Browsing by Title

Tutkielman tehtävänä on selvittää, mitä Kevin Vanhoozer tarkoittaa kommunikatiivisella teismillä. Tutkielman tärkein lähde on Kevin Vanhoozerin teos Remythologizing Theology, jossa hän esittelee kommunikatiivista teismiä. Kommunikatiivinen teismi liittyy yhteen Vanhoozerin kehittämän remytologisaation metodin kanssa, joka kehittelee eteenpäin hänen aikaisemman tuotantonsa hermeneuttisia teemoja. Tutkielmassa esitellään Vanhoozerin puheaktiteoriapohjaista käsitystä kommunikaatiosta ja jumalallisesta draamasta osana hänen kommunikatiivista teismiään, sekä tarkastellaan Vanhoozerin hermeneutiikkaa, joka on kommunikatiivisen teismin taustalla. Kommunikatiivinen teismi käsittelee Jumalan kommunikaatiota ja hänen olemustaan tämän kommunikaation perusteella. Kommunikatiivinen teismi tarkastelee Jumalan kommunikaatiota Raamatussa ja sitä, miten kommunikaatio ilmenee sekä Kolminaisuuden sisällä että Jumalan ja ihmisten välillä. Jumalan kommunikaation sisältönä on kommunikatiivisen teismin mukaan valo, rakkaus ja elämä eri tavoin. Jumalan ja maailman suhdetta tarkastellaan kirjailija-metaforan kautta: Jumala on maailman kirjailija, maailma hänen teoksensa ja ihmiset sen sankareita.

Tässä uskontoantropologiaan ja rituaalitutkimukseen sijoittuvassa tutkielmassa nepalilaisen samaanin ja hänen asiakkaidensa sekä toisaalta samaanin ja yliluonnollisten henkien välistä vuorovaikutussuhdetta tarkastellaan teoriasidonnaisesti rituaalisen neuvottelun näkökulmasta. Toisena taustateoriana toimii Victor Turnerin teoria liminaalisesta tilasta rituaaliin kuuluvan transformatiivisen prosessin mahdollistajana. Tutkimuskysymykseni koskee sitä, millä tavalla erilaiset rituaalisen neuvottelun muodot näyttäytyvät analysoimassani aineistossa, ja millä tavalla ne ilmentävät samaanin, henkien ja samaanin asiakkaiden keskinäisiä asemia. Tutkimuskysymyksiin vastaamisen lisäksi pyrin antamaan lukijalle yleiskuvan siitä, millaista nepalilainen samanismi on, ja mikä on sen asema suhteessa maan uskonnolliseen kenttään. Aineisto on kerätty 3.7.–28.7. 2013 Nepalin pääkaupungissa Kathmandussa sekä läheisessä Chillaunin kylässä perinteisin etnografisin menetelmin. Tutkielma on kvalitatiivinen sisällönanalyysi 228 sivusta muistiinpanomateriaalia, joka sisältää kuuden samaanin sekä neljäntoista heidän asiakkaansa litteroidut haastattelut, sekä havainnointimuistiinpanot neljän eri samaanin toimittamien parannusrituaalien seuraamisesta. Tulokset osoittivat samaanin uskonnon olevan hyvin yksilöllinen konstruktio, jossa näkyy vaikutteita sekä hindulaisuudesta, buddhalaisuudesta että kansanuskosta. Samaanin ja hänen asiakkaidensa välinen vuorovaikutus perustui luottamukseen ja eettiseen koodiin, joka velvoittaa samaanin yhteisön palvelemiseen. Asiakkaiden haastattelut ja rituaalien havainnointi avasivat mm. sitä, mitä samaani yhteisölleen merkitsee, ja millaisen vuorovaikutuksen koetaan pitävän yllä hyviä suhteita samaanin ja yhteisön välillä. Vuorovaikutus hyvien henkien kanssa esiintyi aineistossani samaanin ja henkien liittona, jossa molemmilla oli velvoitteita toista osapuolta kohtaan. Samaanin oikeanlainen vuorovaikutus ihmisten ja luonnon kanssa miellyttää hyviä henkiä, jotka vastineeksi takaavat parantavaa voimaa. Pahat henget näyttäytyivät sairauden aiheuttajina. Parannusrituaalissa samaani pyrki neuvottelemalla tekemään sairauden aiheuttajan ja sairastuneen välisen konfliktin itsensä ja hengen välillä ratkaistavaksi. Rituaali ei kuitenkaan jättänyt havainnoimiani potilaita ulkopuolelle, vaan kohdistui heihin hyvin kokonaisvaltaisesti sekä psyykkisellä, fyysisellä että hengellisellä tasolla.

