Browsing by Title

Työmarkkinoilla on käynnissä maailmanlaajuinen murros, jossa epätyypilliset työsuhteet lisääntyvät ja yksilön työelämästä tulee pirstaleisempaa. Suomessakin osa-aikatyön trendi on ollut nousujohteinen 2000-luvulla. Osa-aikatyö on yleistä erityisesti tietyillä aloilla, kuten kaupan alalla, ja jotkut osa-aikatyötä tekevät ovat vastentahtoisesti osa-aikaisessa työsuhteessa. Vastentahtoisesti osa-aikatyötä matalapalkka-alalla tekevä henkilö voi kokea toimeentulo-ongelmia ja siten tarvita sosiaaliturvaa toimeentulonsa varmistamiseksi. Tilastojen valossa sovitellun työttömyysetuuden käyttö on kuitenkin osa-aikaisten työsuhteiden yleisyyteen nähden melko vähäistä, joten on kiinnostavaa, miksi osa-aikaiset eivät nosta heille suunnattua sosiaalietuutta. Ilmiön tutkimiseksi menetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysia, jossa teoriana on rationaalisen valinnan institutionalismi. Se perustuu olettamukseen, että ihminen ei tee valintojaan aina täysin talousrationaalisesti vaan niitä ohjailee instituutiot. Instituutioilla tarkoitetaan yhteiskunnan pelisääntöjä, jotka muokkaavat ihmisen käyttäytymistä niin sosiaalisesti, poliittisesti kuin taloudellisesti. Instituutioiden lisäksi tarkastellaan normien ja organisaatioiden vaikutusta osa-aikatyöntekijöiden ja sosiaaliturvan käyttämisen suhteessa. Aineisto koostuu yhdeksästä haastattelusta, jotka on tehty kolmen päivittäistavara- tai erikoistavarakaupan osa-aikaisille työntekijöille. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Miten kaupan alan osa-aikatyöntekijät selittävät sovitellun työttömyysetuuden nostamisen tai nostamatta jättämisen rationaalisen valinnan institutionalismin näkökulmasta? 2. Millä keinoilla osa-aikatyöntekijöiden tilannetta voidaan parantaa ja mitkä instituutiot, normit ja organisaatiot ovat olennaisia tilanteen parantamisessa? 3. Miten haastateltavat kokevat sovitellun työttömyysetuuden kannustavuuden? Tutkielman tulokset kertovat, että kaupan alan osa-aikatyöntekijät jättävät sovitellun työttömyysetuuden nostamatta muun muassa siksi, että eivät tiedä sen olemassaolosta, pitävät hakuprosessia hankalana tai tukea riittämättömänä. Heidän mielestään lisätyön hakeminen on parempi vaihtoehto kuin tuen nostaminen ja pärjääminen omilla ansioilla kunniallisempaa kuin sosiaaliturvaan tukeutuminen. Jotkut haastatelluista pärjäsivät tuloillaan hyvin, eivätkä olleet oikeutettuja tukeen tai eivät tarvinneet sitä. Jotkut heistä kokivat kuitenkin toimeentulovaikeuksia, ja osa-aikatyöntekijöiden tilanteen parantamiseksi tarvitaan muun muassa osa-aikatyön kanssa yhteensopivampi sosiaaliturva ja parempaa informaatiota sosiaalituista. Myös työehtosopimusten avulla osa-aikaisten tilannetta voi parantaa. Soviteltu työttömyysetuus ei tulosten mukaan vaikuta olevan kannustinloukku kaupan alan osa-aikatyöntekijöiden työllistymiseksi korkeampien työtuntien työsopimukseen tai kokoaikatyöhön.

