Browsing by discipline "Dogmatik"

Augustinus perusteli määrittelemäänsä alkusyntioppia ennen kaikkea Paavalin Roomalaiskirjeen jakeilla 5:12-21. Augustinuksen tulkintaa Paavalin sanoista on kuitenkin kritisoitu, ja samalla pitkään sekä katolisessa että protestanttisessa teologiassa hallinnut augustinolainen opetus alkusynnistä on voimakkaasti kyseenalaistettu. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko alkusyntioppi – sellaisena kuin Augustinus sen määrittelee – todella peräisin Paavalilta, vai onko se vain tulos Augustinuksen virheellisestä tulkinnasta Roomalaiskirjeen jakeista 5:12-21. Tutkimus jakautui eksegeettiseen ja systemaattiseen analyysiin. Paavalin tausta juutalaisena oppineena näkyy katkelmassa (Room.5:12-21) viittauksena lankeemiskertomukseen ja Aadamiin, joten ulotin eksegeettisen analyysin tutkittavan tekstikohdan lisäksi aihetta koskeviin Vanhan testamentin teksteihin ja Vanhan testamentin apokryfikirjoihin. Roomalaiskirjeen jakeiden 5:12-21 alkutekstin tekstikriittinen tutkimus tarjosi vertailukohdan Augustinuksen myöhäisemmälle tulkinnalle katkelman sisällöstä. Systemaattisessa analyysissä tutkin Augustinuksen alkusyntiopin historiallista kontekstia, opin sisältöä, ja augustinolaisen alkusyntiopin merkitystä kristillisessä elämässä. Käytin apunani Augustinuksen omia tekstejä, dogmatiikan kokoelmateoksia ja aikaisempaa Augustinus- ja syntitutkimusta. Augustinus, joka ei hallinnut kreikkaa riittävästi, perusti tulkintansa tekstikohdasta Room. 5:12-21 virheelliseen latinankieliseen käännökseen. Tämän käännösvirheen myötä Paavali näytti puhuvan jokaisen ihmisen syyllisyydestä Aadamin syntiin. Vaikka Augustinuksen alkusyntiopille löytyi tukea monista Raamatun kertomuksista, joissa esi-isän tila ja usko vaikuttivat ihmissuvun kohtaloissa, niin Roomalaiskirjeen jakeissa 5:12-21 sille ei ole perustetta. Paavali ei suoranaisesti kieltänyt Aadamilta perittyä syntisyyttä, kuten hän ei ylipäätään analysoinut synnin alkuperää tai leviämistä maailmassa. Paavalin tavoitteena oli korostaa Genesiksen ilmoituksen ja Kristuksen välistä suhdetta, ja jumalattoman vanhurskauttamista uskon kautta. Ensimmäisen synnin merkitys on kuitenkin ainutlaatuinen. Sen myötä menetettiin täydellinen harmonia, jota ei pysty täysin palauttamaan. Paavali sanoi, että ihmiset kuolivat Aadamin synnin seurauksena. Ihmisen vieraantuneisuus ja ero Jumalasta johtuu Aadamin synnistä, ja ihminen tekee syntiä Jumalan elämästä erilliseen maailmaan syntymisen vuoksi. Roomalaiskirjeen teksti tukee alkuperäisen kuoleman, ei niinkään alkuperäisen synnin, ajatusta.

Pro gradu -tutkielmassani analysoin kirkkoisä Augustinuksen (354–430) imago Dei-käsitystä ja siihen liittyviä nykyteologian määrittelyjä, erityisesti suhteessa luonnontieteen ja teologisen antropologian kysymyksenasetteluihin. Augustinuksen imago Dei -käsitys pitää sisällään keskeisiä dogmatiikkaan liittyviä, trinitaarisia ja kristologisia teemoja aina luomisesta syntiin lankeemukseen ja lunastukseen. Luonnontieteet ovat 1800-luvulta lähtien muodostuneet haasteeksi kristinuskon Pyhien tekstien ilmoitukselle, erityisesti luomisopin näkökulmasta. Raamatun luomiskertomuksen narratiivi tulkitaan nykyteologian valossa pääsääntöisesti allegorisena, ei-historiallisena kuvauksena, mutta jo patristisen aikakauden teologit joutuivat puolustamaan raamatullista luomiskäsitystä ja sen historiallisuutta. Augustinuksen imago Dei -käsitys on eksplisiittisesti trinitaarista ja kristologista, kytkeytyneenä soteriologiaan. Ihminen on luotu kolminaisuuden kuvaksi, mutta triniteetin persoonista vain inkarnoitunut Jumalan poika, Jeesus Kristus on imago Dei:nä samanarvoinen. Ihmisen mieli edustaa trinitaarista imagoa, muistia, ymmärrystä ja tahtoa, mutta vain analogiana. Triniteetti on kolmessa persoonassa Yksi, täydellisessä harmoniassa ja samanarvoisina, rakkauden liitossa, jonka Pyhä Henki vahvistaa. Tämän opetuksen, mistä koko laki ja profeetat riippuvat, käskyn rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä niin kuin itseään, toi esimerkillään Jeesus Kristus, välimies ja näkymättömän Jumalan kuva. Jumala johdattaa syntiin langenneen ihmiskunnan takaisin yhteyteensä Poikansa kautta. Häneen uskomalla, sydämiin vuodatetun Pyhän Hengen kautta, ihmiset uudistuvat lopulta saman kuvan kaltaiseksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Nyt näkemällä kuvastimen läpi epäselvästi, mutta kerran iankaikkisuudessa kasvoista