Browsing by Title

Tutkielmani tutkimuskysymykseni on, onko papin velvollisuus vapaapäivänäkin kuunnella ihmistä, joka papin vapaa-ajalla törmää pappiin sattumalta esimerkiksi kaupassa, ja haluaisi jutella papille luottamuksellisesti sillä hetkellä, koska tietää tämän olevan pappi. Jos on, missä määrin. Tavoitteenani on pappien tukeminen oman pappisidentiteetin löytämisessä tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja ja ajatuksia sille, miten vapaa-ajalla toimia, kun joku ihminen tunnistaa papiksi ja haluaa jutella luottamuksellisesti. Kirjoitan tutkielmassani tähän liittyen kutsumuksesta, sielunhoidosta ja rajaamisen tärkeydestä. Rajaan tutkimukseni koskemaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappeja, jotka ovat myös papin virassa (eli työskentelevät jossain seurakunnassa jossain seurakunnan papin virassa). Tein tutkielmassani laadullista tutkimusta, ja keräsin tutkimusaineistoni haastattelemalla teemahaastatteluina kahdeksaa papin virassa toimivaa henkilöä eri seurakunnista. Nauhoitin tekemäni haastattelut, litteroin ne ja tämän jälkeen laitoin haastattelujen tulokset keskustelemaan aiemman tutkimuksen ja muun kirjallisuuden kanssa. Käytin haastattelujen analysoinnissa aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Haastattelujen tuloksista ilmeni yleinen ajatus siitä, että pappi on aina pappi, ja se tuo mukanaan tiettyjä velvollisuuksia, mutta tämä ei tarkoita, että papin pitäisi aina olla käytettävissä. Jokaisen papin pitää löytää omat tapansa rajata sitä, miten paljon on muiden ihmisten käytettävissä vapaa-ajallaan. On kuitenkin tärkeä ilmaista asiallisesti, jos ei juuri heti pysty käymään sielunhoidollista keskustelua ihmisen kanssa. Tutkimukseni tulosten mukaan papin velvollisuus on ainakin jossain määrin vapaapäivänäkin kohdattava ihminen, joka toivoo luottamuksellista keskustelua, mutta pappi voi itse päättää, missä määrin, kunhan on ystävällinen ja kohtelias. Pappi on aina pappi, mutta myös kokonaisvaltainen ihminen, joka tarvitsee myös vapaa-aikaa ja lepoa, jotta voisi hyvin ja jaksaisi auttaa ihmisiä.

Tutkimuksessa selvitettiin laadullisen sisällönanalyysin avulla, miten papit ovat kokeneet omaisten kohtaamisen. Lisäksi tutkittiin kokevatko he koulutuksensa riittävänä omaisten kohtaamiseen, mitkä ovat erityisen haastavia tilanteita omaisten kohtaamisessa ja mitä tunteita näihin kohtaamistilanteisiin liittyy. Tutkimuksella kartoitettiin myös pappien näistä tilanteista saamaa palautetta sekä lisäkoulutuksen tarvetta. Tutkielman tavoitteena on sanoittaa papin työhön liittyviä kohtaamistilanteiden haasteita, jotta papeille voitaisiin tarjota tarvittavaa lisäkoulutusta ja vahvistaa pappien työssä jaksamista. Tutkimusaineisto kerättiin kyselytutkimuksella. Vastaajina oli 21 pappina, kappalaisena tai kirkkoherrana toimivaa henkilöä neljästä eri seurakunnasta. Valinta otokseen tehtiin aineiston saavutettavuuden vuoksi eri puolilta Suomea sekä erilaiset toimintaympäristöt huomioiden. Tutkimustuloksista löytyi kaksi pappeja erityisesti haastavaa teemaa. Omaisten kohtaamisessa nämä olivat: kohtaaminen riitelevien omaisten ja läheisensä traagisesti menettäneiden kanssa. Papit kokivat osaamisensa kehittämiseksi vertaistuen eri muodoissaan hyödyllisemmäksi kuin lisäkoulutuksen. Omaisten kohtaamisessa pappien tunnistamien tunteiden kirjo, niin itsessään kuin omaisissa, oli pääsääntöisesti runsas. Vaikeiden tunteiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta näyttäisi olevan hyötyä papin työssä. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että pappeja koulutettaessa ja perehdytettäessä olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota omaisten ja surevien ihmisten kohtaamiseen. Pappien parissa tulisi kehittää vertaistuen malleja. Tutkimukseni tulokset osoittavat myös, että esimiesten tulisi ohjata pappeja systemaattiseen yhteydenpitoon omaisten kanssa myös hautauksen jälkeen. Osa papeista koki ratkaisuna tähän sururyhmän pitämisen. Seurakunnissa tulisi kuitenkin ratkaista paremmin se, millainen malli pappien työssä jatkossa kohtaisi kaikki omaiset.

