Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i rättsvetenskap Helsingfors"

Tässä tutkielmassa tarkastelun kohteena ovat tilanteet, joissa yrityksen omistus siirtyy perintönä alaikäiselle perilliselle. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää mitä erityispiirteitä perimiseen tällöin liittyy perintöoikeuden, edunvalvonnan ja verotuksen näkökulmista. Käsittelen myös tekemäni selvityksen perusteella kysymystä siitä, miten perijän alaikäisyys vaikuttaa jäämistösuunnitteluun, kun perittävän omaisuuteen kuuluu yritysvarallisuutta. Tavoitteena on selvityksen myötä lisätä ymmärrystä siitä, miten yrityksen omistaja voi eläessään varautua ja millaisilla keinoilla hän voi varmistaa, että yrityksen jatkuvuus ja toimintamahdollisuudet säilyvät mahdollisimman hyvinä yllättävässäkin sukupolvenvaihdostilanteessa. Alaikäisen perintöoikeudesta voi todeta, että alaikäisellä on oikeus periä niin perintökaaresta seuraavan lakimääräisen perimysjärjestyksen perusteella kuin myös testamentin kautta. Alaikäisyys ei vaikuta näihin oikeuksiin millään tavalla. Alaikäisen asemaan perijänä vaikuttaa kuitenkin holhoustoimilaista (HolhTL) seuraava lakimääräinen vajaavaltaisuus, joka rajoittaa alaikäisen mahdollisuuksia itse tehdä päätöksiä ja hoitaa perimäänsä omaisuutta. Edunvalvontaoikeudelliset säädökset vaikuttavat näin ollen vahvasti alaikäisen asemaan perijänä ja yrityksen omistajana, sillä alaikäisen omaisuutta hoitaa hänen edunvalvojansa. Kun kyseessä on alaikäisen omaisuuden hoitaminen, ja erityisesti tämän tutkielman osalta yritysvarallisuuden hoitaminen, ovat holhoustoimilaissa määrätyt luvanvaraiset toimet (HolhTL 34.1 §), huolellisuusvelvoite (HolhTL 37 §) ja sijoituksiin liittyvät harkintakriteerit erityisen kiinnostavia tarkasteltavia asiakokonaisuuksia. Myös testamentissa voidaan määrätä omaisuuden hoitoa koskevista periaatteista (HolhTL 41), joita käyttämällä holhoustoimilaissa säädetyt määräykset voidaan sivuuttaa. Vero-oikeudellisesta näkökulmasta sukupolvenvaihdoksen verokohtelun ennakoiminen ja sukupolvenvaihdoksen suunnittelu yllättäviä sukupolvenvaihdostilanteita varten on erityisen tärkeää tutkielman aihepiirin osalta. Sukupolvenvaihdoksen suunnittelun ja sukupolvenvaihdoshuojennuksen soveltamisen kannalta keskeinen kysymys tässä tutkielmassa on, voiko alaikäinen luovutuksen saaja jatkaa yrityksen toimintaa perintö- ja lahjaverolain 55.1 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Oikeuskäytäntö ei tarjoa yksiselitteistä vastausta kysymykseen. Tutkielmassa tehdyn selvityksen myötä voi todeta, että on monia asioita, joita jäämistösuunnittelussa kannattaa ottaa huomioon, jotta lopputulos perimystilanteessa on kokonaisvaltaisesti katsoen toimiva ja tarkoituksenmukainen niin yrityksen, perittävän kuin perillisen kannalta. Jäämistösuunnitteluaa keskeistä on testamenttiin lisättävät määräykset. Erityisesti omaisuuden hoitoa ja omaisuuden hoitajaa koskevat määräykset voivat yritysvarallisuuden osalta olla tärkeitä, kun perijä on alaikäinen. Osakassopimus on toinen tärkeä jäämistösuunnittelun työkalu. Osakassopimukseen lisätyt lunastuslausekkeet voivat yllättävässä sukupolvenvaihdostilanteessa mahdollistaa yrityksen sujuvan liiketoiminnan jatkamisen.

