Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i sociala vetenskaper (SOSM)"

Tutkielmassa tarkastellaan sitä julkista kiistaa, joka on syntynyt ilmastoliike Elokapinan toiminnasta Suomessa. Elokapina on toiminut vuodesta 2018 Suomessa ja järjestänyt monia mielenosoituksia ja muuta toimintaa vaatiessaan päättäjiltä tehokkaita ilmastotoimia. Mielenosoituksissaan se on hyödyntänyt kansalaistottelemattomuutta ja silloin joutunut vastakkain poliisin kanssa. Tämän takia se on aiheuttanut julkisuudessa runsaasti keskustelua liikkeen toiminnan hyväksyttävyydestä, poliisin toimirajojen laajuudesta sekä oikeanlaisesta kansalaisaktivismista yleisesti. Tutkielmassa keskitytään kahden mielenosoitustapahtuman käsittelyyn julkisuudessa: lokakuussa 2020 ja syys-lokakuussa 2021 tapahtuneisiin kansalaistottelemattomuutta sisältäneisiin mielenilmauksiin. Tutkielman teoreettinen kehys on Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n kehittämä oikeuttamisteoria, ja tutkimusmetodina olen käyttänyt Eeva Luhtakallion ja Tuomas Ylä-Anttilan oikeuttamisteorian pohjalta kehittämää julkisen oikeuttamisen analyysiä. Julkisen oikeuttamisen analyysilla analysoin millaisin yleiseen moraaliseen hyvään perustuvin oikeutuksin kiistan eri toimijat oikeuttavat omia kantojaan Elokapinan koskevassa kiistassa niin kuin ne julkisuudessa ilmenevät. Tutkimuskysymykseni ovat 1. Mistä puhutaan, keihin vaateita kohdistetaan ja keiden ääni kuuluu Elokapinaa käsittelevissä kirjoituksissa Helsingin Sanomissa? ja 2. Mitä oikeuttamisen maailmoja käytetään Elokapinaa koskevassa julkisessa kiistassa Helsingin Sanomissa? Tutkielman aineisto on kerätty Helsingin Sanomien kirjoituksista, jotka käsittelivät näitä kahta aiemmin mainittua tapahtumaa. Lokakuun 2020 tapahtumalle leimansa antoi se, että poliisi käytti OC-sumutetta kadulla istuvia Elokapinan mielenosoittajia kohtaan (käytän siitä nimitystä sumutustapaus) ja syksyn 2021 tapahtuma oli monipäiväinen mielenosoitus, jossa vallattiin myös katuja (käytän siitä nimitystä Syyskapina). Yhteensä aineisto koostuu 52 Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Analyysini perusteella suurin kiista lokakuun 2020 sumutustapauksen kohdalla on ollut poliisin voimankäytöstä. Eniten ääneen pääsivät Elokapina, poliitikot ja poliisi. Suurin osa puhujista tuomitsi poliisin voimankäytön, ja poliisi pyrki systemaattisesti oikeuttamaan omaa voimankäyttöään. Osa puhujista myös tuomitsi Elokapinan kadunvaltauksen, mutta kiistan keskiössä oli Elokapinan sijasta selkeästi poliisi. Syyskapinassa puolestaan kiista koski pääasiassa Elokapinan mielenosoituksia, mutta myös ilmastopoliittiset kysymykset saivat enemmän julkisuutta. Eniten äänessä olivat poliisi, Elokapina ja toimittajat. Suurin osa kritisoi Elokapinan mielenosoituksia, mutta Elokapinan aktivismi sai osakseen myös puoltavia kantoja. Molempien tapahtumien yhteydessä yleisimmin käytetyt oikeutuksien maailmat olivat kansalaisuuden, teollisuuden ja ekologian maailmat. Kansalaisuuden maailman oikeutuksissa tuomittiin poliisin voimankäyttö väkivallattomia elokapinalaisia kohtaan ja sekä puolustettiin että vastustettiin Elokapinan mielenosoitusoikeutta. Moni kansalaisuuden maailman oikeutus perustui erityisesti laillisuuteen, ja iso osa kiistasta liittyi siihen, oliko poliisi tai Elokapina toiminut laillisesti ja oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti. Teollisuuden maailmaan vetoamalla kritisoitiin poliisin toimia sumutustapauksessa taktisesti huonoina ratkaisuina. Syyskapinan aikaan Elokapinan häiriötä ja suurta julkisuutta saaneita mielenilmauksia kritisoitiin myös taktisesti huonona tapana saavuttaa muutosta ilmastopolitiikassa. Ekologian maailman oikeutukseen vetosi eniten Elokapina niin sumutustapauksen kuin Syyskapinankin aikana. Ekologian maailman oikeutukset liittyivät suurimmalta osin liikkeen vaatimuksiin hallitukselle eivätkä niinkään kiistoihin poliisin voimankäytöstä tai Elokapinan mielenosoituksista. Tutkielmassani osoitan, että Elokapinan julkisuus Helsingin Sanomissa on polarisoitunut, mutta kallistuu negatiivisen puolelle ja erityisesti häiriötä aiheuttavien mielenosoitusten paheksumiseen. Elokapina on saanut suomalaisessa julkisuudessa aikaan enemmän keskustelua mielenosoituksen oikeutuksesta ja poliisin toimintavaltuuksista kuin ilmastopoliittista kysymyksistä.

