Browsing by study line "Political History"

Tässä tutkimuksessa selvitän sitä, miten Suomen Kristillinen Liitto (SKL), vuodesta 2001 Kristillisdemokraatit (KD) on perustellut kielteistä kantaansa samaa sukupuolta olevien perhe- ja parisuhdeoikeuksien laajentamiseksi vuosina 1992–2009 ja millaista muutosta sekä jatkuvuutta näissä perusteluissa ilmenee. Tämä ajanjakso sisältää viisi keskustelua vuosina 1992, 1993, 1996, 2001 ja 2008–2009. Vuonna 1992 keskustelun samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröinnistä käynnisti perhetoimikunnan sitä koskenut ehdotus, jota seurasivat kansanedustaja Outi Ojalan lakialoitteet vuosina 1993 ja 1996. Vuonna 2001 keskustelu koski lakiin rekisteröidystä parisuhteesta johtanutta hallituksen esitystä. Viimeinen tutkimukseen otettu keskustelu koskee vuosien 2008–2009 sisäistä adoptiota koskevaa lisäystä lakiin parisuhteiden rekisteröimisestä. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt Carol Bacchin kehysanalyysiä. Sen pohjalta muotoilemieni kysymysten avulla olen tarkastellut ensinnäkin sitä, mitä puolue on kuvannut näissä lakihankkeissa ongelmallisena, toisekseen sitä, mitä syviä oletuksia näiden perustelujen taustalla on ja kolmanneksi sitä, mitä ei ole pidetty problemaattisena, mistä on vaiettu tai mitä on vältelty. Tutkimuksen aineisto koostuu ensisijaisesti kahdesta aineistoryhmästä. Ensimmäinen niistä on SKL:n ja KD:n puoluelehdet Kristityn vastuu sekä vuodesta 2005 KD-lehti, joista käytin erityisesti pääkirjoituksia ja puolueen kansanedustajien mielipidekirjoituksia. Toinen aineistoryhmä on keskusteluihin liittyvien lakialoitteiden lähetekeskusteluiden pöytäkirjat sekä keskustelun käynnistävä perhetoimikunnan mietintö ja lakialoitteet. SKL:n ja KD:n ongelmana pitämissä asioissa esiintyi paljon jatkuvuutta. Puolue vastusti yhtenäisesti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröimistä, koska koki sen uhkaavan avioliiton asemaa, lasten etua ja murentavan yhteiskunnan perustaa. SKL ja KD vetosivat toistuvasti myös Raamatun vastaisuuteen ja yksittäisistä kohdista erityisesti luomiskertomukseen. Homoseksuaalisuuden koettiin olevan syntiä, mikä näkyi erityisesti vetoamisessa samaa sukupuolta olevien seksin tuomitseviin kohtiin vuosina 1993–1996. Puolue koki myös asiasta käydyn keskustelun jakolinjat epäreiluiksi ja koki median olevan puhtaan ideologisesti toimivan Setan puolella. Ongelmana pidetyissä asioissa tapahtui myös muutoksia. Ensinnäkin vuodesta 1996 alkaen lakialoitteita perusteltiin ihmisoikeuksilla, mutta puolue kiisti systemaattisesti tästä olevan kyse. Selkein muutos tapahtui vuonna 2001, jolloin lakialoitteen perustelut erityisesti ihmisoikeuksiin liittyen haastettiin väittämällä, että koko lakihanke pohjautuu väärään oletukseen homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestä. Sen sijaan puolue esitti homoseksuaalisuuden olevan tieteen mukaan psykoseksuaalisen kehityksen häiriö, minkä vuoksi lain hyväksyminen nähtiin rikkinäisen seksuaalisuuden muodon normalisoimisena. Koettujen ongelmien taustalla olivat syvät oletukset Raamatusta, sen tulkinnasta ja homoseksuaalisuudesta. Ensinnäkin Raamattua pidettiin auktoriteettina myös modernin valtion lainsäädännölle ja kompassina oikealle moraalille. Tähän nojaten Raamatun luomiskertomuksen koettiin asettavan miehen ja naisen välisen avioliiton ainoaksi tuettavaksi perhemuodoksi ja sallituksi suhteeksi seksuaalisuuden toteuttamiselle sekä ajattomaksi yhteiskunnan perustaksi. Homoseksuaalisuutta ja samaa sukupuolta olevien parisuhteita arvosteltiin luomiskertomuksen ja samaa sukupuolta olevien seksin tuomitsevien kohtien kautta. Niiden pohjalta varsinkin homoseksuaalisuuden toteuttaminen esimerkiksi parisuhteen muodossa koettiin syntinä. Kautta linjan puolueessa ei problematisoitu Raamatun auktoriteettia maallisen valtion lainsäädännön perustana ja tapaa tulkita Raamatun eri tekstejä historiattomasti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vastustamiseen soveltuviksi. Lisäksi SKL:n ja KD:n lakihankkeita vastustaessaan esittelemät tieteellisiksi kuvatut tutkimukset herättivät paljon kysymyksiä. Puolueen puheenvuoroissa ei eritelty tutkimusten tekijöitä, ja tutkimusten suhdetta tiedeyhteisön konsensukseen oli vaikea hahmottaa. Nimeltä mainitut tahot olivat vuorostaan selvästi kristillisiä toimijoita, ja puoluelehtien kautta paljastui, että tutkimukset olivat samoja, joita erilaiset konservatiiviset kristilliset tahot olivat koonneet lain vastustamisen tueksi. Vaikuttikin siltä, että tutkimusaineisto oli valittu tukemaan käsitystä homoseksuaalisuudesta poikkeamana luomisesta ja tarkoituksena oli perustella tätä kantaa tavalla, jolla olisi laajempaa kannatusvoimaa.

