Browsing by Title

Suomesta Ruotsiin suuntautunut muuttoliike 1960–1980-luvuilla kosketti valtaväestön lisäksi myös romaneja. Tätä erityisryhmää ei kuitenkaan ole huomioitu aiemmissa tutkimuksissa lyhyitä mainintoja lukuun ottamatta. Näissä maininnoissa todetaan lähes poikkeuksetta romanien lähteneen Ruotsiin parempien elinolosuhteiden perässä, mutta muuton taustalla olleita motiiveja ei ole eroteltu tarkemmin. Vähäisestä tutkimuksen määrästä huolimatta on romanien muutto Ruotsiin merkittävä osa historiaa, jonka vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen saakka. Tutkimusaineiston muodostavat ROM-SF- projektissa vuosina 1988–1999 kerätyt 100 elämänkertahaastattelua, joista 38 valittiin lähempään tarkasteluun. Tämän lisäksi tutkimusaineistoon kuuluu kymmenen Ruotsiin muuttoon liittynyttä teemahaastattelua, joista seitsemän tehtiin Ruotsissa vuonna 2011 sinne jääneiden romanien keskuudessa. Lopullinen aineisto käsittää 48 haastattelua, joita käsiteltiin ja analysoitiin Atlas.ti -ohjelmaa apuna käyttäen. Tutkimusmenetelmänä on ensisijaisesti muuttokertomuksessa esitettyjen muuttopäätökseen vaikuttaneiden tekijöiden analysointi, jolloin muistitieto toimii tutkimuksessa ensisijaisesti lähteenä. Huomiota kiinnitetään myös kertomuksen rakenteeseen erottamalla toisistaan muuton kollektiivinen ja yksilöllinen muisto. Tarkastelun pääasiallisena kohteena on mitä Suomesta 1960–1980-luvuilla muuttaneet romanit nostavat esille muistellessaan omaa muuttopäätöstään. Tutkielmassa ymmärretään muuttopäätös monimutkaisena prosessina huomioimalla sekä taloudellinen että sosiaalinen näkökulma ja ottamalla huomioon yksilön elämäntilanne ja yhteisössä vallitseva sukupuolijärjestelmä. Tämän lisäksi analyysissa tarkastellaan muuttoa kolmella eri tasolla: makro-, meso- ja mikrotasolla. Tutkimuksessa pidetään kontekstualisoiva tutkimusote vahvasti läsnä huomioimalla romanien muuton kiinnekohdat yhteiskunnan muutoksiin. Vähemmistöjä on usein tutkittu kontekstista erikseen: romanien muuttoliikkeen voidaan katsoa kytkeytyneen vahvasti elinkeinorakenteen muutokseen ja sitä seuranneeseen muuttoon maalta kaupunkiin. Muuttokertomuksissa toistetaan usein sekä yhteisössä vallinnutta käsitystä muutosta että eritellään oman subjektiivisen muuton motiiveja. Haastateltavien toistama kollektiivinen muisto perustuu Suomen ja Ruotsin välisiin elintasoeroihin, joiden taustalla nähdään Suomessa vallinnut rasismi ja Ruotsin ennakkoluulottomampi ilmapiiri. Yksilöllisessä muistossa erottuvat naisten ja miesten erilaiset muuton muistot. Kun miesten varsin homogeeninen kokemus muuton motiiveista liittyy työtilanteeseen, korostuu naisilla muuton sosiaalinen näkökulma. Tämän lisäksi keskeisenä muistelukerronnassa esitettynä muuton motiiveina mainitaan siirtolaisverkostojen sisällä tapahtunut ketjumuutto ja Ruotsin olosuhteista verkostojen sosiaalisten siteiden kautta levinnyt tieto. Haastatteluissa erottuu varsinaisten muutolle annettujen motiivien lisäksi muuttopäätökseen vaikuttaneita muuton kokemuksia. Läpileikkaavana teemana tutkielmassa on muuton helppouden kokemus. Ruotsiin lähdettiin usein aluksi vain 'käymään', vaikka joidenkin kohdalla muuton tilapäisyys muuttui pysyvämmäksi. Muuttoliikkeen laajennettua käsittämään suurempaa osaa romaniyhteisöstä muuttopäätöksen lisääntyi perusteluna muiden romanien Ruotsiin lähteminen. Muuton motiivina haastatteluissa esitetty muiden mukana muuttamien ja muuton spontaanisuuden korostaminen liitetään tutkielmassa niin sanotun muuttamisen kulttuurin syntyyn, joka jatkaa samaa muuton helppouden kokemusta haastateltavien kertomuksissa.

