Browsing by Subject "digitalisaatio"
Now showing items 1-14 of 14
-
(2022)Asianajajat nauttivat yhteiskunnassa ainutlaatuista asemaa, jossa pääosa heitä koskevasta sääntelystä tulee asianajajakunnalta itseltään. Tämä itsesääntely tiivistyy hyvää asianajajatapaa koskeviin tapaohjeisiin. Tapaohjeiden kohta 4.1 velvoittaa asianajajan huolellisuuteen ja tehokkuuteen. Tämän päivän kontekstissa huolellisuuden ja tehokkuuden voidaan katsoa pitävän sisällään myös velvoitteen hyödyntää teknologiaa. Asianajajaliiton valvontalautakunta on katsonut ratkaisussaan 2007, että asianajaja oli rikkonut huolellisuusvelvollisuuttaan tarjoamalla testamenttia ja avioehtosopimusta verkon välityksellä varmistumatta asiakkaan oikeudellisesta tarpeesta ja selventämättä näiden asiakirjojen oikeudellista merkitystä asiakkaalle. Teknologisia työkaluja on yhä kasvavassa määrin tarjolla. Osa työkaluista pohjautuu tekoälyratkaisuun, jolloin haasteena on teknologian kyky ymmärtää kieltä. OpenAI-tekoäly kykenee laatimaan melko monimutkaisistakin kehotteista sopimuksia. Nämä sopimukset eivät missään määrin täytä asianajajalta vaadittavaa laatutasoa, mutta voivat antaa kuitenkin pohjan sopimuksen laatimiselle. Lisäksi teknologian hyödyntämiseen liittyy muun ohella myös sääntelyyn, vastuuseen tai tietoturvaan liittyviä haasteita. Oikeuksiin pääsystä on keskusteltu jo 1930-luvulta alkaen, mutta vasta tällä vuosituhannella on havahduttu siihen, että oikeuksiin pääsyssä pääasiallisia esteitä ovat tiedolliset esteet, eivät niinkään taloudelliset. Asianajajaliitto on viimeaikaisissa ulostuloissaan osoittanut kiinnostusta yhteiskunnan digitalisaatiokehitystä kohtaan. Näiden kautta näyttää mahdolliselta, että Asianajajaliitto antaisi tietoturvaohjeistustaan vastaavan teknologiaohjeistuksen 2020-luvun aikana. Ohjeistus voisi koskea teknologian hyödyntämistä asianajotyössä laajemmin ja sen yhteydessä olisi luontevaa päivittää myös tapaohjeiden relevantit kohdat vastaamaan tätä ohjeistusta.
-
(2020)Digitalisaatio on jo usean vuoden ajan vaikuttanut julkishallinnonkin toimintaan ja sen perusrakenteisiin. Digitalisaatiolla pyritään tehokkuuteen, nopeampaan palveluun ja kustannustehokkuuteen. Automatisoidut ratkaisut tarjoavat mahdollisuuden siirtää virkamiehiä vaativimpien tehtävien pariin ja asiakaspalveluun. Etenkin massahallinnonaloilla on tullut tarve automatisoida enenevissä määrin myös hallintopäätöksiä automaattisen päätöksenteon muodossa. Tähän liittyen oikeusministeriö käynnisti vuonna 2020 hankkeen automatisoidun päätöksenteon yleislainsäädännön valmistelemiseksi. Tarkoituksena on varmistaa hallinnon lainalaisuuden, hyvän hallinnon periaatteiden, oikeusturvan, julkisuusperiaatteen ja virkavastuun toteuttaminen automaattisessa päätöksenteossa. Tässä tutkielmassa on tarkoitus selvittää perustuslaissa säädetyn virkavastuun toteutuminen automaattisessa päätöksenteossa. Tutkielman ensisijainen metodi on lainoppi ja tarkoituksena on tarkastella nykyisen virkavastuusäännöksen sisältöä ja sen muodostamia edellytyksiä virkavastuun toteuttamiselle. Tutkielma on valtiosääntöoikeudellinen ja rajaus on tehty siten valtiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta. Tämän vuoksi tarkastelu keskittyy nimenomaan perustuslain virkavastuusäännöksen asettamien edellytysten tarkastelulle. Perustuslain 118 §:ssä säädetään virkavastuusta, joka on erityinen, tavallista vastuuta ankarampi vastuun muoto. Sen on vakiintuneesti katsottu sisältävän rikos- ja vahingonkorvausoikeudellinen vastuu. Perinteisessä hallinnossa virkavastuu on tavattu kohdentaa virheen tai laiminlyönnin sattuessa päätöksen tehneeseen virkamieheen. Käytäntö on osaltaan ollut omiaan varmistamaan lainmukaisuutta, asianmukaisuutta ja hyvän hallinnon toteuttamista. Automaattinen päätöksenteko muuttaa perinteisen hallintopäätöksen mallia ja siirtää keskeisen oikeudellisen ratkaisutoiminnan ihmiseltä koneelle. Tämä tuo tutkielmaan oman metodologisen vivahteen ja tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten automaattinen päätöksenteko muuttaa hallintopäätöstä oikeudellisena käytäntönä ja miten tämä muutos vaikuttaa virkavastuun toteuttamiseen. Tutkielmassa havaitaan perustuslain virkavastuusäännöksen edellyttävän vastuun kohdentamista virkamieheen tai julkisen vallan käyttäjään ja tämän varmentamiseksi tulee automaattisesta prosessista löytää ne keskeiset virkatoimet ja niiden tekijät, joihin vastuu on tarkoituksenmukaista kohdentaa. Käytettävien teknologioiden osalta tekoälyteknologioihin ja niiden käyttöön sisältyvät riskit ovat liian suuria. Näin ollen hallintopäätösten automaation osalta vaikuttaa tarpeelliselta rajata sen käyttö vain sääntöpohjaisiin järjestelmiin. Vaikka niihinkin voi liittyä monimutkaisia ja epäselviä rakenteita, niiden avulla on mahdollista toteuttaa virkavastuu, jossa huomioidaan sekä kansalaisen että virkamiehen oikeusturva ilman, että virkavastuusäännös käytännössä menettää merkitystään.
