Browsing by Issue Date

René Girardin filosofiassa ihmisen synnynnäinen perusominaisuus, kaiken oppimisen ja haluamisen lähtökohta on jäljittäminen eli mimeesis. Halun objekti ei ole haluamisen kannalta lainkaan oleellinen, vaan tuota kohdetta haluava todellinen tai kuvitteellinen toinen, jota Girard nimittää varhaisimmissa teoksissaan välittäjäksi (mediator) ja myöhemmin malliksi (model) tai kilpailijaksi (rival). Mallin ristiriitaiset kaksoisimperatiivit, double bind; ”jäljittele minua”; ”älä jäljittele minua” ovat samalla haluamisen este (obstacle). Freudin seksuaalisuus on Girardille vasta "viimeinen verho", jonka takaa paljastuu ihmisyyden synkkä perussalaisuus, mimeettisen halun kiihottama väkivalta. Girard uskoo, ettei ole olemassa perustarpeiden ulkopuolista väkivallatonta halua. Tämä tekee kulttuurisen järjestyksen saavuttamiseksi sijaisuhrista välttämättömän vastavuoroisen väkivallan ratkaisijana. Mysteerinä on uhraaminen, joka näyttää rikolliselta väkivallalta ja päinvastoin, mutta jossa uhri ei kosta. Latinalaisperäisissä kielissä uhri tarkoittaa pyhäksi tekemistä - sacrum facere. Vaikka väkivalta itsessään on pahaa, muuttuu se sijaisuhrimekanismin kautta yhteisöä suojelevaksi pyhäksi. Eläinmaailmassa uhrin ja saalistajan suhde kerran muodostuttuaan säilyy, mutta ihmisten suhteilla on eläimistä poiketen historia. Kosto on mahdollinen. Alkumurhan ensimmäinen ihmisuhri oli todennäköisesti vahinko. Tekijän anonymiteetistä johtuen, eli kun kukaan ei tunnusta, tunnemme tapahtuneesta kollektiivista syyllisyyttä. Uhrin satunnaisuus synnytti halun lopettaa väkivalta. Kaikki myöhemmät uhrit, muistuttavat meitä tuosta ensimmäisestä uhrista, tarkoituksenaan estää destruktiivinen väkivalta. Vaikka muistuma ei enää ole tietoinen, on se kuitenkin Girardin mukaan kaiken ritualisoidun uhritoimen taustalla. Väkivallan kääntäminen sijais-uhriin on tulosta eräänlaisesta jättiläismäisestä kollektiivisesta transferenssista, jossa uhri ottaa koko yhteisön paikan ja astuu sen tilalle. Uhrioperaation edellytyksenä on siis tietty uskonnollisuuden taustalla oleva hämärtynyt todellinen syy eli jäljittely ei tiedä mitä jäljittelee ja alkutapahtuma pysyy salaisuutena. Koska riitti on ennaltaehkäisevä, ei parantava, rituaaliuhri ei korvaa yhteisöä tai sen yksittäistä jäsentä vaan aina sijaisuhrin. Todellisen tapahtuman muistamiseksi järjestettävässä rituaali-uhraamisessa on kyse kaksoiskorvauksesta, jossa ensinnäkin yhteisö korvataan yhdellä sijaisuhrimekanismilla ja toisaalta alkuperäinen uhri korvataan uhrikelpoisella yhteisön ulkopuolisella, kostamaan kykenemättömällä riittiuhrilla. Ilman uhrimekanismin ja uskonnon tavoittelemaa yhteisön ytimen välttämätöntä väkivallattomuutta, ei