Tämä maisterintutkielma tarkastelee Yhdysvaltojen intiaanipolitiikkaa ja sen vaikutuksia dakota-intiaaneille Minnesotassa 1850-luvulla. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, kuinka Yhdysvaltojen 1850-luvulla harjoittama intiaanipolitiikka on ollut keskeinen syy dakotojen aloittamalle sodalle elokuussa 1862. Yhdysvallat ei omalta osaltaan sitoutunut dakotojen kanssa solmittuihin sopimuksiin, mikä aiheutti dakotojen keskuudessa syvää katkeruutta liittohallintoa kohtaan. Yhdysvaltojen roolia voidaan tarkastella tutkimalla dakotojen kanssa solmittuja sopimuksia sekä niiden täytäntöönpanon epäonnistumista. Dakotojen kanssa solmittuihin sopimuksiin liitetty korruptio yhdistetään usein kauppiaisiin ja korruptoituneisiin virkamiehiin mutta tämä tutkielma pyrkii osoittamaan, että ongelmat olivat huomattavasti laajemmat: intiaanipolitiikka järjestelmänä oli rakenteellisesti korruptoitunut ja viallinen eikä liittovaltion hallinto tehnyt mitään tiedossa olevien ongelmien korjaamiseksi. Poliittisessa keskustelussa alkuperäiskansat nähtiin väliaikaisena esteenä Yhdysvaltojen läntiselle laajentumiselle, joka rakentui pitkälti alkuperäiskansojen kanssa neuvoteltujen sopimusten varaan. Näillä sopimuksilla Yhdysvallat otti haltuunsa valtavia maa-alueita, joista korvauksena alkuperäiskansat saivat vuotuismaksuina rahaa ja erilaisia tarvikkeita. Vuotuismaksujen johdosta alkuperäiskansat tulivat yhä riippuvaisemmiksi liittohallinnosta ja samaan aikaan sopimusten takaamat korvaukset houkuttelivat erilaisia keinottelijoita, jotka halusivat hyötyä sopimuksista rahallisesti. Tämän johdosta intiaanipolitiikan ympärille syntyi intiaanijärjestelmä – rakennelma, josta kehittyi merkittävä poliittisen sekä taloudellisen vaikutusvallan väline. Sopimukset olivat olennainen osa intiaanijärjestelmän toimintaa, koska niistä maksettavat korvaukset ylläpitivät järjestelmässä liikkuvia rahavirtoja. Useissa tapauksissa valtaosa korvauksista päätyi suoraan kauppiaille, jotka myivät tuotteitaan alkuperäiskansoille velaksi jopa nelinkertaisilla katteilla. Minnesotassa intiaanijärjestelmän toiminta voidaan liittää osavaltion alueelliseen kehitykseen 1800-luvun puolivälissä. Minnesotan nopea alueellinen kehitys territoriosta (v.1849) osavaltioksi (v. 1858) vain kymmenessä vuodessa vaikutti suoraan myös dakotojen olosuhteisiin. Uudisasukkaiden määrän moninkertainen kasvu 1850-luvulla yhdistettynä dakotoille tärkeiden turkiskaupan sekä saaliseläinten määrän romahtamiseen 1840-luvulla pakottivat dakotat allekirjoittamaan alueita koskevia sopimuksia Yhdysvaltojen kanssa. Dakotat luopuivat lähes kaikista maa-alueistaan vuosien 1851 ja 1858 sopimusten myötä ja etenkin vuoden 1851 sopimuksiin on liitetty suoranaista korruptiota sekä virkamiesten ja poliitikkojen kyseenalaista toimintaa. Dakotojen mukaan lopulliset sopimukset eivät vastanneet sisällöltään sitä, mitä neuvotteluissa oli sovittu. Vuoden 1851 sopimusten yhteydessä allekirjoitetut dakotojen velkoja koskevat paperit sekä niihin liitetty korruptio saivat Yhdysvaltain senaatin käynnistämään tutkinnan, joka lopulta vapautti syytetyt kaikista syytteistä, todisteista huolimatta. Dakotojen riippuvuus Yhdysvalloista kasvoi 1850-luvun aikana eikä liittohallinto ollut valmis puuttumaan tiedossa olleisiin intiaanijärjestelmän aiheuttamiin ongelmiin. Dakotoille kuuluneet vuotuismaksut maksettiin toistuvasti myöhässä, vaikka sopimuksissa maksun ajankohdasta määrättiin eksplisiittisesti. Kauppiaiden ylisuuret katteet söivät suurimman osan dakotoille kuuluneista vuotuismaksuista, mikä ylläpiti kärsimyksen, katkeruuden ja tyytymättömyyden kierrettä. Dakotojen aloittama sota elokuussa 1862 oli suoraa seurausta Yhdysvaltojen intiaanipolitiikasta ja intiaanijärjestelmän toiminnasta Minnesotassa 1850-luvulla.

