Browsing by Title

Tutkielma käsittelee Meksikon perinteisiä sukupuolirooleja eli marianismia ja machismia ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa meksikolaisessa internetkeskustelussa. Internetkeskustelusta on poimittu toistuvia teemoja, jotka selittävät miksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on Meksikossa. Marianismin, machismin ja naisiin kohdistuvan väkivallan yhteyttä ei ole tutkittu Suomessa ja kansainvälisestikin tutkimusta aiheesta löytyy vain vähän. Vaikka marianismi ja machismi ovat olemassa vain stereotyyppeinä, aikaisempien tutkimusten mukaan näillä on osansa naisiin kohdistuvassa väkivallassa Meksikossa. Tutkielman teoria muodostuu katolisesta kirkosta, marianismista, machismista ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Teorian mukaan espanjalaiset machovalloittajat toivat 1500-luvulla Meksikoon katolisen kirkon, Neitsyt Marian ja machismin. Meksikon Neitsyt Marian eli Guadalupen neitsyen ympärille syntyi marianismi-kultti kuvastamaan naisihannetta ja käyttäytymiskoodistoa. Marianismin mukaan naiset muun muassa sallivat miesten väkivaltaisuuden. Machovalloittajat puolestaan toivat miehille kuvan aggressiivisesta, vihaisesta ja julmasta machosoturista, mistä muodostui marianismin vastakohta machismi. Tutkielmassa esitellyn ENDIREH 2011 –tutkimuksen mukaan lähes puolet 15- ja yli 15-vuotiaista meksikolaisista naisista oli kokenut väkivaltaa viimeisen parisuhteen aikana Meksikossa. Teorian mukaan sekä marianismilla että machismilla on paikkansa naisiin kohdistuvan väkivallan ilmiössä. Internetkeskustelussa machismi, naisten salliva asenne, kasvatus, viranomaiset ja uskonto nostettiin esiin. Uskonnon nähtiin luoneen ajatukset miesten voimakkuudesta sekä naisten heikkoudesta, alemmasta asemasta ja kohtalosta, jonka mukaan naisten on hyväksyttävä paikkansa yhteiskunnassa. Tämän ajattelun kerrottiin olevan läsnä perheessä tapahtuvassa kasvatuksessa ja viranomaisten käytöksessä. Tutkielman mukaan negatiivisella machismilla on osansa naisiin kohdistuvassa väkivallassa Meksikossa. Aikaisempi tutkimus kertoo negatiivisen machismin olevan yksi machismin muoto. Marianismilla on myös osansa naisiin kohdistuvassa väkivallassa: internetkeskustelussa esiin noussut naisten salliva asenne voidaan yhdistää marianismiin. Kuitenkin kommenttien mukaan myös ei-marianismin mukaan elävät naiset kohtaavat väkivaltaa. Yleensä väkivallan motiivina on tarve kontrolloida naisia yleisen turvallisuuden ylläpitämiseksi. Väkivallan uhri näkee väkivallan usein normaalina osana naisen elämää ja naisten asenteet ovat yleensä passiivisia ja alistuvaisia. Tutkielman mukaan machojen tarve kontrolloida naista ja säilyttää oma asemansa, eli nainen millaisten sukupuolirooli-ihanteiden mukaan tahansa, nousevat ratkaisevaan osaan selitettäessä miksi Meksikossa on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ruoka-avun asiakkaan näkökulmasta. Tutkimustehtävä jakautuu kolmeen tutkimuskysymykseen: 1. Mitä eri yhteiskunnan toimijoita asiakkaiden kertomuksissa esiintyy? 2. Millaisia kokemuksia asiakkaalla on näistä toimijoista ja millaisena hän näkee näiden väliset suhteet? 3. Miten asiakas suhtautuu eri toimijoiden toimintaan hyvinvoinnin tuottajina? Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa virallista tietoa täydentävää ja horjuttavaa niin sanottua toista tietoa tuomalla ruoka-avun asiakkaan ääni mukaan aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Aineiston muodostavat viiden ruoka-avun asiakkaan PCI-menetelmää mukaillen kerätyt haastattelut. Haastattelut on pelkistetty 89 tekstikatkelmaksi eli mikrokertomukseksi, jotka on analysoitu käyttämällä A. J. Greimasin aktanttimallia. Asiakkaiden kertomuksia tarkastellaan suhteessa Sakari Hännisen ja Jouko Karjalaisen kuvaamaan toimeentulon spiraaliin ja diversion eli poiskäännyttämisen eri muotoihin. Ruoka-avun asiakkaiden kertomuksissa esiintyvät toimijat mukailevat osittain toimeentulon spiraalin rakenteita ja jakoa yksityiseen, julkiseen ja kolmanteen sektoriin, mutta täydentävät niitä tuomalla esiin neljännen sektorin toimijat eli henkilökohtaiset tukiverkot sekä yksilötoimijat, ihmiset tunteineen, sairauksineen ja ominaisuuksineen. Työmarkkinat ovat ruoka-avun asiakkaiden