kasvoihin. Augustinukselle Pyhät tekstit olivat ensisijainen auktoriteetti tutkittaessa Jumalan luomistyötä. Mooseksen kirjat oli pyrittävä tulkitsemaan ensisijaisesti kirjaimellisina ja hän kannusti luomistyön tutkimiseen. Augustinus kritisoi oman aikansa akateemikkoja, jotka pyrkivät sopeuttamaan Raamatun tulkinnan tieteen uusimpiin teorioihin, etenkin jos se tapahtui Pyhien tekstien kustannuksella. Luominen oli Augustinukselle teologinen ja filosofinen konstruktio, sekä henkilökohtaisen uskonelämän keskeinen kysymys. Taustalla vaikutti henkilökohtaiset kokemukset Manikealaisten uskonlahkosta ennen kristityksi kääntymistään. Manikealaiset kiistivät Genesiksen auktoriteetin ja heidän maailmankuvansa pohjautui gnostilaiseen dualismiin. Augustinuksen rationes seminales -käsityksen mukaan Jumalan kuuden päivän luomistyö tapahtui ensin primääristen siemensyiden kautta, jolloin koko luomistyö tuli täydelliseksi. Tämän jälkeen luomistyö jatkui yhä tähän päivään asti sekundaaristen syiden kautta, aktivoituen sopivina ajankohtina. Nyt kyseessä on hallinnoiva luomistyö, jossa seitsemännen päivän lepo ja luomistyö jatkuu samanaikaisesti, koska Jumala itse on oma leponsa. Nykyteologiassa teistisen evoluution käsitettä yritetään legitimoida Augustinuksen siemensyiden avulla. Kyseessä on eräänlainen synteesi biologisesta evoluutiosta ja luomiskertomuksen allegorisesta tulkinnasta, jossa teistinen toimija kuitenkin operoi yliluonnollisella tasolla. Kyseessä on virheellinen tulkinta, sillä Augustinuksen mukaan uusia lajeja ei syntynyt ensimmäisen luomisen jälkeen ja ensimmäiset yksilöt luotiin kukin oman lajinsa ja siemenensä mukaan. Ihmistä ei luotu lajinsa mukaan, koska ei ole olemassa erityisiä ihmislajeja. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mieheksi ja naiseksi. Augustinuksen antropologia liittyy luomisen teemaan ja on painotukseltaan kristologista. Ensimmäisten vanhempien syntiinlankeemuksen jälkeen osittain rikkoutunut imago Dei tarvitsi uudistusta, mikä tapahtui Jeesuksen sovitustyön kautta, Hänen, joka on näkymättömän Jumalan kuva (Kol.1:15).

Tutkielmassani pyrin systemaattista analyysiä hyödyntäen selvittää Hexaemeronien ja creatio ex nihilo -opin yhteyttä, ja niiden tehtävää filosofien teorioiden ja harhaoppien vastustajina. Basileioksen ja Ambrosiuksen Hexaemeronit ovat kuuden luomisen päivän kommentareja, saarnoja, jotka puolustavat oikeaa opetusta Jumalasta ja luomista tyhjästä, creatio ex nihilo -oppia. He vastustavat aikansa ja kulttuurinsa filosofisia teorioita; kuten platonismia, aristotelismia ja pythagoralaisuutta, sekä uskonnollisia harhaoppeja; kuten gnostilaisuutta sen eri muodoissaan, kristologisia harhoja kuten areiolaisuutta ja anomoiaaneja sekä pneumatomakkeja vastaan. He myös vetävät rajaa kristinuskon ja juutalaisuuden välille vastustaen juutalaisten filosofien, erityisesti Filonin tekstejä. Hexaemeronien tavoitteena on myös Raamatun ilmoitukseen vedoten suunnata kristillisen seurakunnan huomio Jumalan suuruuden, pyhyyden ja hyvyyden kunnioittamiseen kaikessa luomakunnassa, sekä esittämään Raamatun mukaista kosmologiaa. Niiden ote on doksologinen ja pyhään ihmettelyyn pyrkivä. Tärkeä kiistakysymys oli luomakunnan status; onko maailma ja materia paha, pahan demiurgin tekemänä, vai hyvä, hyvän Jumalan luomana. Ihmisen asemasta opetettiin sitä, että ihminen on luomakunnan pää, miehesi ja naiseksi luotu, Jumalan kuva, joka sijaitsee hänen sielussaan. Tärkeitä filosofisia termejä, joihin filosofinen debatti kulminoitui, olivat ”alussa”, jolla ilmaistiin Jumalan luoneen kaiken suvereenisti ja ex nihilo, pelkällä käskysanallaan, ”taivas ja maa”, jotka tulkittiin kirjaimellisesti ja jotka julistavat Jumalan kunniaa omalla paikallaan ja toimivat Jumalan asettamina ajan merkkeinä, sekä ”valo ja pimeys”, jotka tulkittiin myös konkreettisesti eikä mystisesti, puolustaen Jumalan luovan vain hyvää ja kieltäen pahuuden itsenäisen olemuksellisen olemassaolon. Kuten pimeys on valon puutetta, on pahuuskin hyvyyden vääristymää. Kolmanneksi Hexameronit ja kristillinen creatio ex nihilo -oppi puolustaa opetusta Jumalan ykseydestä (monoteismi), kolmiykseydestä (triuniteetti), Kristuksen persoonasta ja työstä (kristologia) sekä Pyhästä Hengestä (pneumatologia). Näitä opinkohtia puolustettiin vastoin filosofeja ja harhaoppeja, jotka kielsivät joko Jumalan olemuksen hyvänä, ainoana ja kaikkivaltiaana, tai jonkun persoonan (yleensä Pojan tai Hengen) tosi jumaluuden.