olisi ihmisyyttäkään eikä inhimillisiä yhteisöjä. Uhrin kohtaama väkivalta on samalla tavoin turmiollista (maléfique) kuin mikä tahansa muukin väkivalta, mutta koska sen uskotaan katkaisevan vastavuoroisen väkivallan kierteen ja siten tuovan rauhan, sen on samalla myös siunauksellista (bénéfique) väkivaltaa. Kostolta suojautumisen voidaan luokitella kolmeen kategoriaan; 1) ennaltaehkäisy uhraamisen avulla 2) korjaavuudet; sovittelu, kaksintaistelut, joissa tärkeintä kostamaton uhri, ei syyllinen 3) oikeusjärjestelmä Luokitus on paitsi kehitysvaihe- myös tehokkuusjärjestyksessä. Uhrikriisissä uhraamisen katsotaan ”epäonnistuneen”, kun paha väkivalta ei korvaudukaan hyvällä vaan pysyy tahraavana. Tällöin turmiollinen väkivalta kohdistuu niihin, jotka uhraamisella olisi pitänyt säästää. Girard näkee, että Jeesuksen ja kristinuskon varsinainen sanoma oli ja on ihmisyhteisöjen kätketyn väkivaltarakenteen paljastaminen. Viattomana uhrina Jeesuksen ristinkuolema paljastaa uhrimekanismin valheellisuuden ja tuo esiin kristinuskon väkivallattomuuden väkivallan vaihtoehtona. Vaikka ristinuhrin kertomus on perinteisen uhrimallin mukainen, se samalla eroaa siitä oleellisesti, koska uhrimekanismi kyseenalaistetaan, myötätunto ja näkökulma on uhrin puolella. Tämän tutkimuksen tehtävänä analysoida edellä kuvattua teoriaa, sen käsitteistöä ja käsitteiden keskinäisiä riippuvuussuhteita. Tarkastelun painopiste on pyrkiä avaamaan mitä Girard tuolla väkivallan kontrollilla tarkoittaa, kuinka hän on tuohon päätelmäänsä päätynyt ja kuinka hän sitä puolustaa. Samoin tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, onko Girardin teoria yhtä kattava ajatusrakennelma kuin Freudin seksuaalisen kehityksen teoria. Tutkimuksen päälähteenä käytän Väkivalta ja pyhä -teosta, joka on ensimmäinen Girardilta suomennettu teos ja jota pidetään Girardin akateemisena päätyönä. Hänen myöhemmät teoksensa käsittelevät samaa mimeettisen halun teoriaa ja syntipukkimekanismia, vaihdellen ainoastaan painotusten ja teoriaa tukevien tekstimateriaalien suhteen. Teokset myös asteittain muuttuvat yhä apologeettisimmiksi, pyrkien sovittamaan kokonaisteoriaa yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Girardin myöhemmät teokset ovat silti myös mukana lähteinä. Girard on itse määritellyt ajattelussaan ja kirjoittamisessaan olleen kolme tähtihetkeä; ensimmäinen, kun hän löysi mimeettisen halun ja kilpailun, toisena löytönä syntipukkimekanismi ja kolmantena kun hän alkoi nähdä Raamatun ja kristilliset tekstien ainutlaatuisuuden syntipukkiteoriansa näkökulmasta. Tämän tutkielman rakenne noudattaa analyysissään samaa kehityskaarta, mukaillen lähteenä olevan pääteoksen päälukujen järjestystä.