Tämän työn tarkoituksena on selvittää millaisen vastaanoton Nicky Cruzin omaelämäkerrallinen teos Juokse poika juokse on saanut Suomessa. Kirjan vastaanottoa tutkitaan sekä siitä kirjoitettujen kirja-arvostelujen, että erikseen tätä tutkimusta varten kerättyjen lukukokemuksien avulla. Kirja-arvosteluja löytyi 9 kappaletta ja lukukokemuksia kerättiin 18 kappaletta, mikä tekee tutkimuksesta suppeahkon. Kirja-arvostelut kerättiin Kansalliskirjaston, Helsingin yliopiston keskustakampuksen kirjaston, Kirkkohallituksen arkiston ja Päivämiehen arkiston avulla. Lukukokemukset kerättiin Facebookia, Suomi24-sivustoa, sähköpostia ja Helsingin Saalem-seurakunnan ilmoitustaulua avuksi käyttäen. Kokonaisuuden hahmottamiseksi tutkimuksessa on huomioitu myös Cruzin vierailujen herättämä keskustelu. Tutkimuksessa perehdytään omaelämäkerrallisen kirjan kirjoittamiseen, arvosteluun ja lukemiseen. Juokse poika juokse -kirjaa tutkittaessa on tärkeää perehtyä myös 1970-lukuun Suomessa ja kirjan syntyolosuhteisiin 1960-luvun Yhdysvalloissa. Ajankuvan ymmärtäminen auttaa arvostelun analysoinnissa. Kirjan diskurssi on selkeästi uskonnollinen, erityisen vahvasti siinä ovat esillä helluntaiherätyksen piirteet, siksi tutkimuksessa on esitelty helluntaiherätyksen ominaisuuksia. Kirjallisuuskritiikin, reseptiotutkimuksen ja muistitutkimuksen avulla kirja-arvosteluja ja lukukokemuksia jaotellaan teemoittain ja pohditaan kirjan saamia muotoja. Tutkimustulosten mukaan Juokse poika juokse eli Nicky Cruzin tarina herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kirjalla on yhä vahva asema herätyskirjallisuuden parissa. Ilmestymisaikanaan sitä pidettiin todentuntuisena kuvauksena nuorisokulttuurista, mikä herätti myös pelkoja oman maan nuorison puolesta. Kirjan todistusvoimaa Jumalan pystyvyyden puolesta sekä korostettiin että pilkattiin rahastukseksi. Cruzin tarinalle annettiin erilaisia muotoja tulkitsijan kontekstista käsin. Tutkimuksen tekijän, kirjallisuuskriitikon ja lukijan johtopäätöksiin vaikuttaa aina hänen henkilökohtainen historiansa. Kirjaa ei voi arvostella täysin puolueettomasti.