Tutkielmassa identifioidaan Euroopan parlamentin täysistunnoissa käytettyjä argumentteja Turkin ja Euroopan unionin välisen pakolaissopimuksen puolustamiseksi ja vastustamiseksi vuosina 2015–2017. Taustalla on ajatus vuosien 2015–2016 pakolaiskriisin vauhdittamasta muutoksesta Euroopan unionin ja Turkin välisissä suhteissa. Tavoitteena on hahmottaa vähän tutkittua Euroopan parlamentin suhtautumista Turkkiin unionin kumppanina muuttoliikkeen kontekstissa. Aiemman kirjallisuuden avulla Turkin ja Euroopan unionin yhteiseen historiaan syvennytään tarkastelemalla Turkin matkaa EU:n jäsenkandidaatiksi. Lisäksi hahmotetaan Euroopan unionin aiempaa muuttoliikepolitiikkaa, pakolaissopimuksen ympärille muotoutunutta yhteistyötä Turkin kanssa sekä Euroopan parlamentin suhtautumista muuttoliikekysymyksiin. Aineistona on käytetty kahtatoista Euroopan parlamentin täysistuntoa, joista on teemoiteltu laadullisen sisällönanalyysin avulla kuusi yleisimpien argumenttien kategoriaa. Kategorioiksi on määritelty Turkin kaksoisrooli, eurooppalaiset arvot, vaihtokauppanarratiivi, laillisuuskysymys, muukalaisvihamielisyys sekä geopolitiikka. Tulokset toisintavat aiemman tutkimuksen näkökulmia, mutta tuovat lisäksi uutta tietoa Euroopan parlamentissa käydyistä keskusteluista. Euroopan parlamentissa nationalistiset ja muukalaisvihamieliset kannanotot korostuvat. Lisäksi sopimuksen virallisen aseman julkilausumana nähdään olevan vain keino kiertää vaatimus parlamentin hyväksynnälle. Argumenteista voidaan tunnistaa myös Turkin sisäiseen kehityskulkuun liittyviä ajallisia muutoksia. Huolimatta pakolaissopimusta vastustavien argumenttien määrästä, sopimus nautti laajaa kannatusta välttämättömänä keinona pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Tarkastelujakson loppua kohden Turkin sisäiseen kehitykseen alettiin kuitenkin suhtautua yhä kriittisemmin. Tutkielma osoittaa tarpeen laajemmalle ja systemaattisemmalle tutkimukselle Euroopan parlamentin asennoitumisesta Turkkia ja pakolaissopimusta kohtaan.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten Jussi Halla-aho rakensi puheenjohtajakautensa aikana kuvaa Suomen kansasta. Tutkielma tutkii kansan rakentamista kolmesta näkökulmasta: Sen sisäryhmän kautta, eli kuka kuuluu kansaan, sen ulkoryhmän kautta, eli kuka ei kuulu kansaan, ja kansan vihollisen eli eliitin kautta. Aineistona toimivat Jussi Halla-ahon puheet ja kirjoitukset hänen puheenjohtajakautensa ajalta vuodelta 2017–2021. Aineistolähteinä ovat Suomen Uutiset, eduskunnan puheenvuorot, Facebook-kirjoitukset ja Halla-ahon kirjoittama artikkeli MTV-uutisiin. Tutkimuksessa käytetään aineiston analysoimiseen teoriakirjallisuutta populismista ohuena ideologiana, jossa keskeiseksi asiaksi nousee populismi kansan ja eliitin vastakkainasetteluna. Kansan ja eliitin vastakkainasettelusta ovat muun muassa kirjoittaneet Cas Mudde ja Jan-Werner Müller. Lisäksi aineistolle hedelmälliseksi nousee Jan Zielonkan teos, jossa hän nostaa populismin keskiöön liberaalin maailmanjärjestyksen ja sen ideoiden vastustamisen. Aineisto näyttää, että kansan edustaminen ja kansan vihollinen, eliitti, olivat