-
(2021)Digitalisaation myötä rahoituspalvelut tulevat yhä suuremman joukon saataville. Palvelujen digitaalinen käyttö lisääntyy jatkuvasti, ja markkinatoimijat innovoivat uusia liiketoimintamalleja. Digitaaliset palvelut lisäävät mittakaavaetuja, jolloin yhä laadukkaampia palveluja on saatavilla edullisemmin. EU:n tavoitteena on edistää digitaalisten palvelujen käyttöönottoa kuluttajien ja yritysten eduksi ja tulla johtajaksi digitaaliseksi toimijaksi. Samalla muutokseen liittyviä riskejä on pyrittävä hallinnoimaan sijoittajansuoja varmistaen. Digitalisaation myötä myös sijoitusneuvonta on alkanut automatisoitua. Automatisoidussa sijoitusneuvonnassa sijoitussuosituksen tuottaa algoritmi, eikä ihmisten välistä vuorovaikutusta ole välttämättä ollenkaan. Automatisaatio demokratisoi sijoituspalveluja ja siihen liittyy huomattavia tehokkuusetuja palvelun edullisuuden ansiosta. Toisaalta uudenlainen liiketoimintamalli saattaa tuoda mukanaan sijoittajansuojaa vaarantavia riskejä. Tutkielmassa on pyritty hahmottamaan automatisoitua sijoitusneuvontaa koskeva eurooppaoikeudellinen sääntelykehys, jolloin keskeiseen asemaan nousee rahoitusvälineiden markkinoista annettu direktiivi (MiFID II). Sama sääntely kattaa niin perinteisen kuin automatisoidunkin sijoitusneuvonnan, minkä vuoksi tutkielmassa on pyritty luomaan digitaalisten palveluiden erityispiirteet huomioon ottavia tulkintasuosituksia. Tutkielman ollessa eurooppaoikeudellinen, tulkinnassa korostuvat EU-oikeuden tavoitteet, periaatteet ja EU-oikeudelle tyypillinen tulkintametodiikka, erityisesti teleologinen tulkinta. EU-oikeuden tavoitteiden taloudellisen luonteen vuoksi tutkielmassa painottuu oikeustaloustiede sekä paikoin myös oikeustaloustieteellisesti orientoitunut sääntelyteoria. Sijoituspalvelun tarjoajaan kohdistuvien MiFID II -direktiivin mukaisten velvoitteiden lisäksi tutkielmassa tarkastellaan relevantin sääntelyn roolia kansallisessa täytäntöönpanossa. Automatisoitua sijoitusneuvontaa rasittaa palvelun rajat ylittävän luonteen vuoksi korostunut sääntelyarbitraasin riski, joka johtuu kansallisen täytäntöönpanon eriävyydestä jäsenvaltioiden välillä. Lisäksi oikeuksien täytäntöönpanoon liittyy tiettyjä teknologian käytöstä johtuvia ongelmia, kuten uudenlaisia vastuukysymyksiä ja algoritmin läpinäkymättömyydestä johtuvia ongelmia näytön esittämisessä. Tältä osin tutkielma esittelee MiFID II -direktiiville tulkintatapoja, jotka johtavat mahdollisimman yhdenmukaiseen oikeuksien täytäntöönpanoon. Tutkielmassa päädytään esittämään, että teleologisesti tulkiten sama sääntely voi onnistuneesti olla sovellettavissa niin perinteiseen kuin automatisoituun sijoitusneuvontaan. Tulkinta ei kaikissa tapauksissa ole ongelmatonta, mutta uutta EU-sääntelyä on aiheen tiimoilta jo tulossa. Tuleva sääntely saattaa vähentää niin tutkielmassa havaittuja tulkintaongelmia kuin sääntelyarbitraasin riskiä.
-
(2020)Globalisaatio on lisännyt markkinoiden integraatiota huomattavasti viime vuosina. Talouden globalisoituessa myös liiketoiminta on ollut murroksessa: teknologinen kehitys on muuttanut monin tavoin yritysten tapaa harjoittaa liiketoimintaa ja mahdollistanut yrityksille kannattavan liiketoiminnan harjoittamisen etänä. Digitalisaatio on kiihdyttänyt liiketoiminnan muutosta entisestään, ja globalisaatio ja digitalisaatio ovat yhdessä asettaneet vaikean haasteen kansainväliselle vero-oikeudelle. Voimassa olevan kansainvälisen vero-oikeuden säännösten ja periaatteiden yhteensopivuus digitalisoituvan liiketoiminnan muokkaaman talouden kanssa on joutunut rajulle koetukselle. Tällä hetkellä koko maailmaa ravisteleva COVID-19-kriisi on voimistanut digitalisoituvan talouden trendiä, mikä on lisännyt talouden digitalisoitumisesta aiheutuvien verohaasteiden näkyvyyttä sekä vastaavasti korostanut tarvetta niiden ratkaisemiseksi. Tutkielmassa selvitetään oikeusdogmaattista metodia käyttäen voimassa olevan kansainvälisen vero-oikeuden liiketulon verottamista ja valtioiden verotusoikeuksien jakautumista ohjaavien keskeisten säännösten ja periaatteiden sisältö. Saatujen tulosten perusteella tutkielmassa luodaan veropoliittinen kannanotto kansainvälisen vero-oikeuden muutostarpeista ja sen toteutustavoista. Digitalisoituvan talouden kansainväliselle vero-oikeudelle aiheuttamien verohaasteiden tunnistamiseksi tutkielmassa selvitetään, kuinka digitalisaatio on