Tutkielma tutkii Suomen monikulttuurisuuspolitiikkaa ja vähemmistöjen poliittisia osallistumismahdollisuuksia. Monikulttuurisuuspolitiikalla tarkoitetaan kaikkia julkisen vallan keinoja, joilla pyritään huomioimaan yhteiskunnan monimuotoisuutta. Sen merkitys on korostunut, mikäli vähemmistöt eivät pääse yhdenvertaisesti osallistumaan politiikan rakentamiseen. Suomessa vähemmistöjä on pyritty kuulemaan etenkin kansalaisyhteiskunnan kautta. Tutkielman aineisto koostuu 12 puolistrukturoidusta vähemmistöä edustavan tahon johtotason henkilön haastattelusta. Aineistoon sisällytettiin ruotsinkielisiä, saamelaisia, romaneja, venäläisiä ja venäjänkielisiä, virolaisia ja vironkielisiä, somalinkielisiä, juutalaisia, tataareja, karjalaisia ja viittomakielisiä edustaneita tahoja. Analyysi toteutettiin laadullisella sisällönanalyysilla ja analyysista nousi yhdeksän teemaa: 1. monikulttuurisuuden ilmenemismuodot, 2. monikulttuurisuus politiikassa, 3. lainsäädäntö monikulttuurisuuspolitiikan taustalla, 4. yhteiskunnallinen ilmapiiri ja asenteet, 5. symbolit ja valta-asetelma, 6. edustuksellisuus, 7. sanoitetut vaikutusmahdollisuudet, 8. todelliset vaikutusmahdollisuudet ja 9. Suomen monikulttuurisuuspolitiikka kansainvälisessä kehyksessä. Keskeisenä tuloksena havaittiin, että lainsäädännön ja poliittisten ohjelmien perusteella, Suomen monikulttuurisuuspolitiikka on korkealaatuista. Sanoitettu politiikka kuitenkin eroaa toteutetusta. Tämä siten selittää arjessa havaittuja vähemmistöjen kohtaamia haasteita. Tutkimuksessa lisäksi havaittiin, että vähemmistöjen poliittinen edustuksellisuus oli heikkoa etenkin valtakunnan politiikassa. Vähemmistöjä kuultiin edustavien tahojen kautta, mutta kuulemisten vaikutus vaihteli. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että Suomen monikulttuurisuuspolitiikassa on kehitettävää erityisesti sen toteutukseen liittyen. Lisäksi vähemmistöjen alhainen edustuksellisuus sekä kokemukset siitä, ettei kuulemisilla ole aina vaikutusta, asettavat kyseenalaiseksi Suomen edustuksellisen demokratian yhdenvertaisuuden. Jatkotutkimus olisi tärkeää etenkin toteutukseen liittyvien haasteiden ja vähemmistöjen osallistumismahdollisuuksia rajoittavien tekijöiden tunnistamiseksi.