keskeisiä teemoja Halla-ahon puheenjohtajuuden ajatusmaailmassa. Aineistossa kansan sisäryhmän rakentamisessa tulee esiin kansa ”tavallisena ihmisenä” tai ”pienenä ihmisenä” jota haittaa muun muassa globalisaatio työpaikkojen siirtyessä muualle. Tavallinen ihminen on myös kulttuurisesti konservatiivinen, sillä hän ei halua kuulla liberaaleista kulttuurisista ideoista, kuten sukupuolen moninaisuudesta. Kansan ulkoryhmä taas rakentuu ensisijaisesti Halla-ahon määrittelemän etnisen suomalaisuuden kautta. Halla-aho näkee maahanmuuttajat ja muslimit kansasta ulkopuoliseksi, ja näkee suomalaisuuden etnisenä konstruktiona. Uhaksi kansalle ja suomalaisuudelle nähdään väestönvaihto ja islamilaiset ideat, sosiaaliturvalla elävät maahanmuuttajat, sekä turvapaikanhakijat, jotka vievät koko ikänsä rehellisesti työtä tehneen natiivin suomalaisen työn hedelmät. Kansan viholliseksi eli eliitiksi asettuvat muut korruptoituneet puolueet, ”mafiaperheet”, Euroopan Unioni ja media. Kansan ja ei-natiivien jaottelu tapahtuu etnisesti, kun taas eliitin ja kansan jaottelu tapahtuu etnisen ryhmän sisällä. Eliitti voi myös asettua ei-natiivien puolelle esimerkiksi ajamalla maahanmuuttoa. Lisäksi eliitti asettuu ajoittain Venäjän ja ”Brysselin herrojen” asialle. Halla-ahon diskurssi asettuu tutkielmassa osaksi Perussuomalaiset-puolueen muutosta maahanmuuttoon keskittyväksi puolueeksi, vaikka Halla-aholla oli myös paljon samanlaista retoriikkaa verrattuna edeltäjäänsä Timo Soiniin, joka toimi Perussuomalaisten puheenjohtajana vuosina 1997–2017, ennen Halla-ahoa. Lisäksi diskurssi asettuu osaksi populismia ohuena ideologiana ja osaksi populismia yleiseurooppalaisena ja osittain amerikkalaisena ilmiönä. Halla ahon retoriikasta löytyikin paljon samanlaisia teemoja esimerkiksi ranskalaisen Kansallisrintama puolueen kanssa.

Tutkielmassa tarkastellaan taiteilija Kaj Stenvallin maalauksia laadullista visuaalisen semiotiikan menetelmää soveltaen. Tutkielmassa analysoidaan, miten Kaj Stenvallin maalauksissa kritisoidaan Ukrainan sodan kontekstissa Vladimir Putinin toimia, sekä millaisia tulkintoja sekä merkityksiä voidaan löytää Stenvallin maalauksista. Maalauksia lähestytään tutkielmassa poliittisesti diskursiivisen taiteen sekä deliberatiivisen demokratiamallin teoreettisista viitekehyksistä käsin. Tutkimusaineistona käytettiin Kaj Stenvallin Instagram-tililtä löytyviä maalauksia. Sosiaalinen media foorumina ja alustana loi tutkielmalle tarpeen poikkitieteelliseen metodologiseen valintaan, jossa semioottinen analyysi oli tärkeässä roolissa. Yleisöjen rooli ja taiteen suhde poliittiseen keskusteluun olivat tutkimuksen läpi kulkevia tärkeitä teemoja. Tutkimuksessa löydettiin useita semiotiikan kannalta tulkinnallisia merkkejä ja symboleita, sekä ajallisuuden kontekstissa selkeitä viitteitä historiallisiin aikakausiin ja ideologioihin. Stenvallin ironinen ja räikeä ilmaisutyyli maalauksissa kykenee herättämään erilaisten yleisöjen huomion. Lisäksi foorumin merkitys kritiikin ilmenemisellä kansallisella ja kansainvälisellä tasolla on avainasemassa Stenvallin poliittisesti diskursiivisessa taiteessa.

