Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p6930"

Tutkimus käsittelee Helsingin asuntopulaa aikana, jolloin sodanjälkeinen välitön jälleenrakennuskausi oli päättynyt, kunnallinen asuntotuotanto ja politiikka aktivoituivat ja maalta kaupunkeihin kohdistunut suuri muutto käynnistyi. Vuoden 1946 suuren alueliitoksen myötä Helsingin pinta-ala kasvoi 475 prosenttia ja liitosta seuranneen kymmenen vuoden aikana kaupungin väkiluku kasvoi yli 20 prosenttia. Sodanjälkeinen välitön asuntorakentaminen keskittyi maaseudulle, mikä johti väestökeskuksissa vallinneeseen asuntopulaan. Seuraavan haasteen kaupungille loi yhteiskunnan rakennemuutos ja voimistunut maaltamuutto, sillä Helsingin seudun väkiluku kasvoi 1960-luvulla noin 170 000 hengellä. Asuntopulaa tarkastellaan tutkimuksessa yhtäältä yksilön selviytymisen ja toisaalta kunnallisen asunnonjakopolitiikan kautta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista Helsingin asunnonjakopolitiikka oli hyvinvointivaltion rakennuskauden aikana ja miten helsinkiläiset itse kokevat ja muistavat asuntopulan. Tutkimuksen aineiston muodostaa kaksi aineistokokonaisuutta. Ensimmäisenä aineistokokonaisuutena toimivat Helsingin kaupungin kunnalliskertomuksista kerätyt, kaupunginvaltuustossa käydyt kunnallista asunnonjakoa käsittelevät keskustelut sekä asunnonjakotoimikunnan vuosikertomukset. Toinen aineistokokonaisuus on kerätty Museoviraston kyselylehden vuonna 1994 julkaisemasta sodanjälkeistä asuntopulaa käsittelevän keruukilpailun kyselyvastauksia. Ensimmäistä aineistokokonaisuutta käytetään asuntopolitiikan tarkasteluun ja toisen aineistokokonaisuuden avulla tutkitaan kaupunkilaisten muistoja ja kokemuksia. Molemmat aineistokokonaisuudet on käsitelty Atlas.ti-ohjelmalla laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen periaatteita noudattaen. Tutkimus osoittaa, että kaupungin harjoittama asuntopolitiikka oli tarkasteluajanjakson aikana luonteeltaan asukkaita jaottelevaa. Kaupunginvaltuustossa käydyissä keskusteluissa huomio keskittyi erilaisten ihmisryhmien, kuten vanhusten, lapsiperheiden, häädettyjen, romaniperheiden ja yksinäisten kaupunkilaisten asumisen järjestelyyn. Tutkimus yhtyy aiempaan tutkimuskirjallisuuteen, jossa todetaan, että vakinaiset palkkatulot omaavat lapsiperheet pärjäsivät parhaiten asuntomarkkinoilla. Kaupunginvaltuutetut pyrkivät aloitteissaan parantamaan edellä mainittujen ihmisryhmien asuinoloja, mutta kaupungin viranomaiset suhtautuivat aloitteisiin pääasiassa kriittisesti. Kaupunkilaisten omat kokemukset asuntopulassa elämisestä muodostavat kolmivaiheisen asumispolun mallin. Kaupunkiin muutettaessa sukulaisten ja tuttavien muodostama sosiaalinen turvaverkosto oli merkittävä apu asunnonsaannissa. Toisessa vaiheessa asuntopolulla edettiin erilaisten vaiheiden kautta ensimmäisestä alivuokralaisasunnosta päävuokralaisiksi ja omistusasuntoihin. Asumispolun kolmannessa vaiheessa kaupunkilaiset joko jäivät kaupunkiin tai muuttivat sieltä pois. Kaupunkilaisten selviytyminen asuntomarkkinoilla perustui pääasiassa kahteen pääpiirteeseen: itsenäiseen selviytymiseen sekä sosiaalisen turvaverkoston olemassaoloon. Kaupunkiin asunnontarjoajana suhtauduttiin usein kriittisesti. Tutkimus ajoittuu aikakaudelle, jolloin nykypäiväinen hyvinvointivaltio oli rakentumassa. Kaupunginvaltuutettujen aloitteista on jo kuitenkin huomattavissa hyvinvointivaltioajattelulle ominaisia piirteitä, sillä valtuutetut pyrkivät aloitteillaan parantamaan erityisesti heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten asuinoloja. Kaupunkilaiset eivät itse vielä eläneet hyvinvointivaltiossa, vaan kaupungissa, jossa selvittiin omin avuin tai läheisten turvin. Tämä tutkimus syventää 1900-luvun jälkipuolen Helsingin asuntopulan ja kaupungissa asumisen historiallista tuntemusta. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen tutkimus täydentää tutkimusaihetta erityisesti asukkaiden kokemusten osalta.