Tutkielma käsittelee alisuoriutumista virkasuhteen päättämisperusteena. Päätutkimuskysymyksenä on se, milloin alisuoriutuminen voi muodostaa virkamieslaissa ja viranhaltijalaissa säädetyn henkilökohtaisen irtisanomisperusteen. Kysymykseen vastaaminen edellyttää sen tutkimista, mitä alisuoriutumisella tarkoitetaan, minkälaisia toimintavelvollisuuksia työnantajalla alisuoriutumistapauksissa on ja mitkä ovat irtisanomisperusteen kokonaisharkinnassa vaikuttavat tekijät. Aihetta on tarpeen tutkia, koska aiempaa tutkimusta alisuoriutumiseen liittyen virkamiesoikeuden osalta on saatavilla niukasti. Tutkielman metodina on käytetty lainoppia. Lähdeaineistona on käytetty oikeuskirjallisuutta, virallisaineistoja, lainsäädäntöä sekä oikeuskäytäntöä. Alisuoriutuminen on vakiintunut termi käytännön työelämässä. Siitä puhutaan usein aikaansaamattomuuden, tehottomuuden ja tavoitteiden saavuttamatta jäämisen yhteydessä. Sillä tarkoitetaan lähtökohtaisesti tilannetta, jossa henkilö ei varsinaisesti laiminlyö velvollisuuksiaan, muttei toisaalta saa riittävästi tuloksia aikaan, vaikka hän olisi ollut normaalisti töissä. Alisuoriutuminen voi ilmetä laadullisesti ja/tai määrällisesti vaatimustasoa heikompana suorituksena. Virkasuhteessa tätä voidaan kuvailla myös siten, ettei virkamiehen suoritus täytä virkamieslainsäädännön asettamia virantoimitusvelvollisuuden laatuvaatimuksia. Työnantajan toimintavelvollisuuksiin kuuluu puuttua alisuoriutumiseen. Työnantajan tulee selvittää, mistä alisuoriutuminen johtuu, jotta voidaan löytää oikeanlaiset toimenpiteet tilanteen korjaamiseksi. Jos virkamiehen moitittava toiminta ei korjaavien toimenpiteiden jälkeen muutu ja tilanteessa päädytään harkitsemaan irtisanomista, tulee työnantajan huomioida muun muassa kuulemisvelvollisuuden sekä viranhaltijan uudelleensijoittamisvelvollisuuden täyttäminen. Alisuoriutumisesta johtuvissa irtisanomistilanteissa työnantajan tulee pystyä osoittamaan, että työnantajan virkamiehelle asettamien kohtuullisten tavoitteiden saavuttamatta jääminen on johtunut virkamiehen syyksi luettavasta viasta tai laiminlyönnistä. Lisäksi virkamiehelle on pääsääntöisesti pitänyt antaa varoituksella kohtuullinen aika muuttaa moitittavaa toimintaansa. Keskeisenä johtopäätöksenä on, että lähtökohtaisesti silloin, kun virkamiehen työsuoritus varoituksesta huolimatta virkamiehestä johtuvasta syystä alittaa olennaisesti virantoimituksessa kohtuudella edellytetyn tason ja työnantaja on täyttänyt irtisanomista edeltävät toimintavelvollisuutensa, voi virkamieslaissa tai viranhaltijalaissa säädetty irtisanomisperuste alisuoriutumisen perusteella muodostua.

Korkeat oikeudenkäyntikulut vaikuttavat asianosaisten oikeussuojaan ja mahdollisuuteen saattaa asia tuomioistuimen tutkittavaksi. Oikeudenkäyntikulujen yhteismäärä nousee usein korkeammaksi kuin riidan intressi, mikä vaikuttaa erityisesti yksityishenkilöiden mahdollisuuksiin ajaa perusteltua kannetta tuomioistuimessa. Korkean oikeudenkäyntikuluriskin vuoksi asianosaiset saattavat turvautua yhä useammin oikeudenkäymiskaaren sanktiosääntöihin saadakseen oikeudenkäyntikulunsa korvatuksi. Asianosaisen oikeussuojan takaaminen on kuitenkin saattanut johtaa OK 21:6:n soveltamiseen oikeuden väärinkäyttötarkoituksessa. Erityisesti maksukyvyttömyystilanteet ovat korostuneet, kun asianosaiselta puuttuu normaali oikeudenkäyntikuluriski. Asianosainen ei välttämättä saa oikeudenkäyntikulujaan korvatuksi edes voittaessaan oikeudenkäynnin. Tutkielmassa käsitellään oikeudenkäyntikulujen jakautumista silloin, kun asiamies tuomitaan yhteisvastuuseen toisen asianosaisen oikeudenkäyntikuluista joko osaksi tai kokonaan. Tutkielman lainopillisessa osuudessa tarkastellaan ensin asiamiehen kuluvastuun edellytyksiä eli tarpeetonta oikeudenkäyntiä ja oikeudenkäynnin pitkittämistä, asiamiehen tahallisuutta tai huolimattomuutta sekä velvollisuutta kuulla asiamiestä ennen kuluvastuuseen tuomitsemista. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan oikeudenkäyntikulujen jakautumista asianosaisten kesken sekä asianosaisen ja asiamiehen välillä. Tutkielmassa tarkastellaan myös Ruotsin vastaavaa asiamiehen kuluvastuuta koskevaa sääntelyä sekä syvennytään Suomen ja Ruotsin korkeimpien oikeuksien oikeuskäytäntöön. Tutkielmassa käsitellään myös tuomioistuimen menettelyä. Tutkielmassa osoittautuu ongelmalliseksi erityisesti asiamiehen kuluvastuun tutkiminen viran puolesta. Toisin kuin Ruotsissa, ei Suomen OK 21:6:n sanamuodosta ei ilmene, tuleeko tuomioistuimen tutkia asiamiehen kuluvastuu omasta aloitteestaan. Samoin OK 21:15:n säännös on nykyisin kumottu. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan tuomioistuimen prosessinjohdon merkitystä suhteessa asiamiehen tahallisuuteen ja huolimattomuuteen. Tuomioistuimen aktiivisella prosessinjohdolla ja esimerkiksi suostumuksella todistelun vastaanottamiseen voi olla vaikutusta asiamiehen moitittavan menettelyn arvioinnissa. Tässä tilanteessa asiamiehen moitittava menettely voi kuitenkin tulla arvioitavaksi valvontapuolella. Tutkielman empiirisessä osuudessa syvennytään Helsingin hovioikeuden vuosina 2018-2022 antamiin ratkaisuihin. Tutkielmassa tutkitaan, vastaako tuomioistuimen tosiasiallinen ratkaisukäytäntö lainopillisia tulkintasuosituksia. Lisäksi tarkastellaan, onko sääntely toimivaa, ja vastaako se esimerkiksi nykypäivän tarpeisiin. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että OK 21:6:n säännöstä sovelletaan varsin harvoin ja että säännöstä ja sen edellytyksiä tulkitaan suppeasti. Tosiasiallisen ratkaisukäytännön perusteella tuomioistuimet eivät tutki asiamiehen kuluvastuuta omasta aloitteestaan toisin kuin lain esitöiden mukaan oli tarkoituksena.

Automaatiosta on kolmen vuosikymmenen aikana tullut yksi verotuksen tärkeimmistä työkaluista. Nykyisin suurin osa verohallinnon tekemistä päätöksistä tehdään täysin automatisoidusti. Hallintopäätösten tekemisen lisäksi automaatio ohjaa verovalvonnan työtä ja käsittelee verottajalle toimitettuja aineistoja. Automaatiota hyödynnetään verotuksessa myös monissa avustavissa tehtävissä. Vaikka automaatio on merkittävä työkalu verotusprosessissa, ei lainsäädännöstämme kuitenkaan löydy sitä nimenomaisesti ohjaavia säädöksiä. Päinvastoin lainsäädäntömme lähtökohtana on – vastoin todellisuutta – oletus siitä, että hallintopäätökset tehdään ihmisten toimesta. Lainsäädännöstämme kuitenkin löytyy useita periaatteita, jotka vaikuttavat verotukseen riippumatta siitä, tekeekö päätöksen ihminen vai automaatio. Myös EU-oikeus asettaa automaation käytölle ehtoja. Työn tavoitteena on tutkia, mitkä periaatteet ja säädökset vaikuttavat automaation käyttöön, ja selvittää, millaisia rajoituksia tai vaatimuksia nämä säädökset asettavat automaation käytölle. Työ on lainopillinen ja keskittyy tutkimaan aihetta kotimaisen oikeustilan näkökulmasta. Myös de lege feranda -näkökulma nostetaan osaksi tarkastelua. Laillisuusvalvonnassa on useissa tapauksissa todettu, etteivät lainsäädännön asettamat vaatimukset toteudu automatisoidussa verotusmenettelyssä. Asian korjaamiseksi oikeusministeriössä on toteutettu Automaattista päätöksentekoa koskevan hallinnon yleislainsäädännön valmisteluhanke. Hankkeen myötä eduskunta hyväksyi useita muutoksia lainsäädäntöön, ja nämä muutokset tulevat voimaan toukokuussa 2023. Työssä aihetta tutkitaan sekä nykyoikeustilan, että uuden lainsäädännön näkökulmasta. Tutkimus keskittyy merkittävimpien oikeusperiaatteiden tarkasteluun. Nykytilan tarkastelulla pyritään tunnistamaan erityisesti automaation kannalta olennaisia periaatteita ja säädöksiä. Tulevan lainsäädännön osalta tutkielma keskittyy arvioimaan, kuinka hyvin uusi lainsäädäntö ratkaisee nykyoikeustilaan liittyviä ongelmia. Tärkeimmiksi tarkastelukohteiksi työssä nousevat lakisidonnaisuuden periaate ja hyvän hallinnon perusteet. Lakisidonnaissuuden periaate edellyttä riittävää lainsäädäntöpohjaa, jotta automaatiota voidaan luvallisesti käyttää. Hyvän