Tutkielma tarkastelee kansallisen intressin ilmenemistä Euroopan unionin ympäristölainsäädännön osalta suomalaisten europarlamentaarikoiden äänestyskäyttäytymisessä Euroopan parlamentissa kaudella 2009–2014 sekä kansallisen intressin heijastumista erityistapauksena erottuvasta rikkidirektiivistä ja siitä käydystä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkielma keskittyy lainsäädännön osalta EU:n ympäristölainsäädäntöön, sillä se on laaja ja koherentti kokonaisuus, hyvin ajankohtainen ja sen merkityksen voi odottaa kasvavan tulevaisuudessa. Euroopan parlamentti on taas kansallisen intressin näkökulmasta kiinnostava tarkastelukohde, sillä se on ylikansallinen toimija, joka on poliittisesti järjestäytynyt ylikansallisiin ryhmiin, vaikka europarlamentaarikot ovat kansallisesti valittuja. Aihe on ajankohtainen myös Suomessa syksyllä 2022 EU:n ennallistamisasetuksesta käydyn julkisen keskustelun valossa. Tutkielma tarkastelee kansallista intressiä kahden lähestymistavan kautta. Se perustuu mekaaniseen äänestyskäyttäytymisen määritelmään havainnoidessa kansallisen intressin ilmentymistä Euroopan parlamentissa sekä rikkidirektiivin kautta sisällölliseen kansallisen intressin analyysiin. Äänestyskäyttäytymisen analyysissä hyödynnetään Wojciech Słomczyńskin ja Dariusz Stolickin, Christel Koopin, Christine Rehin ja Edoardo Bressanellin sekä Tapani Raunion ja Wolfgang Wagnerin menetelmiä kansallisen intressin tunnistamisessa. Rikkidirektiivin laadullisen tarkastelun menetelmällinen lähtökohta on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Viitekehyksenä kansallisen intressin laadulliselle määritelmälle hyödynnetään David W. Clintonin ja Scott Burchillin kansallisen intressin käsitteitä kansainvälisessä politiikassa. Tutkielman aineisto koostuu kolmesta osasta. Europarlamentaarikoiden äänestyskäyttäytymisen osalta aineistona toimivat Euroopan parlamentin täysistuntojen äänestyslistat ympäristölainsäädännön äänestyksissä kaudella 2009–2014. Rikkidirektiivistä käydyn yhteiskunnallisen keskustelun osalta aineisto koostuu Helsingin Sanomien uutisarkiston rikkidirektiiviä käsittelevistä artikkeleista aikavälillä 2009–2022 sekä suomalaisten europarlamentaarikoiden puheenvuoroista rikkidirektiivin täysistunnossa. Keskeisenä ensimmäisenä tuloksena aineistosta erottuu pieni kansallisen intressin merkitys Euroopan parlamentissa ympäristölainsäädännön osalta: on harvinaista, että suomalaiset europarlamentaarikot äänestävät joukkona omaa ylikansallista ryhmäänsä vastaan. Tutkielman toisena keskeisenä tuloksena erottuu vahva kansallisen intressin ilmeneminen rikkidirektiivin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Rikkidirektiivi nähdään pääosin erittäin haitallisena Suomelle ja sen hyötyjä korostavat näkemykset ovat vähemmistössä. Rikkidirektiivin haitallisuuden näkemyksessä ilmenee erityisesti Clintonin näkemys kansallisesta intressistä ulkoisten uhkien torjumisena. Kansallisen intressin käsitteen täydellisen vangitsemisen haastavuus voidaan havaita myös aineistosta, jota tukee Burchillin ajatus kansallisesta intressistä sosiaalisena konstruktiona. Kansallinen intressi rikkidirektiivin keskustelussa ilmenee aineistosta nousseiden teemojen avulla, joita ovat huoli teollisuuden kustannusvaikutuksista, huoli Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä, epäoikeudenmukaiseksi koettu lainsäädäntö, työllisyysvaikutukset, hallituksen tuki- ja kompensaatiotoimet, Suomen maantieteellinen erityisasema, direktiivin terveys- ja ympäristöhyödyt, hyödyt suomalaisille yrityksille ja liiketoiminnalle sekä Suomen EU- vaikuttamisen oikea-aikaisuus. Rikkidirektiivi toimii myös laajempana esimerkkinä Suomen EU- vaikuttamisen onnistumisesta ja toimintatavoista: aineistossa havaitaan kritiikkiä Suomen EU- vaikuttamisen oikea-aikaisuudesta, mikä noudattaa samaa linjaa esillä olleen viitekehyksen kanssa. Rikkidirektiivi näyttäytyy poikkeuksellisena ympäristölainsäädäntönä Suomessa siitä käydyn julkisen keskustelun erityisen laajuuden ja kansallisen intressin ilmenevyyden vuoksi, mutta se on myös linjassa parlamentin äänestyskäyttäytymistä käsittelevän aiemman tutkimuksen kanssa. Kymmenen vuoden takainen rikkidirektiivin keskustelu tarjoaa perspektiiviä lähihistoriasta ja tutkielma pyrkii tuomaan näkökulmaa kansallisen intressin käsitteen näkymiseen ja sen ilmenemismuotoihin käytännössä.

