Browsing by study line "Poliittinen historia"

Tämä maisterintutkielma tarkastelee Suomen toimijuutta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa (Etyk) vuosina 1989–1992. Tarkemmin toimijuutta tutkitaan Etykin sotilaallisten neuvotteluiden eli luottamusta ja turvallisuutta lisääviä (LTL) -toimia ja tavanomaisia asevoimia Euroopassa (TAE) koskevien neuvotteluiden kautta. Tutkielman primääriaineistona toimivat Suomen hallituksen kertomukset vuosilta 1989–1992 sekä ulkoasianministeriön LTL- ja TAE-neuvotteluita koskeva aineistokokonaisuus. Menetelmänä on Margrit Schreierin laadullinen sisällönanalyysi (QCA). Tutkielman teoreettisen viitekehyksen ytimessä on toimijuus, joka määritellään tietyn ryhmän tai yksittäisten ulkopoliittisten toimijoiden toimintana heidän valintojensa, mieltymyksiensä ja ideoidensa kautta. Nämä huomiot toimijuudesta yhdistetään Matti Pesun tutkimuksesta johdettuun ajatukseen ulkopoliittista koulukunnista valtion ulkopoliittisessa diskurssissa. Suomen Etyk-toimijuuden ilmentymiksi tapahtumahistoriasta vuosilta 1989–1992 tunnistettiin aktiivisuus ja yhteistyö. Tapahtumahistoriaa tarkastellessa LTL- ja TAE-neuvottelut nousivat esille korostuneesti, mikä vaikutti tutkielman aiheen tarkempaan rajaukseen. Toimijoista keskiössä oli Suomen neuvotteluvaltuuskunta, joka koostui diplomaateista ja sotilaista. LTL- ja TAE-neuvottelut todettiin merkittäviksi, ja merkittävyyden ytimessä oli Suomen omien turvallisuushuolien puolustaminen. Turvallisuushuolet liittyivät puolustusjärjestelmien eroihin sekä neuvotteluiden merelliseen ja alueelliseen ulottuvuuteen. Suomen toimijoita huolestutti erityisesti Neuvostoliiton aseistuksen siirtyminen Suomen rajojen tuntumaan. Yhteistyön osalta korostuneeseen rooliin nousi NN-ryhmä ja sieltä erityisesti Ruotsi. NN-ryhmän yhteistyössä ilmeni ongelmia muun muassa koordinoinnissa sekä maiden puolustaessa omia etujaan yhteisen edun sijasta. Ryhmä näyttäytyi rutinoituneena työskentelytapana ja jäänteenä historiallisesta jatkumosta, joka tulikin päätökseensä 1990-luvun alussa. Myös Ruotsin kanssa kohdattiin ongelmia NN-ryhmässä, mutta kyseessä oli tulkintani mukaan erillinen ongelmakokonaisuus ja yhteistyö nähtiin Suomen toimijoiden kesken tavoittelemisen arvoisena. Kaksinapaisen maailmanjärjestelmän murtumisella ja sen johdosta syttyneillä kriiseillä oli konkreettisia vaikutuksia sekä neuvotteluihin että niiden ilmapiiriin. Primääriaineistossa esiintyi Pesun määrittelemistä ulkopoliittisista koulukunnista ainoastaan pienvaltiorealisteja ja integrationisteja. Vahvinten pienvaltiorealistista koulukuntaa määritteli käsitys naapuruudesta eli Neuvostoliitosta ja sittemmin Venäjästä, mitä leimasi geopoliittinen realismi. Käsitys naapuruudesta oli myös pienvaltiorealisteja ja integrationisteja eniten erottava tekijä. Integrationisteja vahvinten määritteli heidän Etyk-korostuksensa. Neuvotteluissa oli kyse sekä valtion suvereniteetin kannalta elintärkeistä ominaisuuksista, eli puolustuskyvystä ja siihen liittyvän tiedon jakamisesta, että valtion intressien ytimessä olevasta tulevaisuutta määrittelevästä turvallisuuspolitiikasta. Nämä huomiot selittivät tulkintani mukaan sitä, että neuvotteluihin suhtauduttiin realistisesti kansainvälispoliittisia realiteetteja kunnioittaen.