Liiketoimintaa ja johtamista koskeva kirjallisuus määrittää huhujen levittämisen liiketoiminnalle haitallisena toimintana. Huhujen huono maine ja niiden saama vähäinen huomio erityisesti kvalitatiivisessa organisaatiopsykologisessa tutkimuksessa on kuitenkin ristiriidassa huhujen yleisyyden ja jokapäiväisyyden kanssa. Tutkitusti suurin osa eri yritysten työntekijöistä myöntää kertoneensa huhuja organisaatiostaan, kollegoistaan ja esihenkilöistään. Näyttäytyykö huhupuhe myös laadullisesti tarkasteltuna organisaation intressien kannalta haitallisena ja millaisia merkityksiä huhut työntekijöiden puheessa saavat? Tutkimuskohteena on Tampere3-hankkeeksi kutsuttu Tampereen korkeakouluyhteisön perustaminen. Vuonna 2019 Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyivät säätiömuotoiseksi Tampereen yliopistoksi, joka omistaa osake-enemmistön Tampereen ammattikorkeakoulusta. Suuret organisaatiomuutokset aiheuttavat usein epävarmuuden ja uhan kokemuksia henkilöstön keskuudessa, mikä toimii loistavana kasvualustana työpaikalla kiertäville huhuille. Tampere3-hankkeen jälkeen koko korkeakouluyhteisön henkilöstö osallistui kyselyyn, jolla pyrittiin selvittämään heidän suhtautumistaan muutokseen. Osana kyselyä vastaajia pyydettiin kertomaan viimeisin huhu, jonka he ovat Tampereen korkeakouluyhteisön perustamiseen liittyen kuulleet. Tämä pro gradu -tutkielma lähestyy huhuja diskursiivisen psykologian lähtökohdista ja puheteon käsitteen kautta. Sekä diskursiivisen psykologian oppien että puhetekoteorian mukaisesti ajatellaan, että puheella ei ainoastaan kuvata todellisuutta vaan myös tehdään asioita. Menetelmänä aineiston systemaattisessa analysoinnissa on käytetty Braunin ja Clarken (2006) artikkeliin pohjautuvaa teema-analyysiä. Tutkimuskysymysten avulla pyritään selvittämään, millaisia puhetekoja huhuvastauksissa tehdään ja millaiseksi huhu eri puhetekojen kautta rakentuu. Kiinnostus kohdistuu myös siihen, miten puhetekojen avulla asetutaan tukemaan ja vastustamaan uuden korkeakouluyhteisön johtoa. Osa kyselyn vastaajista kertoi kuulemansa huhun, mutta osa jätti huhun kokonaan kertomatta. Tämän lisäksi vastaustilaa käytettiin pääasiassa kolmen eri puheteon tekemiseen: korkeakouluyhteisön kritisoimiseen, huhujen syiden pohtimiseen ja kysymyksessä esitetyn huhuolettaman vastustamiseen. Jokaisessa puhetekokategoriassa huhut rakentuivat merkitykseltään hieman erilaisiksi, ja huhun suhde totuuteen ja tietoon vaihteli kategorian mukaan. Huhut rakentuivat joko totuudenmukaisiksi informaationlähteiksi, yhdistymisen toteutukseen liittyvistä ongelmista johtuviksi oireiksi tai vääräksi tiedoksi, jonka levittäminen koettiin akateemisille henkilöille sopimattomaksi. Puhetekojen avulla asetuttiin joko puolustamaan tai vastustamaan korkeakouluyhteisön johtoa, mutta myös neutraalisti pohtimaan huhujen syitä ja seurauksia. Tutkimukseni osoittaa, että huhupuhe ei ole aina yliopiston johdon intressien kannalta negatiivista. Työntekijät ovat sekä kykeneviä että halukkaita pohtimaan huhujen taustalla olevia syitä ja puolustamaan organisaatiota epätosilta huhuilta. Kuitenkin suurin osa aineiston huhuista olivat sävyltään negatiivisia ja huhuja käytettiin joissain vastauksissa välineellisesti yliopiston johdon sekä muutoksen toteutuksen kritisoimiseen.