Toiminnallisuutta painotetaan vahvasti uusimmassa Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa niin uskonnonopetuksen tavoitteissa, kuin läpi koko perusopetuksen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää miten opettajan työtä enemmän tai vähemmän ohjaavissa opettajan oppaissa näkyy toiminnallisuus ja minkälaisia toiminnallisia menetelmiä opettajan oppaissa esiintyy. Tarkastelen tutkimuksen tuloksia Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin 2014 peilaten. Tutkimus on toteutettu laadullisen aineiston sisällön analyysin menetelmin. Aineistonani on suurimpien suomalaisen peruskoulun oppimateriaalien kustantajien kustantamat, suomen kieliset, evankelisluterilaisen uskonnon 8. luokan opettajan oppaat, lukuun ottamatta kustantajia, jotka kustantavat ainoastaan sähköisiä oppimateriaaleja. Tutkimukseni osoittaa, että evankelisluterilaisen uskonnon 8.luokan opettajan oppaat sisältävät varsin paljon toiminnallisia tehtäviä. Oppaissa painottuvat keskustelu- ja tiedonhakumenetelmät, mutta ne sisältävät myös runsaasti askartelua ja käsillä tekemistä, sekä liikunnallisia menetelmiä. Sen sijaan draamaa ja pelillisyyttä on oppaissa suhteellisen vähän. Tutkimani opettajan oppaat vastaavat opetussuunnitelman tavoitteisiin toiminnallisuuden osalta melko hyvin, joskin toiminnallisten tehtävien monipuolisuus vaihtelee oppaiden mukaan. Opettajan oppaat tukevat toiminnallisuuden lisäämistä oppitunneille tarjoten valmiita ideoita opettajien käyttöön.

Tässä uskonnonfilosofian maisterintutkielmassa tutustun Edith Steinin empatiateoriaan. Tutkielman tutkimuskysymyksinä on selvittää 1) millainen on Edith Steinin käsitys empatiasta, 2) mitkä ovat keskeisimmät esteet empatian toteutumiselle siten, kuin Stein sen käsittää ja 3) onko Steinin käsitys empatiasta intentionaalisuuden muotona oikea vai ei. Tutkielman primäärilähde on Steinin esikoisteos Empatian ongelmasta vuodelta 1917. Hyödynnän myös lukuisia muiden tutkijoiden artikkeleita vastatakseni tutkimuskysymyksiini. Steinin mukaan empatia on paitsi eräs ihmisten välisen vuorovaikutuksen keskeinen osa niin myös edellytys objektiiviselle tiedonhankinnalle. Steinin kriteerit empaattiselle vuorovaikutukselle ovat erittäin tarkat, mutta hyvin perustellut. Empatia on hänen mukaansa omanlaisensa intentionaalisuuden muoto. Sen toteutumisen tiellä voi olla Minän väliaikainen kokemus tai hänen persoonallisuutensa. Edith Steinin empatiateoriassa on näkemykseni mukaan lukuisia yhtymäkohtia Emmanuel Levinasin ja Martin Buberin ajatteluun. Vertailun perusteella voi sanoa, että näkemys empatiasta intentionaalisena toimintona ei ole yksiselitteinen, vaan Steinin empatiateoria mahdollisesti sisältää sekä intentionaalisen että epäintentionaalisen komponentin ja siten ylittää fenomenologisen teorian rajat. Esitän, että Steinin empatiakäsitys pohjimmiltaan edellyttää rakkaudellista ei-tietämisen asennetta toista ihmistä kohtaan ja hetkellistä alistumista toisen hallintaan. Tällä perusteella Steinin kuvaamaa vuorovaikutusta voi perustellusti kutsua pyhäksi kohtaamiseksi.