muuttanut perinteistä liiketoimintaa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, kuinka digitalisoituvalle liiketoiminnalle keskeiset ominaispiirteet, kuten liiketoiminnan vahva nojautuminen aineettomalle omaisuudelle sekä datan ja käyttäjien osallistuminen näyttäytyvät osana arvonmuodostusta, ja miksi digitalisoituneet yritykset kykenevät harjoittamaan globaalisti kannattavaa liiketoimintaa samalla välttäen tarpeen lähdevaltioperiaatteen mukaiselle fyysiselle sijoittautumiselle tulojen lähdevaltioihin. Teknologian mahdollistama kyky harjoittaa liiketoimintaa etänä ja digitaalisen liiketoiminnan ominaispiirteet ovat yhdessä johtaneet tilanteeseen, jossa useat valtiot kokevat voimassa olevat, fyysisen läsnäolon käsitteelle rakentuvat, liiketulon verotusoikeutta koskevat säännökset vanhentuneiksi digitalisoituneeseen maailmaan. Samoista syistä monet valtiot mieltävät fyysiseen läsnäoloon perustuvat liiketuloa koskevan verotusoikeuden jakautumista ohjaavat periaatteet soveltumattomiksi digitaalisen liiketoiminnan maailmaan, sillä periaatteiden mukaisen verotusoikeuksien jakautumisen ei katsota toteutuvan oikeudenmukaisella tavalla. Asetetussa kontekstissa tutkielman tarkastelun keskiössä on kansainvälisen yritysverojärjestelmän uudistamiseen tähtäävä kahdelle pilarille rakentuva OECD:n ratkaisuehdotus. Ensimmäisen pilarin tavoitteena on luoda markkinaehtoperiaatteen rinnalle kaavamainen mekanismi, jolla tietty osuus yrityksen residuaalivoitosta allokoidaan markkinavaltioihin verotettavaksi. Tavoitteen saavuttamiseksi ensimmäisen pilarin sisältämä Amount A -malli luo kokonaan uuden verotusoikeuden digitaalisen liiketoiminnan verottamiseksi. Uuteen verotusoikeuteen liittyen olennaisena uudistuksena ehdotuksessa esitellään uuden verotuksellisen liitynnän synnyttävä uusi nexus-sääntö, jonka edellytysten täyttyessä yritykselle muodostuisi verotuksellinen presenssi markkinavaltiossa ilman fyysisen läsnäolon edellytystä kyseisessä valtiossa. Ehdotuksen mukaan verotusoikeuden synnyttävä riittävän vahva liityntä markkinavaltioon syntyisi silloin, kun yrityksellä katsotaan olevan merkittävä ja pysyvä osallistuminen markkinavaltiossa. Toinen pilari pyrkii neljän toisiinsa kytkeytyneen säännön avulla varmistamaan, että globaalisti toimivia monikansallisia suuryrityksiä verotetaan vähintään sovitulla minimitasolla riippumatta, missä valtiossa voiton katsotaan tosiasiallisesti syntyvän. Tutkimustuloksista todettakoon, että OECD:n ehdottama konsensuspohjainen kokonaisratkaisu digitalisoituvan talouden aiheuttamien verohaasteiden ratkaisemiseksi näyttäytyy tällä hetkellä lupaavalta ja suositeltavalta tavalta edetä. Ratkaisuehdotus siirtäisi liiketulon verotusoikeuden painopistettä markkinavaltioihin, mikä samalla vastaa paremmin yrityksen todellisen arvonmuodostuksen sijaintia. Nykytilan säilyttämisen ei katsota olevan vaihtoehto. Konsensuspohjaiselle ratkaisulle vaihtoehtoisen tulevaisuudenkuvan, jossa valtioiden unilateraaliset toimenpiteet lisääntyvät, katsotaan johtavan monimutkaisempaan ja tehottomampaan verojärjestelmään, jossa verotuksen oikeusvarmuuden toteutumisen epävarmuus lisääntyy. Ratkaisuehdotus sisältää kuitenkin vielä useita avoinna olevia kysymyksiä, joiden osalta tulee löytää yhteisymmärrys, mistä johtuen lopullisten vaikutusten arvioimiseksi on syytä odottaa – luvatusti vuoden 2021 puoliväliin mennessä ilmestyvää – OECD:n loppuraporttia.
-
(2021)Tutkielmassani käsittelen sitä miten julkishallinnon palveluiden sähköistymisen ja uusliberalistiset hallintomallit ja -aatteet muokkaavat hallinnon asiakkaan subjektivointia. Sovellan kysymykseen Michel Foucault’n ja François Ewaldin esittämiä ajatuksia vallan subjektivoivista ja normalisoivista vaikutuksista. Työssäni luon hahmotelman hallinnon käyttäjän genealogiasta ja esitän käsitykseni siitä millaisia subjektivoivia ja normalisoivia vaikutuksia muutoksella on hallinnon käyttäjiin. Katson että subjektivoinnissa on tapahtumassa muutos hallinnon asiakkaasta kohti hallinnon käyttäjää, sillä hallinnossa asioivat ymmärretään aiempaa aktiivisemmaksi toimijaksi. Sähköinen asiointi luo nähdäkseni myös kaksi uutta normia, jotka määrittävät hallinnossa asioivia. Nämä normit ovat mielestäni asiointikompetenssi sekä pääsy laitteisiin, ja ne määrittävät kuinka normaali tai epänormaali kukin käyttäjä on sähköisen viranomaisasioinnin maailmassa.