Pro gradu –tutkielmassani selvitin, minkälaisen kuvan pastorin rouva Anni Sipilän (1883–1963) vuosina 1919–1936 kirjoittamat kirjeet antoivat hänen arjestaan sekä pappilan aatemaailmasta. Selvitin kirjeiden avulla, minkälaisista tehtävistä hänen elämäntyönsä muodostui, miten hän suhtautui töihinsä sekä minkä kaikista tehtävistään hän koki itselleen tärkeimpänä. Lisäksi perehdyin Anni Sipilän ja hänen miehensä aatemaailmaan sekä sen taustalla oleviin asioihin ja ilmiöihin. Selvitin myös, minkälainen muutos Anni Sipilän ajattelussa ja toiminnassa tapahtui hänen jäätyään leskeksi. Jaoin tutkimukseni temaattisesti. Tutkimukseni ensimmäinen osa käsittelee papin rouvan arkea kodin piirissä, toinen hänen seurakunnallisia tehtäviään ja kolmas pappilan aatemaailmaa sekä Anni Sipilän uskonnollisuutta. Tärkein lähdemateriaalini oli 103 Anni Sipilän sukulaisilleen kirjoittamaa kirjettä. Lisälähteinä käytin hänen muun muassa hänen lastensa epävirallisia muistelmia sekä Anni Sipilän sukulaisten kirjeenvaihtoa. Tutkimuksessani selvisi, että Anni Sipilän työmäärä papin rouvana ja suuren perheen äitinä mittava. Hänen tehtävänään oli vastata lähes omavaraisen pappilan kotitaloudesta, lasten kasvatuksesta ja vaatetuksesta sekä pappilassa jatkuvasti käyneiden vieraiden kestitsemisestä. Lisäksi hän toimi maatilan emäntänä, sillä hänen miehensä tahtoi seurakuntatyönsä ohella myös viljellä pappilan maita. Seurakunnassa Anni Sipilä toimi myös pyhäkoulun opettajana, diakoniatyöntekijänä sekä kanttorina ja kuoronjohtajana. Tärkeimmäksi työkseen hän kuitenkin koki perheen äitinä sekä miehensä tukena toimimisen. Anni Sipilä oli fennomaanisen perinteen kasvatti, joka uskoi yhtenäiseen suomalaiseen kansaan. Hän kannatti aitosuomalaisuutta, raittiutta sekä vastusti kiivaasti kommunismia. Nämä aatteet veivät hänet lopulta Isänmaallisen Kansaliikkeen aktiiviseksi jäseneksi. Anni Sipilän elämänasennetta määritteli syvä uskonnollinen vakaumus, joka oli perua jo hänen lapsuudenkodistaan.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää kirkkolain ja kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §:n tunnustuksen merkitys ja tulkinta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kirkko-oikeuden näkökulmasta. Tutkimuskysymykseksi asetetaan: Onko tunnustuksellisella miespapilla, joka on sitoutunut raamattuperiaatteeseen, omaantuntoon ja vakaumukseen vedoten, oikeus väistyä alttariyhteistyöstä naispastorin takia ilman rangaistusta oikeusjärjestyksemme mukaan. Tunnustus johdetaan Vanhan ja Uuden Testamentin, Augsburgin uskontunnustuksen ja Yksimielisyyden ohjeesta sekä tunnustuksesta. Tutkimuksen teoriatausta on oikeusteologinen. Tutkimuskysymystä lähestytään oikeustieteellisestä, positiivisen ja ylipositiivisen oikeuden tulkinnan avulla. Teologiaa tarkastellaan kirkko-oikeuden ydinpykälän raamatun tulkintahorisonttista käsin. Tutkimuksen lähdeaineisto muodostuu oikeusteologisista väitöskirjoista (3 kpl) sekä oikeuskäytännöstä. Edellisten rinnalla lähteinä on käytetty kahta teologista väitöskirjaa, joissa on tutkittu raamatun ja papin suhdetta sekä naispappeutta ja ristiriitoja. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin kirkkohistoriallisesti muuttamatto-man Augsburgin uskontunnustuksen näkökulmasta. Oikeuskäytäntöä tutkitaan tuomioistuinten tuomioiden kautta: KHO 2008:8, KHO 2009:95 ja KKO 2010:74 oikeustapauksien tuomion perusteluista ja kysymyk-senasettelusta käsin. Käytettävissä on ollut oikeudenkäyntiaineisto varsin kattavasti - alioikeuskäsittelystä aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Uusi virkakäsitys ei ole sukupuolisidonnainen. Omaantuntoon vetoavat papit saivat hyvitykseksi ponsilausuman. Tunnustukselliset miespapit pitivät subjektiivisena oikeutena ponsilausuman johdosta kiertää alttariyhteistyö naispapin takia. Tutkimuksen tulokset osoittavat, ettei evankelis-luterilaisen kirkon miespapilla ole positiivisen oikeuden perusteella laillista oikeutta väistää alttariyhteistyötä naispastorin takia. Korkein hallin-to-oikeus on linjannut tuomiokapitulin tavoin, ettei papin toimittaessaan jumalanpalvelusta ole kysymys uskonnonharjoittamisesta. Kysymys on virkavelvollisuudesta, joka papin on suoritettava esimiehen direktio-oikeuden mukaisesti. Korkein-oikeus perustelee papin virantoimituksen jumalanpalveluksessa seuraavasti: Vaikka kysymyksessä olevassa tilanteessa katsottaisiin olevan uskonharjoittaminen, minkäänlaista syrjintää ei sallita. Siten sovellettavaksi tulee syrjintärikos rikoslain 11 luvun 9 §:n mukaan. Oikeusteologit ja perustuslakiasiantuntijat katsovat perustuslain 11:2 §:n vakaumuksen ehdottomiin kiellonrajoituksiin, mikä on yksilön absoluuttinen oikeus. Tunnustuksellisten pappien opillinen näkemys ei ole harhaoppia evankelis-luterilaisen kirkon mukaan. On paradoksaalista tunnustuksen mukaan, etteivät he saa toteuttaa vakaumuksen mukaisesti jumalanpalvelusta, jos he väistävät työvuorossa olevan naispastorin. Väistäessään tunnustuksesta tulee tällöin rikoslain alainen toimi, jos virkaa ja vakaumusta ei erota toisistaan. Kirkolla on autonomia omissa asioissa. Se voi päättää kirkolliskokouksessa kirkolle kuuluvista asioista, jotka eduskunta hyväksyy tai hylkää. Kirkon ja valtion välinen suhde on valtiosääntöoikeudellinen, koska evankelis-luterilainen kirkko on julkisyhteisö. Kirkon tehtävistä ja toiminnasta säädetään kirkkolaissa- ja kirkkojär-jestyksessä. Kirkko on sitoutunut yhteiskunnan vaikutuksesta noudattamaan kansainvälisiä-, Euroopan yh-teisön ihmisoikeussopimuksia sekä kansallista lainsäädäntöä. Tämä tarkoittaa nykyään sitä, että kirkon toimintavapaus on rajoitettua ns. kirkon omissakin asioissa. Tämän takia oppia ja tunnustusta joudutaan uudelleen arvioimaan ja tulkitsemaan raamattuperiaatteesta kirkko-oikeuden ytimestä katsottuna.