Tutkielmassa tarkastellaan (Pseudo-)Dionysios Areopagitan ajattelua. Tutkimustehtävänä on selvittää Dionysioksen symboliteorian rakenne. Tutkimusmetodina toimii systemaattinen analyysi: tekstianalyysin tavoitteena on löytää keskeiset käsitteet ja niiden väliset suhteet. Tutkielman keskeisenä käsitteenä toimii symboli, jota tarkastellaan aistisen, ajateltavan ja jumaluuden välisessä suhdekentässä. Muita keskeisiä käsitteitä ovat kuva ja arkkityyppi, paradigma ja partisipaatio, teologia, myöntäminen ja kieltäminen, mystinen yhtymys ja jumalallinen valo. Lisäksi tarkastellaan ihmisen kognition toimintaa sekä disciplina arcani -käytännön perusteluita. Analyysissä osoittautuu, että jumaluuden ja olevan (aistisen ja ajateltavan) suhde jäsentyy prokloslaisen vertikaalisen kausaliteetin kautta. Syy on aina enemmän kuin seuraus. Arkkityyppi ja kuva ovat prototyyppisiä esimerkkejä syystä ja seurauksesta. Arkkityyppi suhtautuu kuvaan ollen sen paradigma, esikuva - kuva suhtautuu arkkityyppiinsä pyrkien sen partisipaatioon, kaltaisuuteen. Symboli on aistisessa hahmossa esitetty ajateltava merkitys. Merkitys toimii hahmon määrittäjänä ja hahmo toimii merkityksen paljastajana. Symbolit ovat tietoisen muovaamisen seurauksena artifisiaalisia, mutta niiden suhde merkitykseensä on luonnollinen ja reaalinen. Symbolin rakenne aistisen ja ajateltavan yhdistelmänä korreloi ihmisen olemukseen aistivana ja ajattelevana. Ihmisen kognitiiviset sielunkyvyt vaativat toimiakseen symboleita. Ne aloittavat toimintansa aistimuksesta ja jatkavat abstraktion avulla diskursiivisen järjen päättelyyn ja siitä edelleen kontemplatiiviseen ymmärrykseen. Jumala on kaiken syynä myös ihmisen ontologinen päämäärä - kognitiivisten kykyjen käyttäminen on Jumalaan palaamista. Jumalan kohdalla kontemplaatiota korkeampana (ei-)kognitiivisena kykynä on mystinen yhtymys - mieli tajuaa, ettei voi saavuttaa käsitettävyyden ylittävää Jumalaa ja lopettaa toimintansa tässä lakkaamisessa Jumala lahjoittaa mystisen yhtymyksen, ei-tiedon. Jumalan ilmaiseminen tapahtuu kaltaisuuksien tai erilaisuuksien kautta rationaalisena ilmaisuna tai erilaisten kaltaisuuksien kautta symbolisena ilmaisuna. Katafaattinen ja apofaattinen teologia lähestyvät Jumalaa rationaalisesti. Symboli on kaltaisuuden ja erilaisuuden, kätkemisen ja paljastamisen jänitteinen yhdistelmä. Symbolinen teologia on saranakohta, jossa katafaattinen teologia muuttuu apofaattiseksi ja aloittaa anagogian, kognitiivisten kykyjen nousun. Jumalallinen valo on Jumalan läsnäoloa kognition mahdollistajana ja sen viimekätisenä sisältönä. Symbolit ovat ennen kaikkea raamatullista, aistisuuteen pohjautuvaa puhetta tai liturgisia esineitä ja toimintoja. Symbolit välittävät jumalallista valoa. Ymmärryksen välittäjinä ne mahdollistavat ihmisen korkeimpien kykyjen käyttämisen ja mystisen yhtymyksen. Niiden funktio on lopulta soteriologinen. Disciplina arcani - esimerkiksi kastamattomien sulkeminen pois ehtoolliselta - suojelee uskottomia liian kirkkailta symboleilta ja siten hengelliseltä sokeudelta.

