Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p19401"

Viimeisten vuosikymmenien aikana aktiivisesta työvoimapolitiikasta on tullut tärkeä vertailevan hyvinvointivaltiotutkimuksen kysymys, kun kehittyneet hyvinvointivaltiot ovat toteuttaneet yhä enemmän reformeja työllisyyden kohentamiseksi. Siinä missä suuressa osassa tätä tutkimusta hyvinvointivaltioiden korostetaan kehittyvän kohti uusliberaalia aktivointityyliä, osoitetaan tässä tutkimuksessa kolmen hyvinvointimallien ideaalityyppeinä pidetyn tapauksen lähentyneen sosiaalidemokraattista aktivointilogiikkaa. Tutkimus rinnastuu teoreettisesti kahteen hyvinvointivaltioiden dynamiikkaa eri tavoin selittävään kirjallisuushaaraan. Näistä ensimmäisessä hyvinvointivaltioiden politiikkojen katsotaan säilyvän toisistaan erottuvina, koska niiden kehitystä ohjaa polkuriippuvuus ja muut hyvinvointivaltioiden vakautta aiheuttavat mekanismit. Toisen näkökulman mukaan näiden polkujen ja mekanismien merkitys on heikentynyt eri valtioille yhteisten haasteiden ja ylikansallisen poliittisen yhteistyön myötä. Tästä syystä eri maiden politiikkojen välisten erojen tulisi kaventua eli konvergoitua. Näitä oletuksia testataan tässä tutkimuksessa vertailemalla Ruotsin, Saksan ja Yhdistyneen kuningaskunnan aktiivisia työvoimapolitiikkoja vuosina 2013–2018 keskittyen niissä hyödynnettyihin aktivoinnin kannustimiin. Analyysi perustuu laadullisen LABREF-tietokannan aineistoon tapausmaiden toteuttamasta 41:stä aktiivisen työvoimapolitiikan reformista, jotka koodattiin kahdeksaan kannustinkategoriaan. Näitä kannustimia vertaillaan niin kutsuttua parilähestymistapaa hyödyntämällä sen määrittämiseksi, onko niiden käytössä havaittavissa maiden välisten erojen jatkumista, eriytymistä tai kaventumista. Kannustimien vertailussa tarkastellaan kahta ulottuvuutta: niiden läsnäoloa sekä lukumäärää. Tutkimuksen tulosten perusteella kaikki tapausmaat ovat hyödyntäneet pääosin kannustimia, jotka ovat linjassa niiden hyvinvointivaltiomallien perinnön kanssa. Tähän on kuitenkin merkittäviä poikkeuksia. Sekä Saksan että Yhdistyneen kuningaskunnan politiikoissa on hyödynnetty huomattavasti inhimillisen pääoman kehittämiseen tähtääviä kannustimia, jotka ovat linjassa sosiaalidemokraattisen aktivointilogiikan kanssa. Tapausmaiden välillä onkin havaittavissa osittaista konvergenssia kohti tätä kannustintyyppiä. Tapausmaiden toteuttamissa politiikoissa merkittävässä osassa ovat myös sekä työmarkkinoiden kysyntä- että tarjontapuoleen kohdistuvat kannustimet. Angloamerikkalaisista maista tutut työnhaun velvoittavuutta ja sanktioita kasvattavat kannustimet ovat sen sijaan merkittävässä osassa ainoastaan Yhdistyneen kuningaskunnan reformeissa, eikä niiden kasvavalle merkitykselle muodostu tukea tämän tutkimuksen viitekehyksessä. Kokonaisuutena tarkasteltuna tutkimuksessa ei löydetä viitteitä myöskään tapausmaiden kannustimien välisten erojen laaja-alaisesta kasvamisesta tai kaventumisesta, vaikka yksittäisten kannustimien kohdalla tällaisia kehityksiä esiintyy.