Tämä tutkielma keskittyy nettipokerin kehitykseen Suomessa, vuoden 2010 arpajaislakiin ja sen ympärillä käytyyn keskusteluun pokerilehdistössä ja muualla mediassa. Internet toi Suomen kansallisille rahapelimonopoleille uusia kilpailijoita. Hallituksen asettama rahapelifoorumi aloitti toimintansa vuonna 2004 ja toi esityksensä nettipokerin estämisestä osana lapsipornosensuurilakia julkisuuteen helmikuussa 2007. Hanke ei edennyt, kun vastuuministeri Susanna Huovinen torppasi ajatuksen ja vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen asetettiin uusi arpajaislain uudistamista koskeva hanke. Tutkimuskysymyksiksi on määritelty kysymykset ”Mitkä tekijät johtivat vuoden 2010 arpajaislain uudistukseen?” ja ”Miten arpajaislain uudistus vaikutti nettipokerin kehitykseen Suomessa?”. Hypoteesiksi arvioidaan, että arpajaislakiuudistukseen vaikuttivat poliitikkojen tarve puolustaa monopolia, mutta myös toisaalta lisätä sen tuottamaa rahavirtaa. Päätöksenteossa olivat lisäksi mukana pelimonopolien edustajat, virkamiehet ja rahapelaamiseen liittyvät sidosryhmät. Ulkomaiset peliyhtiöt ja Euroopan Unioni toimivat suomalaisten päättäjien kannalta lähinnä häiriötekijöinä, mutta niiden toiminnalla oli merkittävä vaikutus arpajaislain sisällön muotoutumiseen. Nettipokerin suosion kasvettua valtaviin mittoihin myös äänestäjien näkökulmasta tuli merkittävä: vuoden 2007 vaaleissa nousi esille ehdokkaiden suhtautuminen nettipokerin blokkaamiseen. Nettipokeria ja nettipelaamista on laajemmin tutkittu erityisesti ongelmapelaamisen näkökulmasta, mutta lainsäädännön kehitystä, arpajaislain muutosta sekä näiden vaikutuksia ei akateemisessa tutkimuksessa ole merkittävästi tutkittu. Työssä käytetään pääasiallisena aineistona laajaa suomenkielisten pokerilehtien tarjontaa etenkin vuosilta 2006–2012 ja tukiaineistona muuta mediauutisointia sekä virallisten tahojen dokumentteja. Tutkielman havainnot osoittavat, että Suomessa päättäjillä ei ollut halua tai aikomusta luopua pelimonopolista. Suomen kolmeen yhtiöön jaettu pelimonopoli joutui osin ulkoisen kilpailun kohteeksi jo ennen nettipokerin suosion kasvua, kun Veikkauksen netissä tarjoama vedonlyönti joutui kilpailemaan ulkomaisten kilpailijoiden kanssa. Ulkoiset olosuhteet ovat vaikuttaneet lainsäädäntötyöhön – etenkin Euroopan Unionin harjoittama monopolin oikeutuksen uudelleenarviointi sekä toimet Euroopassa vapaan kilpailun edellytysten parantamiseksi rahapelialalla ovat vähentäneet monen toimijan pyrkimyksiä rajoittaa kilpailua. Yksityisten peliyhtiöiden edustajia ei hyväksytty valtion asettamiin toimielimiin suomalaisen rahapelilainsäädännön uudistamiseksi. Myös pelaajien edustus niissä jäi vähäiseksi. Rahapelimonopolien osalta etenkin Raha-automaattiyhdistyksen kiinnostus laajentaa toimintaansa internetissä kääntyi alun kielteisestä asenteesta positiiviseksi. Kansallinen nettipokeri ei saanut suurta menestystä, mutta Raha-automaattiyhdistyksen nettikasinosta tuli uusi merkittävä rahanlähde monopoliyhtiölle. Arpajaislain osalta pokerinpelaajat ja peliyhtiöt eivät onnistuneet saamaan kunnolla ääntään kuuluviin lainsäädäntöprosessin aikana. Osasyynä oli molempien tahojen hajanaisuus: Suomen Pokerinpelaajat ry:n toimintaa haittasivat keskinäiset ristiriidat ja peliyhtiöt taas pyrkivät vaikuttamaan keskusteluun ilman yhteistä koordinointia. Kokonaisuutena lainsäädäntökeskusteluun pääsivät osallistumaan suljettujen ovien takana vain monopolille myötämieliset poliitikot ja virkamiehet. Pelimonopoli jatkui kolmen monopoliyhtiön toimesta uuden arpajaislain voimaantulon jälkeen, eikä suomalaisilta nettipokerin pelaajilta estetty pääsyä ulkomaisille pelisivustoille. Lakimuutoksen suurimmat vaikutukset olivat ulkomaisten peliyhtiöiden Suomeen kohdistetun mainonnan siirtyminen ulkomaisille toimijoille ja siten nettipokerin näkyvyyden vähentyminen suomalaisessa katukuvassa. Tärkeimpänä johtopäätöksenä tutkielmassa havaitaan, ettei Suomessa ollut 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä minkäänlaista poliittista tahtoa luopua suomalaisten peliyhtiöiden monopoleista. Monopolien taloudellinen nettovaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan on miljardiluokkaa ja tämä raha on sitouttanut poliitikot, kolmannen sektorin toimijat ja median vahvasti pelimonopolin tueksi.