Tämän tutkielman tehtävänä oli selvittää, millainen rooli Jumalan sanan elävällä ja voimallisella luonteella on F.G. Hedbergin teologiassa. Huomiota kiinnitettiin erityisesti siihen, millä tavalla Hedberg ymmärtää Jumalan sanan toimivan subjektina, joka saa aikaan vaikutuksia ympärillään. Tutkielmassa selvitettiin myös, millaisia välineitä käyttäen Jumalan sana, Hedbergin mukaan, saa em. vaikutuksia aikaan. Metodina käytettiin systemaattista analyysiä. Tutkielman lähteenä olivat Hedbergin teokset Uskonoppi autuuteen ja Baptismens wederläggning och Det heliga Dopets försvar, sekä hänen dogmaattisista artikkeleistaan koostettu Den enda salighetens wäg. Näiden teosten ohella lähteinä käytettiin suomennoksia Hedbergin lyhyestä kirjeestä vanhemmilleen: ”Autuuden tie”, sekä hänen lähettämästään kirjeestä Evankeliumiyhdistyksen hallitukselle vuonna 1884. Tutkielman toisessa luvussa tehtiin selkoa elävän ja voimallisen sanan käsitteestä Raamatussa, Lutherilla sekä modernissa teologiassa. Kolmannessa luvussa analysoitiin elävää ja voimallista sanaa lähdeteoksissa. Neljännessä luvussa esitettiin synteesi tehdystä analyysistä ja esiteltiin Hedbergin ymmärrys elävästä ja voimallisesta sanasta. Viidennessä luvussa esitettiin lyhyt tiivistelmä tutkielman päätuloksista. Tutkimuksessa kävi ilmi, että F.G. Hedbergille Jumalan sana on aktiivinen ja toimiva subjekti, joka asettaa ihmisen toiminnan kohteeksi. Jumalan sana saa aikaan niin synnintuntoa ja kauhua kuin rauhaa ja vanhurskauttakin. Jumalan sanan vaikutukset jakaantuvat kahtia lain ja evankeliumin vaikutuksiin. Lain sana saa aikaan synnintuntoa ja osoittaa ainoastaan Jumalan tahtoa ja vaatimuksia. Evankeliumin sana synnyttää ja ylläpitää uskon, antaa anteeksiantamuksen ja vaikuttaa oikeaa elämää. Lain ja evankeliumin sana tulevat ihmisen luo erilaisten välineiden kautta. Nämä välineet ovat saarna, kaste, ehtoollinen ja rippi. Saarna on ihmisen ulkoa päin tulevaa Jumalan sanan julistusta. Tavoittaakseen ihmisen sydämen vaatii saarna jonkinlaista kielellistä kykyä ymmärtää sanat, joihin Pyhä Henki on saarnassa kätkeytynyt. Kasteessa Jumalan sana on yhdistyneenä veteen ja ehtoollisessa leipään ja viiniin. Kaste on annettu erityisesti pienten lasten armonvälineeksi, sillä he eivät voi ymmärtää sanaa saarnan välineessä. Rippi on kirkon virkaan liitetty erityinen evankeliumin sanan julistus. Viran julistama synninpäästö tulee uskoa, kuin sen julistaisi itse Jumala.