Tutkielmassani selvitän kysymystä Ahabin aikaisen Damaskoksen kuninkaan identifioinnista. Assyrilaislähteissä hänet tunnetaan nimellä Adad-idri (Hadad-ezer), mutta Heprelaisessa Raamatussa Damaskoksen kuningas samaan aikaan on nimeltään Ben-Hadad. Lähden selvittämään, että onko kyseessä kuitenkin sama henkilö, vaikka nimet eroavat toisistaan. Toinen tutkimuskysymys koskee Heprealaisen Raamatun kuvauksia Ben-Hadad nimisistä Damaskoksen kuninkaista: kuinka monta heitä oikein on ja onko Asan aikainen Ben-Hadad sama henkilö kuin Ahabin aikainen? Tutkimuksessa on oltu jakautuneita näiden kysymysten suhteen ja erilaisia tulkintoja on esitetty myös Heprealaisen Raamatun teksteistä, joissa kuvataan näitä asioita. Tutkielmassa lähden liikkeelle assyrialaislähteistä, että mitä ne kertovat Hadad-ezeristä ja Damaskoksen kuninkaista. Tämän jälkeen käsittelen Heprealaista Raamattua ja lähinnä Kuninkaiden kirjoja liittyen Ben-Hadadeihin ja Damaskoksen kuninkaisiin. Vertaan keskenään heprealaisia ja assyrialaisia lähteitä sekä lopuksi tuon vertailuun mukaan myös aramealaiset lähteet, jotka kertovat aramealaisista hallitsijoista. Tutkielmassa käytän apuna raamattukommentaareja ja tutkimuskirjallisuutta sekä tuon esille tutkimushistoriaa tutkimuskysymyksiin liittyen. Lopuksi päädyn siihen tulokseen, että Hadad-ezer on sama henkilö kuin Ben-Hadad II. Heidän profiilinsa sopivat hyvin yhteen, ja eroavaisuudet nimissä selittyvät assyrialaisten ja länsiseemiläisten eri tavoilla nimittää aramealaisia kuninkaita. Raamatun kuvauksissa tämä kyseinen Ben-Hadad on järjestyksessään toinen, ja hänen edeltäjänsä, Ben-Hadad I vaikutti Asan aikana. Ben-Hadad III on puolestaan Hasaelin seuraaja. Hasael tuli Damaskoksen kuninkaaksi Ben-Hadad II:n jälkeen ja hän oli kuningasdynastian ulkopuolelta, mikä näkyy jollain tavalla kaikissa eri lähteissä.

Opinnäytetyöni tavoitteena on selvittää millaista hengellistä tukea sairaalapapit voivat antaa perheille, joissa vanhempi on kuollut. Tutkimuskysymykseni on: Millaisia kokemuksia sairaalapapeilla on hengellisen tuen antamisesta perheille, joissa vanhempi on kuollut? Sairaalapapit ovat tehneet työtä potilaiden ja näiden omaisten parissa jo vuosisatojen ajan, mutta koen tärkeänä nostaa tutkimuksessani esiin erityisesti vanhemman menettäneiden perheiden hengellisen tukemisen ja sen erilaiset muodot ja mahdollisuudet. Opinnäytetyöni aineisto koostuu viidestä teemahaastattelusta, jotka toteutettiin syksyllä 2022 ja alkutalvella 2023. Haastatteluihin osallistuneet henkilöt toimivat tutkimuksenteko hetkellä sairaalapappina jossakin sairaalassa jossakin päin Suomea. Sairaalapappien ollessa jo itsessään melko rajattu yhteisö, en pystynyt rajaamaan maantieteellisesti aluetta, jossa olisi työskennellyt tarpeeksi monta sairaalapappia, joilla olisi ollut kokemusta vanhemman menettäneen perheen tukemisesta. Tämän vuoksi alueeksi valikoitui koko Suomi. Kaikki haastattelut litteroitiin ja saatu aineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimukseni osoitti, että sairaalapapit mielsivät lähes kaiken perheiden kanssa tapahtuvan työn hengelliseksi tukemiseksi. Perheillä oli mitä erilaisimpia tarpeita ja sairaalapapit olivat hyvin joustavasti valmiina vastaamaan näihin tarpeisiin aina syvällisistä keskusteluista monenlaiseen käytännön apuun saakka. Tärkeänä hengellisen tuen muotona esiin nousi sairaalapappien kiireettömyys ja läsnäolo perheiden kanssa, oli sisältö papin ja perheen tapaamisessa mikä hyvänsä. Lisäksi olennaiseksi hengellisen tuen osa-alueeksi osoittautui sairaalapappien ammattitaito surevien lasten kohtaamiseen liittyen. He pystyivät neuvomaan eloon jäänyttä vanhempaa