Tutkielmassa tarkastellaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) vuorovaikutusta Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kanssa vuosina 1975–1979. Aineistolähtöisen historiantutkimuksen menetelmin tutkielmassa käydään läpi EVA:n yhteydenpito SDP:hen tutkimusjaksolla ja tehdään tulkintoja ja johtopäätöksiä sen merkityksestä. Tärkeimpänä alkuperäisaineistona on EVA:n kirjeenvaihto vuosilta 1974– 1979, jota täydentävät valtuuskunnan elinten pöytäkirjat sekä arkistossa säilyneet muistiot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään muun muassa Kalevi Sorsan ja Päiviö Hetemäen arkistoja, ja taustoittavaa aikalaisnäkökulmaa saadaan kolmesta haastattelusta. Alkuperäislähteistä tehdyt havainnot suhteutetaan aiempaan EVA:a ja SDP:tä käsittelevään tutkimukseen. EVA perustettiin 1974 ajamaan suomalaisen elinkeinoelämän etuja yleisen vasemmistolaisuuden hallitsemassa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa SDP nousi keskeiseksi vallankäyttäjäksi Suomen poliittisella kentällä. EVA aiheutti alkuun hämmennystä yhteiskunnan molemmilla laidoilla, sillä uudenlaisena organisaationa se näyttäytyi epämääräisenä ja hahmottomana. Jälkikäteen ajatuspajan käsitteen alle määriteltävissä oleva EVA tarkkaili SDP:n ja kommunistien toimintaa ja muodosti politiikan tilannekuvaa jäsenjärjestöilleen. Se lobbasi sosiaalidemokraatteja markkinatalousmyönteisemmän politiikan puolelle, mutta edisti myös elinkeinoelämän omien piirien myönteisempää suhtautumista SDP:n kanssa tehtävään yhteistyöhön. EVA näyttäytyy tutkielmassa keskeisenä suomalaisen konsensuksen rakentajana yhdessä SDP:n kanssa. Konsensuksen symboliksi nousseen Korpilammen konferenssin yhteydessä EVA:n vaikutus piilotettiin julkisuudelta, mutta jälkikäteen sen rooli on selvästi nähtävissä. Tutkielmassa todetaan EVA:n toimitusjohtaja Max Jakobsonin pitäneen SDP:tä keskeisenä elinkeinoelämän yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiselle ja ottaneen luottamuksellisen yhteyden rakentamisen SDP:n johtoon toimistonsa ydintehtäväksi. SDP puolestaan hyötyi EVA:sta päästessään keskustelemaan suoraan elinkeino-elämän edustajien kanssa. 1970-luvun politiikalle tyypillisesti yhteydet tapahtuivat julkisuuden ulkopuolella, ja ideologisten vastustajien keskinäinen kanssakäyminen koettiin molemmin puolin arkaluontoisena. Vuosien 1975–1977 aikana tapahtuneen varoivaisen alun jälkeen yhteys kuitenkin tiivistyi, ja vuonna 1978 EVA:n ja SDP:n suhde oli läheisimmillään. SDP:n edustajat esiintyivät säännöllisesti EVA:n järjestämissä tilaisuuksissa ja Kalevi Sorsan johtama puolue suostui myös käymään EVA:n kanssa järjestelmällisiä, valmisteltuja keskusteluja politiikan sisällöistä. Sorsaan kohdistuneet skandaalit, eduskuntavaalit ja pääministerin vaihtuminen Mauno Koivistoon hiljensivät EVA–SDP-yhteyttä vuoden 1979 aikana, mutta se ei katkennut kokonaan.