The purpose of my research is to inquire into the essence and activity of God in the legendarium of the English philologist and writer J.R.R. Tolkien (1892-1973). The legendarium, composed of Tolkien’s writings related to Middle-earth, was begun when he created two Elvish languages, Quenya based on Finnish, Sindarin based on Welsh. Tolkien developed his mythology inspired by Germanic myths and The Kalevala. It is a fictional ancient history set in our world. The legendarium is monotheistic: God is called Eru ‘The One’ and Ilúvatar ‘Father of All’. Eru is the same as the Christian God, for Tolkien wanted to keep his tales consistent with his faith. He said his works were Christian by nature, with the religious element absorbed into the story and the symbolism. In The Silmarillion, set in the primeval ages of Middle-earth, the theological aspects are more conspicuous, while in The Lord of the Rings, which brings the stories to an end, they are mostly limited to symbolic references. The legendarium is unified by its realistic outlook on creaturely abilities and hope expressing itself as humbly defiant resistance. ”The possibility of complexity or of distinctions in the nature of Eru” is a part of the legendarium. Eru Ilúvatar is Trinitarian, as per Tolkien’s faith. Without contextual qualifiers, Eru seems to refer to God the Father, like God in the Bible. Being the creator who dwells outside the world is attributed to Him. The Holy Spirit is the only Person of the Trinity bestown with names: the Flame Imperishable and the Secret Fire. When Eru creates the material world with His word, He sends the Flame Imperishable to burn at the heart of the world. The Secret Fire signifies the Creative Power that belongs to God alone, and is a part of Him. The Son, the Word, is not directly mentioned, but according to one writing Eru must step inside the world in order to save it from corruption, yet remain outside it at the same time. The inner structure of the legendarium refers to the need for a future salvation. The creative word of Eru, “Eä! Let these things Be!”, probably has a connection with the Logos in Christianity. Thus we can find three “distinctions” in Eru: a Creator who dwells outside the world, a Sustainer who dwells inside it and a Redeemer who shall step inside it. Some studies of Tolkien have claimed that Eru is distant and remote. This seems to hold water only partially. Ilúvatar, the Father of All, has a special relation with the Eruhíni, His Children, the immortal Elves and the mortal Men. He communicates with them directly only through the Valar, who resemble archangels. Nevertheless, only the Children of Eru can fight against evil, because their tragic fortunes turn evil into good. Even though religious activities are scarce among them, the fundamental faith and ultimate hope of the “Free Peoples” is directed towards Eru. He is present in the drama of history as the “Author of the Story”, who at times also interferes with its course through catastrophes and eucatastrophes, ‘good catastrophes’. Eru brings about a catastrophe when evil would otherwise bring good to an end, and He brings about a eucatasrophe when creaturely strength is not sufficent for victory. Victory over corruption is especially connected with mortal Men, of whom the most (or least) insignificant people are the Hobbits. However, because of the “primeval disaster” (that is, fall) of Mankind, ultimate salvation can only remain open, a hope for the far future.

Vatikaanin II kirkolliskokouksessa katolinen kirkko avautui ekumeeniselle liikkeelle. Pian kirkolliskokouksen jälkeen aloitettiin kansainvälisen tason luterilais-katolinen dialogi. Kun vuonna 2017 dialogin käynnistymisestä on kulunut 50 vuotta ja samalla vietetään reformaation 500. merkkivuotta, on tärkeää kysyä, mitkä asiat vielä erottavat luterilaisia ja katolilaisia. Usein käsitystä kirkon virasta on pidetty yhtenä merkittävimmistä kirkkojen välisistä haasteista. Tässä tutkielmassa selvitetään, millainen käsitys kirkon virasta on kansainvälisessä luterilais-katolisessa dialogissa. Tutkielmassa pohditaan myös, mitä merkitystä tällä ymmärryksellä on kirkkojen välisille suhteille. Tutkielman lähteinä ovat asiakirjat Church and Justification, Apostolicity of the Church sekä From Conflict to Communion. Metodina käytetään systemaattista analyysia. Aiheen käsittely jakautuu tutkielmassa kolmeen päälukuun (luvut 2-4). Luvut kaksi ja kolme käsittelevät viran perustaan liittyviä keskeisiä kysymyksiä ja luku neljä viran saamiin muotoihin ja rakenteisiin liittyviä näkökohtia. Luvussa kaksi