Euroopan yleisradiounionin perustama yleisradioyhtiöiden välinen Eurovision laulukilpailu on järjestetty ja televisioitu vuosittain jo yli 65 vuoden ajan. Se kuuluu maailman pitkäikäisimpiin ja suosituimpiin viihdeohjelmiin. Kilpailu on monin tavoin kytkeytynyt politiikkaan, nationalismiin ja yhteisen eurooppalaisen arvopohjan ideologiaan. Kulttuuripoliittisesta näkökulmasta poplaulukilpailun historia heijastelee sitä, miten ideologisen Lännen ja länsimaalaisuuden historia kietoutuvat populaarimusiikkikulttuuriin ja länsimaalaisen kulttuurillisen post-modernin syntyyn. Tutkielma keskittyy ennen kaikkea Euroopan ja poliittiskulttuurillisen Lännen idean väliseen suhteeseen Euroopan näkökulmasta. Keskiössä on läntisen itseymmärryksen malli (auto-oksidentalismi) sekä eurooppalaisen identifikaation suhde Lännen ideaan. Tutkielmassa kysytään, miten Länsi ja siihen liittyvä narratiivi yhtäältä omaksutaan ja toisaalta torjutaan Eurovision-kilpailuesitysten muodostamassa narratiivissa, ja mitä omaksumisen tapa kertoo kuvitellun Euroopan sijoittumisesta suhteessa Länteen ja Yhdysvaltoihin kylmän sodan aikana, nykypäivänä ja toisaalta tulevaisuudessa. Keskeisenä aineistona on käytetty laulukilpailun lähetyksiä vuosilta 1966, 1979 ja 2017. Huomiota on kuitenkin kiinnitetty lähetyksiin ja kilpailuesityksiin koko kilpailun historian ajalta. Aineistosta tehdyistä havainnoista siirrytään havaintojen jaotteluun laajempiin, Länsi-suhteeseen liittyviin temaattisiin kokonaisuuksiin aikaisemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Lopuksi pohditaan sitä, miten aineistosta löydetyt merkitykset representoivat laajempaa poliittiskulttuurillista maailmaa ja sen mahdollista tulevaisuutta. Auto-oksidentalismia ja länsimaalaisen identiteetin määrittymistä ennen kylmää sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen on pyritty avaamaan ja yhdistämään aineistomateriaaliin käyttämällä antropologian alalla muotoiltuja teorioita oksidentalismista (mm. James G. Carrier, Alastair Bonnett), kansainvälisen politiikantutkimuksen näkemyksiä amerikkalaistumisesta ja sen roolista länsimaalaisen ideologisen blokin ylläpitämisessä (mm. Alexander Stephan) sekä Eurovision laulukilpailuun perehtyvän tutkimuksen huomattavimpia tutkielmia (mm. Dean Vuletic). Poplaulun yhteiskunnallista merkitystä on pyritty käsittelemään sisäistämällä popmusiikkikulttuurin tutkimuksen päämetodeja (mm. Simon Frith). Valitun menetelmän avulla kyetään havainnoimaan ainoastaan kilpailukappaleen tekijöiden ja tulkitsijoiden käyttämiä keinoja ja niiden toistuvuutta, ei kuulijan tai katsojan tulkintaa merkityksestä. Tutkielman keskeisiin tuloksiin kuuluu se, että länsimaalaisuutta pyritään omaksumaan monin erilaisin muotokeinoin, mutta toisaalta myös torjumaan erityisesti silloin, jos sen koetaan esimerkiksi amerikkalaistumisen tai eurooppalaisen universalismin muodossa uhkaavan jotakin läheisempää tai ”juurevampaa” identiteettiä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että läntisen omaksuminen on hallitseva tendenssi Eurovision laulukilpailun kilpailuesityksissä. Läntisen torjuminen näyttäytyy yleensä osana Lännen sisäistä kehitystyötä. Kun tutkitaan erityisesti laulukilpailun suhdetta ideologisen Lännen tulevaisuuteen, huomataan kilpailussa kenties tendenssi kohti homogenisaatiota, mutta toisaalta myös musiikillisia hybridigenrejä ja yleisetnisiä nimittäjiä. Idän ja Lännen vastakkainasettelu korvautuu kuvitellun menneisyyden ja pelätyn tulevaisuuden vastinpareilla. Kuviteltu menneisyys on humaaneihin arvoihin perustuvaa omalähtöistä yhteisöllisyyttä, kun taas tulevaisuuden dystopia on ylhäältä käsin saneltua, universalismiksi naamioitua homogenisaatiota. Uusien maailmanpoliittisten kriisien edessä on kuitenkin liian aikaista todeta, että Lännen rooli identifikaation kohteena olisi jäänyt pelkästään implisiittiseksi taustajuonteeksi eurooppalaisessa populaarimusiikkikulttuurissa – kenties Länsi tulee lähitulevaisuudessa jälleen nousemaan entistä selkeämmän poliittiskulttuurisen identifikaation kohteeksi.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen kotouttamispolitiikassa esiintyviä ongelmanmäärittelyjä 2017-2019. Tutkielmassa kotouttamispolitiikka mielletään osaksi kansallista identiteettipolitiikkaa, minkä vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös käsityksiä ja myyttejä suomalaisuudesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Eduskunnan tarkastusvaliokunta käynnisti kesäkuussa 2017 tutkimushankkeen, jonka tavoitteena oli kotouttamistoimenpiteiden toimivuuden selvittäminen. Hankkeen lopuksi valiokunta antoi tammikuussa 2019 valvonta-aiheestaan mietinnön, jossa se esitteli konkreettisia kotouttamisen uudistusehdotuksia. Silloisen työministerin Jari Lindströmin mukaan oli myönnettävä, että Suomessa on epäonnistuttu kotouttamisessa. Tutkielman tavoitteena on paikantaa epäonnistumisen taustalla olevat ongelmanmäärittelyt peilaten niitä käsityksiin suomalaisuudesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Tutkielman analyysityökaluna käytetään Carol Bacchin ’What is the problem represented to be?’ -analyysiä eli WPR-analyysiä. WPR-analyysin avulla aineistosta tunnistetaan politiikanteon taustalla vaikuttavia ennakko-olettamuksia ja totuuksia sekä niiden pohjalta syntyviä ongelmanmäärittelyitä. Tutkielman pääasiallisena aineistona käytetään Eduskunnan tarkastusvaliokunnan tilaaman tutkimushankkeen tuottamia tutkimusraportteja, valiokunnan antamaa mietintöä sekä eduskuntakeskustelua mietinnöstä. Suomalaisuuden ja suomalaisen yhteiskunnan käsityksiä kuvaavana aineistona käytetään niiden historiallista kehitystä ja rakentumista esiin tuovaa kirjallisuutta. Aineiston esiin nousevat Suomen kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyt ovat monialaisia ja toimijakohtaisia. Eduskunnan tarkastusvaliokunnan mietinnössä ja kansanedustajien puheenvuoroissa ongelmanmäärittelyiden taustalla esiintyy ennakko-otaksumia, jotka pohjaavat vastaanottavan yhteiskunnan ja kotoutujien kulttuurien ja arvojen erilaisuuksien vertailuun. Kotoutumisen ongelmanmäärittelyjen painopiste on kotoutujien yhteiskunnan toimintaan osallistumisen, kielen oppimisen, työpaikan hankkimisen ja yhteiskunta-arvojen omaksumisen tehostamisessa. Tutkimusraporteissa esitettyjä käytännön ongelmia, kuten resurssien ja laadun tarpeen turvaaminen, palveluiden järjestämisen sirpaleisuus sekä tilastotiedon vajavaisuus tuodaan myös esiin mietinnössä ja eduskuntakeskustelun puheenvuoroissa, mutta niiden painoarvo jää vähäiseksi suhteessa tehostamistarpeeseen. Aineiston analyysin pohjalta havaitaan, että kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyiden fokus on kotoutumista edistävien tekijöiden arvioinnissa. Sen sijaan kotoutumista estävät tekijät jäävät lähes kokonaan huomiotta. Kotouttamisen epäonnistumisen arviointi tuotetaan osittain irrallisena osana suomalaista yhteiskuntaa ja kansallista identiteettipolitiikkaa. Aineistosta nousee esiin kotouttamispolitiikan käsitteistön monitulkintaisuus, sillä aineiston toimijat käyttävät tiedostamattaan käsitteitä keskenään sekaisin. Erityisesti käsitteiden kotoutuminen ja kotouttaminen monitulkintaisuus aineistossa luo varjon kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyiden täsmälliseen analysointiin. Tutkielman tulokset paljastavat kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyiden taustalla vaikuttavia ennakko-olettamuksia ja totuuksia sekä niiden puutteita. Lisäksi tutkielman havainnot aiheen käsitteistön monitulkintaisuudesta osoittavat laajempaa tarvetta käsitteiden uudelleenmäärittämiselle ja muokkaamiselle.

Tämä tutkielma tarkastelee vuosina 1968–1986 toimineen Keskusteluseura Psyke ry:n (Psyke) toimintaa vuosina 1968–1971. Psyke oli Suomen ensimmäinen virallinen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdistys, ja se perustettiin homoseksuaalisten tekojen vielä ollessa kriminalisoitua. Yhdistys ajoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia sekä toimi vähemmistön sisäisenä yhdyssiteenä ja keskustelufoorumina. Psyken toimijat olivat pääosin homomiehiä, lesboja, biseksuaaleja ja transvestiitteja. Tutkielmassa rekonstruoidaan Psyken ensimmäiset kolme toimintavuotta selvittämällä, miten ja miksi yhdistys perustettiin, millaista toimintaa sillä oli, keitä sen toimijat olivat ja mitkä heidän toimintamotivaationsa olivat. Lisäksi selvitetään, millaisia keskusteluita yhdistyksen piirissä käytiin yhdistyksen tavoitteista ja toimintatavoista, sekä miten Psyke osallistui seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden uudelleenmäärittelyyn. Tutkielman tavoitteena on paikata Psyken historiaan liittyvää tutkimuksellista aukkoa sekä analysoida Psyken merkitystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavalle liikkeelle. Psykeä tarkastellaan osana 1960-luvun yhteiskunnallista liikehdintää. Tutkielman pääasiallisena aineistona on käytetty Psyken 96-jäsenlehteä vuosilta 1969–1971 sekä neljää muistitietohaastattelua, jotka toteutettiin tutkielmaa varten. Lehtiaineisto kattaa yhteensä 16 numeroa. Haastateltavat olivat aktiivisesti mukana Psyken toiminnassa tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Aineiston monipuolisuutta rajoittaa se, että Psyken asiakirjat eivät ole säilyneet. Ensimmäisinä vuosinaan Psykellä ei vielä ollut tavoite- tai periaateohjelmaa, eivätkä sen tavoitteet ja toimintatavat olleet vielä hahmottuneet tarkasti, joten niistä käytiin aktiivista keskustelua. Aineistosta on tunnistettu viisi tällaista keskustelunaihetta. Keskustelut tuovat esiin, että Psyken piirissä oli monenlaisia ajatuksia siitä, mitä ja miten yhdistyksen tulisi tavoitella. Lisäksi tutkielma osoittaa, että Psyke loi uudenlaista diskurssia seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja antoi vähemmistöön kuuluville uusia, positiivisia tapoja hahmottaa oma identiteettinsä. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että Psyken perustaminen oli lähtölaukaus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavalle liikkeelle. Sen toiminta loi pohjaa laajemmalle liikkeelle kolmella tavalla: luomalla yhteisön, joka mahdollisti laajemman järjestäytymisen, aloittamalla keskusteluita liikkeen tavoitteista sekä luomalla uusia tapoja puhua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

Tämä maisterintutkielma tarkastelee, miten poliittiset tulkinnat näyttäytyivät 1930- ja 1990-luvuilla käydyissä valtiopäiväkeskusteluissa koskien Suomen poikkeustilalainsäädäntöä. Poikkeustilalainsäädännöllä tarkoitetaan lainsäädäntöä, joka mahdollistaa perustuslaillisesti kriisin seurauksena vallankäytön keskittämisen yleensä vain keskeisille hallintoelimille. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten tulkinnat uhkakuvista, laillisuudesta ja vallankäytöstä näyttäytyivät ja ilmenivät valtiopäiväpöytäkirjoissa ja -asiakirjoissa, vaikuttaen kokemukseen siitä, miten ja millaisin ehdoin vallankäyttöä kriisissä tuli toteuttaa. Lainsäädäntöä koskevaa keskustelua rajataan Erving Goffmanin kehysanalyysillä neljän tarkastelukehyksen kautta, joiden tarkoituksena on tuoda esiin, miten päättäjien poliittiset tulkinnat näyttäytyivät poikkeustilalainsäädännöstä käydyssä keskustelussa. Tulkintoina voidaan pitää yksilötasoisia odotuksia ja maailmankuvia. Kehyksillä pyritään teorialähtöisesti hahmottamaan, miten kansalaisyhteiskunnan ja vallan suhde vaikutti laista käytyyn keskusteluun, millaisia näkemyksiä lain tarkkuuden suhteen esitettiin, millaisiin uhkakuviin laissa pyrittiin vastaamaan ja missä määrin muut valtiot toimivat esimerkkinä tai vertailukohtana lainsäädännölle. Suomi on valittu tarkastelukohteeksi sen omalaatuisen historiansa takia: Valtion määrittävä turvallisuuspoliittinen asema syntyi 1900-luvulla yhdistelmästä ulko- ja sisäpoliittisia jännitteitä. Tarvittiin lainsäädäntö, joka kykeni parhaalla tavalla ottamaan huomioon erilaiset turvallisuusalueet. Sen tuli olla tiukka, jotta ulkopoliittisen selkkauksen sattuessa laki ei jättänyt kansainväliselle yhteisölle tulkinnanvaraa Suomen koskemattomuudesta. Toisaalta lain tuli olla kykenevä vastaamaan sisäisiin rauhattomuuksiin niin, että vallan jatkuvuus voitiin taata. Erilaiset tekijät näin päällekkäin ja suhteessa toisiinsa rajasivat kriisilainsäädännön toimintatilaa. Tutkimus yhdistelee näkökulmissaan muun muassa Bryan Rooneyn analyysiä poikkeustilojen hallintaan vaikuttavista muuttujista, Antero Jyrängin tulkintoja suomalaisesta oikeusfilosofiasta, sekä Giorgio Agamben tulkintoja poikkeustilojen problematiikasta. Analyysi avaa näin kehityskaaria poikkeustilalainsäädännöstä käydyn keskustelun taustalla. Tutkimus osoittaa, ettei lainsäädännöstä käyty keskustelu määrittänyt ainoastaan poikkeustiloja: keskustelussa neuvoteltiin niin puolueiden välisistä valtasuhteista kuin suomalaisen valtion identiteetistä. Keskeiseksi valtiovallan ja yhteiskunnan suhdetta määrittäväksi tekijäksi muodostuikin ontologinen kysymys siitä, mikä todella oli se kansa, jota tuli suojella ja kenellä oli oikeus asettua sen turvaajaksi. Lainsäädännön kautta myös itse poikkeustilat problematisoitiin, herättäen kysymyksen siitä, missä määrin ja miten poikkeustiloja todella voitiin tai tuli säädellä. Tulkintojen kautta hahmotettiin laajemmin Suomen paikkaa osana Eurooppaa ja kansainvälisiä valtarakenteita, näin kiteytyen kysymykseen siitä, mitä tarkoitti olla länsimainen valtio ja mihin Suomi sopi tässä rakennelmassa. Tutkimus herättää kysymyksen siitä, missä määrin poliittiset päättäjät todella ovat kykeneviä tekemään päätöksiä kansakunnan kohtalosta kriisissä, jos päätösprosessien taustalla vaikuttavat tulkinnat eivät ole jaettuja. Toisaalta se jättää laajemmin pohtimaan poikkeustilojen kykyä toteuttaa hallintaa oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti, mikäli lainsäädäntö itsessään politisoituu osana käsittelyprosessia.