Tämän tutkielman aiheena on Jürgen Moltmannin sosiaalinen triniteettioppi, ja siihen liittyvä ykseyden ongelma, joka muodostuu hänen lähtökohdastaan: Jumalan ykseys on ennen kaikkea kolmen persoonan yhteyttä, ei ensisijaisesti substanssin ykseyttä. Tutkielmassani selvitän, minkälaisia edellytyksiä ja haasteita siihen liittyy. Käyn ensin läpi Moltmannin jumalaopin peruslähtökohdat ja sen jälkeen tarkastelen hänen käsitystään Kolminaisuudesta ja sen ykseydestä. Moltmannin mukaan erityisesti läntistä teologiaa vaivaa Jumalan ykseyden korostuminen moneuden sijaan. Syynä tähän hän näkee hellenistisen filosofian ja siihen liittyvät jumaluuden attribuutit, kuten muuttumattomuuden ja kyvyttömyyden kärsimykseen. Seurauksena on ollut Jumala, joka ei kärsi vaan on kaikkivaltias Herra, mikä on osaltaan oikeuttanut maanpäälliset hierarkiat, puhumattakaan siitä, että sen vastareaktiona on syntynyt moderni ateismi. On siis välttämätöntä korjata vinouma jumalaopissa, ja siksi kysymys Jumalan kärsimyksestä on Moltmannille keskeinen kolminaisuusteologinen kysymys, joka avautuu teodikean ongelmasta käsin. Hänen teologiansa keskiössä on solidaarinen ja kärsivä Jumala, joka rakastaa maailmaa, jopa tarvitsee sitä. Rakkaus ja kärsimys kuuluvat yhteen, ja Moltmann edellyttääkin eräänlaista mukautettua impassibiliteettia. Ajatus, että Jumala kärsii olemuksessaan, yhdessä sen kanssa, että pelastushistorian tapahtumat jollain tavalla konstituoivat Jumalaa, aiheuttaa kuitenkin uhan Kolminaisuuden ykseydelle. Näyttää siltä, että ristillä Kolminaisuus vähintään hetkellisesti hajoaa, eikä ole selvää, että Moltmann pystyy säilyttämään Jumalan ykseyden. Moltmannin teologiassa näkyy vaikutteita hegeliläisestä metafysiikasta: maailma ja Jumala ovat kietoutuneet eräänlaiseen yhteiseen vapautusprosessin, ja maailman historia on samalla myös Kolminaisuuden historiaa. Vaikka Moltmannin sosiaalinen analogia perustuu ennen kaikkea persoonien perikoreettiseen ja tasaveroiseen yhteyteen, hän tekee eron Kolminaisuuden ikuisen konstituution, jossa yllättäen vallitsee Isän monarkia, ja sisäisen, tasa-arvoisen ja suhteista riippuvan elämän välillä. Niinpä hän päätyy puhumaan myös ykseydestä monesta näkökulmasta. Jumalan ykseys osaltaan perustuu Isään jumaluuden alkulähteenä, mutta samalla se on myös kolmen persoonan aitoa yhtä olemista, ikuista rakkauden prosessia, johon myös maailma otetaan mukaan. Jumalan ykseys on siis myös eskatologinen kysymys, ja tietyllä tavalla Jumala tarvitseekin maailmaa saavuttaakseen täydellisen onnen ja ykseyden. Historia tähtää siihen, että maailma on saatettu täydellisesti Jumalan yhteyteen. Kun ”Jumala on kaikki kaikessa”, Kolminaisuuden historia on saavuttanut täyttymyksen.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee 100-luvulla eläneen apologeetan Justinos Marttyyrin apologian suhdetta aikakautensa vallitseviin filosofikoulukuntiin. Lähteenäni ovat Justinoksen teokset Ensimmäinen Apologia, Toinen Apologia sekä Dialogi Tryfonin kanssa. Tarkastelen filosofian kannalta olennaisia tekstikohtia sekä taustoitan niitä käsittelemällä sekä Justinoksen omaa taustaa että yleistä aatehistoriallista kontekstia. Tutkimuskysymykseni siis on, miten Justinos suhtautuu filosofiaan. Metodini on sisältöanalyysi ja lähestymistapani on siis tekstipohjainen. Lähteistäni Ensimmäinen ja Toinen Apologia painottuvat, koska niissä on enemmän tutkimuskysymykseni kannalta olennaisia tekstikohtia. Koska Justinoksen viittaustyyli on varsin vapaamuotoinen ja hän harvoin auki kirjoittaa vaikutteitaan tai lähteitään, on ensisijaisen tärkeää pureutua