Tämä työ käsittelee uskontoa nykypäivän Taiwanissa. Se pureutuu erityisesti kansanuskonnon tutkimukseen ja erinäisiin teorioihin, joita on hyödynnetty tutkittaessa kansanuskontoa Taiwanissa ja Manner-Kiinassa. Aikaisempia tutkimuksia ja teorioita peilaillaan antropologisen Taipeissa tehdyn kenttätutkimuksen pohjalta. Tutkimuskohteena oli Taipeissa oleva temppeli ja siellä palvottava HLBTQ-ihmisille tarkoitettu jänisjumala. Tutkimus on ainutlaatuinen, sillä kukaan muu ei ole vielä tutkinut jänisjumalaa ympäröivää uskonnollisuutta yhtä paljoa. Tutkimus toteutettiin vuosina 2018-2019, jolloin tutkija asui Taipeissa. Kentällä hyödynnettiin tyypillisiä antropologisia tutkimusmetodeja, kuten osallistuvaa havainnointia ja haastatteluja. Teemahaastatteluita tehtiin yhteensä 11 kappaletta. Työssä kentältä kerättyä aineistoa hyödynnetään monipuolisesti nostattamaan kysymyksiä uskonnosta Taipeissa ja tarkastelemaan jänisjumalaa ympäröivää uskonnollisuutta. Työ porautuu laajemmista uskontoteoreettisista kysymyksistä ihmisten henkilökohtaisiin kokemuksiin uskonnosta. Työssä keskitytään kahteen eri aihepiiriin: ensimmäiseksi tarkastellaan uskonnollisuutta ja uskontoa Taiwanissa yleensä. Historia ja temppelin uskonnollinen tausta kertovat paljon, lokerointi tiettyihin uskointoihin ei ole tarpeeksi hyvä lähestymistapa. Työssä ehdotetaankin, että uskonnollisuus on parhaiten ymmärrettävissä keskityttäessä erilaisiin uskonnon harjoittamisen tapoihin, joita tarkastelemalla on helpompi ymmärtää Taiwanin uskonnollinen monimuotoisuus. Toiseksi pohditaan sitä, kuinka ihmiset hakevat apua jumalilta taiwanilaisessa kansanuskossa. Avun pyytämiseen liittyy keskeisesti uskonnon aineelliset puolet, joiden hyödyntäminen on erittäin yleistä Taiwanissa. Tämän pohjalta argumentoidaan, että kaupungistuvassa nykypäiväsessä Taipeissa uskonnossa korostetaan ihmisten ja jumalten välisiä suhteita, jotka luovat pohjan uskonnollisille kokemuksille ja ylläpitävät uskonnollista järjestelmää. Lisäksi työssä ehdotetaan, että vaikka jänisjumala on poikkeuksellinen jumala Taiwanissa ja koko maailmassa, on siihen liittyvä uskonnollisuus pitkälti tyypillistä kansanuskoa, jota on tutkittu jo pitkään antropologisesti.

