benefit corporation -lain säätämisessä kohdattaisiin Suomessa monia haasteita. Viherpesun torjunnan välineenä benefit corporation -yhtiömuoto olisi heikko, sillä sääntelystä puuttuva johdonmukaisuus ja täytäntöönpanomekanismien tehottomuus vähentävät ajan myötä benefit corporation -nimikkeen uskottavuutta ja painoarvoa. Valistuneen arvonmaksimoinnin mukaisella voitontavoittelulla ja yhtiöjärjestysmuutoksilla voidaan käytännössä luoda tarpeeksi kattava turvasatama vahvaan yhteiskuntavastuuseen sitoutuneen yhtiön johdolle, joka haluaa toteuttaa laajojakin vastuullisuushankkeita. Pelkkä yritysjohtajien mahdollinen epävarmuus voitontavoittelun rajoihin liittyvästä oikeustilasta ei yksinään riitä perusteeksi suomalaisen benefit corporation -lain säätämiselle. Toiminnan tarkoitusta koskevat benefit corporation -mallilainsäädännön säännökset eivät toteuta tavoitettaan sidosryhmien huomioimisesta selkeästi, kun tulkinnanvaraisuuksia on enemmän kuin käytännön suuntaviivoja. Lisäksi uuden yhtiömuodon lisääminen osakeyhtiön ja yleishyödyllisen yhteisön väliin voisi kuitenkin horjuttaa olemassa olevia yhteisömuotoja. Benefit corporation -yhtiömuotoa voitaisiin väärinkäyttää luomalla benefit corporationeista mielikuvaa ”hyvänä yrityksenä” siinä missä tavalliset osakeyhtiömuotoiset kilpailijat olisivat ”huonoja yrityksiä”, jotka eivät toimi vastuullisesti. Lain säätäminen voisi vahvistaa väärää käsitystä siitä, että perinteisiä osakeyhtiöitä johdetaan pelkkä osakkeenomistajien taloudellinen voitto tähtäimessä. Benefit corporation -raporttia laadittaessa käytettävän standardin vapaa valittavuus, tilintarkastajan varmentamisvelvollisuuden puuttuminen ja virallisen sanktion puute raportin julkaisematta jättämisestä tekevät benefit corporation -mallilainsäädännön mukaisesta raportointivelvollisuudesta alttiin väärinkäytölle ja viherpesulle. Lisäksi benefit corporation -mallin yleishyödyllisen toiminnan tarkoituksen täytäntöönpanomenettely näennäisesti laajentaa osakeyhtiölain mukaista kanneoikeutta, mutta loppujen lopuksi säännökset tuovat vähän konkretiaa ja paljon epäselvyyttä. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että benefit corporation -mallin mukainen voitontavoittelun ja yhteiskuntavastuun yhdistävä ”hybridiyhtiö” on mahdollista luoda olemassa olevan yhtiöoikeudellisen sääntelyn puitteissa. Lähitulevaisuuden vahvan yhteiskuntavastuun periaatteen mukainen yhtiö syntyy yleishyödyllisen toiminnan tarkoituksen mahdollistavalla yhtiöjärjestysmääräyksellä ja EU-sääntelyn mukaisilla vastuullisuusvelvoitteilla, eikä benefit corporation -laille näin ollen ole paikkaa suomalaisessa yhtiöoikeudessa.

This master’s thesis offers a thorough exploration of the integration of legal design in shaping privacy policies to meet the GDPR's requirements for transparency and user-centricity. The thesis begins with a critical review of the prevailing legal practices in drafting privacy documents, highlighting their complexity and inaccessibility, which often result in a failure to achieve the transparency and informed consent aspired by the GDPR, particularly in the context of its Articles 5 and 12. The research merges theoretical insights with practical applications, centering on an empirical case study that applies legal design principles to design a law firm's privacy policy. This case study serves as a concrete example of how legal design methods can transform privacy policies into more understandable and user-centric formats, thereby fulfilling the GDPR's goals. The study not only highlights the benefits of legal design in enhancing the clarity and accessibility of legal documents but also emphasizes its role in ensuring that consent is genuinely informed, as mandated by the GDPR. Building upon these insights, the thesis advocates for a transformative change in legal education and practice, emphasizing the need for legal professionals to adopt an empathetic, inclusive, and user-focused approach in creating legal documentation.

Uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa pidetään yhtenä merkittävimpänä luontokadon aiheuttajana ja luonnon monimuotoisuuden uhkaajana. Kauppaa rajoittamaan solmittiin vuonna 1973 uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva CITES-sopimus (The Convention on International Trade in Endangered Species of Fauna and Flora). Sopimukseen kuuluu kolme liitettä, joiden sisältämien kasvi- ja eläinlajien kauppa on luvanvaraista tai kielletty kokonaan niiden uhanalaisuuden asteen mukaisesti. Suomi liittyi CITES-sopimukseen vuonna 1976. Sopimuksen vastaiset teot on kriminalisoitu Suomessa luonnonsuojelurikkomuksena ja luonnonsuojelurikoksena. Tutkielman tarkoituksena on selvittää suomalaista tuomioistuinkäytäntöä laadullisesti tutkimalla, millä tavalla CITES-sopimusta on sovellettu luonnonsuojelurikostuomioissa. Tutkimuksessa vastataan myös kysymykseen siitä, millaisia johtopäätöksiä uhanalaisten lajien kaupasta Suomessa voidaan tuomioistuinkäytännön perusteella tehdä. Vaikka CITES-sopimusta pidetään kansainvälisen luonnonsuojeluoikeuden uranuurtajana, sitä kohtaan on esitetty runsaasti kritiikkiä. Osa kritiikistä on yhdistettävissä suomalaiseen oikeuskäytäntöön, esimerkiksi rikosten matalat sakkorangaistukset ja tuomioistuinten yhtenäisen linjan puuttuminen. Matalien rangaistusten lisäksi tutkimuksen kohteena olevat tuomiot poikkeavat toisistaan luonnonsuojelullisen merkityksen arvioinnissa ja menettämisseuraamusten soveltamisessa. Suomessa ei vaikuta olevan yhtenäistä linjaa CITES-sopimuksen rikkomisesta annettujen rangaistusten suhteen. CITES-sopimuksen ympäristöoikeudelliset taustat ja tavoitteet huomioiden kansallinen rikosprosessimme ei täysin vastaa sopimuksen asettamiin tavoitteisiin. Valtaosa luonnonsuojelurikoksista on piilorikollisuutta, johon puuttuminen vaatii laajaa osaamista niin viranomaisilta kuin tuomioistuimiltakin. CITES-sopimuksen luonnonsuojelullista merkitystä ei ole tunnistettu kaikissa tuomioistuimissa, eivätkä matalat sakkorangaistukset toimi sopimuksen tarkoittamalla ennalta estävällä tavalla.

Tutkielmassa käsitellään kestävyysraportointidirektiivi CSRD:n (Corporate Sustainability Reporting Directive, (EU) 2022/2464) raportointivaatimusten vaikutuksia arvopaperimarkkinaoikeudelliseen viherpesuun. Lisäksi tutkielmassa selvitetään mitä viherpesu on ja miten se vaikuttaa pörssiyhtiön osakkeen arvoon. Pörssiyhtiöiden kestävyystietojen kysyntä on kasvanut viime vuosina merkittävästi. Kysynnän kasvuun on vaikuttanut paitsi yrityksiin kohdistuvien riskien muuttuva luonne, myös jatkuvasti vastuullisuustietoisemmin toimiva sijoittajayhteisö. Kestävyystiedonannoille on asetettu Euroopan unionissa (EU) laadullisia ja muotoseikkoja koskevia edellytyksiä. Yksi tiedonantoja sääntelevistä kokonaisuuksista on uusi CSRD, joka astui voimaan 1.1.2024. CSRD:n tarkoituksena on lisätä kestävyystiedonantojen läpinäkyvyyttä ja vertailukelpoisuutta, jotta EU:n alueella liikkuva pääoma kohdentuisi kestävämpiin sijoituskohteisiin. Lisäksi CSRD pyrkii vähentämään yhtä 2020-luvun merkittävintä sijoittajansuojaa uhkaavaa tekijää – viherpesua. Tutkielmassa todettiin, että viherpesu näyttäytyy pörssiyhtiön markkinoinnissa tyypillisesti epäedullisten tietojen pois jättämisenä sekä harhaanjohtavien tai perustelemattomien vastuullisuusväitteiden esittämisenä. Lisäksi tutkielmassa tehtiin siinä esitettyjen esimerkkitapausten perusteella johtopäätös, jonka mukaan pörssiyhtiön viherpesu vaikuttaa lähes poikkeuksetta negatiivisesti sen osakkeen arvoon. Tutkielmassa esitettyjen havaintojen pohjalta myös todettiin, että CSRD:n sääntely voidaan nähdä onnistuneena arvopaperimarkkinaoikeudellisen viherpesun estämiseksi. Erityisesti kestävyysraportointidirektiiviä täydentävät ESRS-standardit luovat pörssiyhtiöille niin laajat ja yksityiskohtaiset raportointivelvollisuudet, että arvopaperimarkkinaoikeudellisen viherpesun mahdollisuudet vähenevät merkittävästi uuden sääntelyn myötä. Myös pörssiyhtiöiltä edellytettävä olennaisuusanalyysi tuottaa sijoittajayhteisölle tärkeää uudenlaista tietoa, joka turvaa sijoittajien tiedonsaantioikeutta ja näin ollen myös vähentää viherpesun mahdollisuuksia.