Tutkielmassa tarkastellaan Viron kirkkokiistaa Suomen ulkoministeriön sekä Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Viron uudelleenitsenäistyttyä maassa oli kaksi kilpailevaa ortodoksista kirkkoa: Viron pääasiassa vironkielisistä koostuva Viron apostolinen ortodoksinen kirkko sekä neuvostoajalta maahan jäänyt Moskovan patriarkaatin alainen Viron ortodoksinen kirkko. Vuonna 1996 Viron valtiojohdon ja seurakuntien enemmistön pyynnöstä Viron apostolinen ortodoksinen kirkko palautettiin Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Kirkon väliaikaiseksi johtajaksi tuli Suomen ortodoksisen kirkon johtaja, arkkipiispa Johannes. Kiista oli Virolle ja Venäjälle poliittinen. Tutkielmassa tarkastellaan, muodostuiko se sellaiseksi myös Suomessa. Lähdeaineistona toimii Suomen ortodoksisen kirkon hallussa oleva arkistomateriaali sekä ulkoministeriön arkistoaineistot. Aineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin kautta. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään transnationaalista historiaa ja metodologisen nationalismin kritiikkiä, kun kiistan poliittisuutta sekä Viron ja Suomen suhteita kylmän sodan jälkeisessä maailmassa tarkastellaan kansallisvaltioiden sijasta myös Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Kiista muodostui Suomessa poliittiseksi kysymykseksi, kun Venäjän federaatio ja Moskovan patriarkaatti halusivat käsitellä Suomea kiistan osapuolena. Suomen ulkopoliittiseksi linjaksi muotoiltiin, ettei valtiojohto ollut kiistassa osallisena eikä sillä ollut mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ulkoministeriössä tiedostettiin kiistan poliittiset elementit. Suomen ortodoksisen kirkon toimijat tiedostivat myös kiistan poliittisuuden, antoivat siitä rohkeitakin lausuntoja ja olivat yhteydessä Viron valtiojohtoon. Kiista valottaakin, miten Viron uudelleenitsenäistyttyä alikansallisella tasolla yhteydet Suomesta Viroon olivat tiiviitä, vaikka julkinen ulkopolitiikka suhtautui Virolle keskeiseen poliittiseen kysymykseen jopa välinpitämättömästi.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajien liennytys- ja aseidenriisuntapolitiikkaan keskittynyttä toimintaa sosiaalidemokraattisten ja demokraattissosialististen puolueiden kansainvälisen yhteistyöjärjestön Sosialistisen internationaalin piirissä vuosina 1976–1983. SDP:llä oli tällöin merkittävä rooli tässä Willy Brandtin puheenjohtamassa järjestössä, erityisesti Kalevi Sorsan johtaman aseidenriisuntaryhmän kautta. Keskeisimpiä tutkielmassa käytettyjä alkuperäislähteitä ovat syyskuuhun 2022 asti salattuna olleeseen Kalevi Sorsan arkistoon sekä SDP:n arkistoon sisältyvät Sosialistista internationaalia koskevat aineistot. Tutkielma kommentoi aiempaa Suomen sisä- ja ulkopolitiikan tutkimusta, sosialistisen internationalismin tutkimusta sekä laajempaa ”eurooppalaisen liennytyksen” tutkimusta, johon Brandt ja internationaali on usein kansainvälisessä tutkimuksessa liitetty. Pohjoiseurooppalaiset sosiaalidemokraatit pyrkivät jatkamaan supervaltojen välisen liennytyksen kariuduttua eurooppalaista liennytystä, jota Brandt tuki erityisen vahvasti, mutta tässä selvitettävää SDP:n roolia ei ole aiemmin kattavasti käsitelty. Kotimaisen ulottuvuuden osalta tutkielmassa avataan ”virallisen ulkopolitiikan” ja puoluetason kansainvälisen toiminnan suhdetta sekä sisäpolitiikan vaikutusta SDP:n kantoihin. Toimintaa ylipäätään pyritään arvioimaan sekä sen aatteellisten että reaali- tai valtapoliittisten perusteiden osalta. Tutkielmassa todetaan, että SDP tuki vakaasti Willy Brandtin liennytyslinjaa, mikä nosti puolueen asemaa internationaalissa. Myös kansainvälinen tilanne toimi SDP:n eduksi ja teki siitä juuri läntisten yhteyksien vuoksi muita suomalaispuolueita kiinnostavamman keskustelukumppanin Neuvostoliitolle. Hallitusvastuussa ollut SDP pyrki pysymään myös internationaalissa Suomen ”virallisen ulkopolitiikan” linjoilla, ja joskus roolit saattoivat sekoittua. Suomettumissyytteistä huolimatta SDP onnistui pitämään hyvät suhteet myös läntisiin veljespuolueisiinsa. SDP pyrki myös kehittämään internationaalin suhteita Neuvostoliittoon, mutta lisäksi piti kiinni tasapainottavista yhteyksistä Yhdysvaltojen hallitukseen jopa Ronald Reaganin kaudella, kun Washingtonin ja monien eurooppalaisten sosiaalidemokraattien suhteet olivat heikolla tasolla. Kun muilla puolueilla oli tarve arvostella kovin sanoin itäblokin ihmisoikeusloukkauksia tai Neuvostoliiton toimintaa Afganistanin ja Puolan tilanteiden suhteen Suomen linjan vastaisesti, ei SDP voinut tätä estää. Aseidenriisunnan suhteen puolue toimi eräänlaisena sovittelijana internationaalin erimielisten jäsenpuolueiden välillä. Paine asettua Naton euro-ohjuspäätöstä vastaan tuli vahvimmin Nato-maiden oppositiopuolueiden suunnalta, jolloin suomalaiset kuitenkin pyrkivät yleensä konsensuksellisiin kompromissiratkaisuihin. Korkean luokan valtiovierailuista huolimatta suurin merkitys tällä toiminnalla oli todennäköisesti SDP:lle itselleen. Joka tapauksessa aihe tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman Suomen ulkopolitiikan, kansainvälisen puoluetason toiminnan sekä laajemman kylmän sodan aikaisen kansainvälisen politiikan risteyskohtaan.