Tutkielmassa selvitetään syitä kieltolain taustalla Suomessa ja Virossa ja miksi valtioissa päädyttiin erilaisiin lopputuloksiin alkoholipolitiikassaan 1920-luvulle tultaessa. Esimerkiksi nousevan työväenluokan asemoituminen, raittiusseurojen vaikutusvalta, valtiontalous ja yleinen kansan mielipide ovat arvioitavia tekijöitä kieltolain säätämisen taustalla. Miksi kieltolaki jäi Virossa säätämättä? Miltä osin Viron tilanne poikkesi Suomen tilanteesta? Vastauksia näihin kysymyksiin etsitään vertaamalla toisiinsa Suomessa ja Virossa käytyä poliittista keskustelua. Suomen ja Viron alkoholipolitiikkaa 1920-luvulla ei ole aiemmin vertailtu lainsäädäntöelinten näkökulmasta. Tutkimus jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä luodaan pitkän aikavälin historiallinen narratiivi ja toisessa tutkitaan ja verrataan alkoholipoliittista tihentymää eli kieltolakikeskustelua. Pitkän aikavälin historiallinen narratiivi toimii kontekstina ja antaa näkökulmia parlamenttien täysistuntopöytäkirjojen analysointiin. Aineisto, josta havainnot tehdään, koostuu julkisista Suomen ja Viron parlamenttien pöytäkirjoista ja valiokuntien mietinnöistä. Vertailemalla havaintoja saadaan vastaukset tutkimuskysymyksiin. Täysistuntojen pöytäkirja-aineisto analysoidaan sisällönanalyysin sekä diskurssianalyysin retoriikan tutkimuksen keinoin keskittymällä erilaisiin vakuuttelun tapoihin. Suomen ja Viron valtiot ovat monilla tavoin erilaisten tapahtumakulkujen tuloksia. Sekä suomalaisessa että virolaisessa valtiopäiväkeskustelussa esiintyi odotus siitä, että tulevaisuudessa kieltolaki voidaan saada läpi. Maiden hallitukset eivät kuitenkaan kannattaneet kieltolakia. Eduskunnan keskusteluissa Suomen kansan nähtiin vaativan kieltolakia. Suomessa kieltolaki sai laajaa kannatusta eikä sitä voida supistaa vain raittiusliikkeen projektiksi. Viron Perustavan kokouksen istunnoista käy ilmi, että kansa ei ollut valmis alkoholin kieltolakiin. Virossa kieltolaki esiintyi kaukaisena päämääränä, johon pääsemiseksi kansaa oli koulutettava ja se oli valmistettava lakia varten. Kieltolaki vaikuttaa Virossa olleen yksin raittiusliikkeen projekti, joka jakoi puolueita sisäisesti. Sekä työväenluokan asemoitumisella, valtion talouden tilalla että raittiusaatteen arvostuksella oli vaikutusta alkoholipoliittisiin päätöksiin. Keskusteluiden perusteella suurin määräävä tekijä on kansan koettu tahto ja valmius kieltolakiin. Politiikkaa siis ohjasi hyvin suuressa määrin kansan koettu asemoituminen suhteessa kieltolakiin. Tämä tutkielma tuo esiin Virossa ja Suomessa käytyjen kieltolakikeskustelujen eroavaisuuksia. Eroavaisuuksien voidaan nähdä johtuneen sekä pitkäkestoisten prosessien eroista että 1900-luvun alun tapahtumista. Laajemmassa tutkimuksessa olisi mahdollista verrata useampia kieltolakikeskustelun käyneitä valtioita keskenään. Jatkotutkimuksessa voisi etsiä alkoholipoliittisen keskustelun lainalaisuuksia. Esimerkiksi se, oliko kaikilla kieltolain säätäneillä valtiolla jokin yhteinen piirre ja kuinka se ilmeni argumentoinnissa, olisi kiinnostava tutkimuskohde.