hallinnon perusteet taas asettavat vaatimuksia esimerkiksi menettelyistä ja verovelvollisten oikeuksista. Lisäksi eurooppalaisen tietosuoja-asetus asettaa lähtökohtaisesti automaation käytölle rajoituksia. Nykyisin käytettävä automaatio perustuu sääntöpohjaiseen automaatioon eikä hyödynnä tekoälyä. Uudenkaan lainsäädännön myötä tekoälyn hyödyntäminen verotuksessa ei ole mahdollista. Tekoälyn osalta olennaista on seurata EU-oikeuden tulevaa kehitystä. Työn lopputuloksena voidaan todeta, ettei automaation käyttö ole ollut useissa tapauksissa lainmukaista. Automaation osalta on keskitytty liiallisessa määrin arvioitavien päätösten aineellisoikeudelliseen virheettömyyteen ja muodolliset vaatimukset on sivuutettu. Erityisesti lakisidonnaisuuden periaate on jäänyt toteutumatta. Tietosuoja-asetus rajoittaa erityisesti verotukseen käytettävien tietojen hankintatapoja. Muilta osin sen vaatimuksista poiketaan uudella lainsäädännöllä. Poikkeaminen edellyttää, että tietojen käsittelyn kohteena olevien tahojen oikeudet varmistetaan. EU-oikeus voi siis vielä nousta tulevaisuudessa tärkeään asemaan arvioitaessa poikkeamisen hyväksyttävyyttä. Automaation tehokas hyödyntäminen on myös muuttanut ja muuttaa verolainsäädäntöä tehokkuusnäkökulmat priorisoiden. Tämä voi pitkällä aikavälillä muodostaa ongelmia muiden veropoliittisten tavoitteiden kannalta. Tulevaisuudessa lainsäädännön kehitystä ohjaa todennäköisesti tarve tehostaa verottajan tiedonsaantimahdollisuuksia entisestään. Uusi lainsäädäntö vastaa riittävällä tavalla vaatimuksiin, joita hyvän hallinnon perusteet ja lakisidonnaisuuden vaatimukset asettavat. Lainsäädännön uudet ratkaisut edustavat etääntymistä osan periaatteiden hengestä.

Tutkielmassa käsitellään aviopuolisoiden välisiä omistajuusriitoja lainopillisen metodin avulla. Tutkielman lähdeaineistona on Suomessa tällä hetkellä voimassa oleva lainsäädäntö, oikeusratkaisut ja aiheesta kirjoitettu oikeuskirjallisuus. Tutkielmassa käsitellään myös lyhyesti perheoikeudellisen yhteisomistusopin vaikutusta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Suomessa aviopuolisoiden varallisuussuhteet perustuvat omaisuuden erillisyyden järjestelmään. Myös aviopuolisoiden omistussuhteet ratkaistaan yleisten varallisuusoikeudellisten säännöksien mukaisesti ja lähtökohtaisesti aviopuolisoiden välinen avioliitto ei vaikuta omistajuuden muodostumiseen. Omistajana pidetään siis sitä aviopuolisoa kenellä on omaisuusobjektiin laillinen saanto. Laillisen saannon voidaan olettaa olevan lähtökohtaisesti sillä puolisolla kenen nimiin kyseinen omaisuus on hankittu. Aviopuolisoiden välisessä keskinäisessä suhteessa voi muodostua omistusriitoja etenkin avioeron tilanteissa. Tällöin ei julkiomistava puoliso voi esittää väitteen, jonka mukaisesti nimikirjauksista huolimatta aviopuolisoilla on ollut omaisuuden hankintahetkellä yhteishankintatarkoitus. Vastaavasti aviopuoliso voi esittää väitteen, jonka mukaan omistus tiettyyn omaisuusobjektiin kuuluu yksin hänelle, vaikka omistus olisi kirjattu molemmille puolisoille yhteisesti. Aviopuolisoiden välisissä omistajuusriidoissa nimikirjauksien mukainen omistus voidaan kumota esittämällä näyttöä todellisesta omistustarkoituksesta. Näyttötaakka on sillä puolisolla kuka esittää väitteen nimikirjauksista poikkeavasta omistuksesta. Näyttönä yhteishankintatarkoituksesta voi olla esimerkiksi omaisuuden rahoitus, omaisuuden yhteinen käyttötarkoitus, omaisuuden hankintahetken jälkeiset toimet sekä aviopuolisoiden väliset neuvottelut. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätökseen, että puolisoiden hankintahetken omistustarkoitusta tulee arvioida kaiken esillä olevan näytön perusteella tehdyn kokonaisharkinnan avulla. Mikään yksittäinen seikka ei sellaisenaan kerro aviopuolisoiden hankintahetken tarkoitusta. Tästä syystä aviopuolisoiden olisi hyvä jo omaisuutta hankittaessa tehdä selväksi, miten omistussuhteiden on tarkoitus kyseisen omaisuusobjektin osalta muodostua.