Euroopan talous- ja rahaliitto voidaan nähdä huipentumana kehitykselle, jossa Euroopan poliittista yhtenäisyyttä edistetään taloudellisen integraation keinoin, jatkumona Pariisin sopimuksessa alkunsa saaneelle Euroopan hiili- ja teräsyhteisölle. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on selvää, ettei talous- ja rahaliittoa voida kattavasti selittää vain yhdestä näkökulmasta. Aiemmassa yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa useiden Euroopan maiden talous- ja rahaliiton jäsenyyspäätöksen on todettu olleen lähinnä poliittinen. Analysoitaessa päätöksenteon perusteluita on kuitenkin otettava huomioon aiheen sekä poliittinen että taloudellinen puoli. EMU-jäsenyyttä koskevan päätöksenteon perustan voi todella vahvistaa vain ottamalla tarkasteluun mukaan myös päätöksentekotilanteessa esitetyt taloudelliset perustelut. Suomi ja Ruotsi tarjoavat tätä tarkoitusta varten erinomaisen tutkimusalustan, sillä 1990-luvun puolivälissä maat muistuttivat toisiaan paitsi yhteiskuntamallin ja kulttuurin myös kansantalouden piirteiden osalta. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ja ruotsalaisten kansanedustajien käyttämiä taloudellisia argumentteja, viittauksia ja väitteitä, joita esitettiin maan talous- ja rahaliiton jäsenyyttä käsitelleissä keskeisimmissä valtiopäiväkeskusteluissa vuosina 1996–1998. Tarkastelun pyrkimyksenä on valottaa Suomen ja Ruotsin poliittisten päättäjien päätöksenteon perusteluja maan jäsenyydestä talous- ja rahaliitossa. Suomen eduskunnan osalta tarkastellaan täysistuntojen pöytäkirjoja 20.–21.5.1997 sekä 14.–16.4.1998. Ruotsin osalta tarkastellaan valtiopäivien debatt i kammaren -debattien pöytäkirjoja (riksdagens protokoll) 6.11.1996, 5.6.1997 ja 4.12.1997. Tutkielman metodina käytetään historiantutkimukselle perinteistä aineistolähtöistä tutkimustapaa, jota täydennetään argumentaatioanalyysillä ja tieteen retoriikalla. Tutkimusvaiheessa aineistosta on tunnistettu ne puheenvuorojen osat, joissa on taloudellista sisältöä. Näitä tekstikatkelmia on tarkasteltu lähemmin sen selvittämiseksi, onko kyseessä taloudellinen tai taloustieteelliseen tutkimukseen tukeutuva perustelu maan jäsenyydelle talous- ja rahaliitossa. Analyysin ytimessä on näiden havaintojen vertaileminen hallituksen ja opposition välillä ja kesken sekä Suomen ja Ruotsin välillä. Viimeisessä vaiheessa tehdyt havainnot on luokiteltu EMU:n hyötyjä ja haittoja koskevan aiemman tutkimuksen perusteella loogisen analysoimisen ja tutkimuskysymyksiin vastaamisen mahdollistamiseksi. Tutkielman keskeisimmät tulokset voidaan tiivistää kolmeen kohtaan. Ensinnäkin sekä Suomessa että Ruotsissa talous- ja rahaliiton vaikutukset työttömyystasoon saivat merkittävästi huomiota. Maiden keskusteluteemojen suurin eroavaisuus koski palkkajoustoja ja niiden ehkäisyä, joita käsiteltiin Suomessa kaikkien osapuolten puheenvuoroissa kaikissa tarkastelluissa täysistunnoissa, mutta Ruotsissa ei juurikaan. Toiseksi sekä Suomessa että Ruotsissa EMU-jäsenyyttä vastustaneet keskittyivät jäsenyyttä kannattaneita voimakkaammin kysymyksen taloudellisiin ydinkohtiin. Kolmantena havaintona on, että Suomessa myös EMU:n kannattamiselle esitettiin suhteessa enemmän taloudellisia perusteluja kuin Ruotsissa, jossa puolestaan korostettiin Suomea enemmän talous- ja rahaliiton jäsenyyden avulla saavutettavissa olevia vaikutusmahdollisuuksia kansainväliseen rahapoliittiseen päätöksentekoon. Tutkimuksen ensimmäisen johtopäätöksen mukaan talous- ja rahaliiton jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan argumentoitiin taloudellisten perustelujen, viittausten ja väitteiden avulla pitkälti samalla tavalla Suomessa ja Ruotsissa. Maat tekivät siten pääasiassa samanlaisten taloudellisten perustelujen nojalla vastakkaiset ratkaisut. Toisena johtopäätöksenä on, että Suomen ja Ruotsin parlamentaarisen kentän eroavaisuuksilla ja puolueiden keskinäisillä valtasuhteilla vaikuttaa olleen keskeinen rooli maiden päätöksenteossa talous- ja rahaliiton jäsenyydestä, mikä vahvistaa entisestään käsitystä politiikan ja talouden voimakkaasta yhteen kietoutumisesta. Tutkielman kolmantena johtopäätöksenä voidaan kuitenkin todeta, että taloustieteellisen tutkimuksen perusteella sekä Suomessa että Ruotsissa EMU-jäsenyyttä vastustaneilla edustajilla oli esittää painavampia perusteluja liiton ulkopuolelle jäämiseksi kuin jäsenyyden puolustajilla. Lisäksi suoraan tutkielman tutkimuskysymyksistä irrallisena neljäntenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että talous- ja rahaliiton jäsenyyskysymys on ollut sekä suomalaisille että ruotsalaisille kansanedustajille vaikea asiakysymys, jonka täysipainoinen pohtiminen taloudellisesta näkökulmasta olisi vaatinut selvästi syvällisempää taloudellista osaamista.