-
(2020)Tutkielmassa käsitellään kryptoprotokollapohjaisten täysin virtuaalisten internetyritysten yhtiöoikeudellista luonnetta ja kansainvälistä verotusta voimassaolevien vero-oikeuden normien sekä erityisesti OECD:n BEPS-hankkeen yhteydessä 14.10.2020 julkaiseman digiyhtiöitä koskevan tuoreen nexus-sääntöehdotuksen pohjalta. Digitalisaatio tarjoaa yrityksille uusia tapoja harjoittaa liiketoimintaa. Internet mahdollistaa automaattisten palveluiden sekä tuotteiden myymisen asiakkaille ja data on noussut keskeiseen asemaan yritysten arvon luojana. Datan omistajuus on keskittynyt jättimäisille digiyhtiöille ja niiden vaikutus kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin on kasvava. Kryptot ovat digitalisaation seuraava taso, jonka avulla toimijoiden taloudellista toimintaa voidaan järjestää uudella hajautetulla tavalla täysin virtuaalisesti. Niiden myötä digitaalisten palveluiden avulla luotu arvo voidaan jakaa tasapuolisemmin järjestelmään osallistuneiden tahojen kesken ja perinteinen omistajuuden tunne saadaan palautettua. Kryptot edustavat siis uutta yhtiöoikeudellista muotoa harjoittaa liiketoimintaa. Digitalisaatio on luonut haasteensa kansainväliselle vero-oikeudelle. Erityisen haastavaksi on muodostunut se, että voimassaolevat kansainväliset veronormit eivät riittävällä tavalla pysty tavoittamaan digitaalisen talouden perusteella syntynyttä arvonnousua rajat ylittävässä liiketoiminnassa. Tämä on väistämättä nostanut esiin sen kysymyksen, että miten valtioiden välinen oikeudenmukainen verotusoikeuksien jakautuminen voidaan toteuttaa digitalisoituneessa maailmassa, jossa kiinteitä toimipaikkoja ei välttämättä muodostu. Kryptoprotokollan avulla toteutettua liiketoimintaan luo entisestään painetta kansainvälisten vero-oikeuden normien muuttamiselle, sillä toiminta tapahtuu täysin verkossa ilman minkäänlaista fyysistä yhteyttä valtioihin. Näin ollen tulevaisuuden internetyritykset välttävät täysin fyysisten yhteyksien muodostumisen, mikä asettaa todellisen haasteen kansainvälisen vero-oikeuden periaatteeseen, jonka mukaan verotus tapahtuu siellä, missä arvo syntyy. Edellä mainituista lähtökohdista tutkimuksessa asetetaan kaksi tutkimuskysymystä, joiden perusteella pyritään ensinnäkin selvittämään, missä määrin nykyisten yhtiöoikeudelliset normit ja teoriat onnistuvat tavoittamaan kryptoprotokollan avulla harjoitettavan täysin virtuaalisen liiketoiminnan ja voidaanko tätä toimintaa pitää esimerkiksi elinkeinoverolain mukaisena liiketoimintana. Toisella tutkimuskysymyksellä havainnoidaan sitä, voidaanko nykyisten kansainvälisten vero-oikeuden normien avulla verottaa täysin verkossa toimivaa liiketoimintaa ja toisaalta selvitetään OECD:n ehdottaman uuden nexus-sääntöehdotuksen soveltumista internetyhtiön liiketulojen verottamiseen rajat ylittävissä tilanteissa. Toisaalta tutkimuksessa nostetaan esiin haasteita, joita täysin verkossa harjoitettu liiketoiminta voi aiheuttaa sekä yhtiöoikeudelle että kansainväliselle vero-oikeudelle, kun sijoittautumistarvetta mihinkään valtioon ei ole olemassa. Tutkielman näkökulma on lainopillinen, mutta molempien tutkimuskysymysten tarkastelu edellyttää myös de lege ferenda -tyyppistä sekä veropoliittista pohdintaa. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, jonka mukaan voimassaoleva yhtiöoikeudellinen sääntely ei kykene tunnistamaan kryptoprotokollan avulla organisoitua taloudellista toimintaa itsenäisen oikeushenkilön toiminnaksi, jonka perusteella niiden operointi tapahtuu täysin yhtiöoikeudellisen sääntelykehikon ulkopuolella. Tulos johtaa siihen, että myöskään kansainvälisen vero-oikeuden voimassaolevat normit tai ehdotettu uusi nexus-sääntö eivät sovellut niiden verottamiseen, vaikka ehdotettu uusi nexus-sääntö tarjoaa ainakin teoreettisen mahdollisuuden siihen. Tutkielmassa esitetään kuitenkin väite, että olemassa olevien kryptoprotokollalle perustuvien internetyhtiöiden toiminta on de facto verrattavissa modernien osakeyhtiöiden toimintaan, jolloin valtioiden veropoliittisessa intressissä tulisi olla myös niiden verottaminen. Mitä pidemmälle kryptoprotokollien avulla harjoitettu liiketoiminta kehittyy, on se etulyöntiasemassa moderneihin osakeyhtiöiden nähden, kun sen liiketulot ovat verottomia. Vero-oikeudessa vallitsevan neutraalisuuden periaatteen tai valtioiden veropohjan rapautumisen estämisen kannalta tätä ei voida pitää toivottuna tilanteena. Näin ollen kryptoprotokollia koskevaa sääntelyä tulisi edelleen kehittää ja teknologian potentiaali tulisi huomioida nykyistä kokonaisvaltaisemmin.
-