kertomuksissa ihmisten ensisijainen toimeentulon lähde, jota työttömyys ja työkyvyttömyys uhkaavat. Julkisen sektorin toimijat tukevat työmarkkinoilta pudonneita varsinkin lyhytkestoisissa ja tavanomaisiksi luokitelluissa tilanteissa. Pitkäkestoisissa ja kasaantuvissa ongelmissa ihmiset näyttävät kuitenkin putoavan julkisen sektorin turvaverkkojen läpi epävirallisen avun piiriin, usein julkisen sektorin järjestelmään sisältyvän poiskäännyttämisen logiikan vauhdittamina. Kolmannen sektorin toimijoiden tarjoama ruoka-apu paikkaa virallisen järjestelmän aukkoja ja toimii viimesijaisena apua yksilöiden vaikeissa tilanteissa. Toisin kuin toimeentulon spiraalin mallissa, ruoka-pankki ei kuitenkaan ole diversion päätepiste, vaan poiskäännyttämisen ja autetuksi tulemisen kokemukset kertautuvat myös epävirallisen avun piirissä. Ruoka-avun asiakkaat sitoutuvat pohjoismaisen hyvinvointivaltion universalistiseen eetokseen ja velvoittavat julkisen sektorin laajaan vastuuseen kansalaisten hyvinvoinnista. Markkinatoimijoiden sen sijaan katsotaan olevan yhteiskuntavastuun ulottumattomissa, ja valtion tehtävänä on paikata markkinoiden suhdannevaihteluiden vaikutuksia. Kristillisten järjestöjen harjoittaman ruoka-avun suhteen asiakkaat esittävät kolmenlaisia tulkintoja: Lähimmäisenrakkauden ja kristillisen auttamisperinteen katsotaan velvoittavan avustusorganisaatiot auttamistyöhön, uskonnollisten toimijoiden odotetaan ruoka-avun sijaan keskittyä hengelliseen tehtävään tai vastuun auttamisesta ajatellaan kuuluvan julkiselle sektorille, mutta heikossa asemassa olevien näkökulmasta epävirallinen apu on vallitsevassa tilanteessa tärkeää.

Tämän tutkielman aiheena ovat suomalaiset pirukertomukset, erityisesti ne, joissa piru saapuu auttamaan ihmistä hädässä. Alustavana hypoteesina on, että suomalaisissa pirukertomuksissa esiintyvä paholaishahmo on erikoinen verrattuna muihin paholaiskertomuksiin ja ristiriitainen yleiskristillisen paholaistulkinnan kanssa. Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida piru auttajana -kertomuksia, verrata niitä varhaisempaan kansanperinteeseen ja löytää suomalaisen pirun erityisluonne. Käyttämäni aineisto on Kansanrunousarkiston kokoelmista otsakkeen E Piru, paholainen alle kerätyt memoraatit ja uskomustarinat. Kertomuksia uudelleenluettelointia varten on yli neljä tuhatta ilman toisintoja, ja itse tutkielmaan lainauksina ovat päätyneet vain olennaisimmat ja havainnollistavimmat. Otin tutkielmaani mukaan myös muita kuin piru auttajana -kertomuksia. Muiden kertomusten avulla esittelen, millainen piru on ollut tavoiltaan ja ulkonäöltään ja mitä sen on uskottu tehneen. Verratessani pirua varhaisemman perinteen uskomusolentoihin huomasin selkeitä yhtymäkohtia. Piru omi itselleen muun muassa kalmanväen, hiisien ja maahisten rooleja, ja samantyyppiset kertomukset useista uskomusolennoista elivät rinta rinnan. Aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla luokittelen kertomukset sekä analysoin, millaisia ne ovat olleet. Päädyin luokittelemaan kertomukset seitsemän eri alakategorian alle. Niistä käytän aktiivisesti analyysissä vain kahta; auttamiskertomuksia (383 kappaletta) ja rankaisukertomuksia (1289 kappaletta). Rankaisukertomusten käsittely on olennaista pirun moraalinvartija-roolin kannalta, vaikka auttamiskertomukset ovatkin tutkimukseni varsinainen ydin. Analysoin, millaisesta pirun ilmentymästä on kussakin kertomuksessa kyse. Erityisesti auttamistarinoiden kohdalla piru saattoi joko auttaa pyyteettömästi, hieman vastahakoisesti tai vastalahjaa vaatien. Tutkimukseni edetessä huomasin hypoteesini pitäneen paikkansa; suomalainen pirun on vallan erikoislaatuinen. Piru auttaa ihmistä jopa pyyteettömästi sekä pitää kirkkokansan kaidalla polulla puuttuen jokaiseen syntiseen toimintaan, kuten kortinpeluuseen ja liialliseen tanssimiseen. Lisäksi piru harvoin kertomusten mukaan vaati itselleen mitään, mutta apu varsinkin esineiden muodossa sisälsi ehtoja: jos katsot terävääkin terävämmän pirun viikatteen terää, se muuttuu hyödyttömäksi havuksi. Kokonaisuudessaan pirulla oli suomalaisessa kansanperinteessä merkittävä ja melko suuri rooli, ja uskomusolentona se poikkeaa miltei täysin yleiskristillisestä paholaiskäsityksestä.

Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisten evankelis-luterilaisten kirkkojen 1800- ja 1900-lukujen vaihteen epätyypillisiä ja aikakauden kuva-aiheiden valtavirrasta erottuvia alttarimaalauksia. Alttarimaalauksissa selkeästi käytetyin kuva-aihe on perinteisesti ollut Kristus joka on esitetty jossakin raamatuntekstien kuvailemassa tilanteessa. Marginaalisena ryhmänä alttarimaalauksissa esiintyy kuitenkin myös muitakin kuva-aiheita. Tästä harvinaisemmasta aineistosta käsin tutkimuksessa pyritään selvittämään indikoivatko löydetyt kuva-aiheet tai niiden toteutustapa varsinaisesti vasta 1920-luvulta eteenpäin alkanutta kristillisen taiteen modernisoitumista. Aineistona tutkimuksessa toimii Jyväskylän yliopiston kirkkotaiteen ja –arkkitehtuurin tutkimusinstituutin ylläpitämä kirkkotaiteen rekisteri ja sen tiedot vuosien 1890 ja 1919 välisenä aikana valmistuneista alttarimaalauksista. Tutkimusote on kontekstualisoiva ja tutkimusmenetelmänä toimii Erwin Panofskyn 1930-luvulla kehittämä kuva-aiheiden vertaileva tutkimus eli ikonografinen analyysi sekä tätä syventävä ikonologinen analyysi. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: Millaisia Kristusta kuvaavasta valtavirrasta erottuvia kuva-aiheita ja toteutustapoja suomalaisesta 1800- ja 1900-luvun vaihteen alttarimaalaustraditiosta on löydettävissä? Millä tavoin näissä aikakauden epätyypillisissä aihevalinnoissa näkyy vuosisadan vaihteen laajempi taiteen murros kohti modernismia sekä uusia näkökulmia ja toteutustapoja? Tutkimusajanjakson aikana Suomessa valmistui tietokannan mukaan kaikkiaan 173 alttarimaalausta. Näistä tutkimuksen kohteeksi valikoitui 13 maalausta sekä yksi tietokannan ulkopuolinen teos. Kuva-aiheista yhdeksän on ristiaiheisia ja viisi muuta aihetta esittäviä figuurimaalauksia. Ristiaiheisista maalauksista suurin osa edustaa vielä vuosisadan vaihteen aikaan melko runsaasti käytössä ollutta käsityöläismaalariperinnettä eikä niiden toteutus ja symboliikka ole yhtä hienostunutta kuin koulutettujen ammattimaalareiden teoksissa. Joitakin moderneja ominaispiirteitä on mahdollista löytää mutta niiden tarkoituksellisuudesta ei aina ole varmuutta. Maalausten hankinnassa ja toteutuksessa heijastuvat monessa tapauksessa esimerkiksi seurakunnan rajalliset taloudelliset toimintamahdollisuudet sekä maalausten väliaikaisratkaisuksi koettu luonne. Figuurimaalausten ryhmässä suurin osa teoksista on koulutettujen kuvataiteilijoiden maalaamia ja niiden toteutus on selkeästi harkitumpi ja viimeistellympi kuin suurimmassa osassa ristiaiheisia teoksia. Raamatunkertomuksiin perustuvat kuva-aiheet ovat kristillisessä ikonografiassa käytettyjä jo jopa 300-400-luvuilta lähtien. Viimeiseen tuomioon liittyvää aihetta lukuunottamatta kuva-aiheet ovat kuitenkin oman aikakautensa ulkopuolellakin erittäin harvoin suomalaisissa alttarimaalauksissa käytettyjä. Toteutusten osalta hajonta on maalauksissa suuri. Tutkimusaineiston suppeus näiden teosten osalta vaikeuttaa muuta aikakauden alttarimaalausaineistoa koskevien yleistysten tekoa.