Tämä maisterintutkielma tarkastelee sukupuolten välistä tasa-arvoa ajanutta yhdistystä nimeltä Yhdistys 9, joka toimi Helsingissä vuosina 1966–1970. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millainen toimija Yhdistys 9:n oli, minkälaisia tavoitteita se toiminnalleen asetti ja kuinka se pyrki edistämään niitä. Tasa-arvopolitiikkaa on pääasiallisesti tutkittu toteutuneen lainsäädännön kautta, mutta tässä tutkielmassa keskiöön on nostettu tasa-arvopolitiikalle asetetut tavoitteet. Yhdistyksen jäsenistö koostui nuorista naisista ja miehistä. Monia heitä yhdisti akateeminen tausta ja lehdistö. Yhdistyksen jäsenmäärä oli suurimmillaan vuonna 1970, kun yhdistykseen kuului liki 800 jäsentä. Yhdistyksen päämääränä oli muuttaa yhteiskunnassa vallitsevaa sukupuolten välistä roolijakoa siten, että jokaisella yksilöllä olisi mahdollisuus toteuttaa itseään sukupuolesta riippumatta. Yhdistys ajoi toiminnassaan radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa, eli näkökulmaa, jonka mukaan sekä naisilla että miehillä on kaksi roolia: ansiorooli ja perherooli. Tutkielman pääasiallisena aineistona on käytetty Kansan Arkistoon tallennettua Yhdistys 9:n arkistokokonaisuutta, joka koostuu yhdistyksen tuottamasta materiaaleista, kuten jäsenkirjeistä, toimintakertomuksista ja työryhmien raporteista. Yhdistys 9:ää tarkastellaan osana 1960-luvun yhteiskunnallista liikehdintää ja vuosikymmenen aikana syntyneitä niin kutsuttuja yhden asian liikkeitä. Yhden asian liikkeet omaksuivat samanlaiset toimintakeinot, joiden kautta ne lähestyivät niiden toimintapiiriä koskevia yhteiskunnallisia ongelmia. Yhdistys 9:n toimintakenttään kuuluivat sukupuolten tasa-arvoon liittyvät epäkohdat. Yhdistyksen toiminta ohjautui työryhmien kautta, joiden tehtävänä oli perehtyä omaan erikoisalaansa. Näitä olivat muun muassa seksuaalikysymykset, roolikasvatus ja lasten päivähoidon ongelmat. Tutkielma osoittaa, että yhdistys vaikutti laaja-alaisesti perehtyen erilaisiin epätasa-arvon ilmentymiin. Tutkielma ottaa osaa Yhdistys 9:stä esitettyihin tulkintoihin korostaen, että Yhdistys 9:n pyrkimyksenä oli muuttaa sekä miesten että naisten sukupuolirooleja. Aiemmassa tutkimuksessa yhdistyksen rooli on kiteytynyt naisen aseman muuttamiseen. Täten miehen ja lasten rooleihin esitetyt muutokset ovat jääneet taka-alalle. Tutkielma osallistuu feminismin toisesta aallosta käytyyn keskusteluun, kyseenalaistaen vakiintuneen tavan käsittää toisen aallon toimijoita. Tutkielman esittää puheenvuoron, jonka mukaan vallitsevaa määrittelyä tulisi laventaa.