Tämä pro gradu -tutkielma tarjoaa suomenkielisen käännöksen apokryfiselle Papyrus Oxyrhynchus 840 -evankeliumifragmentille (P.Oxy. 840). Käännös on tehty tätä tutkielmaa varten laaditusta käsikirjoitustekstin editiosta, joka on koottu aiempia P.Oxy. 840:n editioita hyödyntäen. Käännös on varustettu kommenteilla. P.Oxy. 840 sisältää kaksi osittain säilynyttä perikooppia, joista kumpaakaan ei tunneta muista lähteistä. Niistä ensimmäinen on varoituspuhe pahantekijöille koituvasta rangaistuksesta. Toisessa perikoopissa Pelastajaksi kutsuttu Jeesus-hahmo saapuu opetuslapsineen temppeliin, jossa fariseus-ylipappi tulee huomauttamaan, etteivät he ole puhdistautuneet oikein ennen temppeliin tuloa. Tästä muodostuu kiistakeskustelu, jossa ylipappi kuvaa vaaditun puhtausrituaalin. Pelastaja vastaa voi-huudoilla, joilla toteaa ylipapin rituaalin tuovan vain ulkoisen puhtauden eikä sisäistä. Käännöksen jälkeen tutkielmassa verrataan P.Oxy. 840:tä kanonisiin evankeliumeihin ja tehdään arvio siitä, mitkä niistä ovat toimineet lähteinä P.Oxy. 840:lle. Tekstissä on viitteitä Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien hyödyntämiseen. Näistä on saatu temppelikertomukselle kertomusyhteys ja rakenne, joita mukaillen on laadittu uusi evankeliumikertomus. Alun varoituspuheessa on viitteitä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien hyödyntämisestä. Evankeliumeita on todennäköisimmin hyödynnetty kirjoitusta laadittaessa muistinvaraisesti tarkoituksena saada aikaan niitä läheisesti muistuttava teksti. Tutkielmassa rajoitutaan kanonisten vaikutteiden tarkasteluun, mutta on ilmeistä, että P.Oxy. 840:n laatimisessa on hyödynnetty muutakin kuin kanonisista evankeliumeista peräisin olevaa materiaalia. P.Oxy. 840:n sisällöstä nousee esiin neljä piirrettä, jotka antavat viitteitä sen kirjoittajan teologisesta ajattelusta ja tekstin sosiaalisesta kontekstista: σωτήρ-sanan yksinomainen käyttö, synoptisista evankeliumeista saatu käsitys kuoleman jälkeen olevasta rangaistuksesta. Johanneksen evankeliumin hyödyntäminen sekä Raamatun kuvausta laajempi tuntemus juutalaisista puhtauskäytännöistä.

Tutkimuskysymykseni on: —kuinka paratiisirepresentaatiot esiintyvät mainonnassa. Lähtökohtani on tarkastella liikkuvaa kuvaa, eli mainoksia joita on televisiossa, elokuvateattereissa ennen elokuvaa, tai internetissä ennen kuin jokin varsinainen video lähtee pyörimään ja niin edelleen. Huomiona on siis mainoksissa esiintyvät paratiisirepresentaatiot jotka pyrkivät esittämään parempaa maailmaa tai todellisuutta. Tämä todellisuus voi tulla todeksi kun katsoja ostaa mainostettuja tuotteita, tai ylipäänsä asettuu kuluttajana asemaan tavalla jonka voi nähdä edellytyksenä mainosten viitoittamalle todellisuudelle. Tutkimuksen analyysi on toteutettu laadullisesti kahden mainoksen pohjalta. Teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalisten representaatioiden teoria, sekä visuaalisen kulttuurintutkimuksen ideologioihin ja rakenteisiin keskittyvät näkökannat. Mainokset oli valittu kansainvälisesti tunnetuilta toimijoilta (Apple, Pepsi). Pyrin analyysin kautta osoittamaan, että mainoksissa haluamme sen maailman ja kokemuksen jota mainos tarjoaa, sen sijaan että haluaisimme vain mainostettua tuotetta. Paratiisirepresentaatiot eivät välttämättä kuvaa yliluonnollista todellisuutta, vaan ainoastaan todellisuuden joka on jollain tavalla parempi ja rikkaampi kuin se jonka tunnemme, ja se jossa elämme.

Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kristillisessä parisuhdetyössä toimivien, HNMKY:n vapaaehtoisten ryhmänjohtajien motivaatiota ja sitoutumista sekä näiden välistä yhteyttä. Tutkimuksessa selvitettiin, keitä HNMKY:n avioliittoleirin vapaaehtoiset ryhmänjohtajat ovat, mitkä ovat heidän motivaatiot ryhmänvetäjinä sekä, mihin he ovat sitoutuneet ja, mikä heitä sitouttaa. Tutkimuksessa tarkasteltiin erityisesti arvoihin ja organisaatioon sitoutumista. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostui Paremman avioliiton perheleirien 2007 ja 2008 vapaaehtoisien parisuhderyhmien ryhmänjohtajina toimineilta kerätystä kyselyaineistosta (N=163). Tutkimusote oli kvantitatiivinen. Teoreettinen viitekehys muodostui motiivien osalta Claryn ja kumppaneiden kehittelemästä The Volunteer Functions Inventory -mallista (VFI), joka on kehitetty vapaaehtoisten motiivien mittaamiseen sekä muusta aiemmasta motiivitutkimuksesta. Sitoutumisen osalta teoreettinen viitekehys muodostui vapaaehtoisten sitoutumiseen liittyvästä teoriasta sekä aiemmasta sitoutumisen tutkimuksesta. Parisuhdetyön ryhmänvetäjiltä löydettiin faktorianalyyseilla aiemmasta tutkimuksesta osittain poiketen neljä erilaista motivaatiota: 1) Oman parisuhteen hoito, 2) Auttamisen arvot, 3) Itselle saaminen sekä 4) Toimiminen yhdessä. Merkittävin vapaaehtoisuuteen motivoiva tekijä oli Oman parisuhteen hoito, joka sisälsi oman parisuhteen hoidon lisäksi omien vaikeuksien käsittelyä sekä vertaistukeen liittyviä motivaatioita. Auttamisen arvot sisälsivät toisten auttamisen tärkeyden sekä kristilliset arvot. Itselle saaminen piti sisällä oppimismotiiveja sekä omat vaikeudet motiiveja. Toimiminen yhdessä käsittää itsetuntomotiiveja ja sosiaalisia motiiveja. Näistä Itselle saaminen ja Toimiminen yhdessä liittyivät merkittävästi toisiinsa. Ryhmänvetäjiltä löydettiin faktorianalyyseilla neljä erilaista sitotuttavaa tekijää: 1) Saatu tuki, 2) Osa identiteettiä, 3) Palkitsevuus sekä 4) Onnistuminen auttamisessa. Merkittävin syy vapaaehtoisuuteen sitoutumiseen on Saatu tuki, joka sisältää sekä HNMKY:ltä että myös muilta ryhmänjohtajilta saadun tuen. Osa identiteettiä sisältää sen, että ryhmänjohtamisesta on tullut osa minua, ja että toiminta on vahvistanut itsetuntoa sekä sopii elämäntilanteeseen. Tähän sisältyi myös toisten auttamisen tärkeys. Sitouttavista tekijöistä vahvimmin toisiinsa liittyvät Saatu tuki ja Osa identiteettiä. Motivaatio ja sitoutuminen liittyvät monella tavoin toisiinsa. Merkittävimmin toisiinsa liittyvät motivaatiossa Auttamisen arvot ja sitoutumisessa Osa identiteettiä. Näille ihmisille auttamisen arvoissa tärkeää ovat kristillisten arvojen edistäminen parisuhdetyössä sekä merkittävien asioiden tekeminen itselle tärkeässä tehtävässä. Heitä motivoi toisten auttaminen ja sama asia sitouttaa heitä myös vapaaehtoiseen parisuhdetyöhön. Niitä ryhmänjohtajia, joita motivoi vapaaehtoistoimintaan oma parisuhteen hoito, sitouttaa tähän työhön sen palkitsevuus. Niitä, joita motivoivat Auttamisen arvot tai Itselle saaminen, sitouttaa Saatu tuki, Osa identiteettiä ja Palkitsevuus. Kun motivoivana tekijänä on Toiminen yhdessä, silloin sitouttaa Saatu tuki ja Osa identiteettiä. Ryhmänjohtajat ovat erittäin sitoutuneita HNMKY:n arvoihin ja opetukseen. Vastaajille on erittäin merkittävää kristillisten arvojen edistäminen parisuhdetyössä. Kristillisyyden ja sen arvojen merkityksellisyys, auttamisen sekä oman parisuhteen ja perheen tärkeys liittyvät toisiinsa.