This thesis aimed to examine Japan’s lawmaking process that lead to the passage of the PKO law, also known as the peacekeeping law of 1992. The focus was on the government discussions that occurred during the period from September 1991 to June 1992. The issues revolving around the topic were extremely controversial. The root of the problem lies in Japan’s history, and the country’s international standing. This thesis is built on political discourse analysis. The primary objective is to aid in an understanding of the reasons behind the PKO law's creation. Most of the materials cited are government discussions about the law including the explanation of purpose, question rounds, committee reports, and plenary sessions in the House of Councillors and the House of Representatives. The analysis was focused on the expressed views shared by the speakers in the Diet on a micro level, while at the same time showing the effects of the proposed bill on a macro level. Also included were questions about the role played by the leading party, the Liberal Democratic Party, who was the main instigator in the law drafting process. The main questions can be limited to two: Was there a shift in the country's politics as it relates to the issues surrounding the bill's contents? What was the reason that the government strove so hard to pass this bill into law? Through the years, Japan’s foreign policy can be said to be evasive on some points, but with taking part in the peacekeeping operations, there was a slight shift in politics. Japan’s foreign policy was already UN-centered, so participating in the PKO operations was not that massive of a change. Overall, the result of the Gulf Crisis gave the Liberal Democratic Party a reason to make a push for the passing of the PKO bill, and some saw the dispatch of the Self-Defense Forces as the party's last significant effort to redefine Japan as a normal state. In June of 1992 the passed PKO law turned out to be a compromised law. What can be seen from the overall discussions in both houses was that they centered in the perceived unconstitutionality of the bill as well as the use of the army and possible use of force. In some public hearings lawyers and legal advisors stated that they were against the law. Despite this, the opposition, however, did not take into an account changing public opinion, and the government was able to pass the law successfully. Discussion of the bill, in Japan as well abroad, presented a variety of reactions, at the center of them was fear of dispatching the Self-Defense Forces. In conclusion, the army and the peacekeeping operations were two separate matters, and the passing of the bill was a chance for the country to be more active in an international setting.

Tutkielman kysymyksenasettelu koski sosiaalityöntekijöiden asennoitumista alkoholinkäytön puheeksiottoon ja käyttöön liittyvään neuvontaan. Pyrkimyksenä oli tarkastella asenteiden laadullista variaatiota ensinnäkin sen kannalta, minkälaisina asioina ja miten alkoholinkäytön puheeksiottoa ja käyttöön liittyvää neuvontaa arvotetaan sosiaalityön kontekstissa? Toiseksi asenteiden laadullista variaatiota lähestyttiin siltä kannalta, miten puheeksiotto ja neuvonta istuvat osaksi sosiaalityötä työntekijöiden näkökulmasta? Kolmanneksi tavoitteena oli tarkastella, näyttäytyvätkö puheeksiotto ja neuvonta edellisten kysymysten osalta samankaltaisina asenneobjekteina niin puheeksiottoon liittyvään mini-interventiokoulutukseen osallistuneiden kuin menetelmää toistaiseksi suhteellisen vähän tuntevien sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta? Tutkielman empiirinen aineisto koostui 17 aikuissosiaalityöntekijän haastattelutilanteessa tuottamasta argumentatiivisesta puheesta. Haastattelut toteutettiin laadullisen asennetutkimuksen periaatteiden mukaisesti. Haastateltaville esitettiin väittämiä, joiden tarkoituksena oli virittää heitä arvottamaan alkoholinkäytön puheeksiottoa ja käyttöön liittyvää neuvontaa eri kannoilta. Argumentatiivisesti rakentuvan haastattelustrategian tavoitteena oli saada esiin asenteiksi tulkittuja kannanottoja puheessa määrittyvää asenneobjektia kohtaan. Analyysivaiheessa puheaineistosta lähdettiin poimimaan erilaisia kannanottoja perusteluineen. Kannanottoja ja niiden perusteluja hahmoiksi jäsentävässä analyysissa edettiin väittämä kerrallaan. Tulkintoja kokoavassa osassa pyrittiin lisäksi erottamaan kommenteista ne sosiaaliset asiayhteydet, joihin haastateltava väittämän sijoittaa. Analyysissa tarkasteltiin siis paitsi asenteiden kohteiden määrittymistä ja tuottamisen tapoja myös niitä asiayhteyksiä, joissa tuottaminen tapahtuu. Väittämiin esitettyjä kommentteja kokoavasti tulkiten alkoholinkäytön puheeksiotto ja käyttöön liittyvä neuvonta näyttäisivät sijoittuvan niitä arvottavassa puheessa kolmelle tasolle, joilla ne myös määrittyvät asenteen kohteina eri tavoin. Nämä tasot olivat yhteiskunnallinen, voimaantumisen ja vuorovaikutuksellinen taso. Yhteiskunnallisella tasolla puheeksiottoa ja neuvontaa arvotettiin rationaalisen myönteisesti hyödyn ja sosiaalityöntekijän velvollisuuksien näkökulmasta. Toisella ja kolmannella tasolla arvottaminen kääntyi varauksellisempaan suuntaan. Voimaantumisen tasolla puheeksiottoa ja neuvontaa arvotettiin pääasiassa yksilön voimavarojen vahvistamisen, vuorovaikutuksellisella tasolla puolestaan erilaisten vuorovaikutusstrategioiden olemassaolon kannalta. Tulkinta kolmesta arvottamisen tasosta saattaa olla omiaan paitsi herättämään ajatuksia jatkotutkimuksille myös avaamaan uusia näkökulmia aiempien, pääasiassa kvantitatiivisten puheeksiottoon ja neuvontaan kytkeytyvien asennetutkimusten tulkintaan. Toinen tärkeä tutkielmassa tehty tulkinta liittyi sosiaalityön ja terveydenhuollon kontekstien välisiin eroavaisuuksiin. Sosiaalityön erityisluonteen ymmärtäminen olisi olennaista sovellettaessa alun perin terveydenhuollon puheeksioton tueksi kehitettyä mini-interventiomenetelmää sosiaalityöhön. Tutkielman tärkeänä retorisen tutkimusnäkökulman lähteenä toimi Billigin Arguing and Thinking. Laadullisen asennetutkimuksen osalta keskeisimpiä lähteitä olivat Vesalan ja Rantasen toimittama Argumentaatio ja tulkinta sekä Vesalan ja Rantasen Pelkkä puhe ei riitä -teos. Tutkielman teoreettisen pohjan muodosti puheeksiottoon ja neuvontaan kytkeytyvä mini-interventiotutkimuskeskustelu. Alkoholihaittojen ennaltaehkäisyyn liittyvän keskustelun tärkeänä lähteenä toimi puolestaan Andersonin, Gualin ja Colomin Alcohol and Primary Health Care: Clinical Guidelines on Identification and Brief Interventions.

Tutkielmassa identifioidaan Euroopan parlamentin täysistunnoissa käytettyjä argumentteja Turkin ja Euroopan unionin välisen pakolaissopimuksen puolustamiseksi ja vastustamiseksi vuosina 2015–2017. Taustalla on ajatus vuosien 2015–2016 pakolaiskriisin vauhdittamasta muutoksesta Euroopan unionin ja Turkin välisissä suhteissa. Tavoitteena on hahmottaa vähän tutkittua Euroopan parlamentin suhtautumista Turkkiin unionin kumppanina muuttoliikkeen kontekstissa. Aiemman kirjallisuuden avulla Turkin ja Euroopan unionin yhteiseen historiaan syvennytään tarkastelemalla Turkin matkaa EU:n jäsenkandidaatiksi. Lisäksi