Elämme aikakautta, jota määrittää yhä voimakkaammin uusliberalistinen talouspolitiikka ja talouskurin korostaminen. Hyvinvointivaltion leikkaukset osuvat usein heikommassa asemassa oleviin ihmisryhmiin kuten erityislapsiin ja heidän perheisiinsä. Erityislapset ja heidän perheensä ovat haavoittuvassa asemassa oleva ihmisryhmä, koska heidän hyvinvointinsa on riippuvainen erilaisista julkisista palveluista ja heille kohdennetuista taloudellisista tuista. Maisterintutkielmassani tarkastelen Leijonaemot ry:n perustajäsenien ja yhden perustajäsenen puolison omaelämänkerronnallisten kertomusten avulla tunteita, joita he ovat kokeneet kasvaessaan erityislapsen vanhemmaksi. Analysoin kertomuksia hyödyntämällä aineistolähtöistä sisällönanalyysiä, jonka avulla kuvaan ja erittelen kertomuksien tunnekuvauksia. Tutkimuksessa hyödynnän yhteiskuntatieteellistä vammaistutkimusta ja sukupuolentutkimuksen kentillä muodostuneita teoreettisia avauksia tunteiden tutkimukseen yhteiskunnallisena ilmiönä. Monitieteellisen tutkimusotteen avulla kuvaan sitä, millä tavoin erityislasten vanhempien tunteet ovat yhteydessä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin käsityksiin toivotunlaisesta kehollisesta toimintakyvystä. Maisterintutkielmani analyysissä muodostin kaksi pääkategoriaa: erityisyyden kohtaaminen ja erityinen hoiva. Erityisyyden kohtaaminen kuvaa sitä, millä tavoin tunteet muodostuvat erilaisissa kohtaamisissa ja vuorovaikutustilanteissa, joita määrittää lapsen erityisyys. Erityisen hoivan pääkategorian avulla puolestaan kuvaan tunteita, jotka muodostuvat erityislapsen tarvitseman erityisen hoivan järjestämisen ja toteuttamisen yhteydessä. Maisterintutkielmani lisää ymmärrystä tunteiden muodostumisesta yksilöllisyyttä, riippumattomuutta ja kehon toimintakykyä korostavassa uusliberalistis-ableistisessa ajassa. Lisäksi tutkimustulokseni kuvaavat erityislasten ja heidän perheidensä yksilöllisyyttä. Leijonaemot tuovat tarinoissaan esille, miten erityislapsen yksilölliset hoivan ja huolenpidon tarpeet määrittävät perheiden arkea ja leijonaemojen kokemia tunteita.

Perhetaustan ja yhteiskuntaluokan merkitys koulutuspolkuihin on lisääntynyt viime vuosina mahdollisuuksien tasa-arvoa korostavassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten työläistaustaiset yliopisto-opiskelijat rakentavat narratiivista identiteettiään heidän elämäntarinoissansa. Lisäksi tutkielmassa halutiin tietää, millaisia merkityksiä opiskelijat antoivat elämänsä avaintapahtumille sekä käännekohdille kulkiessaan kohti yliopisto-opintoja. Laadullista tutkielmaa ohjasi teoreettisesti narratiivinen lähestymistapa ja narratiivisen identiteetin teoria. Aineisto kerättiin haastattelemalla kuutta työläistaustaiseksi subjektiivisesti identifioituvaa Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijaa. Haastattelustrategiana käytettiin sovellettua avaintapahtumametodia. Aineiston analyysia ohjasi laadullinen narratiivinen analyysi, jonka tukena käytettiin positiointiteoriaa. Tuloksista rakentuu kuva työläistaustaisista yliopiskelijoista, joiden elämäntarinat ovat ainutlaatuisia, mutta niistä löytyy myös yhtäläisyyksiä. Eritysesti koulutuspolun nivelvaiheet ja yliopistossa opiskelu muodostuvat merkityksellisiksi käännekohdiksi, jotka ovat ohjanneet yliopisto-opintoihin tai yliopistossa kohtaamaan oma työläistaustaisuus. Opiskelijat rakensivat narratiivista identiteettiä eri lähtökohdista, mutta niissä oli läsnä henkilökohtaisiin kykyihin liittyviä älykkyyden ja kunnianhimon positiota, sekä sosiaalisesti työläistaustaisuuden positio, johon yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden positiot liittyivät. Tuloksista käy ilmi, että korkeimman koulutustason saavuttaminen on edelleen mahdollista perhetausta huolimatta, mutta yhteiskuntaluokka on edelleen läsnä työläistaustaisten yliopisto-opiskelijoiden koulutuspoluissa ja osana identiteettiä.

This thesis examines the evolution of the degrowth policy discourse through the lens of the 2018 and 2023 degrowth seminars held at the European Parliament and contrasts these discussions against the European Green Deal. The aim is to determine whether there has been a convergence towards a socially and ecologically sustainable future between these discourses. Utilizing a qualitative content analysis methodology, transcribed video recordings of the seminar's closing plenaries were analyzed. This approach facilitated a detailed examination of the thematic evolution within the degrowth policy discourse and its alignment or divergence from the Green Deal’s objectives. The study employed Ossewaarde & Ossewaarde-Lowtoo’s (2020) categorization framework for analyzing green growth and degrowth regimes, which enriched the analytical depth regarding policy implications. The findings reveal a persistent marginalization of degrowth policy discourse within the political dialogue, overshadowed by the Green Deal's emphasis on growth-centric sustainability strategies. Despite this, there are subtle shifts converging the degrowth policy discourse and the Green Deal. However, the research underscores a significant gap in incorporating degrowth principles that advocate for a reduction in production and consumption or critically assessing the existing power-structures to achieve sustainability. This thesis contributes to the discourse on sustainable development. It does not bring policy suggestions, but highlights that while economic and power-structure related complex themes in the public sphere remain uninviting towards the degrowth minded policy discourse, regardless of the growing front of proponents in the academic realm, reassessing EU policy with new perspectives on prosperity and wellbeing could potentially offer more robust solutions to the ecological crises and increasing inequality.