Tämän tutkielman aiheena on Jeesuksen toisen tulemisen eli paruusian viivästyminen ja sen reseptio toisen vuosisadan kristillisissä teksteissä. Tutkimuskysymykseni liittyy siihen, miten näissä teksteissä käsitellään paruusian viivästymistä. Tarkastelen tekstejä sen perusteella, miten viivästyminen niissä näyttäytyy, annetaanko viivästymiselle selitystä ja käsitelläänkö niissä paruusian mahdollista ajankohtaa. Ensimmäiset kristityt odottivat Jeesuksen palaavan takaisin maan päälle lyhyen ajan sisällä, useat jopa omana elinaikanaan. Tätä ilmiötä kutsutaan lähiodotukseksi. Toisella vuosisadalla Jeesuksen kuolemasta oli jo kulunut niin paljon aikaa, että lähiodotus hiipui, ja Jeesuksen paruusian läheisyys joutui kyseenalaistetuksi. Tämä ilmiö heijastuu toisen vuosisadan kristillisistä teksteistä. Tutkielmassa käsitellään viittä tekstiä, joissa paruusian viivästymisen tematiikka esiintyy. Nämä tekstit ovat Ensimmäinen Klemensin kirje, Toinen Pietarin kirje, Toinen Klemensin kirje sekä Justinos Marttyyrin Ensimmäinen apologia ja Toinen apologia. Eksegeettisen analyysin kautta pyrin saamaan vastauksia tutkimuskysymyksiini. Ensimmäisessä Klemensin kirjeessä ajan kuluminen on aiheuttanut paruusian epäilemistä. Kirjoittajan mukaan kristitty ei kuitenkaan saa epäillä, koska se tuo mukanaan vain onnettomuutta. Lopun ajat voivat kirjoittajan mukaan käydä toteen nopeasti ja äkkiarvaamattomasti, joten hän antaa ohjeeksi luottaa Jumalaan. Myös Toisessa Pietarin kirjeessä on kyse paruusian epäilemisestä. Kirjoittaja pyrkii osoittamaan epäilijät vääräksi ja antaa erilaisia syitä sille, miksi paruusia ei ole tapahtunut: Jumalalla on erilainen aikakäsitys kuin ihmisellä, Jumala on kärsivällinen ja Jumala ei tahdo, että kukaan tuhoutuisi. Kirjoittaja ei ota kantaa paruusian ajankohtaan, mutta uskoo sen olevan lähellä. Toinen Klemensin kirje ei ota kantaa siihen, milloin paruusia tapahtuu tai miksi se ei ole vielä käynyt toteen. Ajan kuluminen on aiheuttanut epäilyä, mutta kirjoittajan mukaan sille ei ole syytä. Lupauksen antaja on uskollinen ja paruusia tulee tapahtumaan varmasti. Ensimmäisessä apologiassa paruusian viivästyminen liittyy Jumalan ennalta tietämiseen. Jumala nimittäin tietää ennalta, kuinka jotkut tulevat vielä kääntymään ja saamaan pelastuksen. Jumalan ennalta tietämä hyvien ja hyveellisten luku ei siis ole vielä täyttynyt. Tekstistä ei käy ilmi, milloin paruusian uskotaan tapahtuvan, mutta sen ei uskota viipyvän kovin pitkää aikaa enää. Toinen apologia on täysin uniikki selityksessään siitä, kuinka kristittyjen suorittamat manaukset ovat syynä paruusian viivästymiseen

Tässä tutkielmassa tarkastelen Paul Murrayn ja Antonia Pizzeyn näkemyksiä reseptiivisestä ekumeniasta. Analysoin Murrayn ja Pizzeyn ajattelusta käsin reseptiivisen ekumenian vaiheita, käytäntöä ja soveltuvuutta. Esittelen Walter Kasperin näkemyksen hengellisestä ekumeniasta taustaluvussani. Tutkimuksessa vertailen reseptiivisen ekumenian suhdetta hengelliseen ekumeniaan. Ekumenian nykytilanne on ajautunut ekumeenisen talven tilaan. Kirkkojen välinen täysi näkyvä ykseys ei näytä tällä hetkellä saavutettavalta nykyisten ekumeenisten menetelmien avulla kirkkojen välisissä dialogeissa. Reseptiivinen ekumenia eli vastaanottavainen ja itsekriittinen oppiminen on tullut tuomaan toivoa ekumeniaan. Reseptiivinen ekumenia on