Lastensuojelun asiakkaiden, sosiaalityöntekijöiden ja lähijohtajien arkinen toimintaympäristö on nopeassa muutoksessa muun muassa talouden globalisaation asettamien vaatimusten vuoksi. Lastensuojelun asiakasmäärät ovat kasvaneet viimeisten viidentoista vuoden aikana kolminkertaiseksi. Osaamisen johtaminen on ajankohtainen aihe, koska sen avulla etsitään ratkaisua sosiaalipalveluiden säilyttämiseksi nykyisellä tasolla. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia osaamisen johtamiseen liittyvien taitojen ja toimintatapojen erittelyä lastensuojelutyössä sellaisena, kuin johtavat sosiaalityöntekijät ne kokevat ja näkevät. Tämä tutkimus on laadullinen aineistolähtöinen tutkimus. Tutkimusmenetelmänä on sisällön analyysi. Aineisto on kerätty teemahaastatteluin. Teemahaastattelu valikoitui aineiston hankintatavaksi, koska osaamisen johtamista on tutkittu sosiaalityössä vähän. Tutkimuksessa haastateltiin seitsemää sattumanvaraisesti valikoitunutta eteläsuomalaisen kunnan lastensuojelun johtavaa sosiaalityöntekijää. Johtavat sosiaalityöntekijät kertovat omasta arkisesta, ajoittain kaaottisesta toimintaympäristöstään luoden kontekstia omalle toiminnalleen. Lastensuojelun johtavien sosiaalityöntekijöiden työotteessa oli havaittavissa systemaattinen pyrkimys luoda uutta osaamista ja uutta tietoa arkityössä yhdessä sosiaalityöntekijöiden kanssa. Johtavat sosiaalityöntekijät rakensivat työarkeen sellaisia refleksiivisiä vuorovaikutusrakenteita, jossa uusien taitojen oppiminen oli mahdollista. Johtavat sosiaalityöntekijät kuvasivat paljon kokemuksellisia oppimisprosesseja. Refleksiivisten kokousrakenteiden lisäksi johtavat sosiaalityöntekijät pyrkivät rakentamaan työyhteisöönsä turvallista ja luottavaista psyykkistä ilmapiiriä, jossa oppiminen on mahdollista. Johtavat sosiaalityöntekijät kertoivat seitsemästä työssään käyttämästään taidosta, joista kuutta tarkastellaan tässä tutkimuksessa. Nämä taidot ovat: eettiset- ja orientaatiotaidot. sosiaaliset taidot, kokemusosaaminen, uuden tiedon luomisen taidot ja itsensä johtaminen. Lopuksi yhteenvetona rakennetaan neljä mahdollista johtavan sosiaalityöntekijän työotetta: Kyyninen työote, Sattumanvarainen työote, Byrokraattinen työote ja Refleksiivinen työote.Tutkimuksen mukaan johtavat sosiaalityöntekijät käyttivät työssään sekä byrokraattista että luovaa refleksiivistä työotetta mahdollisuuksien mukaan.

Tässä pro gradu -tutkielmassa esitetään uutta näyttöä osaketuottojen ennustettavuudesta ei-kääntyvän ARMA-mallin avulla. Ei-kääntyvän mallin avulla on mahdollista tutkia havaintojen korreloituneisuuden lisäksi ennustettavuutta, joka ei ilmene korreloituneisuutena. Työssä käsiteltävässä kaksivaiheisessa testausmenetelmässä tutkitaan aluksi prosessin korreloituneisuutta. Jos tästä ei löydy näyttöä voidaan tutkia ennustettavuutta joka ei ilmene korreloituneisuutena. Ennustettavuutta on tavanomaisesti kirjallisuudessa etsitty otosautokorrelaatioita estimoimalla. Näiden testien voiman voidaan kuitenkin osoittaa olevan heikko, varsinkin jos osakkeen hinnassa oleva ennustettava komponentti on hyvin persistentti. Tämän kaltainen ennustettavuus motivoi ARMA(1,1)-mallin käytön ennustettavuuden etsimisessä, kuten tässä tutkielmassa esitetään. Tämän mallin korreloituneisuuden testaaminen osoittautuu kuitenkin epästandardiksi toimenpiteeksi. Ei-kääntyvä ARMA-malli tarjoaa mahdollisuuden testata korreloituneisuutta ja ennustettavuutta tavanomaisilla Waldin ja uskottavuusosamäärän testisuureilla. Ei-kääntyvä ARMA-malli kuuluu ei-kääntyvien ja ei-kausaalisten aikasarjamallin joukkoon. Näiden aikasarjamallien erityispiirre on, että toisin kuin tavanomaisissa ARMA-malleissa, havainnoilla ei ole stationaarista esitystä joka on menneiden virhetermien lineaarikombinaatio tai vastaavasti virhetermeillä ei ole stationaarista puhtaasti taaksepäin katsovaa aikaisemmista havainnoista lineaarisesti riippuvaa esitystä. Ei-kääntyvän aikasarjamallin estimointi onnistuu tehokkaasti uskottavuuspäättelyn avulla, kunhan prosessille oletetaan tunnetuksi todennäköisyysjakauma, joka ei ole normaalijakauma. Dynaaminen markkinatasapainoon perustuva arvopapereiden hinnoittelumalli, C-CAPM, tarjoaa teoreettisen perustan osaketuottojen ennustettavuudelle. Ennustettavuuden puute voidaan nähdä seurauksena kuluttajien riskineutraalisuudesta. Varsinkin pidempiaikaista ennustettavuutta tutkittaessa tämä oletus voi olla raskas. Jos kuluttajat ovat riskin kaihtajia, voidaan kulutusmahdollisuuksien muutoksilla näyttää olevan vaikutusta osakkeen hinnan muodostumiseen. Teoria ei kuitenkaan kerro tulisiko havaintojen riippuvuuden ilmentyä korreloituneisuutena.