käännösten ja niiden kommentaariosuuksien sekä tutkimuskirjallisuuden avulla tekstitasoa syvemmälle ja miettiä, minkä vuoksi Justinos käyttää tiettyjä ilmaisuja ja mistä hän on mahdollisesti ne omaksunut. Tutkielmani johtopäätöksistä keskeisin on se, että Justinos Marttyyrin suhde filosofiaan on kaksijakoinen. Toisaalta hän kritisoi filosofiaa ja filosofeja, mutta toisaalta hän hyödyntää myös filosofista käsitteistöä ja ajattelua. Olkoonkin että keino jolla Justinos hyödyntää niitä on varsin valikoiva ja välillä hän tuntuu joko väärinymmärtäneen tai kärjistävän filosofikoulukuntien ajattelua. Kaiken taustalla on Justinoksen omaksuma ja hänen muokkaamansa logos-oppi, joka on Justinoksen ajattelun keskiössä. Logos-opin on spekuloitu olevan peräisin jostain aiemmasta logos-opillisesta muotoilusta, mutta tutkijoiden keskuudessa ei vallitse konsensusta siitä, ovatko Justinoksen vaikutteet peräisin Filonilta, stoalaisilta, keskiplatonisteilta vai aiemmasta kristillisestä logos-tulkinnasta. Justinoksen toinen keskeinen väittämä on, että kristinusko on tosi filosofia, kun taas muut filosofikoulukunnat ovat alkuperäisen filosofian rappeutuneita, vaillinaisia versioita. Vaikka filosofit ovat puhuneet ansiokkaasti logoksen kylvämien siementen myötävaikutuksesta, juurikin kristillinen oppi ja elämäntapa ovat filosofian täyttymys. Tähän liittyy olennaisesti ajatus Kristuksesta inkarnoituneena Logoksena, sillä Kristus on kristittyjen opettaja ja tämä selittää, miksi kristityt ovat armon kautta osallisia koko Sanasta. Justinos lisäksi esittää logos-oppinsa nojalla, että logoksen kylvämät siemenet ovat toimineet jo ennen Jeesuksen syntymää ja siten esimerkiksi ansiokkaat filosofit ovat itse asiassa esikristittyjä, sillä he ovat tavoittaneet osan totuudesta jo ennen Logoksen inkarnaatiota. Toisaalta vaikka logos-oppi ja käsitys kristinuskon suvereeniudesta yleisesti ottaen läpileikkaavat Justinoksen Apologioita sekä suhdetta filosofiaan, on teoksissa havaittavissa silti nyansseja sen suhteen, miten hän suhtautuu eri filosofeihin ja filosofikoulukuntiin. Sokrates edustaa Justinokselle mallikelpoista esikristittyä, stoalaisia hän kehuu heidän eettisestä opetuksestaan ja kritisoi muun muassa stoalaisten fatalismia, kun taas Platonia hän jopa siteeraa ja hyödyntää teoksissaan platonistisia käsitteitä ja ilmaisutapoja. Jälkimmäisen suhteen ymmärtäminen selkeytyy, kun käy ilmi, että Justinoksen kääntymystä kristityksi edelsi hänen keskiplatonilainen taustansa.

Tiedekunta/Osasto  Fakultet/Sektion Teologinen tiedekunta Laitos  Institution TekijäFörfattare Sari K. Jäppinen Työn nimi Arbetets titel Juutalais-kristillinen uskontodialogi toisen maailmansodan jälkeen Oppiaine  Läroämne Uskontotiede Työn laji Arbetets art Pro gradu -tutkielma Aika Datum Tammikuu 2019 Sivumäärä Sidoantal 92 Tiivistelmä Referat Tutkielman aiheena on juutalaisten ja kristittyjen välillä toisen maailmansodan jälkeen toteutunut vuoropuhelu, jota tarkastellaan uskontodialogin näkökulmasta. Tutkielman ajallinen rajaus toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan perustuu juutalais-kristillisen dialogin huomattavaan yleistymiseen holokaustin jälkeen. Tutkielman taustaosiossa tarkastellaan mistä uskontodialogissa olemuksellisesti on kysymys ja mitä ovat uskontodialogin keskeiset periaatteet ja edellytykset. Uskontodialogin määrittelyn lisäksi taustaosiossa tarkastellaan juutalaisuuden ja kristinuskon historiallista taustaa. Uskontodialogi ja uskontodialogille ominaiset periaatteet ja edellytykset muodostavat tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen jota vasten juutalais-kristillistä vuoropuhelua tarkastellaan. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: 1) Minkälaiset teemat nousevat esille juutalais-kristillisessä vuoropuhelussa ja 2) Miten uskontodialogin periaatteet ja edellytykset toteutuvat juutalais-kristillisessä dialogissa? Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu juutalais-kristillisiä suhteita ja dialogia käsittelevistä kristillisistä ja juutalaisista virallisista asiakirjoista ja dokumenteista. Lähdeaineistossa on mukana kolme katolisen kirkon, yksi Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN), yksi Luterilaisen maailmanliiton (LML) sekä kaksi juutalaista asiakirjaa. Ajallisesti lähdeaineiston asiakirjat sijoittuvat vuosille 1965–2015. Aineistoa käsitellään sisällönanalyysia analyysimenetelmänä käyttäen. Uskontodialogi lähestymistapana on moniulotteinen ja saa erilaisia muotoja sen mukaan keitä dialogiin osallistuu, minkälaisessa kontekstissa dialogi tapahtuu ja mitkä ovat dialogin tavoitteet. Uskontodialogin lähtökohtana on sitoutuminen omaan uskonnolliseen traditioon ja sen edustamiin totuuskäsityksiin. Keskeisiä uskontodialogin periaatteita ovat vastavuoroisuus ja molemminpuolinen kunnioitus. Uskontodialogin eettiseen dimensioon sisältyy dialogin osapuolten mahdollisuus määritellä oma itseymmärryksensä. Uskontodialogissa keskeistä on oman uskonnollisen identiteetin säilyttäminen. Uskontodialogille ominaista on traditioiden yhtäläisyyksien ja erojen tarkastelu. Uskontodialogin epistemologisia edellytyksiä ovat avoimuus uskonnollisen toisen totuuskäsityksiä kohtaan sekä uskontodialogin mieltäminen mahdollisuutena kasvaa omissa totuuskäsityksissä. Uskontodialogiin liittyy halu kuunnella ja ymmärtää uskonnollista toista. Uskontodialogi edellyttää käsitystä uskonnoille yhteisestä pohjasta joka mahdollistaa vuoropuhelun. Toisen maailmansodan jälkeen toteutuneen juutalais-kristillisen dialogin teemoiksi nousevat juutalaisten ja kristittyjen välinen uusi rakentava suhde, juutalaisiin kohdistetun syrjinnän ja antisemitismin torjuminen, kumppanuus ja yhteinen toiminta, Israelin valtio sekä opilliset kysymykset. Juutalais-kristillisessä uskontodialogissa traditioita yhdistävät tekijät luovat lähtökohdan ja pohjan dialogille. Opilliset kysymykset muodostavat juutalaisuuden ja kristinuskon väliset keskeiset erot. Juutalais-kristillisessä dialogissa toteutuu tasavertaisuus ja keskinäinen kunnioitus. Juutalaisten ja kristittyjen suhdetta aiemmin leimannut teologinen vastakkainasettelu on korvautunut kumppanuudella ja dialogilla tasavertaisten osapuolten kesken. Keskinäinen kunnioitus ilmenee toisen uskonnollisen vakaumuksen sekä opillisten erojen kunnioittamisena. Juutalais-kristillisen dialogin tavoitteita ovat toiminta rauhan ja oikeudenmukaisuuden toteutumisen puolesta sekä antisemitismin torjuminen. Kristityille dialogissa juutalaisten kanssa on tärkeää oppia miten juutalaiset määrittelevät oman kulttuurinsa ja uskontonsa. Avainsanat – Nyckelord Uskontodialogi, dialogi, juutalais-kristillinen uskontodialogi, juutalaisuus, kristinusko Säilytyspaikka – Förvaringställe Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia Muita tietoja