Pro gradu -työssäni tutkin suomalaisiin seppiin liittyviä uskomustarinoita, suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) arkistomateriaalin pohjalta. Seppien rooli suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut keskeinen aina rautakaudelta 1900-luvun puoliväliin saakka. Seppiin on heidän ammattitaidollisten ominaisuuksien lisäksi liitetty paljon yli-inhimillisiä piirteitä. Näistä piirteistä vanhimmat ovat myyttisiä kalavala mittaisia runon parsia, jotka voidaan ajoittaa rautakaudelle saakka. Uskontotieteen piirissä tietäjiä on tutkittu runsaasti, joten tutkimuksessa sepistä kerrotut tarinat vertautuvat nimenomaan tietäjiin. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, olivatko sepät tietäjien kaltaisia väen erityisiä käyttäjiä. Tutkimukseen valikoituneista tarinoista pyritään löytämään yli-inhimillisiä toimijoita ja maagista toimintaa joka voidaan liittää, nimen omaisesti seppiin. Tämän lisäksi aineistomateriaalia verrataan jo olemassa olevaan aineistoon tietäjistä sekä kansanuskosta. Tällöin aineiston pohjalta on myös mahdollista, tarkastella millaisten yli-inhimillisten toimijoiden kanssa seppien uskottiin olleen tekemisissä. Aineistoni antaa myös mahdollisuuden tarkastella, miten tavallinen kansa suhtautui seppiin, ja mikä oli seppien asema yhteisöissä, joissa he elivät. Aineistoni on kerätty SKS:n niin sanotusta uskomusperinne arkistosta, mistä löytyi yhteensä 96 tarinaa, jotka muodostavat työni tutkimusmateriaalin. Arkiston materiaali on kerätty eri puolilta Suomea 1930-1960 lukujen aikana. Tutkittaviksi tarinoiksi valikoitui kertomukset, jotka täyttivät seuraavat kriteerit; uskomustarinassa tuli esiintyä seppä tai sepän paja, sekä jonkinlainen yli-inhimillinen toimija tai toiminta. Tällaisia saattoi olla esimerkiksi piru tai pajanhaltija, myös seppien tekemät loitsut tai parannus rituaaleja sisältävät kertomukset otettiin mukaan tutkimukseeni. Tämän työn pohjalta voidaan todeta, että ainakin osaa sepistä vertautuvat tietäjiin. Sepät ovat kansan parissa toimineet niin parantajina kuin tietäjinäkin ja heihin on liitetty uskomuksia, joita ei ole liitetty tavallisiin kansalaisiin. Sepät ovat olleet selkeästi myös olleet tietoisia heihin liittyneistä uskomuksista. Kansa onkin kääntynyt lujaveristen seppien puoleen, nimenomaisesti sellaisissa tilanteissa, joissa heidän omat taidot eivät ole riittäneet. Tutkimus materiaalistani antaa ymmärtää, että seppien uskottiin olevan eteviä varsinkin rautaesineiden tekemien haavojen hoidossa ja veren seisauttamisessa. Tarinoissa sepät parantavat myös sukupuolitauteja, mielenhäiriöitä ja muita tauteja. Tämän lisäksi sepät kohtaavat aineiston mukaan yli-inhimillisiä toimijoita kuten pajan ja tulen haltijoita, myös pirut ja riivaajat nousevat tarinoissa esille. Tutkitun aineiston pohjalta voidaan todeta, että sepät nauttivat suurta arvostusta yhteisöissään niin ammattitaitonsa, kuin myös ansaitsemansa aseman johdosta. Tarinoissa ne sepät, jotka vertautuivat tietäjiin nauttivat myös yhteisön arvostusta noiden yli-inhimillisten taitojen takia. Tämä saattoi myös aiheuttaa joissain tapauksissa pelkoa ja epäluuloja seppiä kohtaan heidän yhteisönsä sisällä. Seppä nähtiinkin usein väkevänä maagisen raudan taivuttajana, jolla oli valta tulen väkeen. Varsinkin parannustaitoisia seppiä arvostettiin yhteisöissään suuresti. Tutkimukseni nostaakin sepät tietäjien rinnalle suomalaisessa kansanperinteessä. Kalevalan myyttinen seppä Ilmarinen ruumiillistui suomalaisiin seppiin kansan tarinoissa vielä 1900-luvun puoliväliin saakka.