Tutkielma tarkastelee osakuntalaisidentiteetin rakentamista, ylläpitämistä ja ilmenemismuotoja Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisessa osakunnassa (ESO) 1970–1989. Tutkimusjakso on mielenkiintoinen, sillä 1970-luku oli kuohunnan aikaa sekä yliopistossa, jossa taisteltiin muun muassa hallintouudistuksesta, että ylioppilaskunnassa, jota piti hallussaan poliittinen opiskelijaliike. 1980-luku taas on nähty 1970-luvulle vastakkaisena city-kulttuurin, individualismin ja postmodernismin aikana. Traditioihin tukeutunut osakuntatoiminta olikin vaikeuksissa 1970-luvun alussa, mutta voimistui jälleen vuosikymmenen lopulla. Identiteettiä tarkastellaan tutkielmassa Eric Hobsbawmin keksittyjen traditioiden käsitteen ja sukupolviin liittyvien teorioiden kautta. Keksityt traditiot valottavat erityisesti sitä, miten yhteistä osakuntalaisidentiteettiä rakennettiin. Sukupolvea tarkastellaan sekä mannheimilaisena yhteiskunnallisena sukupolvena, että rakenteellisena ilmiönä, joka syntyy yhteiskunnan erilaisista kasvuolosuhteista kullekin sukupolvelle. Tutkielman aineisto koostuu pääosin Eteläsuomalaisen osakunnan tuottamasta arkistomateriaalista, lähinnä kokouspöytäkirjoista ja osakunnan julkaisemasta lehdestä. Tutkielman keskeinen tulos on, että 1970-luvun alussa osakuntalaisidentiteetti lähes katosi, mutta se rakennettiin uudelleen vuosikymmenen vaihteessa ja vakiintui selkeäksi identiteetiksi 1980-luvulla. Identiteetin katoamiseen vaikutti 1960-luvun lopulla alkanut traditioiden vastustaminen sekä vähäiset taloudelliset resurssit, jotka haittasivat toiminnan järjestämistä. Eteläsuomalaisessa osakunnassa toimi sukupolvi, jolle osakunnan traditionaaliset arvot eivät olleet merkityksellisiä ja siten osakuntalaisuuden ympärille rakentunutta identiteettiä ei päässyt syntymään. Identiteetti rakennettiin uudestaan 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, jolloin poliittinen opiskelijaliike hiipui ja osakunnat alkoivat kasvattaa jälleen suosiotaan yliopisto-opiskelijoiden parissa. Osakuntalaisidentiteetin rakentamisessa tärkeimmässä roolissa olivat traditiot, jotka uudelleenkeksittiin tietoisesti osakunnan historiasta. Traditioiden uudelleenkeksimisen lisäksi osakunnan sisäisellä historiapolitiikalla 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku leimattiin katkokseksi osakunnan olemassaolossa ja siten identiteettiä rakennettiin niille vastaiseksi. Traditiot muuttuivat 1980-luvun edetessä vakiintuneiksi rakenteiksi osakunnalla ja niitä leimasi humoristisuus ja kepeys. Identiteetin kehitykseen vaikutti myös sukupolven vaihdos: 1980-luvulla osakuntaan tullut sukupolvi oli leimallisen epäpoliittista ja siten kiinnittyi paremmin osakunnan kaltaiseen vapaa-ajanyhteisöön. 1980-luvulla ”esolaista” identiteettiä leimasi epäpoliittisuuden lisäksi helsinkiläinen city-kulttuuri ja niin ikään helsinkiläisyyteen liitetty pohjoismaihin suuntautuva kansainvälisyys. Tutkielmasta selviää, että vanhojen osakuntatraditioiden uudelleenkeksiminen oli ratkaisevassa asemassa identiteetin uudelleenrakentamisen kannalta 1970- ja 1980-lukujen puolivälissä. Traditioiden uudelleenkeksiminen oli hyvin tietoista, mutta pian tiedostava ulottuvuus hävisi ja traditioista tuli itsestään selviä osia osakuntaa. Osakuntalaisidentiteetin uudelleenrakentumiseen vaikuttivat kuitenkin myös parantuneet taloudelliset resurssit ja 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa yliopistomaailmaan tullut sukupolvi, joka innostui epäpoliittisesta ja traditionaalisesta osakuntatoiminnasta.