Hajautettu autonominen organisaatio (DAO) on nimensä mukaisesti autonomisesti tiettyä toimintaa suorittava organisaatio, joka toimii hajautetussa verkossa. DAO tarjoaa uudenlaisen organisaatiomallin, jossa päätöksenteko tehdään sen jäsenten kesken äänioikeuksia sisältävien hallinnointitokeneiden omistusten perusteella. DAO:jen toimintaperiaate perustuu älykkäisiin sopimuksiin. Älykkäät sopimukset ovat tietokoneohjelmistoja, jotka automaattisesti toteuttavat niihin koodatut toimenpiteet tiettyjen ehtojen täyttyessä. DAO:issa ne määrittelevät muun muassa niiden säännöt, päätöksentekomekanismit ja toimintalogiikan. Tutkielma käsittelee tiettyjä yhtiöoikeudellisia piirteitä sisältäviä suhteita DAO:n jäsenten ja muiden toimijoiden välillä. Tutkielmassa tutkitaan lähdekoodin käyttöä sääntelevän lisenssin soveltumista yhtiöoikeudellisen luonteen omaavaksi valvontamekanismiksi, jolla säädellään ulkoisten operaattoreiden toimintaa. Tietokoneohjelmistoina älykkäisiin sopimuksiin liittyy myös niiden lähdekoodin lisensointia koskevat kysymykset. Lähdekoodin lisensointiin voidaan soveltaa useita eri lisensointimalleja, jotka eroavat toisistaan niiden asettamien ehtojen ja rajoitusten perusteella. Tässä tutkielmassa arvioidaan eri lisenssimallien eroja ja tutkitaan, miten lähdekoodin lisenssillä pystytään estämään ulkoisten operaattoreiden opportunistinen toiminta. Tältä osin tutkielma nojautuu immateriaalioikeuden ja sopimusoikeuden oppeihin, mutta soveltaa vahvasti myös oppeja yhtiöoikeusliitännäisestä agenttiteoriasta. Tutkielmassa tutkitaan myös DAO:n jäsenten ja oikeuksien ja velvollisuuksien kollektiiviseksi omistamiseksi perustetun oikeushenkilön (englanniksi legal wrapper) välistä suhdetta. DAO:t eivät voi puutteellisen oikeushenkilöllisyytensä vuoksi omistaa tekijänoikeutta älykkään sopimuksensa lähdekoodiin tai nostaa kannetta ulkoisen operaattorin rikkoessa lisenssiehtoja. Tekijänoikeuden kollektiivinen omistaminen on kuitenkin perusteltua oikeuskeinojen käyttämisen tehokkuuden perusteella. Näin ollen syntyy tarve erityiselle oikeushenkilöllisyyden omaavalle entiteetille, joka kollektiivisesti omistaa tekijänoikeudet DAO:n älykkään sopimuksen lähdekoodiin. Painoarvo asian tarkastelussa on DAO:n jäsenten käytössä olevien juridisten strategioiden soveltumisen tutkimisessa. Tältäkin osin tutkimus nojaa vahvasti sopimusoikeudellisiin oppeihin ja yhtiöoikeusliitännäiseen agenttiteoriaan, mutta soveltaa oppeja myös oikeusteoreettisista lähteistä.