(2021)Tutkielman aiheena on kotimaisten listaamattomien ja arvo-osuusjärjestelmään kuulumattomien osakkeiden digitalisoinnin arviointi. Erityskysymyksenä tarkastellaan avoimen lohkoketjun soveltuvuutta digi-talisoinnissa käytettäväksi teknologiaksi. Tutkielman metodi on lainopillinen ja sääntelyteoreettinen. Sen ulko-puolelle on rajattu verotukselliset, listattuihin yhtiöihin liittyvät sekä osakeyhtiöoikeudellisiin osakasoikeuksiin liittyvät kysymykset. Suomen lainsäädännöllistä tilannetta tarkastellaan valikoitujen valtioiden kontekstissa. Tarkoituksena on tulkita voimassa olevaa osakeyhtiöiden osakkeisiin soveltuvaa lainsäädäntöä, kuten osake-yhtiölakia sekä velkakirjalakia, ja arvioida mahdollistaako nykytila listaamattomien ja arvo-osuusjärjestelmään kuulumattomien osakkeiden digitalisoinnin. Mikäli arvioinnissa päädytään siihen, että lainsäädäntö on puut-teellista tai epäselvää, tavoitteena on hahmotella muutossuosituksia. Sääntelyteorian metodein pyritään arvi-oimaan muutosten tarkoituksenmukaisuutta sekä pyritään muotoilemaan suositukset niin, että ne täyttävät osakeyhtiölainsäädännössä tyypillisesti painotetut sääntelystandardit. Arvo-osuusjärjestelmään kuulumattomien osakkeiden sähköistäminen on jäänyt jälkeen arvo-osuuksista ja muista arvopapereista. Vuonna 2021 yksityisten yhtiöiden osakekirjattomien osakkeiden esineoikeudellisia suojamuotoja ei edelleenkään turvata lainsäädännöllä ja esimerkiksi osakkeen panttaus on oikeustoimena epävarma perustuessaan yhä yhtiölle tehtävään ilmoitukseen sekä osakasluettelokirjaukseen. Lisäksi tällais-ten osakkeiden kaupankäynti kärsii likviditeettiongelmasta, sekä kohtaa ESMA:n tuoreen linjauksen myötä myös säädösesteitä. Ongelmat ovat merkittäviä; osakeyhtiön ollessa Suomen suosituin yhtiömuoto, asia kos-kettaa useita osakeyhtiöitä vain murto-osan yhtiöistä kuuluessa arvo-osuusjärjestelmään, jossa vastaavat on-gelmat on selätetty. Tutkielmassa perehdytään myös avoimiin lohkoketjuihin, arvioiden niiden soveltuvuutta osakkeiden digitalisoinnin tekniseksi välineeksi. Tutkielmassa katsotaan, että avoimen lohkoketjun anonymi-teetti, konsensusmekanismi ja maturiteetti huomioon ottaen se ei ole parhaiten soveltuva vaihtoehto. Tutkielmassa argumentoidaan, että vaikka voimassa oleva lainsäädäntö sinänsä mahdollistaa jonkinasteisen osakkeiden digitalisoinnin, lainsäädäntö luo epävarmuutta ja on osittain ajastaan jäljessä. Tutkielmassa kat-sotaan, että osakasluetteloa, osakekirjoja ja velkakirjoja koskevaa lainsäädäntöä on tarve uudistaa sekä välit-tömästi tehtävillä pienemmillä muutoksilla että laajemmalla sähköisen osakasrekisterin valmistelulla. Tutkiel-massa todetaan myös, että voimassa oleva EU:n lainsäädäntö tosiasiallisesti estää kustannustehokkaan lis-taamattomien ja arvo-osuusjärjestelmään kuulumattomien osakkeiden kaupankäynnin. Vaikka komission 2020 vireille saattama asetusehdotus hajautetun tilikirjan teknologiaan pohjautuvasta arvopaperien kaupankäynnin pilottijärjestelmästä astuisi voimaan, se ei ratkaisisi ongelmaa. Tutkielmassa argumentoidaan lisäksi, että lain-valmistelun on oltava teknologianeutraalia sekä erityisesti osakasrekisterin osalta suosittava ratkaisuja, jotka mahdollistavat kaupankäyntijärjestelmän liittämisen rekisteriin myöhemmässä vaiheessa. Lainvalmistelussa on myös huomioitava joustavuuden ja kustannustehokkuuden sääntelystandardit, jotta osakeyhtiölaki säilyttää tahdonvaltaisuutensa, vaikka sitä digitalisoitaisiinkin 2020-luvulle.
-
(2021)Käsittelen palveluperiaatetta muotoutumassa olevassa digitaalisessa itsepalveluhallinnossa. Arvioin sitä, millaisen roolin palveluperiaate saa itsepalveluhallinnossa, jossa hallinnossa asioivien oma aktiivisuus ja itsemääräämisoikeus korostuvat. Analyysini mukaan palveluperiaate ei asetu esteeksi itsepalveluhallinnolle, vaan legitimoi sitä. Tämä tapahtuu pitkälti sen kautta, että itsemääräämisoikeus korostuu palveluperiaatteen osatekijänä. Ylimpien laillisuusvalvojien käytännössä palveluperiaate näkyy erityisesti vaatimuksena asiointiväylien moninaisuuteen. Digitaalisilta asiointiväyliltä palveluperiaate edellyttää lähinnä helppokäyttöisyyttä. 2010-luvun hallitusohjelmissa näkyy tahto kasvattaa digitaalisten asiointiväylien merkitystä. Palveluperiaate näyttää mukautuvan tähän tahtoon. Palveluperiaate on muotoiltu hallintolakiin niin, ettei sen toteuttamisesta tulisi merkittävää taloudellista rasitetta julkishallinnolle. Palveluperiaatteen taustalla on itsepalveluhallinnon tavoin New Public Management -suuntauksen mukaista ajattelua, joka osaltaan selittää palveluperiaatteen mukautumista digitalisaatioon. Itsepalveluhallinnossa korostuvat menettelylliset oikeudet aineellisten oikeuksien sijaan. Tämä muutos näkyy myös palveluperiaatteen sisällä, jossa itsemääräämisoikeuden painoarvo ja yksilöiltä vaadittu aktiivisuus kasvavat. Tämän myötä ihmisistä tulee yhä enemmän itseensä kohdistuvan hallinnan toteuttajia. Tilanne vertautuu panoptikoniin. Myös digitaalisuus lisää panoptikonisia hallinnan muotoja. Kommunikaation merkitys on ollut hallinnossa nousussa, josta palveluperiaate itsessään on osoitus. Digitaalinen itsepalveluhallinto kuitenkin vähentää kommunikaation merkitystä. Muutokset kommunikaatiossa vähentävät virkamiesten ja hallinnossa asioivien persoonan merkitystä. Neuvonnan muodot muuttuvat ja palveluhenkisyyden merkitys vähenee. Esitän, että palveluperiaatteelle olisi mahdollista säätää velvoittavampi normatiivinen sisältö. Sen toteutuminen olisi kuitenkin pitkälti resurssikysymys. Käyn myös läpi mahdollisuutta luokitella sähköinen asiointi palvelun esiasteeksi. Jos hallinnon asiakkailta vaadittua aktiivisuutta halutaan vähentää, vaatisi se laajaa oikeudellista ja yhteiskunnallista keskustelua.