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin (EU) liikkuvuuspolitiikkaan sisältyviä taloudellisia intressejä. Liikkuvuuspolitiikkaa on aikaisemmin tarkasteltu pääsääntöisesti turvallisuuteen liittyvänä kysymyksenä. Muualla maailmassa tehdyn tutkimuksen valossa on kuitenkin syytä selvittää, onko liikkuvuuden kontrolloinnissa myös taloudellisen eduntavoittelun piirteitä. Tutkimuskohteena on kuusi itäistä EU:n naapurimaata, jotka kuuluvat alueellista yhdentymistä edistävän Euroopan naapuruuspolitiikka -instrumentin (ENP) piiriin. Kohdemaat ovat Valko-Venäjä, Ukraina, Moldova, Georgia, Armenia ja Azerbaidzhan. Maiden kansalaiset ovat viisumivelvollisia Schengen-liikkuvuusalueelle. Tutkimus koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä vaiheessa esitetään tutkimusaineiston laadullisen sisällönanalyysin avulla, että Euroopan naapuruuspolitiikka pyrkii edistämään alueellista integraatiota. Samalla osoitetaan kuitenkin, että liikkuvuuspolitiikka, joka on tärkeä osa yhdentymistä, tukee lähinnä markkinatalouden kannalta keskeisten ihmisryhmien matkustamisen vapautta. Sisällönanalyysin tutkimusaineistona on käytetty neljää Euroopan naapuruuspolitiikkaa käsittelevää tiedonantoa sekä yhteensä kuutta EU:n ja ENP-maiden välistä liikkuvuuskumppanuus- ja viisumihelpotussopimusta. Tutkimusaineiston avulla voidaan peilata retoriikkaa politiikan käytäntöihin ja havaita tutkimuksellisesti mielenkiintoinen ristiriita. Tutkimuksen toisessa osassa liikkuvuuden painottumista markkinatalouden tukemiseen on tulkittu kahden teorian – uusliberalismin ja osallistavan uusliberalismin – avulla. Molempien teorioiden globaaleista vaikutuksista on käyty runsaasti keskustelua. Teoriat on tässä tutkimuksessa ymmärretty käsitejärjestelmiksi, joiden avulla voidaan hahmottaa – ei niinkään selittää – poliittisia käytäntöjä. Teoreettisten erojen pohjalta on muotoiltu kuusi tutkimushypoteesia, joiden avulla on testattu, kuinka hyvin liikkuvuuspolitiikka vastaa kumpaakin teoreettista diskurssia. Hypoteesit liittyvät 1) markkinatalouden rooliin, 2) sosiaaliseen vastuuseen ja 3) kehitykseen. Hypoteesien vertailun perusteella voidaan havaita, että taloudellisessa liikkuvuudessa on niin osallistavan uusliberalismin kuin uusliberalisminkin piirteitä. Osallistava uusliberalismi esiintyy kuitenkin lähinnä retorisena keinona, ei niinkään johdonmukaisesti toteutettuna politiikkana. Liikkuvuus heijastaa sen sijaan vahvasti uusliberalismille tyypillistä EU:n taloudellista omaneduntavoittelua, joka on markkinoiden avaamistakin keskeisemmässä asemassa. Tulosten perusteella voidaan havaita, että uusliberalistiset käytännöt ovat saaneet jalansijaa EU:n liikkuvuuspolitiikassa, jolle taloudellisen eduntavoittelun arvot ovat lähtökohtaisesti vieraita. Uusliberalismi herättää myös kysymyksen demokratiaperiaatteen toteutumisesta. Jatkotutkimuksen selvitettäväksi jää, miten uusliberalistinen diskurssi on muodostunut.

Maisterintutkielmani tarkastelee nuorille suunnattuja rap-työpajoja ohjaajien näkökulmasta. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tutkimus. Aineistona tässä tutkimuksessa käytettiin viiden suomalaisen rap-työpajan ohjaajan antamia haas-tatteluja. Haastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluja, jotka toteutettiin vuoden 2019 aikana. Tutkimusaineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimuskysymykset ovat, millaista toimintaa nuorille suunnatut rap-työpajat ovat sekä millaisia merkityksiä ohjaajat antavat nuorten rap-työpajoille ja niiden ohjaamiselle. Rap-työpajojen järjestäminen erilaisille kohderyhmille on kasva-va ilmiö Suomessa. Nuorten kanssa tehtävään työhön kaivataan innovatiivisia, nuorten osallisuutta asiakaslähtöisesti edistäviä työtapoja. Osallisuuden edistäminen ei kuitenkaan ole mutkatonta, vaan osallistamisen ympärille kietoutuu kysymyksiä esimerkiksi vallankäytöstä. Rap-työpajojen ohjaaminen voidaan määrittää sosiokulttuurisen innostamisen tekemiseksi. Osallisuus, osallistaminen ja sosiokulttuurinen innostaminen ovat tutkimuksen keskeisiä käsitteitä. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että rap-työpajat ovat moniammatillisesti toteutettavia osallisuuden edistämisen paikkoja. Yhteistyön onnistuminen edellyttää jokaiselta osallistuvalta taholta joustavuutta ja suunnitelmallisuutta. Ohjaa-jat ovat merkittävässä roolissa tässä yhteistyössä, sillä heillä on usein päätösvalta rap-työpajojen sisällöllisestä toteut-tamisesta ja he kohtaavat nuoria ruohonjuuritasolla. Nuorten omien toiveiden huomioiminen on tärkeää, jotta työpajat palvelevat tarkoitustaan. Rap-työpajoja järjestetään moninaisissa nuorisokonteksteissa ja niihin osallistumisen kynnys pyritään luomaan matalaksi. Matalan kynnyksen lisäksi työpajojen tavoitteena on turvallisen ympäristön luominen, jon-ka toteuttamisessa keskeisiä arvolähtökohtia ovat yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja muiden kunnioittaminen. Tavoitteen toteutuminen ei ole itsestään selvää, vaan ohjaajat joutuvat pohtimaan erilaisia rajanvetoja samanaikaisesti turvallisen ja sallivan tilan luomiseksi kaikille osallistujille. Toiseksi tutkimus osoittaa, että rap-työpajojen ohjaajat merkityksellistävät rap-työpajoja ja niiden ohjaamista itselleen, niihin osallistuville nuorille sekä laajemmin yhteiskunnallisesti. Työpajojen ohjaaminen on elinkeino ja taloudellisen toimeentulon lähde, mutta työ on toisinaan heikosti palkattua ja lyhytaikaisten työsuhteiden takia epävarmaa. Rap-työpajojen ohjaaminen edellyttää ohjaajien omaa innostuneisuutta aihetta kohtaan ja halua tehdä työtä nuorten kanssa. Työpajojen ohjaajilla on vastuuta osallistuvista nuorista, mutta oman osaamisen ja vastuun rajallisuuden reflektointi on myös työhön kuuluvaa asiantuntijuutta. Ohjaajat merkityksellistävät rap-työpajoja nuorten yksilöllistä ja sosiaalista hy-vinvointia edistäviksi paikoiksi. Työpajat tarjoavat mahdollisuuden rakentavaan harrastamiseen, mutta myös keskuste-lemiseen, kuulluksi tulemiseen ja tunteiden käsittelyyn. Rap-työpajoihin osallistuminen tarjoaa nuorille paikan sosiaalis-ten verkostojen luomiseen ja vuorovaikutustaitojen harjoittelemiseen. Rap-työpajat ovat myös laajemmin, yhteiskunnal-lisesti merkittäviä, sillä ne ovat luovan taiteen ja kulttuurin tuottamista sekä yhteiskunnallisia kulttuuripanostuksia. Niiden avulla saadaan tietoa nuorten hyvinvoinnista sekä sitä heikentävistä epäkohdista. Rap-työpajojen järjestämisen haastei-ta ovat pysyvän rahoituksen puute ja rap-musiikkiin kohdistuvat ennakkoluulot. Rap-musiikki ja sosiaalityö molemmat kietoutuvat marginaalisuuden kokemuksiin ja niiden kuulemiseen. Sosiaalityö voi hyötyä rap-työpajoista etenkin haasteellisissa elämäntilanteissa olevien nuorten tavoittamiseksi. Työpajat perustuvat osallisuuden edistämiseen ja sosiokulttuurisen innostamisen tekemiseen. Rap-työpajojen onnistuminen edellyttää kes-kinäistä luottamussuhdetta työpajoihin osallistuvien nuorten, työpajojen ohjaajien ja työpajojen järjestämisessä mukana olevien tahojen välillä.