A number of institutions, regulations, treaties, and courts impact how human and environmental rights are discussed, steered and enforced. The recent proposal for a Directive on Corporate Sustainability Due Diligence, published by the European Commission 23rd February 2022, is a potentially significant contribution to the directions these rights will take going forward. A particularly intriguing point about the directive is that it aims to foster sustainable and responsible corporate behaviour in the whole supply chain, often having a global reach. This extends to non-EU companies who fall under the directive by meeting certain thresholds and conditions. The directive has an emphasis on the protection of human rights and the environment not only inside, but also outside, of the European Union. To realise the governance of corporate behaviour inside and outside the EU, cross-border considerations inevitably come to the forefront and with this, an old legal concept and doctrine – extraterritoriality. This paper examines to what extent one can detect extraterritoriality at work in different fields of law, most notably how the European Court of Human Rights and the European Court of Justice have applied this notion and ultimately, to what extent extraterritoriality could be applied to the Directive on Corporate Sustainability Due Diligence. Methodologically, the paper follows a legal policy research framework with regards to analysing different approaches to which the proposed directive could base its interpretation on extraterritoriality. In line with this approach, the paper will outline and analyse; the UN Guiding principles of the on Business and Human Rights; Professor Ruggie’s Report on the Issue of Human Rights and Transnational Corporations and other Business Enterprises; the European Convention on Human rights; the International Covenant on Civil and Political Rights; recent case law of the European Court of Human Rights; case law of the European Court of Justice on competition law; the European Commission’s decisions relating to mergers and finally, recent case law of the European Court of Justice where extraterritoriality has been explicitly mentioned. The above highlighted so as to discover the level of precedence for the way in which extraterritorial jurisdiction might be construed in the coming directive. The paper will conclude by suggesting in what ways the directive could gain in extraterritorial scope and application in order to foster the protection of human rights and the environment.

Tutkielma keskittyy ristiriitaan vihreän siirtymän ja saamelaisille alkuperäiskansana kuuluvien oikeuksien toteutumisen välillä. Useat kansainväliset sopimukset, muun muassa YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus, sekä YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva julistus turvaavat saamelaisten itsemääräämisoikeutta sekä oikeutta harjoittaa ja ylläpitää kulttuuriaan, johon kuuluvat myös perinteiset elinkeinot, kuten poronhoito. Samalla ilmastonmuutos vaatii uusiutuvan energian määrän lisäämistä. Tuulivoimaa pidetään yhtenä tärkeimpänä uusiutuvan energian tuotantomuotona. Tuulivoimaprojekteilla on kuitenkin todettu olevan merkittäviä vaikutuksia poronhoidon harjoittamiseen projektien eri vaiheissa rakentamisesta energiantuotantoon. Tutkielman ensimmäinen osa keskittyy tuulivoiman ja poronhoidon väliseen konfliktiin. Tutkielmassa tarkastellaan, salliiko kiireellinen vihreän energian tarve tasapainottelua vihreän siirtymän ja saamelaisten oikeuksien toteutumisen välillä, kun arvioidaan, loukkaako tuulivoimaprojekti saamelaisten kulttuurisia oikeuksia KP-sopimuksen 27 artiklan perusteella. Tutkielman toinen osa keskittyy saamelaisten itsemääräämisoikeuden toteutumiseen Suomen järjestelmässä. Oikeus osallistua saamelaisten asioihin vaikuttavaan päätöksentekoon on tärkeä osa saamelaisten itsemääräämisoikeutta. Tutkielmassa selvitetään saamelaisten osallistumisoikeuden toteutumista tuulivoimaa koskevan päätöksenteon näkökulmasta. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan vaikutuksia, joita alkuvuonna 2023 kaatuneella hallituksen esityksellä HE 274/2022 vp. olisi ollut saamelaisten osallistumisoikeuden toteutumiseen kansainvälisten ihmisoikeuksien valossa huomioiden ihmisoikeusinstituutioiden ratkaisukäytännön. Tutkielmassa esiteltyjen argumenttien nojalla johtopäätöksinä esitetään ensinnäkin, että jonkinlainen tasapainottelu vihreän siirtymän ja poronhoitoon liittyvien oikeuksien välillä voi olla sallittua, jos kysymyksen katsotaan olevan perustavanlaatuisten oikeuksien välisestä arvioinnista. Keskenään tasapainoteltavat perustavanlaatuiset oikeudet olisivat tässä tapauksessa yhteiskunnan jäsenten oikeus hyvään ja terveelliseen ympäristöön sekä saamelaisten oikeus harjoittaa ja ylläpitää poronhoitoelinkeinoa. Tällainen tilanne voi kuitenkin olla kysymyksessä vain, jos tuulivoiman sijoittaminen alueelle, jossa sillä on vaikutuksia poronhoitoon, on välttämätöntä vihreän energian tuottamiseksi ja elinkelpoiseen ympäristöön liittyvän oikeuden toteuttamiseksi. Mikäli tuulivoimalle on löydettävissä sijainteja, jotka rajoittavat poronhoitoa vähemmän tai ei lainkaan, ei vihreän siirtymän tärkeydellä voi perustella KP-sopimuksen 27 artiklan turvaamien oikeuksien rajoittamista. Suomen järjestelmään liittyen esitetään, että saamelaisten osallistumisoikeudet poronhoitoon vaikuttavaa tuulivoimaa koskevaan päätöksentekoon eivät ole tasolla, jota saamelaisten kansainvälisten alkuperäiskansoja koskevien ihmisoikeuksien täysimääräinen toteutuminen vaatii. Ensinnäkin saamelaiskäräjälain 9 §:ssä säädetty velvoite neuvotella saamelaiskäräjien kanssa päätöksistä, jotka vaikuttavat saamelaisiin tai heidän oikeuksiinsa, koskee vain saamelaisten kotiseutualuetta. Lisäksi velvoite näyttää toteutuvan vaihtelevasti ja paikoin riittämättömällä tavalla. Muulla osalla poronhoitoaluetta, jolla yli 75 % paliskunnista sijaitsee, neuvotteluvelvoite perustuu poronhoitolain 53 §:ään, jonka mukaan velvoite on vain valtion viranomaisilla ja soveltuu vain valtion omistamaa maata koskevaan päätöksentekoon. Poronhoitolain velvoite näyttää painottavan oikeutta elinkeinoon ja takaa saman turvan saamelaisten lisäksi myös alkuperäiskansaan kuulumattomille poronhoitoa harjoittaville henkilöille, eikä siis heijasta riittävällä tavalla saamelaisten alkuperäiskansa-asemaan liittyviä kansainvälisessä oikeudessa tunnustettuja oikeuksia. Lisäksi tutkielmassa esitettyjen näkökulmien perusteella esitetään, että saamelaiskäräjälain uudistamista koskevan hallituksen esityksen 274/2022 vp läpimenolla olisi ollut merkittäviä saamelaisten osallistumisoikeuksia edistäviä vaikutuksia. Tärkeimmät osallistumisoikeutta parantavat vaikutukset olisivat olleet kaikkien saamelaisten kulttuuriin ja perinteisiin elinkeinoihin vaikuttavien päätösten tuomisella esitetyn 9 §:n yhteistyö- ja neuvotteluvelvoitteen piiriin sekä neuvotteluvelvoitteen laajentamisella muun muassa kunnallisvaltuustoihin, jotka käyttävät merkittävää päätöksentekovaltaa maankäyttöä koskevissa asioissa.

Osakkeiden hallintarekisteröinti mahdollistaa kansainvälisen sijoitustoiminnan, mutta se aiheuttaa samalla paljon lieveilmiöitä, kuten veronkiertoa, korruptiota ja talousrikollisuutta. Hallintarekisteröinnin avulla tosiasiallinen osakkeenomistaja voi piilottaa varallisuuttaan anonyymisti säilyttäjien nimiin. Väärinkäytösten estämiseksi OECD on julkaissut TRACE-menettelyn, joka on ollut pohjana osingonsaajatietojen toimittamiselle, osingon lähdeveromuutoksille Suomessa ja Verohallinnon säilyttäjärekisterin perustamiselle. Tutkielmassa on tutkittu 1.1.2020 voimaan tulleita yleisesti verovelvolliselle jaettavan osingon ennakonpidätyksen veromuutoksia ja 1.1.2021 voimaan tulleita rajoitetusti verovelvolliselle jaettavan osingon lähdeverotuksen veromuutoksia, jotka koskevat hallintarekisteröidylle osakkeelle jaettavaa osinkoa. Lisäksi tutkielmassa on tutkittu näihin liittyvää verovastuun jakautumista rekisteröityneen ja rekisteröitymättömän säilyttäjän, osingonmaksajan ja osingonsaajan välillä. Tutkimusongelmana onkin, että Suomen ensimmäisenä maailman maana käyttöön ottamat yksityiskohtaiset hallintarekisteröidylle osakkeelle jaettavan osingon veromuutokset ja säilytysketjun eri osapuolten verovastuun muutokset vaikuttavat merkittävästi eri osapuolten velvollisuuksiin, vastuisiin ja veroprosesseihin. Suomessa verotus tunnistamattoman yleisesti ja rajoitetusti verovelvollisen osingonsaajan osalta on kiristynyt. Tällä on pyritty siihen, että osingonsaajatiedot toimitettaisiin Verohallinnolle ja että verotus voitaisiin toimittaa oikein jo osingonmaksuhetkellä. Lisäksi verovastuun määräytymisen sääntely on tehty yksityiskohtaisemmaksi. Yleisesti verovelvolliselle osingonsaajalle jaettavan osingon osalta verovastuu on osingonmaksajalla, mutta rajoitetusti verovelvolliselle osingonsaajalle jaettavan osingon osalta se on ensisijaisesti rekisteröityneellä säilyttäjällä ja toissijaisesti osingonmaksajalla. Rekisteröitymättömällä säilyttäjällä ei ole lainkaan vastuuta perimättä jääneestä verosta.

