Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p26185"

Populismi on 2020-luvulle tultaessa erittäin suosittu tutkimuskohde akateemisessa maailmassa. Terminä populismia kuitenkin sovelletaan jatkuvasti useissa eri yhteyksissä tuntematta sen tarkkaa teoreettista taustaa tai määritelmää. Siksi populismiteorioiden analysointi on tärkeää myös filosofisessa kontekstissa. Teoriat eliittiä vastustavasta 'kansasta' ovat merkittävässä osassa myös populismin filosofisissa teorioissa, mutta populismin luomat ja etenkin Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oikeistopopulismiin viittaavat mielikuvat ovat usein tehneet populismiteorioiden käsittelystä vähintäänkin haastavaa. Tässä työssä puolustetaan populismi-termin käyttöä poliittisen filosofian kontekstissa ja osoitetaan, miten Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen vuonna 1985 muotoilemalla populismiteorialla voidaan selittää politiikan ontologiaa, 'kansan' hegemoniaa ja jälkiperustahakuisuutta. Työssä käsitellään Ernesto Laclaun omintakeista jälkimarxilaista populismiteoriaa ja verrataan sitä Slavoj Žižekin ideologiakäsitykseen. Työssä hyödynnetään muun muassa Oliver Marchartin vakiinnuttamaa jälkiperustahakuista filosofiaa, joka kyseenalaistaa essentialistisen käsityksen politiikasta. Työn tavoitteena on löytää Laclaun ja Žižekin teorioista vasemmistopopulistisia piirteitä. Laclaun omintakeisessa populismiteoriassa populismi kuvaillaan artikulaation logiikkana, jossa tyhjillä merkitsijöillä ja ekvivalenssin ketjulla on merkittävä rooli. Žižekin ideologiakäsityksessä puolestaan ideologisen fantasian käsite on tärkeässä roolissa. Molempien teorioita yhdistää niiden lacanilainen perintö, jossa muun muassa point de capitonit, antiessentialismi ja merkitsijät ovat tärkeässä osassa. Työssä todetaan, että Laclaun populismiteoriassa on vasemmistopopulistisia piirteitä, mutta ne eivät ole yksinomaan vasemmistopopulistisia. Kuitenkin Laclaun synnyinmaassa vaikuttanut ja vasemmistopopulistisia elementtejä sisältänyt peronismi on vaikuttanut hänen teoriaansa. Erityisesti Chantal Mouffen radikaalin demokratian projekti on saanut vaikutteita Laclaulta, ja siinä vasemmistopopulistiset piirteet ovat korostuneita ja postmoderneja identiteettipoliittisia elementtejä hyödyntäviä. Myös Žižekin ideologiakäsityksestä on löydettävissä vasemmistopopulistisia piirteitä muun muassa kapitalismikritiikin muodossa, mutta Žižek itse ei määrittele teoriaansa populistiseksi. Kuitenkin Laclaun ja Žižekin teorioita leimaa vahva lacanilais-marxilainen ja antagonistinen perintö, joka näkyy heidän teorioissaan monella tavalla.

Under en längre tid har de sjunkande röstningstalen väckt oro och åtgärder för förstärkningen av demokratin i Finland har genomförts i huvudsak i kommunerna. Nya demokratiska mekanismer för direkt deltagande och påverkan har introducerats via kommunallagen 1995 och 2015. Sedan 2006 har det också varit möjligt för kommunerna att välja borgmästare istället för kommundirektör. Borgmästarmodellen i kommunal styrning är ämnad att förstärka den representativa demokratin. 1.6.2017 var kommunerna tvungna att genomföra en reform av sina styrdokument och i samband med detta har omstruktureringar av organisationen och verksamheten gjorts. De olika styrmodellerna, borgmästare och kommundirektör, har olika utgångslägen för användning av de demokratiska mekanismerna. Tammerfors med borgmästare och Vanda med stadsdirektör är jämförbara till stadsstrukturen, invånarantal och ekonomiska läget. Syftet med denna avhandling är att svara på följande frågor: Hur påverkar styrningsmodellen mekanismerna för det demokratiska deltagandet i kommunerna, vad förklarar skillnaderna och vilken påverkning har styrningsmodellen haft på genomförandet av de demokratipolitiska målen på kommunal nivå? För att svara på frågorna redogörs det för demokratins mekanismer och kommunal styrning och teoretiska modeller om demokratimekanismernas förhållande till styrningsmodellerna skapas. Med en genomgång av kommunernas centrala styrdokument och intervjuer med nyckelpersoner samlas relevant data för jämförelsen. Enligt styrningens och demokratins teoretiska modeller förväntas de representativa och deliberativa demokratins mekanismer vara starkare i borgmästarmodellen, medan associativa, direkta och brukarorienterade är starkare i kommundirektörsmodellen. I praktiken finns element av alla demokratimekanismer i båda modellerna, men i huvudsak motsvarar resultaten förväntningarna.