Tutkielmassa selvitetään, mitä asiakaslähtöisyys ja palveluiden kehittäminen tarkoittavat sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä sitä, mikä merkitys asiakkaiden osallistamisella, yhteisöllisellä hallinnalla ja tilivelvollisuudella on sosiaali- ja terveydenhuollon organisaation toimintatavoissa. Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden asiakaslähtöisyyden ja kehittämisen määrittely koetaan usein vaikeaksi ja moniulotteiseksi. Palveluiden kehittämisessä vedotaan usein juuri asiakaslähtöisyyden varmistamiseen ja parantamiseen — mikä sitten nähdään asiakaslähtöisenä palveluiden kehittämisenä? Asiakaslähtöisyyttä, palveluiden kehittämistä ja osallistamista perustellaan usein sillä, että kansalaisella on sen myötä parempi vaikuttamismahdollisuus palveluiden sisältöön ja julkiselle taholle asiakaslähtöisyys tuo kustannustehokkuutta ja paremman palvelurakenteen. Suomalainen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä on kohdannut kritiikkiä siitä, että se eivät enää pysty vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin ja järjestelmässä on turhaa byrokratiaa. Toisaalta julkisen talouden tila on asettanut sosiaali- ja terveyspalvelut täysin uudenlaisten säästöpaineiden ja kustannustehokkuuden alaiseksi. Tässä tutkielmassa asiakaslähtöisyyttä, palveluiden kehittämistä ja sosiaali- ja terveydenhuollon organisaation toimintatapoja tarkastellaan neofoucault’laisen tieteentradition, uusliberaalin hallinnan ja itsepalveludemokratiamallin avulla. Nämä näkökulmat nostavat tutkielman polttopisteeseen aktivoivan politiikan, yhteisöllisen hallinnan ja tilivelvollisuuden. Tutkielman aineisto sisältää kahdeksan teemahaastattelua, jotka on kerätty Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirissä. Aineistoa varten haastateltiin niin asiakaspalvelutyötä tekeviä kuin kehittämis- ja johtotehtävissä olevia työntekijöitä. Haastattelut keskittyvät erityisesti siihen, miten sosiaali- ja terveydenhuollon organisaation työntekijät ymmärtävät palveluiden kehittämisen, asiakaslähtöisyyden ja asiakkaiden osallistamisen. Haastattelut toteutettiin vuoden 2014 kesällä ja syksyllä Lappeenrannassa. Haastattelut äänitettiin ja litteroitiin. Tutkielman analyysivaiheessa hyödynnettiin sisällönanalyysia sekä laadullista tutkielmaa tukevaa luokittelurunkoa. Luokittelurungon tarkoitus on tehdä läpinäkyväksi se, mitä analyysivaiheessa on tehty. Aineiston pohjalta havaitaan, että haastateltavilla on hyvin yhtenäinen näkemys asiakaslähtöisyyden ja palveluiden kehittämisen rationaliteeteista. Asiakaslähtöisyydessä painottuvat kumppanuus asiakkaan ja ammattilaisen välillä sekä asiakkaan voimaantumisen tukeminen Asiakkaan koetaan olevan entistä kiinnostuneempi tätä koskevista palveluista ja päätöksenteosta. Siksi asiakaslähtöisyydessä korostettaan sitä, että yksilö tulee nähdä aktiivisena ja omatoimisena asiakkaana perinteistä holhoavasta näkökulmasta poiketen. Asiakaslähtöisyyden nähdään myös olevan kaikista keskeisin perusta palveluiden kehittämiselle, jonka vuoksi sosiaali- ja terveyspalveluita tulee henkilöstön näkökulmasta kehittää entistä enemmän asiakkaiden ja yhteisöjen kanssa. Analyysin perusteella voidaan todeta, että sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiossa palveluita kehitetään siis myös siitä lähtökohdasta, että palveluiden tuottaminen ei ole ainoastaan julkisen tahon tehtävä vaan kaikkien yhteiskunnan tahojen tulee osallistua siihen. Tämä puhuu laajemman hyvinvointiyhteiskunta-ajattelun puolesta. Tuloksista käy ilmi, että sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset odottavat myös asiakkailta suurempaa vastuunkantoa ja tilivelvollisuutta omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Toisaalta analyysin perusteella voidaan todeta, että monet Eksoten työntekijät ovat edelleen sitä mieltä, että julkisia palveluita tarjoavan tahon on pystyttävä huolehtimaan asiakkaistaan myös silloin, kun he itse eivät sitä halua tai eivät siihen kykene. Aineisto sekä teoreettinen viitekehys asettavat tutkielmalle rajoitteita, jotka on hyvä pitää mielessä tuloksia tulkittaessa. Aineisto koostuu yksinomaan tiettyjen Eksoten työntekijöiden näkökulmista eikä tuloksista pidä vetää liian pitkälle meneviä päätelmiä. Toisaalta teoreettinen viitekehys asettaa tutkielmalle ennalta määritellyt raamit, joiden valossa tutkittavaa ilmiötä on tarkasteltu, jolloin jotkin seikat voivat jäädä vähemmälle huomiolle. Vaikka aineisto ja teoreettiset valinnat asettavat tiettyjä rajoitteita katson, että tutkielma pystyy kuitenkin vastaamaan tutkimuskysymyksiin riittävällä laajuudella ja halutulla tavalla.