hahmotetaan Euroopan unionin aiempaa muuttoliikepolitiikkaa, pakolaissopimuksen ympärille muotoutunutta yhteistyötä Turkin kanssa sekä Euroopan parlamentin suhtautumista muuttoliikekysymyksiin. Aineistona on käytetty kahtatoista Euroopan parlamentin täysistuntoa, joista on teemoiteltu laadullisen sisällönanalyysin avulla kuusi yleisimpien argumenttien kategoriaa. Kategorioiksi on määritelty Turkin kaksoisrooli, eurooppalaiset arvot, vaihtokauppanarratiivi, laillisuuskysymys, muukalaisvihamielisyys sekä geopolitiikka. Tulokset toisintavat aiemman tutkimuksen näkökulmia, mutta tuovat lisäksi uutta tietoa Euroopan parlamentissa käydyistä keskusteluista. Euroopan parlamentissa nationalistiset ja muukalaisvihamieliset kannanotot korostuvat. Lisäksi sopimuksen virallisen aseman julkilausumana nähdään olevan vain keino kiertää vaatimus parlamentin hyväksynnälle. Argumenteista voidaan tunnistaa myös Turkin sisäiseen kehityskulkuun liittyviä ajallisia muutoksia. Huolimatta pakolaissopimusta vastustavien argumenttien määrästä, sopimus nautti laajaa kannatusta välttämättömänä keinona pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Tarkastelujakson loppua kohden Turkin sisäiseen kehitykseen alettiin kuitenkin suhtautua yhä kriittisemmin. Tutkielma osoittaa tarpeen laajemmalle ja systemaattisemmalle tutkimukselle Euroopan parlamentin asennoitumisesta Turkkia ja pakolaissopimusta kohtaan.

Jätteet ovat olennainen osa länsimaista elämänmuotoa, sen tuotanto- ja kulutusketjuja sekä sosiaalisten suhteiden ja arkielämän järjestystä. Kulutusyhteiskunnan marginaalissa toimii joukko ihmisiä, jotka vähentävät hiilijalanjälkeään ja hyödyntävät muiden jätteitä dyykkaamalla niitä roskiksista. Tämän pro gradun tutkimuskysymykset ovat: 1) Mitä dyykkaus on arkisena toimintana, ja millaisia merkityksiä dyykkarit itse siihen liittävät? 2) Kuinka dyykkarit haastavat länsimaisen kulutusyhteiskunnan normit ottamalla jätteiksi luokitellut tavarat uudelleen käyttöön? Vaikka jäteyhteiskunnasta ja ruokahävikistä on käyty viime vuosina paljon sekä julkista että yhteiskuntatieteellistä keskustelua, on dyykkausta ilmiönä tutkittu tähän mennessä melko vähän Suomen oloissa. Tämä tutkielman kontribuutio on tarjota aiheesta lisää empiiristä tutkimustietoa. Tutkielman lähestymistapa on etnografinen tapaustutkimus, jota varten on haastateltu yhteensä 11 dyykkausta harrastavaa henkilöä. Tutkimusaineisto koostuu osallistuvasta havainnoinnista ja haastatteluista sekä yhdestä puolistrukturoidusta ryhmähaastattelusta. Aineisto on koodattu ja analysoitu laadullisen sisällönanalyysin menetelmällä. Teoreettinen viitekehys sijoittuu yhteiskuntatieteelliseen jätetutkimukseen sekä aikaisempaan dyykkausta pääasiassa alakulttuurina käsittelevään tutkimukseen. Tämän tutkielman keskeinen johtopäätös on, että dyykkaus on arkielämän tee-se-itse-aktivismia ja alakulttuuria, jossa on keskeistä löytämisen ilo ja yhteisöllisyys. Kulutusyhteiskunnan runsaan ylijäämän hyödyntäminen mahdollistaa vapaaehtoisesti vaatimattoman elämäntavan, jota motivoivat taloudellinen riippumattomuus ja ekologiset arvot. Dyykkaukseen kohdistuu moninaista kontrollia elintarviketurvallisuuden ja jätteiden omistussuhteiden vuoksi. Tutkielmassa osoitetaan, kuinka dyykkarit lajittelemalla, käsittelemällä ja säilömällä roskiksesta lahjana saamansa saaliit kyseenalaistavat länsimaisessa yhteiskunnassa vallitsevan käsityksen siitä, mitkä asiat luokitellaan likaisiksi jätteiksi ja luovat niille uuden arvon käyttökelpoisina ruokina ja esineinä. Muutokset elämäntilanteissa vaikuttavat dyykkaustottumuksiin.