Tutkielma käsittelee traumaattisia synnytyskokemuksia ja niihin liitettyjä seurauksia ja merkityksiä. Tutkielmani on osa Koneen säätiön rahoittamaa nelivuotista ”Kamppailu synnytyksestä – suomalaisen synnytyskulttuurin murros”-tutkimushanketta (2020-2023). Aineistonani on tutkimushankkeen osana kerätty, traumaattiseksi määriteltyjä synnytyksiä koskeva kirjallinen aineisto. Neljästäkymmenestäkahdesta kertomuksesta koostuva aineisto on 23 kirjoittajan tuottama ja jokaisella kertojalla oli vähintään yksi traumaattiseksi määrittelemä synnytyskokemus. Liitän tutkielmani osaksi laajempia keskusteluja traumatietoisesta työotteesta ja synnytyskulttuurin murroksesta. Synnytyskokemuksia koskeva kiinnostus liittyy laajempiin keskusteluihin positiivisen synnytyskokemuksen merkityksestä ja synnyttäjäkeskeisen hoidon vahvistamisesta. Synnytystä koskeva sosiaalitieteellinen tutkimus liittyy laajempiin keskusteluihin esimerkiksi medikalisaatiosta ja professionaalistumisesta. Sosiaalityön tutkimuksessa seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyvät kysymykset ovat jääneet perifeerisiksi, vaikka sosiaalityö on sitoutunut edistämään ihmisoikeuksia. Tarkastelen tutkielmassani traumaattisia synnytyksiä koskevia kertomuksia vastakerronnan tapoina, jotka rakentuvat suhteessa laajempiin valtakertomuksiin äitiydestä, synnytyksestä ja terveydenhuollosta. Traumaattisia synnytyskertomuksia koskevat kertomukset rakentuivat neljästä ydinelementistä: ruumiillisuudesta, tilan kokemuksista, eletyn elämän epävarmuudesta sekä ajallisuudesta. Traumaattisen synnytyksen seuraukset olivat kertojien elämässä laaja-alaisia ja pitkäkestoisia. Traumaattinen synnytyskokemus vaikutti kertojien psyykkiseen vointiin, kehoon, vanhemmuuteen ja vauvaan muodostuvaan kiintymyssuhteeseen, ihmissuhteisiin sekä sosiaaliseen luottamukseen. Monet traumaattisen synnytyksen läpikäyneet kertojat kuvasivat usein syvää epäluottamusta eivätkä kyenneet luottamaan toisilta, etenkään terveydenhuollolta saatavaan apuun. Traumaattisen synnytyskokemus sai kertomuksissa elämänkaaren käännekohtina kahdenlaisia merkityksiä: yhtäältä se saattoi olla rikkova, synnytystä koskeviin kulttuurisiin valtakertomuksiin sopimaton kokemus, jonka poikkeuksellisuus ja satuttavuus sai heidät kyseenalaistamaan sekä omaa arvoaan ja toimintaansa, myös heitä hoitanutta henkilökuntaa ja synnytyskulttuuria. Toisille synnytyskokemus määrittyi naiserityisenä kokemuksena, eräänlaisena aikuistumisriittinä, johon joissain kertomuksissa liittyi myös irtautuminen omasta lapsuudenperheestä ja oman hoivahistorian pohtiminen. Traumaattinen synnytyskokemus saattoi pidemmällä aikavälillä määrittyä myös merkityksellisenä emansipaation ja henkisen kasvun lähteenä. Traumaattisten kokemusten integrointia osaksi omaa elämäntarinaa tukivat arvostavat kohtaamiset, kertojien kokemusten validointi ja mahdollisuus jäsentää omaa kokemusta esimerkiksi kirjallisesti tai vuorovaikutuksessa. Traumaattisista synnytyksissä selviytymisessä ja elämän jatkamisessa tukivat myös kannatteleva arki, saatu psykososiaalinen tuki ja vahva ammatillinen tuki. Ammatillisen avun saaminen kuvattiin kertomuksissa usein epävarmana ja kuormittavana. Avun oikea-aikainen saaminen oli vaikeaa, avun hakeminen edellytti aktiivisuutta ja itseohjautuvuutta ja julkisen äitiyshuollon tuki kuvattiin usei riittämättömäksi tai vääränlaiseksi. Saatavilla olevan avun riittämättömyys tai sopimattomuus ohjasi kertojia hakemaan apua julkisen äitiyshuollon ulkopuolelta. Julkisen äitiyshuollon ulkopuolisen avun hakeminen ja saaminen ei ollut kuitenkaan kaikille mahdollista ja moni koki jäävänsä vaille oikeanlaista ja oikea-aikaista tukea.