-
(2023)Rikoksen uhriksi joutuminen luo yksilön elämään kriisin. Myös sitä seuraava rikosprosessi on uhrille monella tapaa kuormittava kokemus, joka saattaa pahimmillaan traumatisoida tätä lisää. Prosessin eri kuormitustekijät heikentävät uhrin mielenterveyttä ja nakertavat tämän luottamusta oikeuslaitokseen. Rikosprosessia pidetään epäselvänä, uhrit eivät tiedä oman tapauksensa tilannetta ja kokevat jäävänsä menettelyssä sivuosaan. Prosessi kestää pitkään ja käytänteet uhrin kohtaamisessa vaihtelevat. Oikeusturva kärsii, kun ihmiset eivät tosiasiassa pääse oikeuksiinsa, ja terapeuttisen juridiikan näkökulmasta asianosaisen mielenterveyttä heikentävä rikosprosessi on epäonnistunut tehtävässään. Rikosprosessi on jäänyt teknologiakehityksen jalkoihin ja oikeusturvan takaamiseksi tähän on tultava muutos. Oikeudenhoitoon tulee kehittää OmaOikeus-palvelu, jossa jokainen voi asioida sähköisesti itseään koskevassa rikosasiassa. Sähköisen asiointipalvelun tarkoituksena on selkeyttää rikosprosessia, tuoda kansalaiset oikeuksiensa äärelle ja helpottaa viranomaisten välistä yhteistyötä. Parhaimmillaan OmaOikeus-palvelu voi nopeuttaa rikosprosessia, tehdä oikeudenhoidosta läpinäkyvämpää ja ehkäistä toissijaista uhriutumista menettelyn aikana. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaista rikosprosessia ja systematisoidaan siinä esiintyviä psyykkisiä kuormitustekijöitä pääosin oikeussosiologisen ja osittain lainopillisen tutkimusmenetelmän keinoin. Oikeuksiin pääsyn ja terapeuttisen juridiikan tutkimusperinteet luovat tähän poikkitieteelliseen tutkielmaan viitekehyksen. Työ keskittyy rikosprosessin ongelmallisuuteen uhrin mielenterveyden näkökulmasta ja sen tarkoituksena on kartoittaa ne digitalisaation mahdollistamat keinot, joilla prosessista saadaan muodostettua uhrille kevyempi kokonaisuus. Ratkaisuehdotus yhdistää oikeusteknologian oikeusmuotoiluun siten, että lopputuloksena on paitsi helposti saavutettava, myös mahdollisimman ymmärrettävä konsepti. OmaOikeus-palvelu edesauttaa uhridirektiivin osittain täyttymättä jääneitä tavoitteita ja luo rikosprosessiin nykyaikaisen sekä tulevaisuuden vaatimuksiin soveltuvan asiointikanavan. Tällaisen palvelun voidaan nähdä olevan jo lähestulkoon edellytys siinä teknologiayhteiskunnassa, jossa jo muuten elämme.
-
(2020)Tietokoneet tekevät ihmisten arkeen vaikuttavia päätöksiä ohjelmoitujen päätössääntöjen, eli algoritmien, perusteella usein automaattisesti. Eräs yhteiskunnallinen toiminto, jonka parissa automatisoitu päätöksenteko on tyypillistä, on kulutusluotonanto. On tavallista, että tietokonealgoritmi toteuttaa kuluttajan luottokelpoisuuden arvioinnin, ja sitä kautta tekee päätöksen luottohakemuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä, automaattisesti. Tämän kaltaiseen menettelyyn liittyy oikeudenmukaisuuden toteutumiseen liittyviä riskejä. Onnistuuko algoritmi erottelemaan luottokelpoiset hakijat luottokelvottomista riittävän tarkasti kuitenkaan syrjimättä ketään? Onko hakijoiden pisteyttäminen sukupuolen perusteella sallittua, vai onko tällaisessa menettelyssä kyse kielletystä syrjinnästä? Kysymykset ovat tärkeitä, mutta samalla vaikeita, sillä niihin vastaamiseksi on ensin määriteltävä, mitä syrjinnällä algoritmisen päätöksentekojärjestelmän kohdalla tarkoitetaan. Tässä tutkielmassa algoritmien syrjivyyttä käsitellään tilasto- ja tietojenkäsittelytieteen parissa kehitetyn, algoritmin tekemien virheellisten päätösten suhteelliseen jakautumiseen keskittyvän, määritelmän avulla. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten mainittu algoritmisen syrjinnän määritelmä olisi operationalisoitavissa osaksi alun perin ihmisen päätöksentekoa ohjailemaan kehitettyä syrjinnänvastaista oikeutta. Tarkastelu osoittaa, että syrjinnän oikeudelliset määritelmät eivät ongelmitta onnistu kattamaan tällaista syrjinnän määritelmää. Tältä osin tutkielma valottaa tarvetta uudistaa syrjintää koskevaa perusoikeusdoktriinia siten, että sen avulla kyetään tarkoituksenmukaisesti sääntelemään syrjinnästä myös algoritmisen päätöksenteon omat lainalaisuudet huomioon ottaen. Muussa tapauksessa vaarana on, että syrjintäsääntelyn soveltaminen johtaa epätasa-arvoisiin lopputuloksiin.
-
(2022)Tutkielmassa tarkastellaan sitä, soveltuvatko turvapaikkapäätösten automatisointi harkintavallan näkökulmasta. Lainsäädäntöhankkeissa sekä viranomaisten keskusteluissa on tuotu vahvasti esille se, etteivät turvapaikkapäätökset sovellu automatisoinnin piiriin, koska ne ovat laajaa harkintavaltaa sisältäviä päätöksiä. Tutkielmassa on tarkoitus haastaa tätä näkemystä ja saada vastauksia, joiden avulla yleinen olettamus joko pystytään vahvistamaan oikeaksi taikka sitten kumoamaan. Tutkielman lähtökohtaisena metodina on lainoppi. Tarkoitus on pohtia turvapaikkapäätöksiä eri näkökulmista kuitenkin lainsäädännön osoittamin reunaehdoin. Tutkielmassa osoitetaan se, että harkintavalta on monialainen ja haastava käsite. Lisäksi on tuotu esille se, että myös turvapaikkapäätökset ovat moninaisia ja selkeää linjausta ei voida heti tehdä. Päätöksentekoprosessi sisältää osa-automatisoinnille sopivia kehityskohteita, mutta yleisesti ottaen turvapaikkapäätöksien automatisointi on haastavaa ja joissain tilanteissa jopa mahdotonta. Osaltaan tutkielma päätyy samaan lopputulokseen siitä, etteivät turvapaikkapäätökset sovellu automatisoinnin piiriin, mutta osaltaan pystymme tämän väitteen myös kumoamaan.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan, miten vastuu julkisen vallan käytöstä toteutuu automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Lainsäädäntöhankkeissa ja oikeustieteellisessä keskustelussa julkishallinnon päätösautomaatioon liittyviä vastuukysymyksiä on arvioitu ensisijaisesti virkavastuun kohdentamisen näkökulmasta. Kysymys virkavastuun toteuttamisesta tuo kuitenkin esiin vastuusääntelyn taustalla piilevän jännitteen ihmistoimijuuteen perustuvan vastuun ja automaattisen päätöksenteon välillä. Tämän jännitteen vuoksi virkamiehen henkilökohtainen virkavastuu ei välttämättä ole toteutettavissa automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Siksi ratkaisuja automaattisen päätöksenteon vastuuongelmiin on etsittävä ennen kaikkea viranomaiseen kohdistuvista vastuumuodoista. Tutkielman metodologisena lähtökohtana on lainoppi, mutta tarkastelu sisältää myös vastuuteoreettista analyysia. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimii teknologian tutkimuksessa käytetty vastuukuilun (responsibility gap) käsite sekä jaottelu vastuun eri lajien välille. Työssä analysoidaan, miten ja millä edellytyksillä rangaistusvastuu, korvausvastuu, prospektiivinen vastuu ja answerability-tyyppinen perusteluvastuu voivat toteutua automaattisen päätöksenteon yhteydessä. Eri vastuumuotojen toteutumista arvioidaan suhteessa hallinnon asiakkaan oikeusturvaan sekä julkisen vallan käytön legitimiteettiin. Tutkielmassa osoitetaan, että automaattisen päätöksenteon vastuuongelmat liittyvät ennen kaikkea virkamiehen rikosoikeudellisen virkavastuun toteuttamiseen. Perustuslain 118 §:n vaatimus virkavastuun kattavuudesta voi automaattisen päätöksenteon yhteydessä joutua ristiriitaan rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvän epätäsmällisyyskiellon ja syyllisyysperiaatteen kanssa. Kompensaatiovastuu toteutuu julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun kautta, mutta käytännössä vahingonkorvausoikeudellinen sääntely saattaa rajoittaa yksilön mahdollisuuksia saada vahingonkorvausta automatisoidussa päätöksenteossa tapahtuneista virheistä. Muita vastuun muotoja puolestaan voidaan toteuttaa viranomaiseen kohdistuvilla vastuujärjestelyillä sekä automaattisiin päätöksentekojärjestelmiin kohdistuvalla sääntelyllä.