katolisesta kirkosta syntyisin oleva menetelmä, jota on erityisesti kehittänyt Paul Murray. Reseptiivisen ekumenian avulla katolinen kirkko toivoo tulevansa vastaanottavaisemmaksi oppimiselle. Hengellinen ekumenia on lähtöisin 1910-luvulla syntyneestä rukousviikosta, joka on käytössä kirkoissa edelleen. Hengellisen ekumenian pääelementtejä ovat nöyryys ja pyrkimys kristittyjen ykseyteen rukouksen avulla. Tämä ekumenian muoto on tullut tutuksi Vatikaanin II kirkolliskokouksesta. Ekumenian ytimenä voidaan pitää hengellistä ekumeniaa. Tutkielmani lopussa osoitan, että hengellinen ekumenia on Pizzeyn ja Murrayn näkemysten välinen suurin ero. Pizzeyn mukaan reseptiivinen ekumenia on hengellisen ekumenian kehitystulos. Murray toteaa reseptiivisen ekumenian kuuluvan hengellisen ekumenian perheeseen. Anglikaanis-katolinen dialogisarja on ottanut reseptiivisen ekumenian menetelmäkseen saadakseen tuloksia pitkään jatkuneista oppineuvotteluista. Anglikaaninen ja katolinen kirkko ovat huomanneet voivansa tehdä enemmän rauhan työtä maailmassa yhdessä. Reseptiivinen ekumenia voi parhaillaan auttaa kirkkoja vastaamaan yhdessä maailmanlaajuisiin kriiseihin ja toimimaan esimerkkinä sovinnosta.

Opettajankoulutusta ja siihen sisältyviä aineenopettajan pedagogisia opintoja sekä opettajien työelämää on tutkittu runsaasti, mutta oppiainekohtaisia tutkimuksia aineenopettajien kokemuksista työelämästä ja käymistään opinnoista on kuitenkin niukasti. Tässä tutkielmassa selvitin vastavalmistuneiden evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajien kokemuksia työelämästä ja aineenopettajan pedagogisista opinnoista. Tutkimustehtävä jakautui kahteen tutkimuskysymykseen: 1. Millaisia työelämän haasteita vastavalmistunut evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettaja on kohdannut lukion opetustyössä 2. Millaisia valmiuksia Helsingin yliopiston aineenopettajan pedagogiset opinnot ovat tarjonneet aineenopettajan työssä ilmenneisiin haasteisiin. Tutkielma on laadullinen haastattelututkimus, ja olen kerännyt aineiston haastattelemalla kuutta vastavalmistunutta evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajiksi työllistynyttä henkilöä. Toteutin haastattelut puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla. Teemahaastattelurunko pohjautui aiemman tutkimuksen pohjalta laatimaani teoreettiseen viitekehykseen ja tämän vuoksi teoriaohjaava sisällönanalyysi kuvaa aineistoni analyysiprosessia parhaiten. Aineistonanalyysin perusteella muodostin kolme pääteemaa: työskentely evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajana, aineenopettajan työssä koetut haasteet ja aineenopettajan pedagogiset opinnot vastaamassa työelämän haasteisiin. Kyseisiä teemoja olen käyttänyt tulosten esittelyssä. Tutkielman lopussa tarkastelen aineiston pohjalta nousseita tuloksia. Merkittävimmät tutkielman tulokset liittyvät siihen, että vastavalmistuneet evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajat kohtaavat työssään runsaasti sellaisia haasteita, joihin he eivät ole osanneet varautua. Työelämässä koetut haasteet liittyvät sekä vastavalmistuneen heikkoon asemaan työyhteisössä että ajankäytöllisiin vaikeuksiin. Tuloksissa näkyi myös vastavalmistuneiden aineenopettajien kokemuksia siitä, että aineenopettajan pedagogiset opinnot loivat epärealistisen kuvan todellisesta työelämästä.