Vakuutusalalle on luonteensa vuoksi ominaista, että vakuutustoiminnassa käsitellään runsaasti henkilötietoja. Henkilötietojen käsittelyn sääntely rakentuu Euroopan unionin yleisen tietosuoja-asetuksen (”tietosuoja-asetus”) varaan, kansallisen tietosuojalain sitä täydentäessä. Tutkielma koostuu kahdesta ydinkysymyksestä, joita tarkastellaan oikeusdogmaattisella metodilla. Ensinnäkin tarkasteluun otetaan tietosuoja-asetuksen 6 artiklan mukainen henkilötietojen käsittelyn oikeusperuste, ja asian käsitteleminen voidaan tiivistää kysymykseen ”millä tietosuoja-asetuksen lainmukaisuuden perusteella henkilötietojen käsitteleminen vakuutustoiminnassa on lainmukaista?” Toisena kysymyksenä tarkastellaan sitä, kuinka laajasti vakuutustoiminnassa voidaan käsitellä henkilötietoja, kun otetaan huomioon tietosuoja-asetuksen 5 (1) (c) artiklassa säädetty tietojen minimoinnin periaate suhteessa vakuutusalan sääntelyyn. On otettava huomioon, että henkilötietojen suoja on tunnustettu perusoikeutena niin kotimaisessa, kuin kansainvälisessä sääntelyssä. Lisäksi henkilötiedon käsite ja henkilötietojen käsittelyn käsite on ymmärrettävä laajasti. Myös vakuutusalalla on runsaasti olemassa vakuutussuhteen osapuolia velvoittavaa sääntelyä. Vakuutussopimuslain mukaan sekä vakuutuksen-, että korvauksenhakijalla on velvollisuus antaa määrättyjä tietoja vakuutuksenantajalle. Alalla on vakiintunut myös hyvän vakuutustavan käsite, ja osansa on myös hallinto-oikeudellisilla ja perusoikeudellisilla näkökulmilla. Suostumusta henkilötietojen käsittelyn oikeusperusteena arvioitaessa tulee huomiota kiinnittää niihin edellytyksiin, joiden mukaan suostumus on pätevä. Sen tulee esimerkiksi olla yksilöity, nimenomaista tarkoitusta varten annettu, ja erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tietoja käsitellessä nimenomainen. Suostumusta voidaan käyttää henkilötietojen lainmukaisen käsittelyn perusteena, mutta vakuutustoiminnassa lainmukaisuuden perusteena voi olla myös sopimus, rekisterinpitäjän lakisääteinen velvoite, tai rekisterinpitäjän taikka kolmannen oikeutettu etu. Tietosuojalain 6.1 §:n 1 kohta sallii erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvien henkilötietojen käsittelyn korvausta hakiessa, mutta laajemmin erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia henkilötietoja voidaan käsitellä nimenomaisen suostumuksen perusteella. Vakuutus- tai korvausasian ratkaisemisen kannalta olennaisia ja näin ollen käsittelyssä tarvittavia tietoja on arvioitava siten, että minimointiperiaatteen soveltaminen ei saa johtaa korvauskäsittelyn sattumanvaraisuuteen eikä rekisteröidyn oikeusturvan vaarantumiseen. Korvauslinjan on säilyttävä johdonmukaisena ja yhdenvertaisena. Lakisääteisen vakuutuksen osalta merkitystä on myös hyvän hallinnon vaatimuksilla. Hyvä vakuutustapa tarkastelee vakuutusalaa suhteessa laajemminkin yhteiskuntaan ja se asettaa vakuutusyhtiöille myös omat velvoitteensa. Vakuutusyhtiön tulee tehdä itsenäinen harkinta siitä, mitä henkilötietoja on pidettävä tarpeellisena vakuutus- tai korvausasian ratkaisemissa. Henkilötietojen käsittelyyn liittyviä riskejä voidaan torjua myös toteuttamalla tehokkaasti sisäänrakennetun ja oletusarvoisen tietosuojan vaatimuksia.