Tutkielma on teoriasidonnainen sisällönanalyysi, joka hyödyntää sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä. Tutkimuskohteina ovat suomalaisen työvoimapolitiikan ajattelumallit 1950- ja 60-luvuilla. Aihetta lähestytään työttömyys- ja työllisyystyöjärjestelmien kautta. Tutkielma muodostaa käsityksen työttömyys- ja työllisyystöiden poliittisista linjoista, vertailee niiden eroja ja selittää havaintoja teoreettisen viitekehyksen avulla. Suomessa työttömyyden erityispiirteenä 1900-luvun aikana oli maa- ja metsätalouteen sekä rakennusalaan liittyvä kausityöttömyys, jota kutsuttiin talvityöttömyydeksi. Työttömyysalueita yhdisti metsätalouden tärkeä rooli tulonlähteenä maatalouden ohella. Rahallista työttömyyskorvausta ei käytännössä ollut, sillä se katsottiin taloudellisesti ja moraalisesti vahingolliseksi. Ihmistä ei saanut totuttaa tukien varassa elämiseen. Työttömyysturvaa vastaan tuli osallistua valtion ja kuntien järjestämiin töihin. Teoreettinen asetelma kietoutuu yhteiskuntarakenteelliseen muutokseen, jossa perinteisten tuotantotapojen merkitys väheni teollisten tuotantotapojen yleistyessä. Tuotannon rationalisointi vähensi työvoiman kysyntää erityisesti maa- ja metsätaloudessa. Eurooppalaisen integraation myötä metsätalous oli haavoittuvainen ulkomaankaupan suhdanteiden edessä. Työmarkkinoiden vallanjako julkisen vallan, ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen kesken lisäsi eri parlamentaarisen lainsäädännön ulkopuolista valtaa työvoimapolitiikassa. Vasemmiston sisäiset ristiriidat erityisesti 1950-luvun aikana vahvistivat maa- ja metsätalouden järjestöjen asemaa. Työvoimapolitiikan toteutuksesta vastasi poliittinen elin, jota kutsuttiin vuosina 1949–54 työttömyystyökomiteaksi ja vuosina 1955–1966 työllisyystyökomiteaksi. Kyseessä oli sama komitea, joka vaihtoi nimeänsä. Tutkielman aineistona ovat vuosina 1949–66 tuotetut komiteanmietinnöt. Analyysivälineenä käytettiin Atlas.ti-ohjelmaa. Aineisto luokiteltiin sisällönerittelyn avulla työvoimapoliittisiin 1) ongelmiin, 2) ongelmien syihin, 3) ratkaisuihin ja 4) tavoitteisiin. Luokitellut koodit kvantifioitiin ja data visualisointiin ja lopuksi suoritettiin työvoimapoliittisia linjoja kuvaava verkostoanalyysi. Työttömyystyökomitean linja 1949–54 oli ulkomaankauppaan liittyvä protektionismi, jolla suojeltiin metsäteollisuuden toimintaedellytyksiä. Tällä pyrittiin omavaraisuuteen, joka ylläpiti agraarista elinkeinorakennetta. Politiikalla estettiin tilanne, jossa työttömäksi joutuneet metsätyöntekijät olisivat hakeutuneet muihin elinkeinoihin. Politiikka oli suhteellisen keynesiläistä, joka reagoi herkästi talouden suhdanteisiin. Työllisyystyökomitean linja 1955–66 oli monimutkaisempi, ja samalla sirpaleisempi. Analyysissa tunnistettiin kolme linjaa: Ensimmäinen oli työttömyystöistä omaksuttu, jossa metsätöiden työvoimareserviä käytettiin infrastruktuurin kehittämiseen. Toinen linja oli nuorten työttömyyttä torjuva linja, joka korosti ammattikoulutuksen merkitystä. Kolmas linja oli finanssipolitiikkaan nojaava, jolla tuettiin teollisuuden ja rakennusalan kasvua. Valtionhankintojen korostamisesta huolimatta työllisyystyökomitean linja irtaantui keynesiläisyydestä. Laskusuhdanteita tasapainotettiin, mutta korkeasuhdanteisiin ei saanut koskea. Paluu vastikkeelliseen työttömyysturvaan on ollut heikon talouskasvun aikaisissa kannanotoissa usein toistuva juonne viimeisen 70 vuoden aikana. Lamat pakottavat yhteiskunnan etsimään uusia ratkaisuja työttömyysongelman hoitamiseksi. Suomalaisen työvoimapolitiikan ongelma on ollut tukeutuminen vanhaan. Ratkaisut, jotka sopivat agraarisen yhteiskunnan työttömyyden hoitoon, eivät sopineet teollistuneeseen yhteiskuntaan. Vanhaan palaaminen tuskin toimisi jälkiteollisessa yhteiskunnassakaan. Elinkeinorakenteen muutosta hidastanut ja työttömyyslukemia kaunistellut työvoimapolitiikka patosi rakenteellisia ongelmia, jotka jäivät tulevien sukupolvien ratkaistaviksi.