käsitellään viran suhdetta evankeliumin julistamisen tehtävään. Luvussa kolme tutkitaan viran asetusta sen perustana. Neljännessä luvussa käsitellään dialogissa haastaviksi koettuja kysymyksiä viran kolmijaosta, piispuudesta ja apostolisesta suksessiosta. Toisessa luvussa selvisi, että evankeliumin julistaminen nähdään dialogissa viran keskeisimpänä tehtävänä. Virka nähdään evankeliumin palvelijana ja pappeuden nähdään perustuvan evankeliumin julistamisen tehtävään. Evankeliumilla nähdään olevan virkaan nähden kriteeriluonne. Periaate evankeliumin ensisijaisuudesta suhteessa virkaan on toiminut dialogissa laajasti strukturaalisena prinsiippinä. Dialogin molemmat osapuolet ovat voineet löytää periaatteen omasta perinteestään ja se on siten toiminut ekumeenisena avaimena keskusteluissa. Kolmannessa luvussa selvisi, että luterilaiset ja katolilaiset näkevät viran perustuvan Kristuksen asetukseen. Viran näkeminen kirkolle konstitutiivisena on luterilaisia ja katolilaisia yhdistävä tekijä. Viran asetuksen merkityksen korostamisen ei nähdä olevan vastakkainen sen kanssa, että viran nähdään perustuvan myös evankeliumin julistamisen tehtävään. Neljännessä luvussa selvisi, että luterilaiset ja katolilaiset tulkitsevat periaatetta evankeliumin ensisijaisuudesta eri tavalla. Luterilaiset katsovat, että evankeliumin ensisijaisuuden pohjalta katolinen kirkko voisi tunnustaa luterilaisen viran. Katolilaiset ovat katsoneet, että tärkeitä teologisia teemoja ei voida ohittaa evankeliumin ensisijaisuuden perusteella. Dialogia tarvitaan yhä erityisesti viran kolmijaosta, piispuudesta ja apostolisesta suksessiosta.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on analysoida Fredrik Modéuksen kirkkokäsitystä vuonna 2015 suhteessa Ruotsissa vaikuttaviin kirkkokäsityksiin. Tutkimuksen ensisijaisena lähteenä on Modéuksen väitöskirja Gudstjänstgemenskap i folkkyrkan – Ett studium av gudstjänstgemenskapens identitet och ställning i Svenska kyrkan (2015) ja toissijaisina lähteinä Modéuksen aikaisemmat teokset. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen teologianhistoriallisessa taustaluvussa esitellään ruotsalaisessa kirkkokeskustelussa vaikuttavia kirkkokäsityksiä. Tällaisia kirkkokäsityksiä ovat kansankirkko armonvälineinstituutiona, kollektiivisesti orientoitunut luomisteologinen kansankirkkoajatus, palveluorientoitunut kansankirkkonäky, kansankirkko armonvälineitä jakavana yhteisönä, feministisesti määrittynyt kansankirkkonäky sekä kansankirkkoon kriittisesti suhtautuvien yhteisöllinen kirkkokäsitys. Tutkimuksen pääluvuissa Modéuksen kirkkokäsitystä analysoidaan suhteessa näihin kirkkokäsityksiin. Modéuksen kirkkokäsityksen taustalta keskeisenä käsitteenä hahmottuu varhaiskristittyjen käyttämä ekklesian käsite. Käsite pitää sisällään kolme ulottuvuutta: kokoontumisen ilmiön, paikallisen yhteisön sekä paikallisen ylittävän yhteisön ulottuvuudet. Nämä ulottuvuudet hahmottuvat Modéuksen kirkkokäsitystä jäsentävinä tekijöinä. Varhaiskristittyjen ekklesia-tradition mukaisesti Modéuksen kirkkokäsityksessä armonvälineiden ympärille kokoontuvalla paikallisella jumalanpalvelusyhteisöllä on keskeinen rooli. Tällaiseen yhteisöön ja siinä läsnä olevaan Kristukseen ankkuroituu Modéuksen ajatuksissa kirkko niin paikallisena kuin paikallisen ylittävänä yhteisönä. Paikalliseen jumalanpalvelusyhteisöön ankkuroituva kirkko hahmottuu lopuksi Modéuksen ajatuksissa vielä osallisena Jumalan missiossa, jossa Jumala vie koko ihmiskuntaa kohti valtakuntaansa. Suhteessa erilaisiin Ruotsissa vaikuttaviin kirkkokäsityksiin Modéuksen kirkkokäsitys viittaa tutkielman perusteella selkeästi kohti yhteisöllisiä kirkkokäsityksiä. Yhteisöllisistä kirkkokäsityksistä Modéuksen kirkkokäsityksellä on selkeitä yhtymäkohtia sekä kansankirkkoon kriittisesti suhtautuvien yhteisöllisen kirkkokäsityksen että kansankirkon armonvälineitä jakavana yhteisönä hahmottavaan käsityksen kanssa. Myös feministisesti määrittyneen kansankirkkonäyn suuntaan löytyy viitteitä. Sen sijaan suhteessa sekä kansankirkon armonvälineinstituutiona hahmottavien kirkkokäsitykseen että palveluorientoituneeseen kansankirkkonäkyyn Modéuksen ajatukset ovat aika kaukana.