ja muita aikuisia siinä, kuinka lapselle puhutaan kuolemasta sekä siinä, että lapset olisivat suorastaan suositeltavaa ottaa mukaan katsomaan kuolleen vanhemman ruumista sekä tämän hautajaisiin. Sairaalapapit ovat kaikkia ihmisiä koskettavien suurten inhimillisten kysymysten ammattilaisia, ja heillä on ammattitaito ja tieto siitä, miten kuoleman aiheuttaman kriisin kanssa kamppailevia perheitä voidaan parhaiten tukea hengellisellä puolella. Menetyksen kohtaavia perheitä tulee aina olemaan, ja siksi on hyvin tärkeää, että tieto lisääntyy jatkuvasti siitä, miten tällaisia perheitä pystytään tukemaan mahdollisimman monipuolisesti. Jatkossa olisi tärkeää selvittää vielä erityisesti menetyksen kokeneiden lasten hengellistä tukemista. Olisi mielenkiintoista tietää esimerkiksi lasten sururyhmien hengellisen vertaistuen merkityksestä kriisistä selviämisessä ja myöhemmässä elämässä. Myös perheiden kokemuksia hengellisestä tuesta olisi hyvä tutkia. Samalla voitaisiin saada lisätietoa myös siitä, jäävätkö sairaalan ulkopuolella kuolevien henkilöiden perheet vaille hengellistä tukea, vai saavatko he sitä riittävästi ja mistä hengellinen tuki löytyy tällaisissa tilanteissa. Myös perheiden toiveita hengellisen tuen suhteen perheenjäsenen kuollessa olisi mielenkiintoista tutkia.

Tutkielma sijoittuu arabimaa Omaniin, jossa kristinusko on vähemmistöuskontona. Kansainvälisten sopimusten mukaan lapsilla on oikeus uskontoon ja uskontokasvatukseen. Omanissa kristillistä uskontokasvatusta ei ole saatavilla julkisissa ja yksityisissä kouluissa, vaan uskontokasvatuksesta vastaavat lasten vanhemmat sekä seurakunnat. Omanin kansalaisissa ei ole syntyperäisiä kristittyjä, vaan kaikki kristilliset seurakunnat mukaan lukien katolinen seurakunta on muodostettu maahan muuttaneiden siirtotyöläisten toimesta. Tässä kaupunkiteologian alaan kuuluvassa tutkielmassa kuvataan tapausesimerkkinä omanilaisessa kaupunkiseurakunnassa toteutettavaa katolista uskontokasvatusta. Uskolla on paikkansa kasvatuksessa, sillä se ohjaa kohti merkityksellistä elämää. Uskontokasvatus voidaan määritellä lyhyesti tradition siirtämiseksi. Perinteisen katolisen uskontokasvatuksen katsotaan perustuvan tomistiseen eli Tuomas Akvinolaisen opetuksista lähtevään kasvatusfilosofiaan. Katolisesta näkökulmasta uskontoon liittyy merkityksen etsinnän lisäksi erityisesti yhteisöllinen ja moraalinen ulottuvuus. Tutkimustehtävänä oli selvittää, miten uskontokasvatus toteutuu katolisessa kaupunkiseurakunnassa ja mitkä olivat uskontokasvatuksen tavoitteet. Tutkielma oli etnografisesti värittynyt laadullinen tutkimus, johon kuului noin kahden viikon kenttäjakso omanilaisessa kaupungissa paikan päällä. Tutkimuksen taustalukuja varten haastateltiin neljää Omanissa työskentelevää henkilöä, joista kaksi oli Omanin kansalaisia ja kaksi ulkomaalaista henkilöä. Tutkielman aineistoon haastateltiin viittä seurakunnassa toimivaa henkilöä, jotka olivat kaikki siirtotyöläisiä. Kenttäjakson aikana havainnoitiin yhtä messua ja muun kaupunkikontekstin havainnointien sekä keskustelujen osalta kirjattiin kenttämuistiinpanoja. Tulosten perusteella uskontokasvatuksen toteuttamiseen tapausesimerkiksi valikoituneessa seurakunnassa vaikuttivat kirkon toiminta, vanhempien toiminta ja yhteiskunnan toiminta. Uskontokasvatuksen tavoitteena olivat uskon ja moraalin muodostuminen. Tulokset ovat yhteneväisiä aiempien tutkimusten havainnoista vanhempien ja kirkon roolista uskontokasvatuksen toteuttamisen suhteen. Jatkotutkimushaasteena voitaisi toteuttaa pitempi etnografinen kenttäjakso ja laajentaa tutkimusaineistoa haastattelemalla useampia uskontokasvatuksesta vastaavia henkilöitä.

Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää haastateltavien kokemuksia Tuomasmessuun ja – yhteisöön osallistumisesta. Tutkielman viitekehyksen muodosti aiemmin tehty tutkimus aiheeseen liittyvistä ilmiöistä. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen. Aineisto kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla, johon osallistui kahdeksan haastateltavaa. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Sen tuloksena kokemukset jakaantuivat messun hengellisen sisällön kokemuksiksi, yhteisöllisyyden- ja vuorovaikutuksen kokemuksiksi ja aistikokemuksiksi. Tutkielmassa selvisi, että kokemukset ovat moninaisia ja ne painottuvat kaikilla vastaajilla laaja-alaisesti messun sisällön ja erilaisten messussa tarjolla olevien toimijuuksien kautta kuten sekä yleinen aktiivinen osallistuminen messun eri osiin että toimiminen vapaaehtoistehtävissä. Messun hengellisen sisällön kokemuksissa korostuivat erityisesti nk. esirukousjakson kokemukset. Jakso on keskeinen ja normaalista jumalanpalveluksesta selvästi poikkeava ja luonteeltaan moniosainen tapahtuma. Vas-tauksista käy selkeästi ilmi, että rukousjakso tarjoaa osallistujille runsaasti erilaisia rooleja ja osallistumisen mahdollisuuksia. Saarnan, synnintunnustuksen ja ehtoollisen osalta sisällössä kokemuksina esille nousi erityisesti saarnojen monipuolisuus, vaihtuvat saarnaajat, synnintunnustuksen tärkeys ja paikka sekä ehtoollisen mer-kityksellisyys ja jopa korostettu ensisijaisuus. Yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen kokemus tuli jollakin tavalla esille kaikissa pääluokissa joko tekemisenä tai tekemisen kokemuksena tai kannanottona osallistavaan toimintatapaan. Maallikkous yhteisön vahvuutena mainitaan aineistossa useita kertoja eri yhteyksissä. Se tulee ilmi erityisesti vapaaehtoisuuden merkitystä korostettaessa. Aistikokemuksissa esille tuli erityisesti tilan ja liikkeen sekä musiikin kokemuksia. Tuomasmessun symbolit ja merkit liittyvät monilta osin tilaan ja liikkeisiin sekä musiikkiin. Kokemuksessa vastaajat kiinnittävät huomiota kirkkorakennukseen sekä esteettisenä että toiminnoiltaan sopivana ja hyvänä kokonaisuutena. Musiikkiin liittyvät kuvaukset olivat tunnerikkaita, ikään kuin musiikki kietoisi ympärilleen sekä sanoman että ihmiset. Tulokset vastaavat pääosiltaan aiemmin tehtyjen tutkimusten tuloksia. Näyttää siltä, että Tuomayhteisön perus-tajien Tuomamessulle asettamat tavoitteet toteutuvat osallistujien kokemuksissa, ja ovat siten edelleen ajankoh-taisia ja perusteltuja.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan minkälaisia turvallisuusuhkia Helsingin juutalaisen seurakunnan naisjäsenet ovat kokeneet ja minkälaisia vaikutuksia uhilla on ollut haastateltavien sekä yhteisön toimintaan. Tutkimusaiheen konteksti on Euroopassa lisääntynyt juutalaisiin kohdistunut syrjintä, antisemitismi ja viharikollisuus sekä Helsingin juutalaisen seurakunnan kohtaama häirintä ja uhkailu, joka ilmenee muun muassa juutalaisvastaisina graffiteina, tarroina sekä uhkailupuheluina. Tutkimuksessa käytettiin laadullisia menetelmiä, jossa tutkimusaineisto kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla. Tutkielmaa varten haastateltiin kahdeksaa Helsingin juutalaisen seurakunnan naispuolista jäsentä, joilla on lapsi tai lapsia juutalaisessa päiväkodissa tai Helsingin juutalaisessa yhteiskoulussa. Haastattelujen tavoitteena oli saada syvällisempää tietoa haastateltavien kokemuksista, näkemyksistä