Tässä tutkimuksessa käsitellään Suomen ev.-lut. kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisiä teologisia oppineuvotteluja vuosilta 1970–1977, ja niiden uutisointia suomalaisessa kristilli-sessä lehdistössä. Tutkimuksen kohteena ovat neljät ensimmäiset oppineuvottelut. Histo-riatutkimuksen tarkoituksena on selvittää näiden oppineuvotteluiden taustaa, sisältöä ja uuti-sointia kristillisessä lehdistössä. Lähteinäni tutkielmassa käytetään viittä kristillisestä sanoma- ja aikakauslehteä. Lisäk-si käytetään Ulkoasianministeriön arkistosta löytyneitä kirjeitä. Lehdistä, etsittiin vastatauksia kysymyksiin: Mitä asioita oppineuvotteluissa käsitel-tiin? Miten eri lehdet niistä uutisoivat? Minkälaisessa kontekstissa oppineuvotteluita käytiin? Oppineuvottelun taustaa selvitetään lähteisiin ja kirjallisuuteen perustuen. Oppineuvotteluita kirkkojen välillä on tutkittu jokin verran, mutta ei kristillisen lehdis-tön näkökulmasta vuosilta 1970–1977. Oppineuvottelut olivat merkittävä avaus Suomen ev.-lut. kirkon ulkomaansuhteiden kehityksessä. Teologiset oppineuvottelut olivat lähtökohtaisesti kirkollinen hanke mutta niihin kietoutui vahvasti myös maallinen politiikka. Suomi oli kylmän sodan aikana tiiviissä suhtees-sa Neuvostoliittoon. Hyviä suhteet haluttiin muodostaa myös kirkollisella taholla. Suomen ev.-lut. kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon väliset oppineuvottelut aloitettiin vuonna 1970. Oppineuvotteluiden taustojen ja sisällön löydökset: Kaikkia neljää oppineuvottelua yhdisti rauhanteema. Neuvotteluissa painotettiin muun muassa kristityn velvollisuutta rauhaa kohtaan sekä ydinaseiden vähentämistä. Rauhanteema kulminoitui elokuussa 1975 kun Hel-singissä järjestettiin Ety-konferenssi, jota kirkot olivat oppineuvotteluissa kannattaneet. Kris-tillinen lehdistö suhtautui Ety-konferenssiin varovaisen optimisisesti. Romanialaisen pastori Rickhard Wurmbrandin tapauksessa Kotimaa-lehden uutisointi poikkesi sen muuten läheisestä suhteesta ev.-lut. kirkkoon. Wurmbrandin tapauksessa lehti arvosteli voimakkaasti piispoja näiden estettyä Wurmbrandia puhumasta kirkoissa. Lehdet painottivat uutisoinneissaan melko lailla samoja asioita. Lehdet nostivat esille oppineuvotteluissa käydyt teologiset teemat. Rauhateema oli muodostunut oppineuvottelui-den kattavaksi teemaksi, ja se näkyi myös lehtien uutisoinneissa. Usein toinen käsitellyistä teemoista jäi lehdiltä kokonaan huomioimatta. Kotimaa-lehti uutisoi oppineuvotteluista ja niiden taustoista selvästi eniten. Lehti oli tullut tunnetuksi ev.-lut. kirkon epävirallisena ää-nenkannattajana. Poikkeuksina lehdissä oli Suomen ortodoksisen seurakunnan lehti Aamun koitto, joka uutisoi vain ensimmäisistä oppineuvotteluista sekä Uusi tie, joka suhtautui kriitti-semmin uskonnon asemaan Neuvostoliitossa.

Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, millaista identiteettiä Suomen evankelis- luterilainen kirkko (SELK) tuo esille kokonaiskirkon strategioissaan, jotka on laadittu 2000-luvulla. Aineistona ovat aiempi 'Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö'- strategia sekä nykyinen strategia ''Kohtaamisen kirkko - kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020'. Strategioiden lisäksi selvityksen kohteena ovat strategioihin kiinteästi liittyvät mietinnöt. Luterilaisen identiteetin perustalla ovat Martti Lutherin opetukset sekä luterilaiset tunnustuskirjat, joihin SELK on sitoutunut. Lutherin ajatuksista korostuneimmin strategioissa tulee esille teema 'Kristus lähimmäisenrakkaudessa.' Vähiten tulee esille Lutherin opetukset ristinteologiasta ja Lutherin rakkaudenteologiakin on ainoastaan tulkittavissa taustalla. SELK tuo esille sitoutumisen luterilaiseen tunnustukseen ja teologiset periaatteet ovat nähtävillä molemmissa strategioissa. Sakramenteista ehtoollinen on korostetusti esillä, sillä se on merkki kirkon näkyvästä ykseydestä ja yksi 'onnistuneen' ekumenian piirteistä. Kirkon tehtävät tulevat esille molemmissa strategioissa. SELK:n identiteetti heijastelee vuoteen 2015 laaditun 'Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö'- strategian mukaan seuraavia teemoja: 1) kirkon perustehtävästä huolehtiminen muuttuvassa toimintaympäristössä 2) opillinen luterilaisuus; Raamattuun ja tunnustuskirjoihin pohjautuva teologinen identiteetti 3) lähimmäisenrakkauden toteuttaminen SELK:n identiteetti uusimmassa 'Kohtaamisen kirkko-kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020' -strategiassa tuo esille seuraavia identiteetin puolia: 1) ekumeeninen luterilaisuus 2) opillinen luterilaisuus; Raamattuun ja tunnustuskirjoihin pohjautuva teologinen identiteetti 3) avoimuus ja kohtaaminen SELK:n identiteetti on strategioiden mukaan nyt ekumeenisesti painottunut, nojaten silti tukevasti opilliseen luterilaisuuteen. SELK identifioituu voimakkaasti osaksi Luterilaisen maailmanliiton kirkkoyhteisöä ja on aktiivisesti mukana ekumeenisessa vuoropuhelussa. 'Kohtaaminen' nousi avainsanaksi uudessa strategiassa ja siihen pyrkiminen kaikilla toiminnan tasoilla 'Kohtaamisen kirkko'- strategian keskeiseksi tavoitteeksi.

Tässä tutkimuksessa selvitetään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, Suomen Vapaakirkon ja Suomen Helluntaiherätyksen toisen virallisen kolmikantaneuvottelun edustajien tulkintaa ekumeenisesta lausumasta Uusi elämä Kristuksessa ja armolahjat. Kolmikantaneuvottelu käytiin 26.–27.11.2001 Porin evankelis-luterilaisten seurakuntien kurssikeskuksessa Silokalliossa. Neuvottelujen pääteema oli opillinen ja eettinen: ”Uusi elämä Kristuksessa ja armolahjat”. Teemasta on muodostettu erilaisia lähestymistapoja aiheeseen. Nämä teemat, joita kirkkokuntien edustajat alustivat ja kommentoivat ovat seuraavat. Esitelmät 1, 2, 3. ”Usko, uusi elämä, pyhitys ja kilvoitus.” Esitelmät 4, 5, 6. ”Paavalin karismaattisuus, terve oppi ja seurakuntien kaitsenta.” Esitelmät 7, 8, 9. ”Karismaattisuus tänään.” Neuvotteluiden edetessä keskeiseksi kysymykseksi muodostui armolahjojen suhde siihen uuteen elämään, jonka Kristus uskon kautta lahjoittaa. Kirkkohallituksen ulkoasiain osasto on julkaissut neuvottelusta Silokallion raportin. Raportin ensimmäinen kappale sisältää teemaan johdattelun ja yleisesittelyn Silokallion kokouksesta ja aiemmasta kolmikantaneuvottelusta. Toinen kappale on kirkkokuntien työryhmien johtajien tiedonanto neuvottelun aiheista ja niistä seuranneista keskusteluista. Kolmannessa kappaleessa on kirkkokuntien edustajien yhdeksän esitelmää edellä mainituista teemoista. Neljännessä kappaleessa on neuvottelujen ohjelmarunko. Viidennessä kappaleessa on neuvotteluiden osanottajaluettelo ja kuudennessa kappaleessa englanninkielinen tiedoksianto. Tutkielman lähteenä on Silokallion raportti ja siinä julkaistut kirkkokuntien yhdeksän esitelmää. Esitelmissä nouseviin teemoihin ja siihen liittyvään tutkimukseen on viitattu pääsääntöisesti alaviitteissä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkielman kulku on seuraava. Luvussa yksi on johdanto, luvussa kaksi esitelmät 1,2,3, luvussa kolme esitelmät 4,5,6, luvussa neljä esitelmät 7,8,9, luvussa viisi loppukatsaus ja tutkielman lopussa on lähde- ja kirjallisuusluettelo. Tämän tutkielman tarkoitus on ollut tutkia ja kuvata kirkkokuntien edustajien kirjoittamien esitelmien tekstitulkintaa ja verrata niitä toisiinsa. Tutkimustuloksissa tuli esille, että osapuolet tulkitsivat erilaisien perspektiivien kautta ekumeenisen lausuman ”Uusi elämä Kristuksessa ja armolahjat”. Tutkimustulosten mukaan kirkkokuntien edustajien tekstitulkinta muodostuu oman kirkkokunnan tunnustuskuntien opin ja käytännön traditioista. Teologisista oppijärjestelmistä esitelmissä esiintyy eniten kristologia, pneumatologia, ekklesiologia ja soteriologia. Kaikki kolme kirkkokuntaa tulkitsi lausuman ”Uusi elämä Kristuksessa ja armolahjat” opillisesti ja eettisesti teoreettisen viitekehyksen ja käytännön elämän kautta.