Tutkielmassa selvitetään, miten Yhdysvalloissa v. 1830 järjestäytynyt Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (MAP-kirkko, mormonit) ymmärtää juutalais-kristillisen käsityksen, jonka mukaan ihminen on luotu ad imaginem Dei. Koska käsitteet imago Dei ja deifikaatio liittyvät yhteen niin mormonismissa kuin ns. perinteisessä kristinuskossakin, tutkielma on samalla selvitys mormonien jumalallistumiskäsityksen nikealaisesta paradigmasta poikkeavista piirteistä. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi, jonka avulla pyritään avaamaan mormonien imago Dei -käsitystä strukturoivat metafyysiset uskomukset ja rakenteet. Mormonien imago Dei -käsitystä myös verrataan yksityiskohtaisesti nikealaiseen imago Dei -teologiaan ja erityisesti Martin Lutherin imago Dei -teologiaan. Tutkielman lähteinä käytetään MAP-kirkossa keskeisinä ja arvovaltaisina pidettyjä opetusjulkaisuja ja opillisia selontekoja, joista osa on moderneja ja osa klassisia. Näitä ovat mormonismin perusteita käsittelevä oppikirja Gospel Principles (2009), MAP-kirkon perustaneen Joseph Smithin pitämät, Jumalan olemusta käsittelevät saarnat The King Follett Discourse (1844) ja The Sermon in the Grove (1844) sekä MAP-kirkon ylimmän johdon opilliset julkilausumat The Origin of Man (1909), The Father and the Son (1916), ”Mormon” View of Evolution (1925) ja The Family (1995). Oppi Jumalan kaltaiseksi tulemisesta on mormonismissa yhtä keskeinen kuin Lutherin teologiassa. Deifikaation luonteen, toteutumisajankohdan ja metafyysisen perustan mormonismi näkee kuitenkin radikaalisti eri tavalla kuin Luther. Keskeisiä syitä tähän ovat mormonismin finiittinen ja antropomorfinen jumalakäsitys sekä pelagiolainen ja ei-mystinen pelastuskäsitys ja niihin liittyvät epätraditionaaliset käsitykset luomisesta, lankeemuksesta, sovituksesta ja uskosta sekä ihmisen ontologisesta asemasta ja ratkaisuvallasta coram Deo. Mormonismin mukaan ihminen on luotu Isä Jumalan ja hänen puolisonsa kuvaksi, eikä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kuvaksi, kuten Lutherin teologiassa. Mormonismi käsittää Jumalan eli ”taivaallisen Isän” ruumiilliseksi, perheelliseksi ja lisääntymiskykyiseksi olennoksi, jolla on ”taivaalliseksi Äidiksi” kutsuttu jumalallinen puoliso. Ihminen puolestaan on näille ”taivaallisille Vanhemmille” pre-eksistenssissä syntynyt ”henkilapsi”, joka on inkarnoitunut maan päälle suorittamaan Jumalalta saamaansa tehtävää kehittyä kohti jumalallisten vanhempiensa kaltaisuutta. Tätä tarkoitusta varten henkilapsi-ihmisen on otettava vastaan MAP-kirkon julistama evankeliumi ja noudatettava sen lakeja ja toimituksia, joihin kuuluu mm. MAP-kirkon opetuksen mukaisen avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen. Mikäli MAP-kirkon jäsen noudattaa ”evankeliumin periaatteita” riittävän kuuliaisesti koko elämänsä ajan, hänet katsotaan viimeisellä tuomiolla kelvolliseksi palaamaan Jumalan luokse ja tulemaan kaikessa Jumalan ja hänen puolisonsa kaltaiseksi eli saamaan ”korotus”. Korotetut ihmiset ovat ylösnousseita jumalia, jotka elävät Jumalan luona ikuisesti iankaikkisina perheinä ja joilla on myös kyky saada uusia henkilapsia. Lisäksi heillä on oikeus jatkaa Jumalan luovaa ja pelastavaa toimintaa tai liittyä siihen. Mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu mormonismissa Jumalan ja ihmisen väliseen ontologiseen sukulaisuuteen. Koska ihminen on kirjaimellisesti Jumalan jälkeläinen, hän on perinyt kyvyn kehittää itsessään taivaallisten Vanhempiensa jumalallisia ominaisuuksia. Lutherin teologiassa mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu partisipatoriseen ja energeettiseen unioon, johon Jumala antautuu ex nihilo luodun ihmisen kanssa sulasta armosta lahjoittamalla hänelle uskon. Mormonismissa usko on paljolti synonyymi Jumalan tahdon mukaiselle toiminnalle, kun taas Lutherin teologiassa usko on yliluonnollinen kvaliteetti, joka mahdollistaa Jumalan tahdon mukaisen toiminnan. Jumalan kaltaiseksi tuleminen edellyttää mormonismissa myös Kristuksen sovitustyötä. Sovitus ei kuitenkaan takaa Jumalaan uskovalle ihmiselle Jumalan kaltaiseksi tulemista vaan pelkästään kuolemattomuuden. Jumalan kaltaiseksi tuleminen riippuu siitä, käyttääkö ihminen oikein ”tahdonvapauttaan” eli onko hän kuuliainen evankeliumin laeille ja toimituksille. MAP-kirkon uskon mukaan ihmisellä on pelastuskysymyksessä vapaa ratkaisuvalta, myös ja eritoten lankeemuksen jälkeen. Mormonismin mukaan Jumalan kaltaisuus on eskatologinen palkinto, joka annetaan tuonpuoleisuudessa vain niille Jumalaan uskoville, jotka ovat omalla toiminnallaan osoittautuneet kelvollisiksi tulemaan Jumalan kaltaisiksi. Lutherin teologiassa Jumalan kaltaisuus on kaikille Jumalaan uskoville tarkoitettu maanpäällinen lahja, jonka tarkoitus on vapauttaa alustavasti ihmisen sidottu ratkaisuvalta. MAP-kirkko ei tunne Lutherille luovuttamatonta oppia uskonvanhurskaudesta, jonka mukaan syntinen ihminen julistetaan ja tehdään Jumalan kaltaiseksi ja Jumalalle kelpaavaksi sola gratia, per fidem ja propter Christum.