Justinos Marttyyrin Dialogista Tryfonin kanssa, Meliton Sardeslaisen Pääsiäisen salaisuudesta ja Tertullianuksen Vastakirjoituksesta juutalaisille piirtyvä kuva juutalaisuudesta on perustavanlaatuisesti samanlainen, joskin niissä on sävyeroja ja eri painotuksia. Justinoksen ja Tertullianuksen teoksissa on paljon yhteneväisyyttä ja onkin todennäköistä, että Tertullianus käytti Justinos Marttyyria omana lähteenään. Melitonin Pääsiäisen salaisuus ei lyhykäisyydessään ja ollessaan lyyrinen saarna sisällä samalla tavoin yhteistä ainesta Justinoksen ja Tertullianuksen kanssa. Kaikki tämän tutkielman lähteet jakoivat näkemyksen siitä, että juutalaisuus on vanhentunut ja kristinusko on korvannut sen ainoana oikeana uskontona Jumalan tuntemiseksi. Juutalaisuus oli kuitenkin erityisesti Justinokselle ja Melitonille tärkeä historian esivaihe, joka johti ja tähtäsi kristinuskoon. Krisinuskoksi samaistetussa uudessa liitossa juutalaiseksi samaistetun vanhan liiton tärkeät teemat kuten ympärileikkaus, sapatti, uhrit ja Mooseksen laki saivat uuden hengellisen merkityksensä. Erityisesti Tertullianukselle tämä juutalaisten teemojen hengellinen merkitys oli niiden alkuperäinen Jumalan tarkoittama merkitys. Uuden liiton tuleminen oli tämän tutkielman lähteille sisäänrakennettu osa juutalaisuutta, sillä se oli profetoitu ennalta juutalaisten pyhissä kirjoituksissa. Juutalaisten messiasuskosta tämän tutkielman lähteet antavat moninaisen kuvan. Justinoksen Tryfonista saa sellaisen kuvan, että hänelle uskomus tulevasta messiaasta ei ole tärkeä, joskin se on hänelle osa juutalaisuutta. Tertullianuksen teoksesta saa taas sellaisen kuvan, että juutalaisten messiasusko on vahva ja kilpailee siinä kristittyjen kanssa. Tämän tutkielman lähteiden antama kuva juutalaisista on erittäin synkkä. Juutalaiset esitetään kiittämättöminä valehtelijoina ja Jumalansa murhaajina. Synkimmän kuvan juutalaista antaa Meliton, joka ilmeisesti piti juutalaisten luopumusta lopullisena. Justinos taas uskoi, että osa juutalaisista tulisi kääntymään krisinuskoon ja Justinoksen Dialogista Tryfonin kanssa saa sellaisen kuvan, että Justinos oli toiveikas juutalaisiin kohdistuvan lähetystyön tuloksista. Tertullianus pyrki väheksymään juutalaisten asemaa sekä omana aikanaan, että Vanhan testamentin aikaan ja hän nostaa pakanat Vanhan testamentin pääosaan. Olen pyrkinyt tässä tutkielmassa selittämään lähteiden käsityksiä juutalaisuudesta niiden historiallisesta taustasta käsin. Justinoksen teos on nähtävä osana hänen Markionia vastaan käymää teologista taistelua. Justinoksella oli kuitenkin kosketuspintaa juutalaisuuteen hänen oman henkilökohtaisen elämänsä kautta. Meliton oli ilmeisesti taustaltaan juutalainen, mutta näyttäisi siltä, että hänellä ei ollut yhteyttä oman aikansa juutalaisiin. Tämän tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että Tertullianukselle juutalaisuus ja juutalaiset olivat verrattaen vieraita ja tuntemattomia.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Kouvolan Vapaaseurakunnan syntyprosessia ja seurakunnan perustajan ja esimiehen, salkkutehtailija Arvo Kääriäisen, roolia tässä prosessissa ajalla 1932–1941. Lähdeaineistona käytän Kouvolan Vapaaseurakunnan järjestämätöntä arkistomateriaalia, Kouvolan Sanomia, muistelmakirjoituksia, Arvo Kääriäisen sukulaisten käyttööni antamaa aineistoa, sähköpostihaastatteluita sekä Suomen Vapaakirkon vuosikertomuksia. Lähteiden avulla esittelen seurakunnan syntyprosessin vaiheet, ja tarkastelen Arvo Kääriäisen toiminnan merkitystä seurakunnan muotoutumiselle ja vakiintumiselle. Lisäksi tarkastelen seurakunnan synnyn luterilaisissa tahoissa aiheuttamia reaktioita ja seurakunnan suhteita muihin paikallisiin uskonnollisiin yhteisöihin. Keskityn tutkimuksessani kolmeen keskeiseen tapahtumaan: herätyksestä seurakunnaksi muotoutumiseen, oman rukoushuoneen ja kirkon saamiseen sekä Suomen Vapaakirkon seurakunnaksi rekisteröitymiseen. Tutkimuksestani selviää, että jo syksyllä 1931 