Tutkielmassa tarkastellaan jatkosodasta esitettyjä historiantulkintoja sanomalehdistössä käydyssä keskustelussa vuosina 1984 ja 1994. Tarkastelun lähtökohtana on usein esitetty näkemys, että jatkosotaa koskeneet historiantulkinnat muuttuivat radikaalisti Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991, kun aiemman keskustelun pidäkkeet lakkasivat vaikuttamasta. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaista kuvaa jatkosodasta rakennettiin vuosina 1984 ja 1994. Lisäksi tarkastellaan sitä, muuttuivatko esitetyt historiantulkinnat tarkasteltujen vuosien välisenä aikana. Lehtikirjoittelua lähestytään historiapoliittisen näkökulman kautta pohtien sitä, millaisia puolia menneestä kelpuutetaan osaksi kansallista historiaa, ja mitkä kysymykset häivytetään taka-alalle. Sotien muistelussa on siis kyse muustakin kuin todellisten tapahtumien käsittelystä. Keskustelu kytkeytyy laajempaan suomalaiskansallisen identiteetin määrittelyyn ja maan poliittis-kulttuuriseen sijoittamiseen maailman kartalle. Tutkielman alkuperäislähteitä ovat Helsingin Sanomien, Aamulehden, Suomenmaan, Suomen Sosialidemokraatin / Demarin, Kansan Uutisten ja Tiedonantajan vuosina 1984 ja 1994 julkaisemat kirjoitukset jatkosodasta. Lehtikirjoittelua tarkastellaan jatkosodan alkamisen, neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen, aselevon ja välirauhansopimuksen vuosipäivinä sekä itsenäisyyspäivinä. Tutkielmassa on pyritty huomiomaan kaikki lehtien julkaisemat jatkosotaa käsitelleet kirjoitukset aina pääkirjoituksista yleisönosastokirjoituksiin saakka. Vuoden 1984 lehtiaineistossa patrioottiset korostukset kunniakkaasta kansallisesta sotahistoriasta olivat hyvin harvassa, vaikka eräät historiantutkijat esittivätkin jatkosodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Sitä vastoin lehtien omat toimittajat eivät nostaneet esiin torjuntavoittotulkintoja, ja useassa lehdessä korostui pikemmin näkemys sodan päättymisestä suomalaisten tappioon. Eniten keskustelua tarkastellussa vuoden 1984 lehtiaineistossa synnytti välirauhansopimus ja sen aloittama sodanjälkeinen aikakausi. Muita laajasti käsiteltyjä aiheita olivat kesän 1944 torjuntataistelut, kansakunnan eheys sodan aikana ja sotaan liittynyt itsenäisyystematiikka. Kriittisintä historiakuvaa jatkosodasta loivat Kansan Uutiset ja Tiedonantaja, jotka käsittelivät muista lehdistä poiketen jatkosodan suomalaisten kannalta pimeitä puolia. Lehtikirjoitusten sävy muuttui vuonna 1994 selvästi aiempaa kansallismielisempään suuntaan. Vuoden 1994 tutkimusaineistossa patrioottiset korostukset olivat nousseet vahvasti pinnalle, ja keskustelua käytiin erityisesti jatkosodan torjuntavoitoista. Poikkeuksen muodostivat Demari ja Tiedonantaja, jotka eivät tulkinneet sodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Samoin kuin vuosikymmen aiemmin, keskustelua herättivät tulkinnat välirauhansopimuksesta ja jatkosodan merkityksestä Suomen itsenäisyyden säilymiselle. Lisäksi useissa kirjoituksissa nostettiin veteraanit aiempaa näkyvämmin esille ja vaadittiin kunniavelan maksamisesta heidän tekemistään