Tutkielma käsittelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kristillistä uskoa ja hengellistä kasvua. Pääasiallisena lähteenä toimii Patrick S. Chengin teos From Sin to Amazing Grace, jonka sisältöä tarkastellaan muun muassa Martti Lindqvistin, Henri Nouwenin ja Eckhart Tollen kirjallisuuden kautta. Metodina on systemaattinen analyysi. Chengin ajattelun taustalla on Kristus-keskeinen synnin ja armon käsitys, joka hänen mukaansa perustuu itäiseen ortodoksiseen traditioon. Tässä suuntauksessa perisynti käsitetään inhimillisenä epätäydellisyytenä, joka ilmenee haparointina ja erehdyksinä inhimillisen kasvuprosessin aikana. Armoa on jumalallistuminen (theosis), joka ilmenee inhimillisenä ja hengellisenä vahvistumisena ja kasvuna ja jonka päämäärä on Kristuksessa. Cheng esittelee myös rikoksen ja rangaistuksen mallin, jonka edustajaksi hän mainitsee erityisesti kirkkoisä Augustinuksen. Cheng katsoo, että tässä suuntauksessa perisynti nähdään tahallisena rikkeenä, josta seuraa syyllisyys ja joka vaatii rangaistuksen. Armo olisi siten tehdyn rikkeen juridinen sovitus. Cheng katsoo, että tällainen näkemys on riittämätön tavoittamaan synnin ja armon olemusta ja on lisäksi vahingollinen inhimilliselle kasvulle. Cheng esittelee sateenkaariteologiaansa seitsemän Kristus-mallin kautta, jotka ovat Eroottinen Kristus, Julkinen Kristus, Vapauttaja-Kristus, Rajoja rikkova Kristus, Rakastava Kristus, Yhdistävä Kristus ja Hibridi Kristus. Näiden kautta välittyvät kivun, näkyväksi tulemisen ja kohtaamisen teemat. Cheng kritisoi institutionaalista kirkkoa ja kirkon virallista oppia. Hän katsoo sen syrjivän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, ja aiheuttavan kipua. Henkilökohtaisella jumalasuhteella onkin Chengin ajattelussa suurempi merkitys kuin siteellä instituutioon. Cheng pitää häpeää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tyypillisenä kipuna, jonka perusta on identiteetissä eikä toiminnassa. Häpeästä vapautuminen on merkittävä armon kokemus ja virstanpylväs hengellisen kasvun prosessissa. Chengin teologiaa sävyttää eksistentialismin painotus. Kokemuksellisuus ja konkreettinen hengellisyys ovat oleellisia piirteitä hänen teologiassaan. Cheng pitää välttämättömänä ihmisen oikeutta toteuttaa identiteettiään ja kutsumustaan konkreettisella tavalla. Näkyväksi tuleminen itselle ja muille on hänen teologiassaan merkittävä hengellisen kasvun etappi. Chengin teologiassa on myös sosiaalinen painotus. Kohtaamisella ja yhteydellä Cheng viittaa välittömään ja pyyteettömään vastavuoroisuuteen, joka voi tapahtua niin ihmisten välillä kuin luonnossa. Hän pitää yhteisön monimuotoisuutta rikkautena ja välttämättömänä sekä yksilön että yhteisön kehittymiselle. Cheng pitää myös konkreettista solidaarisuutta tärkeämpänä kuin opillista virheettömyyttä. Chengin ajattelussa on yhteys useisiin modernin teologian suuntauksiin kuten feministiteologiaan, vapautuksen teologiaan, ihmisoikeusliikkeeseen, psykoanalyyttiseen koulukuntaan, kristilliseen antropologiaan, uskontojen väliseen dialogiin, ekoteologiaan ja viisausteologiaan. Nämä yhteydet on tarpeen nostaa esille, koska Cheng viittaa kunkin Kristus-mallin yhteydessä kyseisiin suuntauksiin ja niiden edustajiin. Näiden suuntausten summa ei kuitenkaan selitä tyhjentävästi Chengin kokonaisajattelua, joka perustuu lopulta mystiikan traditioon ja theosis-oppiin. Chengin ajattelussa on havaittavissa kehityskulku yksinäisyydestä ja kärsimyksestä konkreettisen toiminnan ja näkyväksi tulemisen kautta yhteyteen. Hänen teologiaansa sävyttää eksistentiaalinen perusvire, ja yhteys esimerkiksi sakramentteihin jää olemattomaksi. Samoin ekklesiologia on jäsentymätöntä. Cheng ei tulkitse Raamattua kirjaimellisesti, vaan tiedostaa sen historiallisen ja inhimillisen luonteen. Sen sijaan hän tulkitsee sitä symbolisesti ja kontekstuaalisesti, niin että se koskettaa nykyihmisen arkitodellisuutta. Chengin teologia perustuu maalliseen ideologiaan, jota hän pyrkii sovittamaan yhteen kristillisen teologian kanssa. Taustalla ovat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajava ihmisoikeusliike sekä erilaiset sateenkaariväen kulttuurit. Niistä Cheng pyrkii löytämään yhteyksiä etenkin evankeliumeihin. Chengin ajattelu perustuu lopulta armon välttämättömyyteen. Koska sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiä ei voida Chengin mukaan muuttaa väkivallatta, tulisi se hyväksyä siunaten.