Under en längre tid har de sjunkande röstningstalen väckt oro och åtgärder för förstärkningen av demokratin i Finland har genomförts i huvudsak i kommunerna. Nya demokratiska mekanismer för direkt deltagande och påverkan har introducerats via kommunallagen 1995 och 2015. Sedan 2006 har det också varit möjligt för kommunerna att välja borgmästare istället för kommundirektör. Borgmästarmodellen i kommunal styrning är ämnad att förstärka den representativa demokratin. 1.6.2017 var kommunerna tvungna att genomföra en reform av sina styrdokument och i samband med detta har omstruktureringar av organisationen och verksamheten gjorts. De olika styrmodellerna, borgmästare och kommundirektör, har olika utgångslägen för användning av de demokratiska mekanismerna. Tammerfors med borgmästare och Vanda med stadsdirektör är jämförbara till stadsstrukturen, invånarantal och ekonomiska läget. Syftet med denna avhandling är att svara på följande frågor: Hur påverkar styrningsmodellen mekanismerna för det demokratiska deltagandet i kommunerna, vad förklarar skillnaderna och vilken påverkning har styrningsmodellen haft på genomförandet av de demokratipolitiska målen på kommunal nivå? För att svara på frågorna redogörs det för demokratins mekanismer och kommunal styrning och teoretiska modeller om demokratimekanismernas förhållande till styrningsmodellerna skapas. Med en genomgång av kommunernas centrala styrdokument och intervjuer med nyckelpersoner samlas relevant data för jämförelsen. Enligt styrningens och demokratins teoretiska modeller förväntas de representativa och deliberativa demokratins mekanismer vara starkare i borgmästarmodellen, medan associativa, direkta och brukarorienterade är starkare i kommundirektörsmodellen. I praktiken finns element av alla demokratimekanismer i båda modellerna, men i huvudsak motsvarar resultaten förväntningarna.

Tutkielmassa tarkastellaan yhdysvaltalaisen filosofin Nancy Fraserin esittämää ylikansallisen oikeudenmukaisuuden teoriaa siihen kohdistetun kritiikin näkökulmasta. Työssä tarkastellaan Fraserin oikeudenmukaisuusteoriasta käytyä keskustelua ja sitä, selviytyykö Fraserin teoria uskottavasti sitä kohtaan esitetystä kritiikistä. Fraser on useaan otteeseen kehittänyt teoriaansa saamansa kritiikin pohjalta ja on myös kirjoittanut vastineita kriitikoilleen, joten tarkasteltavaa keskustelua tutkielmassa läpikäytäväksi on tarjolla runsaasti. Erityisesti tarkastellaan kahta erityiskysymystä, joiden kohdalla Fraserin teoria on herättänyt paljon keskustelua ja kritiikkiä. Ensimmäinen kysymys koskee Fraserin teoriassa esiintyvää demokraattisen deliberaation kehäpäätelmää, toinen demokraattisen deliberaation kehysten asettamista Fraserin teoriaan kuuluvan alaisuusprinsiipin käsitteen avulla. Fraserin teorian demokraattisen deliberaation kehäpäätelmä tarkoittaa sitä, että hänen oikeudenmukaisuusteoriassaan keskeisessä asemassa oleva demokraattinen dialogi vaikuttaa sisältävän lopputuloksensa. Fraserin teoria näyttää ajautuvan siihen, että tasa-arvoa edistävä deliberaatioprosessi vaatii toimiakseen sen, että tasa-arvo keskustelijoiden kesken on jo toteutunut. Tutkielmassa esitetään, että Rainer Forstin käsite ’minimaalinen justifikaatio’ tai Thomas Poggen käsite ’ohut hyvinvointi’ voivat täydentää Fraserin teoriaa tuomalla mukaan ne minimiedellytykset, jotka täytyy täyttää, ennen kuin koko deliberaatio voi alkaa. Tällä täydennyksellä saatava ’riittävän hyvä deliberaatioprosessi’ sisältää edellytykset kehittyä Fraserin kuvaamaksi epäoikeudenmukaisuutta jatkuvasti korjaavaksi deliberaatioksi. Fraserin teorian alaisuusprinsiippi tarkoittaa tapaa rajata se yhteisö tai ihmisjoukko, jonka tulisi osallistua tietyn oikeudenmukaisuusongelman käsittelyyn. Alaisuusprinsiippi rajaa joukon niihin ihmisiin, jotka ovat saman valtarakenteen alaisina. Aikaisempina aikoina tämä valtarakenne oli suhteellisen ongelmattomasti kansallisvaltio, mutta nykyään on Fraserin mukaan syytä tarkastella monenlaisia muitakin valtarakenteita niin ylikansallisella kuin paikallisella tasolla. Ongelmaksi tässä teoriassa uhkaa muodostua relevanttien valtarakenteiden tunnistaminen ja rajaaminen. Mikä on se ihmisjoukko, joka päättää erilaisten valtarakenteiden rajojen määrittelystä? Tutkielmassa esitetään, että Fraserin teoriaa olisi hedelmällistä täydentää David Heldin valtakenttäteorialla ja David Owenin kehittelyllä, jossa alaisuusprinsiippiä täydennetään Fraserin teoriassa aikaisemmin esiintyneellä vaikuttavuusprinsiipillä. Tutkielmassa myös esitetään, että globaalilla tasolla Fraserin teoriaa voidaan ajatella täydennettävän Thomas Poggen moraalisella institutionaalisella kosmopolitanismilla. Tämä tarkoittaa, että globaalin järjestelmän sisällä tulisi taata jokaiselle ihmiselle jonkinlainen minimaalinen hyvinvointi ja perusoikeudet. Tutkielmassa esitetään, että tämä on edellytys sille, että merkityksellistä keskustelua muista alistus/hallintorakenteista ja niiden rajaamisesta voidaan käydä. Tutkielmassa päädytään siihen tulokseen, että täydennettynä muutamilla muotoiluilla Fraserin teoria on relevantti ja filosofisesti koherentti emansipatorinen teoria, joka on käyttökelpoinen nykyaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkielman tulos on, että Fraserin teoria muutamalla täydennyksellä selviää uskottavasti monenlaisesta sitä kohtaan esitetystä kritiikistä ja on käyttökelpoinen myös keskusteltaessa kokonaan uusista ihmiskuntaa kohtaavista tulevaisuuden haasteista.