Sosiaalinen media on juurtunut tiiviiksi osaksi useimpien arkea ja mahdollistaa uudenlaiset vuorovaikutuksen ja sitä myötä kansalaisvaikuttamisen tavat. Kaupunkien hallinnoissa on herätty sosiaalisen median kasvavaan rooliin, sekä odotuksiin entistä avoimemmasta ja vuorovaikutteisemmasta hallinnoinnista ja yhä useampi kaupunkiorganisaatio on ottanut sosiaalisen median käyttöön. Sosiaalisessa mediassa tapahtuu myös kaupunkilaisten omaehtoista vaikuttamista ja kaupunkiaktivismia, josta hyvä esimerkki on Ravintolapäivä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mistä sosiaalisessa mediassa tapahtuvassa kansalaisvaikuttamisessa kaupunkien kontekstissa on kyse: millainen vaikuttamisen kanava sosiaalinen media on, miten se kytkeytyy laajempiin muutoksiin kansalaisyhteiskunnassa ja kaupunkilaisten roolissa päätöksenteossa sekä, millä tavalla kaupunkilaisten ja kaupungin hallinnon odotukset ja motiivit osallistua ja vuorovaikuttaa sosiaalisessa mediassa kohtaavat tai risteävät. Etsin vastauksia näihin kysymyksiin kvalitatiivisen tutkimuksen keinoin pohjautuen neljään ryhmähaastatteluun. Niissä haastattelen espoolaisia ja helsinkiläisiä kaupungin virkamiehiä tai työntekijöitä, joilla on kokemusta sosiaalisesta mediasta osana työtä kaupungin hallinnossa sekä sellaisia espoolaisia ja helsinkiläisiä kaupunkilaisia, jotka osallistuvat sosiaalisessa mediassa kaupungin asioista keskustelemiseen ja niihin vaikuttamiseen. Analyysimenetelmänä käytän informoitua grounded theorya, jossa perinteisestä grounded theorysta poiketen perehdytään aihetta koskevaan kirjallisuuteen jo tutkimuksen alusta lähtien, tulkiten aineistoa erilaisia, myös kirjallisuudesta nousevia näkökulmia vasten. Analyysin perusteella kaupungin organisaatioon kohdistuu paljon odotuksia, mitä tulee avoimuuteen ja kaupunkilaisten suurempaan rooliin päätöksenteossa. Kaupunkilaiset ja kaupungin sosiaalisessa mediassa aktiiviset edelläkävijät ovat omaksuneet nämä odotukset, ja kaupungeissa ollaan innokkaita kokeilemaan erilaisia sosiaalisen median käyttömahdollisuuksia ja lisäämään sen avulla avoimuutta. Nämä asenteet eivät ole kuitenkaan läpäisseet koko organisaatiota, mikä aiheuttaa hankausta. Kaupunkilaisille tämä voi näyttäytyä turhautumista aiheuttavana ristiriitana: avoimuudesta on paljon puhetta, mutta käytännössä kohtaaminen jää vähäiseksi ja kaupunkien rooli sosiaalisessa mediassa etäiseksi. Kaupunkilaisten itseohjautuvissa sosiaalisen median kanavissa tapahtuu kuitenkin rikasta ja moninaisia muotoja saavaa vuorovaikutusta, joka muovaa kaupunkiympäristöä ja avaa myös uusia näköaloja kaupunkien hallinnolle.

Poliittisen osallistumisaktiivisuuden heikentyminen on huolestuttanut viime vuosina monella taholla. On esitetty monia ratkaisuehdotuksia, joiden joukossa ovat myös sähköiset osallistumiskanavat. Tässä pro gradu –tutkielmassa etsitään vastauksia siihen, missä määrin kaksi Helsingin ja Tampereen sähköistä osallistumiskanavaa (Valma ja Kerrokartalla) edustavat osallistuvaa tai deliberatiivista demokratiaa. Lisäksi pohditaan, minkälaiset edellytykset kuntalaisilla on päästä osallistumaan suunnitteluun näiden osallistumiskanavien kautta. Aineistona on 11 helsinkiläisen ja tamperelaisen Valmaa ja Kerrokartalla-palvelua hyödyntäneen viranhaltijan haastattelua. Haastattelut olivat teemahaastatteluja. Analyysimenetelmänä käytettiin sisällönanalyysiä. Analyysin lähtökohtana ovat teoreettisen viitekehyksen pohjalta muodostetut teemat. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään osallistuvan ja deliberatiivisen demokratian teorioita, joiden tärkeimpinä teoreetikkoina ovat Benjamin Barber ja Jürgen Habermas. Analyysissä selviää, että kyseisten osallistumiskanavien nykykäytäntö vastaa osin osallistuvan tai deliberatiivisen demokratian teorian ihanteita. Kuitenkin useimmat haastatellut viranhaltijat pitävät vuorovaikutteisuutta tärkeänä, ja Kerrokartalla nähtiin jo nyt vuorovaikutteisena. Haastateltujen suhtautuminen asukkaiden tuottamaan tietoon oli myös osin osallistuvan ja deliberatiivisen demokratian ihanteiden mukaista, tärkeänä viranhaltijat näkivät argumenttien sisällön ja perustelut, eikä mielipiteen esittäjä ollut pääsääntöisesti haastateltujen mielestä merkitsevä. Haastattelujen mukaan perustellut mielipiteet pääsevät osaksi suunnittelua ja sitä kautta mukaan päätöksentekoon. Tutkimuksessa selviää myös, että kaikki viranhaltijat eivät ole halukkaita vuorovaikutukseen sähköisten osallistumiskanavien kautta. Erityisesti Valman vuorovaikutteisuutta pidettiin heikkona, lähinnä sen teknisten vajavaisuuksien takia. Vuorovaikutteisuuden jatkuvuuskaan ei toteutunut hyvin kummassakaan tutkimuskohteessa, vaan jatkohoito oli monesti laiminlyöty esimerkiksi puutteellisen ohjeistuksen takia. Asukkaiden keskinäisenkään vuorovaikutuksen toteutumista viranhaltijat eivät aineiston perusteella nähneet aina ihanteelliseksi. Osallistumiskanavia kehittämällä on kuitenkin mahdollista päästä parempaan vuorovaikutteisuuteen ja suurempaan osallistumisaktiivisuuteen.