-
(2020)Komission vertikaalisia sopimuksia koskeva ryhmäpoikkeusasetus (330/2010) ja sitä täydentävä komission vertikaalisia rajoituksia koskevat suuntaviivat (EUVL 2010 C) ovat tärkeitä työkaluja yrityksille. Niillä yritykset voivat arvioida, ovatko niiden tekemät jakelusopimukset EU-kilpailusääntöjen mukaisia. Ryhmäpoikkeusasetus tuli voimaan vuonna 2010, mutta tämän jälkeen jakelusopimusten luonne on merkittävästi muuttunut digitalisaation myötä. Euroopan unionin kilpailuoikeussäännöt, erityisesti ryhmäpoikkeusasetus ja sen suuntaviivat, eivät ole pysyneet digitalisaation tuomien muutosten mukana. Ryhmäpoikkeusasetuksen ja sen suuntaviivojen voimassaolo päättyy vuonna 2022, mikä on nostanut esille tarpeen arvioida niiden soveltuvuutta tälle vuosikymmenelle. Tämä Pro gradu -tutkielma pyrkii vastaamaan kolmeen tutkimuskysymykseen. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee sitä, minkälaisia vertikaalisia kilpailunrajoituksia esiintyy digitaalisilla markkinoilla. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on järjestelmällistää vertikaalisten kilpailunrajoitusten olemassa olevaa oikeudellista toimintaympäristöä. Kysymys on tärkeä, sillä tällä hetkellä vallitsee epätietoisuus siitä, minkälaisia vertikaalisia kilpailunrajoituksia digitaalisissa markkinoissa esiintyy. Toinen tutkimuskysymys selvittää, minkälaisia haasteita nämä digitaalisilla markkinoilla esiintyvät kilpailunrajoitukset luovat ryhmäpoikkeusasetuksen soveltamiselle. Tavoitteena on saada selville, miten yli kymmenen vuotta vanha ryhmäpoikkeusasetus soveltuu 2020-luvulle. Kolmas tutkimuskysymys on, miten nämä haasteet tulisi ottaa huomioon vuonna 2022 kun ryhmäpoikkeusasetuksen voimassaolo päättyy. Tavoitteena on löytää ratkaisu havaittujen haasteiden selättämiseen. Pro gradu -tutkielmassa on käytetty oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Tutkielmassa havaitaan, että digitaalisilla markkinoilla esiintyvät vertikaaliset kilpailunrajoitukset voidaan jaotella neljään ryhmään: sähköinen kaupankäynti, digitaaliset alustat, online-tieto ja teknologinen kehitys. Sähköisessä kaupankäynnissä esiintyviä vertikaalisia kilpailunrajoituksia ovat verkkokaupan myyntikiellot, kaksoishinnoittelu, yksinmyyntisopimukset ja valikoivat jakelusopimukset. Digitaalisissa alustoissa vertikaalisia kilpailunrajoituksia esiintyy alustojen pariteettisopimuksissa ja online-määrähinnoittelussa sekä markkinapaikkakielloissa. Online-tiedon kategoriassa esiintyvät vertikaaliset kilpailunrajoitukset ovat internetin vähimmäismainostetut hintakäytännöt ja hintavertailua koskevat työkalukiellot. Teknologisten kehitysten vertikaalisina kilpailunrajoituksina esiintyvät algoritmit, jotka joko avustavat olemassa olevaa määrähinnoittelua tai luovat niitä itse. Toisen tutkimuskysymyksen osalta havaitaan, että digitaalisilla markkinoilla esiintyvät kilpailunrajoitukset luovat viisi haastetta ryhmäpoikkeusasetuksen ja sen suuntaviivojen soveltamiselle. Ensimmäinen haaste on kaksijakoinen ja liittyy Euroopan unionin tuomioistuimen C-230/16 Coty -tapaukseen. Ratkaisun perusteella on epäselvää, ovatko markkinapaikkakiellot tarkoitukseen tai vaikutukseen perustuva kilpailunrajoitus. Annettu päätös herättää kysymyksen siitä, mikäli markkinapaikkakiellot lukeutuvat vakavimpiin rajoituksiin asetuksen 4 artiklan alle. Lisäksi Cotyn jälkeen valikoivien jakelusopimusten soveltamisalan laajuus asetuksen 2 artiklan alaisuudessa on tulkinnanvaraista, koska tuomioistuin määritteli ratkaisussaan ylellisyystuotteen epäselvästi. Toinen havaittu ongelma on, että internetin myötä tulleet muutokset ovat johtaneet suuntaviivojen nykyisen jaottelun passiivisiin ja aktiivisiin myynteihin vanhentuneen. Kolmas haaste liittyy alustojen luonteeseen. Tällä hetkellä on epäselvää, lukeutuvatko alustojen solmimat jakelusopimukset ryhmäpoikkeusasetuksen soveltamisalaan, sillä on epävarmaa lukeutuvatko alustat "todellisiksi agenteiksi". Neljäs tunnistettu haaste on se, tulisiko alustojen välisiä pariteettisopimuksia luokitella artikla 4(a) alle määrähinnoitteluna tai omaksi vertikaaliseksi kilpailunrajoitukseksi. Jos ne mielletään omaksi vertikaaliseksi kilpailunrajoitukseksi, tulisiko ne myös luokitella ryhmäpoikkeusasetuksessa vakavimpiin rajoituksiin. Viidenneksi pohdintaa aiheuttaa, miten määrähinnoittelua luovaa algoritmia tulisi