sekä tulkinnoista, liittyen heidän kokemukseen turvallisuudesta juutalaisen seurakunnan jäsenenä sekä vanhempana. Haastattelut litteroitiin ja analysoitiin aineistolähtöisesti. Haastatteluissa korostuivat yksilölliset kokemukset turvallisuusuhista sekä juutalaisen yhteisön turvallisuustilanteesta, osan kokiessa uhkia ja turvattomuutta enemmän kuin toisten. Yksilön kokemukseen yhteisön ja sen jäsenten turvallisuudesta näytti vaikuttavan haastateltavien tausta sekä aiemmat kokemukset. Tutkimuksen keskeiset tulokset osoittavat, että viharikosten ja uhkien pelolla voi olla psykologisia vaikutuksia, jotka voivat vaikuttaa turvallisuuden eteen tehtyihin toimiin tai toimien harkitsemiseen. Erilaisten turvallisuusuhkien pelko kasvoi muun muassa juhlapyhien aikaan tai kansainvälisten tapahtumien seurauksena, jolloin turvallisuuden kokemus sitoutui myös laajemmassa kontekstissa muualla maailmassa tapahtuneisiin terroristisiin iskuihin. Juutalaisten globaali turvattomuus heijastui siten yksilöiden kokemuksiin turvallisuudesta sekä yhteisön varautumisesta. Haastatellut naiset olivat esimerkiksi rajoittaneet juutalaisten symbolien käyttöä ja harkitsevaisia missä tilanteissa he tuovat juutalaisen identiteettinsä esiin. Uhkien pelko ei kuitenkaan rajoittanut naisten käymistä seurakuntakeskuksessa. Tämän tutkielman tulokset antavat viitteitä siitä, ettei juutalaisiin kohdistunutta syrjintää, viharikollisuutta tai antisemitismiä voida jatkossakaan sivuuttaa ilmiönä Suomessa.

Tässä tutkielmassa tarkastelen sitä, miten 18–25-vuotiaat korkeakouluopiskelijat ovat ylläpitäneet ja vahvistaneet elämän merkityksellisyyden kokemustaan COVID-19-kriisin aikana 2020–2021. Lähestyin merkityksellisyyden käsitettä Frank Martelan ja Michael Stegerin (2016) kolmiosaisen teorian avulla, jossa merkityksellisyys on jaettu kolmeen eri kategoriaan: johdonmukaisuus (coherence), tarkoitus (purpose) ja merkitys (significance). Merkityksellisyyden käsite on melko abstrakti, minkä vuoksi lähestyin sitä myös ilon ja toivon lähteiden sekä hyvinvoinnin ja voimavarojen kautta. Korona-aika oli elämää mullistava kriisi, jolloin merkityksellisyyden kokemus ja siihen kietoutuvat hyvinvoinnin, ilon sekä toivon teemat olivat koetuksella. Tämän vuoksi on mielekästä tutkia sitä, miten merkityksellisyyttä on ylläpidetty ja vahvistettu kriisiaikana. Merkityksellisyyden lähteitä tutkimalla voidaan löytää tärkeitä yksilön merkityksellisyyden kokemusta ja hyvinvointia tukevia tekijöitä. Toteutin tutkimuksen kvalitatiivisella aineistonkeruumetodilla e-lomakkeella tehdyn haastattelun kautta. Aineisto koostui yhteensä 40 vastaajasta. Analysoin vastaukset teoriaohjaavan sisällönanalyysin mukaisesti käymällä vastaukset ensin läpi aineistolähtöisesti ja sen jälkeen peilaamalla niitä teoriaan (Martela & Steger, 2016). Tuloksista välittyi kuva siitä, että korona-aika oli ollut monelle vastaajista haastavaa ja kuormittavaa aikaa. Tulokset osoittivat kuitenkin sen, että kriisiajasta huolimatta vastaajat olivat löytäneet monia merkityksellisyyttä ylläpitäviä ja vahvistavia asioita. Tärkeimpinä näistä nousivat esiin kuulumisen tunne ja rutiineista kumpuava johdonmukaisuuden tunne. Läheiset ihmissuhteet kannattelivat merkityksellisyyden tunnetta merkittävästi kriisin keskellä. Siitä huolimatta, että opiskelu kuormitti monia vastaajista, opinnot olivat silti erittäin tärkeä johdonmukaisuuden tuoja ja merkityksellisyyden lähde korona-aikana.