Suomen kehittyminen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä vaati yhtäaikaista muutosta useilla yhteiskunnan osa-alueilla. Suomi teollistui ja palveluvaltaistui, ja myös kaupungistuminen kiihtyi. Väestön terveyttä, hyvinvointia ja tasa-arvoa parantavia instituutioita kehitettiin aikana, jolloin koko yhteiskunta oli suurten muutosten ikeessä. Muutokset rantautuivat myös liikunnan saralle. Kunnat ottivat päävastuun liikuntapalvelujen tuottamisesta 1960-luvulta lähtien, ja liikuntarakentaminen kiihtyi kaikkialla Suomessa. Mielipideilmasto muuttui, ja vähitellen tasa-arvoajattelu rantautui koskemaan myös ihmisten liikkumismahdollisuuksia. Tasa-arvoperiaatteita peräänkuuluttava Suomen ensimmäinen liikuntalaki säädettiin vuonna 1979. Koko kansa tahdottiin saada liikkeelle! Tässä maisterintutkielmassa selvitetään, kuinka liikuntamenot ja -rakentaminen ovat kehittyneet Suomen eri kunnissa hyvinvointivaltion kasvukaudella vuosina 1960–1989. Lisäksi tutkitaan, mitä selittäviä tekijöitä kuntien liikuntamenojen kehityksen taustalta löytyy. Tutkielmassa perehdytään myös siihen, kuinka liikunnan valtionapujärjestelmä on luonut raamit ajan liikuntarahoitukselle sekä vaikuttanut ohjauksellaan liikuntakulttuurin kehitykseen kunnissa. Huomio kiinnitetään institutionaalisiin muutoksiin ja liikuntapoliittisten linjausten ja lainsäädännön vaikutuksia kuntien liikuntamenoihin kartoitetaan. Lisäksi tutkitaan, ovatko paikallistason rahoitustoimet johtaneet liikuntapaikkojen maantieteelliseen keskittymiseen vai onko liikuntapaikkoja rakennettu hajautetummin ja alueellisen tasa-arvon periaatteita toteuttaen. Tutkimuskysymyksiä lähestytään hyvinvointivaltioteoreettisista lähtökohdista käsin ja instituutioteorioita hyödyntäen. Tutkielman pääasiallinen aineisto kuntien liikuntamenoista on kerätty Suomen Virallisen Tilaston (SVT) vuosien 1960–1972 Kuntien finanssitilastoista ja vuosien 1973–1989 Kuntien talous -tilastoista. Myös LIPAS-liikuntapaikkatietokannasta on kerätty aineistoa tutkielman tarpeisiin. Aineiston analysoinnissa eri maantieteellisten alueiden kehityksen vertailu nousee keskeiseksi. Lisäksi analyysissa tukeudutaan paneeliregressioihin. Tutkimusajanjakso oli erittäin vilkkaan liikuntarakentamisen aikaa. Myös kuntien liikuntamenot kasvoivat vuosina 1960–1989 huomattavasti, joskin menojen kasvuvauhdissa ja tasossa oli selkeitä alueellisia eroja. Menojen kasvun lisäksi liikunnan arvostus kunnissa kasvoi, mikä näkyi liikuntamenojen kasvavina osuuksina kuntien kokonaismenoista. Menojen reaalikasvun taustalla vaikutti yhteiskunnan yleinen vaurastumiskehitys. Paneeliregressioista käy ilmi, että myös demografiset tekijät ja kuntaomisteisten liikuntapaikkojen lukumäärän kasvu selittävät liikuntamenojen kehitystä tilastollisesti merkitsevästi. Sen sijaan liikuntalailla ei näytä tehtyjen regressiomallien valossa olevan juuri selitysvoimaa suhteessa liikuntamenoihin. Laki näyttää kuitenkin kiistattomasti vaikuttaneen liikuntapaikkaverkoston kehitykseen. 1980-luvun myötä Suomen liikuntapaikkaverkosto laajentuikin lähes koko maan kattavaksi. Aluepoliittisen liikuntalain vaikutus paitsi paikallistason liikuntarakentamiseen ja liikuntapaikkojen maantieteelliseen levinneisyyteen myös kuntien liikuntamenoihin olisi saattanut tulla tutkielmassa havaittua voimakkaammin esiin kunniltaan monipuolisemmalla ja yksityiskohtaisemmat valtionaputiedot sisältävällä tutkimusaineistolla.