Tutkielmassa tarkastellaan Saksassa keväällä 2020 puhjennutta ”uutta historiakiistaa”. Kiista sai alkunsa, kun kamerunilaista postkolonialismitutkijaa Achille Mbembeä syytettiin julkisuudessa holokaustin vähättelystä ja Israel-vastaisesta antisemitismistä. Aluksi syytöksistä alkanut väittely keskittyi Israeliin ja antisemitismiin, mutta se laajeni koskemaan saksalaista holokaustin muistikulttuuria, postkolonialismia, holokaustin ainutkertaisuutta sekä kolonialismin ja holokaustin suhdetta. Vuonna 2021 väittely kiihtyi entisestään, kun kansanmurhatutkija Dirk A. Moses julkaisi kovasanaisesti Saksan muistikulttuuria kritisoineen esseen. Esseessä Moses kutsui holokaustin muistamista saksalaiseksi vapahduksen narratiiviksi ja sen rituaaleja ”katekismukseksi”. Kiistan monia väittelyitä läpäisee kysymys holokaustin ainutkertaisuudesta, minkä vuoksi väittelyitä on kutsuttu vuonna 1986 Länsi-Saksassa käydyn historiakiistan jatko-osaksi: toiseksi tai uudeksi historiakiistaksi. Uutta historiakiistaa tarkastellaan tutkielmassa kolmen toisiaan ristivalottavan kysymyksen kautta: 1) Miten holokaustin ainutkertaisuus sidotaan muistamisesta käytyihin kamppailuihin? 2) Mikä merkitys holokaustin ainutkertaisuudelle annetaan kolonialismin käsittelyn näkökulmasta? 3) Mikä on uuden historiakiistan historiapoliittinen merkitys? Aineistona toimii viisi valtakunnallista saksalaismediaa Der Spiegel, Die Welt, Frankfuter Algemeine Zeitung, Tageszeitung ja Zeit Online. Näissä medioissa huhtikuun 2020 ja helmikuun 2023 välillä ilmestyneet uuteen historiakiistaan osallistuneet artikkelit on käyty systemaattisesti läpi. Menetelmänä on käytetty löyhästi laadullisesta ja temaattisesta sisällönanalyysistä ammentavaa aineistoanalyysiä. Tutkielma kiinnittyy ensisijaisesti historiapolitiikan ja muistikulttuurin tutkimukseen. Lisäksi siinä on käsitehistoriallisia piirteitä. Tutkielma osoittaa, että holokaustin ainutkertaisuuteen liitetään uudenlaisia merkityksiä. Käsitteen tarkoitus on ollut holokaustin suojaaminen politisoinnilta ja Saksan vastuun vähättelyltä. Uudessa historiakiistassa holokaustin ainutkertaisuutta käytettiin kuitenkin osin tarkoitushakuisesti marginalisoitujen vähemmistöjen ja poliittisten vastustajien vaientamiseen. Vastareaktiona ainutkertaisuutta alettiin kritisoida etenkin postkolonialistisesta näkökulmasta. Ainutkertaisuuden katsottiin asettavan oikeaoppisen muistamisen vaatimuksia, jotka estävät maahanmuuttajien kokemusten ja kolonialistisen menneisyyden käsittelyn. Kritiikin seurauksena Saksan holokaustin muistikulttuuri ja postkolonialistinen näkökulma menneisyyden käsittelyyn asettuivat vastakkain. Uudessa historiakiistassa saksalainen muistikulttuuri politisoitui postkolonialistisesta näkökulmasta. Kiistalle on ainakin vielä liian aikaista julistaa voittajaa. Holokaustin muistikulttuurilla ja ainutkertaisuudella on kiistan perusteella saksalaisessa julkisuudessa vankka asema, jota postkolonialistinen kriitikki ei kykene horjuttamaan. Muissa menneisyyden käsittelyä koskevissa kysymyksissä postkolonialistinen näkökulma onnistuu kuitenkin ravistelemaan vakiintuneita käsityksiä. Holokaustin ainutkertaisuuden haastaminen postkolonialistisesta näkökulmasta tulee todennäköisesti jatkumaan niin kauan kuin kolonialistinen menneisyys ei saa samanlaista institutionaalista tunnustusta osakseen kuin holokaustin muistikulttuuri. Vastakkainasettelua ruokkii myös Israel-Palestiina-konflikti, jossa postkolonialistiset ja saksalaiset historiakäsitykset törmäävät. Lukkiutuneista asetelmista eroon pääseminen vaatisi uudenlaista ajattelua, jota ohjaisi pyrkimys universalismiin.

Tämä maisterintutkielma tarkastelee sisällissodan aikaisia väkivaltaisuuksia Mäntsälässä. Tutkielma keskittyy kunnan alueella harjoitettuun väkivaltaan pääosin vuoden 1918 aikana, mutta sivuaa myös muutamaa tapahtumaa vuoden 1919 alkupuolella ja vuoden 1917 loppupuolella. Alueellisesti tutkielma rajautuu silloisen Mäntsälän kunnan alueeseen, mutta siihen on sisällytetty muutama tapahtuma kunnan ulkopuolelta, joiden voidaan katsoa oleellisesti vaikuttaneen Mäntsälän tilanteeseen. Väkivaltaisuuksilla tarkoitetaan tässä tutkielmassa sekä pahoinpitelyjä että murhia ja tappoja. Lähteinä on käytetty aikalaiskirjoituksia, oikeuden pöytäkirjoja, muistitietoa, sanomalehtiaineistoa ja tekemiäni haastatteluja. Olen hyödyntänyt aineiston analyysissä lähdekritiikkiä ja eri lähteitä yhdistelemällä pyrkinyt saamaan luotettavan kuvan tapahtumien kulusta. Väkivaltaa tarkastellessani olen keskittynyt sen määrään, toteutustapaan, motiiveihin, väkivallan tekijöihin ja väkivaltakoneiston järjestäytyneisyyteen. Tarkoituksena ei ole osoittaa syyllisiä tai sitä osapuolta, joka on harjoittanut enemmän tai julmempaa väkivaltaa, vaan kuvata tapahtumat neutraalisti. Olen tässä tutkielmassa myös kuvannut aikalaisten kokemusta väkivallasta ja sitä, millaiseen tilaan sisällissota jätti Mäntsälän. Tämän kuvaaminen on oleellista, sillä 14 vuotta myöhemmin kunnassa puhkesi Mäntsälän kapina.