Tutkimuksessani selvitän evankelis-luterilaisen kirkon sairaalapappien kokemuksia työnsä hengellisyydestä. Tutkimustehtävääni lähestyn kolmen kysymyksen näkökulmasta: 1. Mitä sairaalapapit mieltävät hengellisyyden sairaalansielunhoitotyössä olevan? 2. Millä tavoin vastaajat kokevat hengellisyyden näkyvän heidän itse tekemässään sairaalasielunhoitotyössä? 3. Miten sairaalapapit tunnistavat hengellisen tuen tarpeen ja miten sairaalapapit kokevat hoitohenkilökunnan tunnistavan hengellisen tuen tarpeen? Työtäni ohjaavana teoreettisena viitekehyksenä toimii kirkon sairaalasielunhoidon palvelulupaus, joka pohjautuu sairaalapapin ydinosaamiskuvaukseen.Toisena tärkeänä lähtökohtana on sairaalasielunhoidon periaatteet. Tutkimusaineiston keräsin laadullisin menetelmin. Haastattelin kahdeksaa sairaalassa päätoimisena työskentelevää sairaalapappia teemahaastattelun menetelmin. Haastateltavat sairaalapapit olivat eri puolilta Suomea neljän eri hiippakunnan alueelta. Tutkimusaineiston analyysiin käytin laadullista sisällönanalyysia. Tutkimuksen analyysia ohjaa kolme teemaa, jotka nousevat haastattelurungosta.Tutkimukseni mukaan sairaalapapit kokevat hengellisyyden sairaalasielunhoitotyössä uskontoon ja vakaumukseen liittyvänä. Papin työtä pidetään hengellisenä työnä, joka haastateltavien mukaan toteutuu sairaalapapin työssä. Tuloksissa ilmenee, että sairaalapapin työssä hengellisyys on läsnä pappeudessa itsessään sekä Jumalan läsnäolona kaikessa tekemisessä ja kohtaamisissa. Jumalan läsnäoloa tarkennettiin helpommin selitettäväksi hengellisten apuvälineiden käytön yhteydessä ehtoollisen jakamisessa, rukoilussa, rukoushetkissä, virsien laulamisessa sekä Raamatun lukemisessa. Sairaalapapeilla on kokemus, että heitä arvostetaan sairaalassa ja heidän apuaan ja tukeaan hyödynnetään, jos hoitohenkilökunnalla on riittävästi tietoa heidän palveluistaan. Pääsääntöisesti hoitohenkilökunta koetaan osaavana hengellisen tuen tarpeen tunnistamisessa, mutta haasteitakin sanoitetaan. Sairaalamaailman haasteet ovat samoja kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. Haasteena nähdään maallistuminen, joka vie hengellistä elämää kauemmaksi ihmisten arjesta sekä moniuskontoinen seurakunta sairaalassa.