Tässä tutkimuksessa lähestytään Suomen helluntaiherätyksen naisjohtajuuskeskustelua Ristin Voitto -lehdessä vuosina 2015 ja 2016 ilmestyneiden mielipidekirjoitusten kautta. Naistoimijuudesta ja sen rajoista on käyty toistuvasti keskustelua helluntailiikkeen historian aikana ja siitä on muodostunut liikkeen kenttää jakava arvokysymys. Keskustelu on kulminoitunut erityisesti siihen, voivatko naiset toimia jäseninä seurakuntien johtoryhmissä, vanhimmistoissa. Tutkimuksen ensisijaisena mielenkiinnon kohteena on kartoittaa, kuinka naisjohtajuudesta puhutaan, miten sitä vastustetaan ja puolustetaan liikkeen piirissä. Tutkimuksen taustapohjana käytetään Eija Kurjen vuonna 2005 valmistunutta väitöstutkimusta helluntailaisen naistoimijuuden rakentumisesta, ja pyritään muodostamaan sille jatkumoa selventämällä, kuinka naisjohtajuuskeskustelu on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tutkimus on lähtökohdiltaan laadullista tutkimusta. Menetelmänä sekä teoreettisena viitekehyksenä käytetään konstruktionistiseen teoriaan pohjautuvaa diskurssianalyysiä. Ensisijainen aineisto koostuu 41:sta Ristin Voiton sanomalehdessä julkaistusta, sekä 10:sta Ristin Voiton verkkosivuilla julkaistusta mielipidekirjoituksesta. Toissijaisena aineistona käytetään muita lehdessä ilmestyneitä tekstejä, kuten artikkeleita, uutisia ja opetuskirjoituksia. Kirjoituksista nousevat teemat on ryhmitelty kolmen väljän diskurssikatoksen alle, jotka ovat (1) raamattu ja traditio, (2) sukupuoli ja (3) kutsumus. Tutkimuksen aineistossa korostuivat etenkin raamatuntulkintaan liittyvät erimielisyydet. Egalitaristit, katsoivat naisjohtajuuden pohjautuvan Raamattuun ja samalla korostivat sanoutuvansa irti liberaaliteologiasta ja sukupuolineutraalista ideologiasta. He perustelivat naisjohtajuutta muun muassa sukupuolieroista käsin ja katsoivat täysipainoisen johtajuuden tarvitsevan sekä hengellisten isien että äitien läsnäoloa. Komplementaristit sen sijaan näkivät naisjohtajuuden uhkana helluntailiikkeen konservatiiviselle arvopohjalle. He perustelivat hierarkista johtamismallia muun muassa sukupuolirooleilla, luomisjärjestyksellä sekä Raamatun antamalla maskuliinisella johtamiskuvalla. Naisjohtajuuskeskustelu näyttäytyi vahvasti sukupolvikysymyksenä ja osana liikkeen laajempaa murroskautta, jossa vanhoja toimintatapoja haastetaan ja uusia kritisoidaan. Komplementarismin kannattajien voidaan tulkita edustavan liikkeen vanhempia toimijoita, kun taas egalitaristit lukeutuvat todennäköisimmin nuorempaan ikäryhmään. Tutkimuksen perusteella naisvanhimmuuden voi olettaa tulevan mahdolliseksi tulevaisuudessa, nuoren sukupolven noustessa seurakuntien johtoelimiin.