Kuolema pitää sisällään koko eletyn elämän emootioiden kirjon helpotuksesta häpeään. Häpeästä kuitenkin usein vaietaan ja siitä puhuminen on vaikeaa. Kuoleman kontekstiin kietoutuva häpeä on aihealue, jonka tutkiminen ei suomalaisen sosiaalitieteen kentällä ole ollut keskiössä. Tässä tutkielmassa kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten ymmärrykseen häpeästä kuoleman kontekstissa. Tutkielman tarkoituksena ei ole löytää vastauksia sille, mikä kuolemassa on häpeällistä. Sen sijaan kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten puheeseen ja niihin merkityksenantoihin, joita he häpeälle rakentavat. Tutkielman teoreettismetodologisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja diskursiivinen sosiaalipsykologia. Tutkielma vastaa kahteen sosiaaliselle konstruktionismille sekä diskursiiviselle sosiaalipsykologialle tyypilliseen kysymyksenasetteluun. Ensimmäisenä tarkastellaan, millaisia merkityksiä haastateltavat rakentavat häpeälle kuoleman kontekstissa. Aineistosta kerättyjen häpeän konstruktioiden tulkinnassa tukeudutaan ymmärrykseen häpeästä minuuteen kietoutuvana, mutta sosiaaliset juuret omaavana emootiona. Tällainen häpeän tulkitseminen tapahtuu hyödyntäen symbolista interaktionismia eli teoretisointia, jossa minuuden kehittymisessä korostetaan sosiaalisen merkitystä. Toiseksi osoitetaan, miten häpeälle tehdään puheessa merkityksiä. Tällöin puhetta tarkastellaan positioiden ja positionvaihtoteorian avulla. Analyyttiseksi tulkintakäsitteeksi tutkielmassa asettuvat tulkintarepertuaarit. Käsitteen avulla näkyväksi tuodaan häpeän konstruktioiden kiinnittyminen erilaisiin merkityssysteemeihin ja niissä muodostuviin identiteetteihin niin kuolevalle kuin tämän lähipiirilleenkin. Aineiston tulkinnassa huomioidaan sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksen mukaisesti vuorovaikutuksen ja kontekstin merkitys puheen rakentumisessa. Haastatteluaineisto rakentuu kuudesta kasvokkain syksyllä 2019 tehdystä puolistrukturoidusta haastattelusta. Aineistoa tulkitaan kahdella tasolla, joista ensimmäiseksi asettuu kirjaimellinen aineiston luenta. Tällä tavoin aineistosta voidaan tunnistaa yhdeksän häpeän konstruktiota. Nämä konstruktiot asettuvat haastateltavien puheessa sekä kuoleman hetken, että eletyn elämän kehyksiin. Kuudessa konstruktioista häpeän kuvaukset asettuvat epäonnistumiseen, mutta kolmessa niitä rakennetaan sankaruuteen linkittyvien ilmausten kautta. Toinen analyysitaso asettuu tarkastelemaan aineistoa teoreettisten tulkintakäsitteiden avulla. Tällöin aineistosta voidaan tehdä kolme johtopäätöstä. Ensimmäiseksi haastateltavien puheesta voidaan tunnistaa kolme tulkintarepertuaaria eli merkityssysteemiä. Toiseksi havainnoksi asettuu haastateltavien kyky vaihtaa positiota ja perspektiiviä. Tämän myötä käytettävissä repertuaareissa erottuu variaatioita ja muutoksia. Kolmantena havaintona huomataan häpeän olevan itsessään tabu. Tämä tulee näkyväksi haastateltavan ja haastattelijan välillä tapahtuvasta vaikutelman hallinnasta, joka osaltaan muokkaa vuorovaikutuksen kulkua. Näiden tulkintojen kautta tutkielmassa havaitaan, että kuolemaan linkittyvä häpeä saa useita erilaisia merkityksiä. Tutkielman pohjalta nousee esiin kysymys yksilön toimijuuden roolista kuoleman onnistumisen ja epäonnistumisen kuvauksissa. Häpeää kuolemaa arvottavana emootiona olisikin jatkossa mielekästä tarkastella juuri tästä toimijuusnäkökulmasta käsin.