1990-luvun laman jälkeen suomalaiseen yhteiskuntaan jäi pysyväksi ilmiöksi työttömyys. Tutkielmassa kysytään, millaisia ovat työttömyyden ja eläkkeelle siirtymisen kertomukset ja millainen on eläkkeelle jääneiden pitkäaikaistyöttömien koettu hyvinvointi ja sosiaalinen identiteetti. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on työkeskeinen, ja hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu työssä käymisen varaan. Työttömyydellä on monia yksilön kannalta haitallisia, sekä taloudellisia että hyvinvointiin liittyviä merkityksiä, joista monet kulkevat yksilön mukana eläkeikään asti. Eläkkeelläkin työttömyydellä on vielä yhteys koettuun hyvinvointiin ja sosiaaliseen identiteettiin. Eläköityminen on elämänkulussa keskeinen siirtymä, ja eläkkeelle siirtyvän sosiaalinen identiteetti muuttuu. Erityisesti identiteetti muuttuu siinä vaiheessa, kun työtön siirtyy eläkeläiseksi. Näyttääkin siltä, että tämä identiteetin muutos parantaa yksilön hyvinvoinnin kokemusta, koska eläköitymisen vaiheessa sosiaalinen identiteetti ja status muuttuvat yhteiskunnallista odotusta vastaaviksi. Tutkimuksessa haastatellaan jo eläkkeelle siirtyneitä entisiä pitkäaikaistyöttömiä. Vuodenvaihteessa 2017–2018 haastateltujen eläkeläisten tarinoissa erottuvat työttömyyden ja eläköitymisen mallitarinat sankaritarinoina, tragediatarinoina ja komediatarinoina. Teemahaastattelututkimuksen analyysin tutkimusote on narratiivinen, ja se hyödyntää metodeinaan juonentamista ydinepisodien avulla sekä mallitarinoita. Mallitarinoiden sankaritarinassa korostuvat työttömyydestä selviäminen ja hyväksi koettu hyvinvointi eläkeläisenä. Tragediatarinan päähenkilöt eivät ole päässeet eroon työttömän identiteetistä. Komediatarinan haastateltavat eivät anna kovin suurta arvoa työttömyydelle vaan hakevat aktiivisesti ratkaisuja arkeensa, oli se sitten työttömän tai työllisen arkea. Työttömyys ei näytä sankaritarinassa jättäneen sellaisia haavoja, jotka eläkeläisenä vielä vahingoittaisivat yksilöä, vaan työttömyydestä on lopulta noustu voittajana. Tragediatarinassa pitkään jatkunut työttömyys on jättänyt niin merkittävät taloudelliset ja myös terveydelliset vaikutukset, että työttömyyden taakka kulkee eläkkeelläkin mukana. Komediatarinalaisten itsetuntoa työttömyys ei näytä jyränneen. Työttömyyttä on ollut toistuvasti ja pitkäänkin, mutta eläkkeeltä katsoen työura näyttäytyy hyvänä ja eläkeläisen arki nautittavana. Yhteisöllisyys on antanut suojaa työttömyyden keskellä, ja yhteisöllisyys on läsnä myös eläkkeellä.