Tässä työssä tutkin sitä, miten Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa suhtauduttiin homoseksuaalisuuteen vuosina 1974–1976. Homoseksuaalisuudesta oli aiemmin kirkon piirissä keskusteltu enemmänkin periaatteellisella tasolla. Asia konkretisoitui kesällä 1974, kun Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöntekijä Seppo Kivistö (1950–1987) kertoi julkisuudessa olevansa homoseksuaali. Kivistön julkitulo avasi kirkossa keskustelun homoseksuaalisuudesta. Kivistö erotettiin virastaan pian asian julkitulon jälkeen. Tutkin sitä, miksi Seppo Kivistö erotettiin ja miten erottamista perusteltiin. Selvitän myös sitä, vaikuttiko Kivistön tapaus kirkon toimintaan ja kirkossa käytävään keskusteluun. Kiinnostuksen kohteenani on se, millaista keskustelua homoseksuaalisuudesta käytiin vuosina 1974–1976. Aikaisemmassa tutkimuksessa ei ole selvitty tarkemmin Seppo Kivistön tapausta ja sen merkitystä homoseksuaalisuudesta käytyyn keskusteluun 1970-luvulla. Tarkastelen tapahtumia ja kannanottoja homoseksuaalisuudesta kirkon eri tasoilla, esimerkiksi paikallisseurakunta-, hiippakunta- ja kokonaiskirkkotasolla, kuten kirkkopäivillä ja kirkolliskokouksessa. Aloitan tutkimisen paikallisseurakuntatasolta Vanhankirkon seurakunnasta ja sen jälkeen tutkin niitä tasoja, jotka reagoivat Kivistön tapaukseen ja joille keskustelu homoseksuaalisuudesta levisi. Keskeisiä lähteitäni ovat Vanhankirkon seurakunnan, Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin, kirkkopäivien ja kirkolliskokousten pöytäkirjat sekä Kirkon yhteiskunnallisen työn toimikunnan arkiston materiaali. Lisäksi käytän lähteinäni asianosaisten muistelmia, kirjeitä ja lehtikirjoituksia. Lähteet olen koonnut lumipallomenetelmällä. Ensimmäisenä Kivistön julkituloon reagoitiin Vanhankirkon seurakunnan kirkkoneuvostossa. Kirkkoneuvosto piti Kivistön homoseksuaalisuutta monesta eri näkökulmasta ongelmallisena. Kivistö päätettiin erottaa virastaan 9.4.1974 perustuen hänen viranhoitoonsa, käyttäytymiseensä ja eettisiin kannanottoihinsa. Kivistö valitti päätöksestä, joten asiaan jouduttiin ottamaan kantaa myös hiippakuntatasolla Helsingin tuomiokapitulissa. Tuomiokapituli ei muuttanut kirkkoneuvoston päätöstä. Kivistö pyrki aktiivisesti vaikuttamaan tapauksensa käsittelyyn. Kivistön tapauksen saaman julkisuuden myötä asia ei pysynyt vain Vanhankirkon seurakunnan tai Helsingin hiippakunnan sisäisenä. Kivistön tapauksesta ja homoseksuaalisuudesta käytiin keskustelua lehdistössä. Kirkon johto ja yksittäiset maallikot sekä teologit ottivat kantaa homoseksuaalisuuteen. Herännyt keskustelu synnytti kirkossa tarpeen saada lisätietoa homoseksuaalisuudesta, joten Kirkon tutkimuslaitokselta tilattiin selvitys aiheesta. Keskustelua homoseksuaalisuudesta käytiin myös kokonaiskirkkotasolla Joensuun kirkko-päivillä 1975 ja kirkolliskokouksessa keväällä 1976. Paikallisseurakunta-, hiippakunta ja kokonaiskirkkotason lisäksi Kirkon yhteiskunnallisen työn toimikunta reagoi aiheeseen. Kivistön erottamiseen reagoivat myös seksuaalivähemmistöjen järjestöt Seta ja Psyke. Tutkimusajankohtana käydyn keskustelun homoseksuaalisuudesta voi kiteyttää kolmeen eri teemaan. Ne olivat teologinen keskustelu, homoseksuaalisuutta koskevasta tutkimustiedosta käyty keskustelu ja sosiaalieettinen keskustelu.