Arvo Kääriäinen aloitti hengellisten kokousten pitämisen Kouvolassa. Kääriäinen oli itse saanut hengellisen herätyksen Helsingissä, ja hän tahtoi luoda Kouvolaan järjestäytynyttä vapaakirkollista toimintaa, koska sellaista ei tuolloin siellä vielä ollut. Vapaakirkollinen liikehdintä sai lyhyessä ajassa runsaasti kannatusta Kouvolassa, ja Kouvolan Vapaaseurakunta perustettiin Kääriäisen aloitteesta keväällä 1932. Herätyksestä seurakunnaksi järjestäytyminen tapahtui nopeasti. Pian Kouvolan Vapaaseurakunta sai myös oman rukoushuoneen vuonna 1933 ja kirkon vuonna 1936. Suomen Vapaakirkon seurakunnaksi Kouvolan Vapaaseurakunta rekisteröitiin vuonna 1941. Tätä ennen seurakunta kuului siis Vapaan lähetyksen alaisuuteen. Kouvolan Vapaaseurakunnan jäsenmäärä nousi vuosi vuodelta aikavälillä 1932–1941. Seurakunta hoiti toiminnastaan tiedottamisen tehokkaasti ilmoittamalla hengellisistä kokouksista kuukausittain alueen valtalehdessä, Kouvolan Sanomissa. Vapaaseurakunnan toiminta kiinnosti monista eri kirkkokunnista olevia ihmisiä, ja naisia oli seurakunnan jäsenistöstä huomattava enemmistö alusta asti. Kouvolan Vapaaseurakunta kilpaili jäsenistä paikallisen helluntaiseurakunnan kanssa, mutta muuten välit muihin uskonnollisiin yhteisöihin olivat neutraalit, eikä luterilaiseltakaan taholta tullut muutamaa lehtikirjoitusta suurempaa vastustusta. Tutkimukseni osoittaa, että Arvo Kääriäisen rooli Kouvolan Vapaaseurakunnan alkuvaiheissa oli merkittävä. Kääriäinen toimi seurakunnan esimiehenä alusta asti. Hän organisoi seurakunnan toimintaa ja oli aktiivisesti mukana seurakunnan elämässä. Kääriäinen rahoitti suurelta osin seurakunnan rukoushuoneen ja kirkon hankkimisen, ja hänellä oli paljon vastuuta seurakunnan raha-asioiden hoitamisessa. Kääriäinen mahdollisti seurakunnalle pysyvät tilat, mikä vaikutti siihen, että Kouvolan Vapaaseurakunnan toiminta saattoi vakiintua, ja sen toimintaa pystyttiin kehittämään tehokkaasti. Arvo Kääriäistä voidaan oikeutetusti pitää Kouvolan Vapaaseurakunnan perustajana. Seurakunnan alkuvaiheissa oli kuitenkin mukana myös monia Suomen Vapaakirkon johtohenkilöitä, kuten Eeli ja William Jokinen, ja seurakunnassa vieraili paljon vapaakirkollisissa piireissä tunnettuja puhujia.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää kirkollisten palvelujärjestöjen Suomen Kirkon Sisälähetysseuran (SKSS) vuosina 1905–1910 ja 1945–1950 sekä Suomen Kirkon Seurakunta-opiston Säätiön (SRKS) vuosina 1945–1950 esitettyjä arvoja, missiota ja visiota. Kohdistan mielenkiintoni siihen, mitä samanlaista ja mitä erilaista organisaatioiden tarkoituksesta, tehtävästä ja arvoista perustamisasiakirjoihin, hallinnon pöytäkirjoihin ja vuosikertomuksiin on kirjoitettu. Kartoitan, ketkä henkilöt olivat perustamisvaiheen johdossa. Selvitän, mitä tutkimukset perustajahenkilöiden teologiasta ja pyrkimyksistä kertovat. Analyysivaiheessa arvioin sitä, miten sanottu näyttäytyy suhteessa historioitsijoiden piirtämään ajan yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen kontekstiin sekä aiempien tutkimusten tuloksiin. Tutkielma on kirkkohistoriallinen ja lähestyn aihetta historiatieteen menetelmien avulla. Aineistot löytyvät Kansallisarkistosta ja Kirkkopalvelut ry:n arkistosta. Molemmat tutkittavat palveluorganisaatiot rakentuvat aiemmin olemassa olevan yhdistyksen pohjalta. Tutkittavien järjestöjen toimintatapa ja organisoituminen muodostuu erilaiseksi. Kummankin organisaation johdossa on kirkkoa edustavia henkilöitä ja muutamia yhteisiä kirkon johtohenkilöitä hallintoelimissään. Suomen Kirkon Sisälähetysseura on yhdistysmuotoinen, jossa jäsenistöllä on muodollinen valta. Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiö rakentuu voittoa tavoittelemattomalle säätiöpohjalle, jonka taustalla vaikuttaa Laajennettu piispainkokous, Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliitto ja Suomen Pyhäkouluyhdistys. Strategiaa suunnittelevat miehet. Tasa-arvon näkökulmasta on syytä pohtia, millaisiksi strategiat rakentuvat, jos ylimmässä hallinnossa on myös naisia. Palvelujärjestöille yhteisellä kansankirkollisuudella voidaan pitää evankelis-luterilaista kirkollisuutta, jossa tunnustetaan raamatun ja tunnustuskirjojen mukaista kristillistä uskoa. Molemmat palvelujärjestöt ovat aloitteellisia, kehittävät ja edistävät uusia toimintamuotoja sekä kirkkoon että yhteiskuntaan. Kristilliset arvot tulevat esiin niin hädänalaisten etsivässä seurakuntatyössä, diakonisten laitosten toiminnassa kuin koulutuksessa seurakuntatyöntekijöille ja maallikoille. Sisälähetyksen toimintamuotona on tutkielman ajankohdan alussa raamattujen ja hengellisen kirjallisuuden kustantaminen, painaminen ja levittäminen, 1945 jälkeen myös evankelioimistyö sekä pyhäkoulutyö. Molempien palvelujärjestöjen kohdalla havaitsen koordinaatioroolin seurakuntien välillä sekä yhteyden rakentamisen seurakuntiin ja yhteiskuntaan.

Tässä tutkielmassa selvitän, millaista uskontotieteen identiteettiin, tehtävään ja metodologiaan liittyvää retoriikkaa esiintyy 2000-luvun alussa julkaistuissa uskontotieteellisissä kirjoissa. Käyttämäni aineisto muodostuu teoksista Attitudes and Interpretations in Comparative Religion (Gothóni 2000), How Religion Works. Towards A New Cognitive Science Of Religion (Pyysiäinen 2001),Styles and Positions. Ethnographic perspectives in comparative religion (toimittaneet Pesonen, Sakaranaho, Sjöblom ja Utriainen 2002) ja How to Do Comparative Religion. Three Ways, Many Goals (toimittanut Gothóni 2005). Hyödynnän aiheen jäsentämisessä Jürgen Habermasin tiedonintressijaottelun mukaista uskontotieteen kolmijakoa ymmärtävään, selittävään ja kriittiseen tutkimukseen. Tutkielman menetelmänä käytän retorista analyysia, joka tarkoittaa erityistä kiinnostusta kirjoittajan käyttämiin kielellisiin vaikuttamisen keinoihin ja tekstin oletettuun yleisöön. Lähtökohtanani on, että tieteellinen teksti ei koskaan ole vain neutraali esitys, vaan aina aktiivista argumentaatiota, joka pyrkii sekä vakuuttamaan lukijansa että luomaan käsitystä tutkimuskohteestaan, tutkijan tieteenalasta ja todellisuudesta ylinpäänsä. Erittelen, miten kirjoittajat määrittelevät uskontotieteen tutkimuskohteen ja tehtävän ja miten he arvottavat eri tutkimussuuntauksia ja menetelmiä. Kiinnitän erityistä huomiota siihen, millaisia vastakkainasetteluita teksteissä esiintyy ja millaisia oletettuja vasta-argumentteja kirjoittajat pyrkivät tekstissään horjuttamaan. Tutkimus osoittaa, että vaikka uskontotieteen yleisesityksissä tutkimussuunnat jaetaan pintapuolisesti kolmen tiedollisen tavoitteen mukaan, argumentaation todelliset jakolinjat harvemmin todellisuudessa jakautuvat tiedonintressien mukaan. Ymmärtävä ja kriittinen tutkimusote ovat niin suhteeltaan uskontoon, tieteeseen kuin tutkijan rooliinkin usein lähellä toisiaan, kun taas selittävä tutkimussuunta eroaa selvästi kahdesta muusta lähes kaikilla ulottuvuuksilla. Selittävän tutkimussuunnan retoriikkaa määrittää visio uuden uskontotieteen paradigman aikakaudesta, jota määrittelee nimenomaan uskonnon selittäminen kognitiotieteen keinoin, kun taas kahdelle muulle suuntaukselle uskontotieteen moninaisuus ja monimenetelmäisyys on arvokasta itsessään.