Intohimo motivoi ihmisiä, tekee heidän elämästään elämisen arvoista ja sillä on iso rooli ihmisten elemässä. Intohimosta voi myös tulla pakonomaista ja se voi ajaa stressiin. Vallerand ja kumppanit ovat kehittäneet intohimon dualistisen mallin Decin ja Ryanin itsemääräämisteorian pohjalta. Intohimon määritellään olevan suurta kiintymystä toimintaa kohtaan. Tämä kiintymys tekee yksilöstä taipuvaisemman kyseistä toimintaa kohtaan. Toimintaan käytetään paljon aikaa ja energiaa ja siihen liittyvät päämäärät ja tavoitteet koetaan itselle merkityksellisinä. Intohimon dualistisen mallin mukaan on olemassa harmonista ja pakonomaista intohimoa. Työ voi muodostua ihmiselle intohimon kohteeksi. Työintohimon muodolla on merkitystä sekä yksilön että organisaation hyvinvoinnin kannalta. Pakonomaisen intohimon on havaittu liittyvän negatiivisiin seurauksiin, kun taas harmonisen intohimon positiivisiin seurauksiin. Tässä tutkielmassa tavoitteena on tarkastella työintohimon muotojen taustalla vaikuttavia sosiaalisia tekijöitä. Lisäksi tutkitaan näiden suhdetta irtisanoutumisaikomuksiin. Tutkimuskirjallisuuden perusteella sekä johtaminen että tiimi-ilmapiiri vaikuttavat työintohimoon. Aihetta lähestyttiin kahden tutkimuskysymyksen kautta. Ensimmäinen kysymys oli: Miten palveleva johtaminen ja työilmapiiri vaikuttavat työtä kohtaan koettuun intohimoon? Ja toinen: Mikä liittyy voimakkaimmin irtisanoutumisaikomuksiin: työintohimo, palveleva johtaminen vai tiimin ilmapiiri? Tutkimuskysymystä tutkittiin faktorianalyysin ja lineaarisen regressioanalyysin menetelmin. Faktorianalyysin myötä ilmeni, ettei tutkimuskysymyksiä tai hypoteeseja voitu lähestyä niiden alkuperäisessä muodossa, sillä harmonisen työintohimon ja tiimi-ilmapiirin kysymykset latautuivat samalle faktorille. Täten tutkittavaksi vaihtui organisatorinen harmoniaindeksiksi, eli OHI:ksi nimetty muuttuja. Palveleva johtaminen oli positiivisessa yhteydessä OHI-muuttujaan. Lisäksi johtoasemassa oleminen ja vastaajan työorganisaatio liittyivät OHI-muuttujaan. Palveleva johtaminen ei ollut yhteydessä pakonomaiseen intohimoon ja ainoastaan johtoasemassa oleminen liittyi pakonomaiseen intohimoon. Täten johtoasemassa olevat kokivat aineistossa vähemmän sekä organisatorista harmoniaa että pakonomaista intohimoa. OHI-muuttuja selitti voimakkaimmin irtisanoutumisaikomuksia. Lisäksi palveleva johtaminen ja vastaajan oleskelumaa olivat yhteydessä irtisanoutumisaikomuksiin. Sekä organisatorista harmoniaa että pakonomaista intohimoa havaittiin aineistossa samaan aikaan. Koska harmonista intohimoa ei löydetty aineistosta itsenäisenä muuttujanaan, ei tutkielmaa voida verrata aiempaan tutkimukseen paljoa. Harmonisen intohimon muuttujaa tulee täten tutkia jatkossa lisää. Työintohimon mittaria on testattava Suomen kontekstissa lisää ja selvitettävä sen suhdetta tiimiilmapiiriin enemmän. Työintohimotutkimus on uusi tutkimusalue, jota on tutkittu vasta 10-vuotta. Täten työintohimoa tulee myös jatkossa tutkia enemmän ja varsinkin pakonomainen intohimoa, koska se on jäänyt pienemmälle huomiolle. Myös intohimon muotojen suhde toisiinsa kaipaa täsmennystä ja tässäkin tutkielmassa havaittiin kumpaakin niistä samaan aikaan. Jatkossa tulisi myös tehdä aiheesta pitkittäistutkimusta.