Tässä maisterintutkielmassa pyritään tuomaan näkökulmaa siihen, minkälainen Suomi–Neuvostoliitto-seuran rooli oli kulttuurivaihdossa vuosina 1960–1969, ja vaikuttiko vuonna 1960 solmittu kulttuurivaihtosopimus Suomen roolin muuttumiseen kulttuurivaihdon osapuolena passiivisesta aktiivisemmaksi. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurivaihtoa tarkastellaan pehmeän vallan teoreettisesta viitekehyksestä. Kulttuurivaihtoa tarkastelen nimenomaan aikakauden musiikkivaihdon avulla. Ennen musiikin ajateltiin olevan absoluuttista, johon maalliset asiat eivät pystyneet vaikuttamaan. Nykyisin musikologisen tutkimuksen myötä on ymmärretty, että musiikki taidemuotona resonoi ympäröivänsä kanssa. Musiikin tulkitseminenkin on riippuvaista siitä, kuka sitä tulkitsee ja missä. Musiikkia on hyödynnetty politiikan välineenä, sekä käytetty yhteisöjen mobilisoinnissa ja pehmeän vallan välineenä. Musiikkia jaotellaan taidemusiikkiin ja populaarimusiikkiin. Tämän eron määritteleminen on merkittävä osa tutkielmaani, sillä se selittää kulttuurivaihdossa ilmenevää musiikkia, ja yhteisöjen ja valtioiden asenteita erilaisia musiikin muotoja kohtaan. Miksi taide- ja kansanmusiikki korostuivat 1960-luvun musiikkivaihdossa, kun taas populaarimusiikki loisti poissaolollaan. Musiikkivalintoihin liittyy poliittisia valintoja, ja ne näkyivät etenkin Neuvostoliiton kulttuurivaihdossa esimerkiksi Yhdysvaltojen kanssa. Neuvostoliiton johto määritteli, minkälaisen taiteen kuluttaminen maassa oli hyväksyttävää. Tämä näkyi siinä, minkälaisia taiteilijaryhmiä Neuvostoliitto lähetti maastaan ulos, ja vastavuoroisesti vastaanotti sisään. Suomi–Neuvostoliitto-seuran historian eritteleminen ja kuljettaminen mukana läpi Suomen kylmän sodan historian tärkeimpien vaiheiden on tässäkin tutkimuksessa tärkeää. SNS oli organisaationa suurin kulttuurivaihdon toimija suomalaisella kentällä, ja sen rooli vain vahvistui kulttuurivaihtosopimuksen myötä. Käyn tutkielmassani läpi SNS:n arkistoja, tutkien etenkin taiteilijavaihtoa, kirjeenvaihtoa, sekä erilaisia sopimuksia ja toimintasuunnitelmia. Tutkielman johtopäätöksinä esittelen, että kulttuurivaihtosopimuksella voidaan väittää olleen kulttuurivaihtoa valtiollistava rooli, ja musiikkia hyödynnettiin julkisuusdiplomatiassa, pehmeän vallankäytön välineenä. 1970-luvulla suomalaisten yleinen asenne Neuvostoliittoa kohtaan oli myötämielinen, johon SNS:llä saattoi olla osavaikutuksensa. Suomen vaikutusta Neuvostoliittoon 1960-luvun kulttuurivaihdossa ei pystytä tässä tutkielmassa erittelemään, mutta se voisi olla varteenotettava tutkimuskysymys jatkotutkimusta ajatellen.