Tutkimuksessa tarkastellaan luokkahuonevuorovaikutusta koulukuraattorin yhteisöllisellä tunnilla. Työssä tarkastellaan oppilaiden osallisuuden rakentumista luokkayhteisössä luokkahuonevuorovaikutuksen kautta. Aineisto on kerätty eräässä pääkaupunkiseudun alakoulun luokassa koulukuraattorin yhteisöllisellä tunnilla. Koulukuraattorin tunti on kuvattu kahdella kameralla ja litteroitu videonauhoituksen perusteella keskustelunanalyysin litterointiperiaatteita noudattaen. Aineisto on analysoitu keskustelunanalyysia soveltamalla ja Goffmanin osallistumiskehikkoa metodologisena työkaluna hyödyntäen. Keskustelunanalyysi mahdollistaa vuorovaikutuksen systemaattisen ja yksityiskohtaisen tarkastelun, osallistumiskehikko puolestaan sosiaalisen tilanteen osallistujien asemien ja roolien muutosten analysoinnin. Kuraattorin yhteisöllisen tunnin tavoite on vahvistaa luokan yhteisöllisyyttä ja lisätä oppilaiden osallisuutta luokkayhteisössä. Tutkimuksessa kuitenkin käy ilmi, että oppilaat rakentavat puheessaan paitsi sellaista käsitystä osallisuudesta, jolla oppilaita suljetaan luokkayhteisön sisäpuolelle, myös osallisuuden käsitystä, jolla oppilaita suljetaan luokkayhteisön ulkopuolelle. Näin luokkahuonevuorovaikutuksessa säädellään sitä, ketä oppilaista suljetaan luokkayhteisön sisäpuolelle ja ketä sen ulkopuolelle. Koulukuraattori ohjaa puheenvuoroillaan keskustelua ja sitä, mistä puhutaan ja kuka saa puheenvuoron. Keskustelu muodostuu myös erilaiseksi sen perusteella, minkälaisesta aiheesta puhutaan ja onko kyse yksilön kokemuksesta vai luokan tilanteesta. Aiheen mukaan myös pääsy keskusteluun vaihtelee. Toisen kokemukseen ei toisella ole pääsyä, mutta ulkopuolinen voi havainnoida ja tunnistaa tilanteellisia, näkyviä tiloja ja tilanteita. Vaikka luokkahuonekeskustelussa oppilaat saavat puheenvuoroja, eivät kaikki oppilaat ole yhtä paljon äänessä eikä kaikille puheenvuoroille anneta samanlaista merkitystä. Koulukonteksti ja koulukuraattorin auktoriteettiasema luokassa yhtäältä mahdollistaa oppilaiden keskustelemisen osallisuudesta, mutta toisaalta myös rajoittaa keskustelua sen suhteen, mistä asioista ja miten asioista puhutaan. Vaikka yhteisöllisen tunnin tavoitteena on yhteisöllisyyden vahvistaminen ja osallisuuden lisääminen, säätelevät oppilaat osallisuutta luokkayhteisössä puheensa kautta. Keskustelussa rakennetaan osallisuuden lisäksi osattomuutta. Keskeisiksi tutkimustuloksiksi saatiin, että osallisuuden määritteleminen ja säätely tapahtuvat kahdella tasolla: formaalilla ja informaalilla vuorovaikutuksen tasoilla. Osallisuutta säädellään vuorovaikutuksessa luokkahuoneessa ja sen perusteella syntyy yhteisön ulos- ja sisäänsulkemista, ekskluusiota ja inkluusiota. Lisäksi tutkimuksen mukaan sosiaalisessa kohtaamisessa syntyy osallistumisen osalta vuorovaikutuksen tasolla muutoksia, jotka vaikuttavat osallistujan näkyvyyteen ja näkymättömyyteen.