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia toimijuuden muotoja on erotettavissa sateenkaarinuorten eli seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöön kuuluvien nuorten kuvauksissa kokemastaan heteronormatiivisesta väkivallasta ja siitä selviytymisestä. Toimijuus on sosiaalityölle keskeinen käsite, ja toimijuuden tukeminen ja tunnistaminen on tärkeä osa sosiaalityön työskentelyä. Aiemmista tutkimuksista tiedetään, että sateenkaarinuoret kokevat keskimäärin muita nuoria useammin väkivaltaa. Heteronormatiivisella väkivallalla tarkoitetaan väkivaltaa, joka kytkeytyy seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviin normatiivisiin käsityksiin. Tutkielman tavoitteena on syventää ymmärrystä siitä, millaisilla tavoilla sateenkaarinuoret toteuttavat toimijuuttaan pyrkiessään selviytymään kohtaamastaan väkivallasta. Tutkielman aineistona on Nuorisotutkimusseuran ja Setan vuosina 2012–2014 toteuttaman Hyvinvoiva sateenkaarinuori -tutkimushankkeen kyselyaineisto. Tutkielman aineisto koostuu fyysistä ja henkistä väkivaltaa koskevista avovastauksista. Aineisto on rajattu siten, että siihen on valikoitunut vain vastaushetkellä 14–28-vuotiaiden vastaukset. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan vain sellaista väkivaltaa, joka on nuorten oman kokemuksen mukaan liittynyt heidän seksuaaliseen suuntautumiseensa, sukupuolen ilmaisuunsa ja/tai sukupuoli-identiteettiinsä. Aineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkielmassa tunnistetaan sateenkaarinuorten väkivallasta selviytymiseen liittyvistä kuvauksista kahdeksan eri toimijuuden muotoa: puolustautuminen, etäisyyden ottaminen, sisäisen voiman käyttäminen, menestymiseen pyrkiminen, ihmissuhteisiin tukeutuminen, sovinnon tekeminen, ulkopuolisen avun hakeminen ja tapahtuneen salaaminen. Puolustautumisella tarkoitetaan sanallista tai fyysistä vastahyökkäystä väkivallan tekijää kohtaan. Etäisyyden ottamisella tarkoitetaan sekä konkreettista etäisyyden ottamista, kuten uhkaavasta tilanteesta poistumista, että henkistä etäisyyden ottamista, kuten välinpitämätöntä asennetta. Sisäisen voiman käyttämisellä viitataan nuoren omaan sisäiseen vahvuuteen tukeutumista, kuten päättäväisyyttä, periksiantamattomuutta tai toiveikkaana pysyttelemistä. Menestymiseen pyrkimisellä tarkoitetaan pyrkimyksiä menestyä esimerkiksi opinnoissa, työelämässä tai yleisesti elämässä. Menestymiseen pyrkiminen voi tarkoittaa myös tulemista paremmaksi ihmiseksi kuin väkivallan tekijä. Ihmissuhteisiin tukeutumisella tarkoitetaan tukeutumista läheisiin ihmisiin, kuten ystäviin, perheenjäseniin, kumppaniin tai omiin vertaisiin. Sovinnon tekemisellä viitataan sekä kirjaimelliseen sovinnon tekemiseen väkivallan tekijän kanssa että kuvaannollisempaan sovinnon tekemiseen, kuten tapahtuneen tai oman itsen hyväksymiseen, anteeksi antamiseen tai pyrkimykseen ymmärtää väkivallan tekijää. Ulkopuolisen avun hakemisella tarkoitetaan avun hakemista ulkopuoliselta auktoriteetilta, kuten poliisilta tai opettajalta, tai hoitavalta taholta, kuten terapeutilta. Tapahtuneen salaamisella tarkoitetaan sitä, ettei nuori ole kertonut kokemastaan väkivallasta kenellekään. On tärkeää, että väkivaltaa kokeneiden sateenkaarinuorten kokemukset tulevat nähdyiksi ja että heidän toimijuutensa tunnistetaan ja sitä kunnioitetaan. Sateenkaarinuorten toimijuuden huomioiminen auttaa nuorten kanssa työskenteleviä ammattilaisia tukemaan väkivaltaa kohdanneita nuoria sekä ymmärtämään paremmin, mistä sateenkaarinuorten kohtaamassa väkivallassa on kysymys. Heteronormatiivisen väkivallan käsitteen avulla sateenkaarinuorten kokeman väkivallan tarkastelu voidaan asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, joka tuo esille taustalla vaikuttavat sosiaaliset ja normatiiviset rakenteet.