Browsing by Subject "Puolustusvoimat"

Tutkielmassa tulkitaan esitutkintalain esteellisyyssäännöksiä siitä näkökulmasta, onko Puolustusvoimien asessori esteellinen sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta annetun lain (255/2014, SKRTL) 28 a §:n nojalla käynnistämään esitutkinnan. Esitutkintalain esteellisyysperusteet tulevat sovellettavaksi Puolustusvoimien toimittamaan esitutkintaan. Esteellisyyssäännöksiä peilataan myös hallintolain ja oikeudenkäymiskaaren esteellisyysperusteisiin, koska esteellisyyssäännökset perustuvat alkujaan samoihin säännöksiin. Tutkimusmetodina on lainoppi. Tutkimus kohdistuu voimassa olevaan oikeuteen, esitöihin, oikeuskirjallisuuteen sekä Puolustusvoimien omiin ohjeisiin, määräyksiin ja asiakirjoihin. SKRTL 28 a §:ssä säädetään esitutkinnan toimittamisesta Pääesikunnan aloitteesta. Puolustusvoimien asessori tai Pääesikunnan tutkinnanjohtajana toimiva sotilaslakimies voi päättää esitutkinnan aloittamisesta esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 3 §:n mukaisesti. Samaan aikaan Puolustusvoimien asessorille on säädetty Puolustusvoimien toiminnan lainmukaisuuden ja sotilasoikeudenhoidon ohjaus ja valvonta (valtioneuvoston asetus puolustusvoimista, PvA 5 §). Esitutkinta lukeutuu sotilasoikeudenhoitoon. Puolustusvoimien asessori ”omistaa” myös Puolustusvoimien puhevallan käytön. Puolustusvoimien asessorilla on oikeus joko itse tai valtuuttamansa asiamiehen välityksellä tuomioistuimessa ja muissa viranomaisissa sekä laitoksissa ja yhteisöissä valvoa valtion etua ja oikeutta Puolustusvoimia koskevissa asioissa sekä käyttää niissä valtion puhevaltaa (PvA 26.2 §). Johtopäätöksenä on, että Puolustusvoimien asessorin voidaan nähdä olevan esteellinen toimittamaan esitutkinta SKRTL 28 a §:n nojalla. Tilanteeseen soveltuvat niin erityiset esteellisyysperusteet kuin esteellisyyden yleislauseke. Suurin esteellisyyden aiheuttaja on usean eri roolin soveltuminen samanaikaisesti eli Puolustusvoimien asessorilla on kaksoisrooli.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Puolustusvoimien roolia yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä Suomen itsenäisyyden aikana. Tarkastelun keskiössä ovat muutokset lainsäädännössä, jolla on määritelty Puolustusvoimien toimivaltaa järjestyksenpitäjänä erityisesti suhteessa poliisiin. Koska Puolustusvoimien sisällä vaikuttaa erityisesti järjestyksenpitoon koulutettuja henkilöitä, sotilaspoliiseja, heidän roolinsa nostetaan tutkimuksessa korostetusti esiin. Tutkimuksen lähestymistapa on kontekstuaalinen oikeushistoria. Oikeuden kontekstualisointi tapahtuu tässä tutkimuksessa suhteuttamalla oikeudellisissa ilmiöissä tapahtuneita muutoksia historiaan, yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja politiikkaan. Tavoitteena on muutosten analysointi ja selittäminen, ja sitä kautta ymmärryksen lisääminen Puolustusvoimien roolista osana turvallisuushallintoa. Lähteinä tutkimuksessa on käytetty kirjallisuuden ohella laajasti lainvalmisteluasiakirjoja ja muuta virallisaineistoa, sekä yhteiskunnallista kontekstia rakentavia muita lähteitä, kuten uutisia. Itsenäisen Suomen asevoimat rakentuivat suojeluskuntajärjestön pohjalta, mutta sisällissodan jälkeen organisaatiot erkaantuivat. Niiden ongelmallinen suhde toisiinsa ja poliisiin tiivistyi Mäntsälän kapinassa 1932, ja jatkui epäselvänä sinänsä selkeästä lainsäädännöstä huolimatta kunnes suojeluskunnat jatkosodan päätyttyä lakkautettiin. Sotien jälkeen pitkälle 1950-lukua Puolustusvoimat olivat useaan kertaan ainakin valmiudessa sisäisen järjestyksen varmistamiseksi, ja tutkimuksessa on avattu näitä tapahtumia. Sotien jälkeen alkanut yhteiskunnan demokratisoituminen vaikutti myös Puolustusvoimiin. Aikaisemmin asetuksentasoisia ja epätarkkoja säännöksiä täsmennettiin ja nostettiin lain tasolle; Puolustusvoimien organisaatiosta säänneltiin ensimmäistä kertaa kattavasti lailla puolustusvoimista vuonna 1974, virka-avusta lailla puolustusvoimien virka-avusta poliisille 1980, ja Puolustusvoimien poliisitehtävistä lailla poliisin tehtävien suorittamisesta puolustusvoimissa 1995. Turvallisuusympäristön monimutkaistuminen ja sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden limittyminen 1990-luvulle tultaessa herätti keskustelua Puolustusvoimien roolista yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Lainsäädäntöä tarkastelemalla vaikuttaa yhtäältä siltä, että yleisen kontrollipolitiikan tiukentuminen on näkynyt myös Puolustusvoimien roolin lisääntymisenä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden alueella 2000-luvulla, mutta samaan aikaan lainsäädännöstä on poistettu poliisitehtäviin viittaavat maininnat. Toisaalta toimivalta oikeusvaltiokehityksen myötä on kaventunut, kun sääntelystä on tullut tarkempaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että suomalaiseen oikeuskulttuuriin kuuluva lähtökohta on tutkimuksen ajanjaksolla aina ollut se, etteivät sotilaat osallistu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen, vaan se kuuluu siviiliviranomaisten hoidettavaksi. Tämä perusperiaate on kuitenkin historian saatossa saanut erilaisia merkityksiä. Samaan aikaan Puolustusvoimilla on aina tunnustettu olevan resursseja, joista voi olla hyötyä siviiliviranomaisille, ja virka-apu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi on edelleen yhden Puolustusvoimien lakisääteisen tehtävän, muiden viranomaisten tukemisen, osa-alue. Haastavaksi Puolustusvoimien roolin ymmärtämisen tekee kuitenkin edelleen aiheeseen liittyvien termien, kuten virka-avun, viranomaisyhteistyön tai kokonaisturvallisuuden, epäselvyys.