käsitellä ryhmäpoikkeusasetuksen alla silloin, kun päätöksen tekijänä ei ole ihminen. On epäselvää, kuuluvatko nämä ryhmäpoikkeusasetuksen 4(a) artiklan soveltamisalaan. Viimeisen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa päädytään johtopäätöksen, jonka mukaan ryhmäpoikkeusasetusta olisi muutettava ennen sen voimassaolon päättymistä. Silloin sen avulla olisi paremmat valmiudet käsitellä digitaalisilla markkinoilla syntyviä vertikaalisia sopimuksia. Tutkielmassa ehdotetaan kahta muutosta tulevaan asetukseen. Aluksi uudessa asetuksessa ja sen suuntaviivoissa olisi tärkeää antaa ohjeet siitä, luokitellaanko digitaaliset alustat "todellisiksi agenteiksi" tai vähittäismyyjiksi. Tutkielmassa katsotaan, että ne tulisi lukea vähittäismyyjiksi. Tämä olisi otettava huomioon muuttamalla suuntaviivojen II jaksoa niin, että digitaalisten alustojen kantamat erityiset riskit otettaisiin huomioon arvioitaessa onko kyseessä agenttisopimus vai ei. Lisäksi, olisi tarpeellista muuttaa asetuksen käsitteellistä kehystä, jotta uudet liiketoimintamallit kuten alustat voitaisiin huomioida paremmin. Toinen muutosehdotus on, että asetuksen 4 artiklan vakavimpiin rajoituksiin lisättäisiin uusi alakohta sellaisille pariteettisopimuksille, joissa on laajoja vähittäiskaupan suosituimmuuslausekkeita. Tämä selventäisi jakoa näiden vertikaalisten rajoitusten ja määrähinnoittelun välillä. Lisäksi tämä ottaisi huomioon näiden pariteettisopimusten laajat kilpailunvastaiset vaikutukset.
-
(2021)Ylimmät laillisuusvalvojat, valtioneuvoston oikeuskansleri ja oikeusasiamies, valvovat lähtökohtaisesti kaikkea viranomaistoimintaa ja julkisen vallan käyttöä. Tämän lisäksi ylimmät laillisuusvalvojat voivat valvoa yksityistä toimintaa, jos se täyttää perustuslain 108 § ja 109 §:n mukaisen julkisen tehtävän tai perustuslain 124 §:n nojalla siirrettävän julkisen hallintotehtävän edellytykset. Julkisen tehtävän ja julkisen hallintotehtävän määritelmät ovat pitkälti perustuslakivaliokunnan ja oikeuskirjallisuudessa esitetyn laintulkinnan varassa. Ylimmät laillisuusvalvojat valvovat viranomaistoimintaa kanteluiden, omien aloitteiden sekä tarkastusten muodossa. Kantelut muodostavat suurimman osan viranomaisvalvonnasta. Kanteluiden määrä on kasvanut tasaisesti, jonka vuoksi muusta valvonnasta on jouduttu säästämään resursseja kanteluiden tutkimiseen. Kantelut myös ohjaavat valvontaa. Monet omat aloitteet ja tarkastukset on aloitettu kanteluiden pohjalta. Ylimmät laillisuusvalvojat ovat antaneet merkittäviä ratkaisuja koskien hallintodigitalisaatiota. Ratkaisuissa on otettu kantaa viranomaisen päätöksenteossaan käyttämien sähköisten järjestelmien käytön lainmukaisuudesta, yhdenvertaisuudesta sekä järjestelmien toiminnallisuuksien lainmukaisuudesta. Viranomaisreaktio on kuitenkin ollut vaihtelevaa. Jos ylimmän laillisuusvalvojan ratkaisussaan esittämät kehitysehdotukset liittyvät jo käytössä olevan sähköisen järjestelmän korjaamiseen, korjaustarve on saatettu torjua vetoamalla kustannustehokkuuteen. Suositusluontoiset ratkaisut joutuvat vastakkain viranomaisen kustannussäästöintressien kanssa. Laillisuusvalvonnan perus- ja ihmisoikeuksia ja hyvää hallintoa painottava näkökulma törmää sähköistä hallintoa valvottaessa kustannustehokkuuteen ja säästötavoitteisiin. Säästöpolitiikka ja oikeusturvavaatimukset asettavat viranomaiselle vastakkaisia vaatimuksia. Sähköisen hallinnon hankitojen kustannukset ovat merkittävä rahallinen panostus viranomaiselta, ja projekteihin sitoudutaan pitkiksi ajoiksi. Ristiriitaa ehdotetaan lieventävän kohdistamalla valvonta tahoon, jolla on parhaat valmiudet tehdä muutoksia ja hyvän hallinnon mukaisia ohjelmistoja, eli ohjelmistokehittäjään. Valvontavallan ylettämistä yksityisiin ohjelmistokehittäjiin tarkastellaan hankintamenettelyn, julkisen tehtävän ja julkisen hallintotehtävän kautta. Valvonnan kohteena olevan julkisen vallan havaitaan häivettyvän julkisen ja yksityisen sektorin toiminnan lähentyessä toisiaan. Valvottava hallinto ei myöskään pelkisty julkisen vallan käytöksi, vaan sisältää myös puhtaan hallinnollisia valvontakohteita. Tämä luo haasteita valvonnan kohdistamiselle oikeaan paikkaan. Sähköisen hallinnon laillisuusvalvonnalle asettamat haasteet heijastelevat laajempaa yksityisen ja julkisen toiminnan sekoittumisen trendiä.
Now showing items 1-14 of 14