uhrauksista. Jatkosodan luonteesta esitettiin myös selvästi enemmän tulkintoja kuin vuosikymmen aiemmin. Lehtikirjoituksista on luettavissa paitsi jatkosotaa koskeneiden historiantulkintojen muutos, myös tarve luoda kontrastia aiempina vuosikymmeninä vallalla olleille menneisyydenkäsityksille. Tuolloin korostui myös näkemys, että kylmän sodan päättyminen oli vapauttanut kansallista menneisyyttä koskeneita keskusteluja, ja kotoisia historiantulkintoja voitiin nyt muodostaa ottamatta huomioon itänaapurin mielipiteitä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että sanomalehdistössä esitetty kuva jatkosodan historiasta ei ollut monoliittinen kumpanakaan tarkasteluvuotena, vaan eri lehdissä oli nähtävissä erilaisia painotuksia: Eräät kysymykset nostettiin menneestä esiin, samalla kun toisista vaiettiin. Keskustelut jatkosodan historiasta myös muuttuivat ja monipuolistuivat vuosien 1984 ja 1994 välisenä aikana. Molempina tarkasteluvuosina käyty vilkas keskustelu jatkosodasta osoittaa, että aihe oli säilyttänyt ajankohtaisuutensa ajallisesta etäisyydestä huolimatta.

Ammatillinen koulutus uudistettiin ns. keskiasteen uudistuksessa 1970-luvun aikana. Keskiasteen uudistus alkoi virallisesti vuonna 1974, mutta sen toimeenpano ajoittui 1980-luvun puolelle. Uudistuksessa aikaisemmin eri hallinnonaloihin kuuluneet ammatillisen koulutuksen alat koottiin yhteen. Ammatillisesta koulutuksesta tehtiin yhtenäinen vaihtoehto lukion rinnalle, erityisesti peruskoulun päättäviä nuoria ajatellen. Suomalaisissa peruskouluissa ja lukioissa katsomusopetus, eli uskonnonopetus ja elämänkatsomustiedon opetus kuuluu opetusohjelmaan. Katsomusopetus on ollut Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle tärkeä asia, sillä suomalaisen koulujärjestelmän juuret ovat kirkon antamassa opetuksessa. Aikaisemman tutkimuksen perusteella kirkko on osoittautunut aktiiviseksi toimijaksi uskonnonopetuksen puolustajana ja se on käyttänyt verkostojaan torjuakseen esimerkiksi tuntimäärien vähennykset. Lukion katsomusopetuksen tuntimääriin verrattuna ammatillisessa koulutuksessa katsomusopetus on vähäistä. Evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toiminut Kirkon Kasvatusasiain keskus oli aktiivinen toimija ammatillisen koulutuksen katsomusopetusta suunniteltaessa ja pyrki vaikuttamaan mm. ammattikasvatusjaostonsa kautta. Kasvatusasiain keskuksen toimijat olivat kiinnostuneita ammattikasvatuksen eettisestä ja ideologisesta perustasta uskonnonopetusta laajemmin, mutta sen ponnistelut katsomusopetuksen osuuden kasvattamiseksi jäivät vaille merkittäviä tuloksia. Neljän suuren eduskuntapuolueen: Kokoomuksen, Keskustan/Maalaisliiton, SDP:n ja SKDL:n 1960- ja 1970-luvuilla voimassa olleissa puolueohjelmissa ei ollut selkeitä kannanottoja ammatillisen koulutuksen katsomusopetuksen puolesta. Ammatillisen koulutuksen yleissivistävää opetusta uudistamaan asetettu työryhmä esitti, että katsomusasioita käsiteltäisiin osana yhteiskuntaoppi-nimistä oppiainetta. Muilta osin työryhmän laatima opetussuunnitelmaehdotus painottui yhteiskunnallisiin asioihin ja työelämäsisältöihin