Browsing by Title

Tässä pro gradu-tutkielmassa analysoidaan ihmisten motiiveja ostaa suoraan kuluttajille suunnattuja geenitestejä ja tarkastellaan heidän tapojaan hyödyntää saamiaan tuloksia. Perinnöllisyystiede on kehittynyt huimasti viime vuosina. Erilaisia suoraan kuluttajille tarjottavia geenitestejä voi tilata internetistä ilman lääkärin lähetettä tai hyväksyntää. Tässä tutkielmassa on keskitytty suoraan kuluttajille tarjottaviin sairastumisriskejä arvioiviin geenitesteihin. Kuluttajille tarjottavien testien hyödyt ja luotettavuus ovat herättäneet paljon väittelyä. Testien arvostelijoiden mielestä testit voivat lisätä aiheettomasti huolta, kuluttajien yksityisyyden suoja on vaarassa ja geenitestin tulokset voivat johtaa kuluttajia harhaan. Testien puolustajien mukaan geneettisen sairastumisalttiuden toteaminen voi kannustaa terveellisempiin elämäntapoihin ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. Aineistona tässä tutkielmassa on 12 suomenkielistä internetin foorumeilla geenitesteistä käytyä keskustelua ja 16 blogimerkintää, joissa aiheena on suoraan kuluttajille tarjottavat geenitestit. Tutkielman tutkimuskysymys on: Miten nettikeskusteluissa ja blogeissa kuvataan motivaatioita kuluttajille tarjottavien geenitestien hankkimiselle ja minkälaisia merkityksiä testien tilaajat antavat niiden tuloksille? Minkälaisia tyyppitarinoita kuluttajille suunnattujen geenitestien käytöstä muodostuu esitettyjen motivaatioiden ja testituloksille annettujen merkitysten kautta? Teoreettisena lähtökohtana tutkielmassa on foucault’laisesta perinteestä ammentavat kehon hallinnan, biovallan ja somaattisen yksilöllisyyden käsitteet. Kvalitatiivisen sisällönanalyysin metodologian avulla luokittelin puheenvuoroja ja loin ryhmiä keskustelijoiden motivaatioista ja tavoista tulkita tuloksia. Geenitestien käyttäjistä ei voida puhua yhtenä ryhmänä, vaan geenitestien äärelle päädytään hyvin erilaisista syistä. Luokittelujen pohjalta loin tyyppitarinoita geenitesteistä aineistossa nousseiden elementtien pohjalta ja analysoin niitä teoreettista viitekehystä vasten. Jaottelin aineistoni aluksi karkeasti kahteen laajempaan ryhmään: uteliaisiin kuluttajiin ja sairauden kohdanneisiin. Näiden alle kuvailin yhteensä viisi erilaista tyyppitarinaa. Uteliaat kuluttajat ja urheilijat: Geenitesti tehdään, koska sairastumisalttiuksien selvittäminen kiinnostaa, mutta myös koska geenitestit herättävät uteliaisuutta ja uudessa teknologian kehityksessä halutaan olla mukana. Tuloksista saatavat terveystiedot eivät herätä tarvetta suurille elämänmuutoksille, eivätkä testin tulokset tuo hyvin sukutaustaansa tunteville henkilöille useinkaan uutta tietoa. Geneettisen tiedon parissa harrastamista saatetaan jatkaa kuitenkin muilla tavoin. Uteliaiden kuluttajien alle luokiteltiin myös toisena käyttäjäryhmänä urheilua aktiivisesti harrastavat ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita terveystiedoistaan ja sen soveltamisesta omien elintapojensa parantamiseen. Sairauden kohdanneet henkilöt: Tämän ryhmän alla oli kolmenlaisia tyyppitarinoita: 1) Geenitestejä käytetään välineenä omien epäselvien oireiden selvittämiseen tai sairauden hoitojen suunnitteluun. 2) Geenitestillä halutaan selvittää oma sairastumisriski tilanteessa, jossa suvussa kulkee mahdollisesti perinnöllinen sairaus. 3) Jo sairastuneet ja diagnoosin saaneet henkilöt päätyivät geenitestien pariin kiinnostuessaan siitä, onko sairauden alkuperä perinnöllinen. Aineiston analyysin kuluessa muotoutuivat kaksi tarkentavaa tutkimuskysymystä: 1) Miten “uteliaiksi kuluttajiksi” nimittämäni geenitestien tilaajat hyödynsivät tuloksiaan ja tarkastelivat niitä suhteessa aikaisempaan tietoonsa? Tarkastelen aineistoa peilaten sitä aikaisempiin tutkimustuloksiin geenitestien käytön viihteellisyydestä. Lisäksi tarkentavana kysymyksenä oli: 2) Kuinka jo sairastuneet henkilöt käsittelivät geenitestiensä tuloksia oman sairautensa ymmärtämiseksi? Tarkastelen aineistoa somaattisen yksilön, biologisen keskeytyksen, diagnostisen epävarmuuden, potilaaksi tulemisen odottamisen, maallikkoasiantuntijan ja biososiaalisten suhteiden käsitteiden kautta. Tutkielmani vahvistaa käsitystä siitä, että geenitestejä tehdään monista eri syistä ja niiden tuloksiin suhtaudutaan hyvin moninaisilla tavoilla. Vähemmän tutkittu ilmiö, joka nousi tutkielmassani esille, on kuluttajille suunnattujen geenitestien käyttö jo sairastuneiden välineenä diagnoosien tai hoitomuotojen etsimisessä.

Tutkielman läpi kulkee kaksi keskeistä tutkimuslinjaa: uudenlaisen yhteisösuunnittelun hahmottelu sekä sosiologin yhteiskunnallisen roolin pohtiminen. Nämä linjat risteävät tutkimusta varten toteutetussa yhteisösuunnitteluprojektissa (”Heimoprosessi”), jossa sosiologisen mielikuvituksen ja näkökulman hyödyllisyyttä testataan tavallisesta poikkeavassa yhteydessä. Projektin taustalla on huomio yhteisöllisyyden vajeesta nyky-Suomessa sekä pohdintaa, olisiko sosiologian mahdollista tuottaa omalta maaperältään tutkimus- ja asiantuntemustoiminnan lisäksi myös luovia hankkeita, palveluita ja muuta aktiivista käytännön toimintaa. Kokeilun tarkoitus on tuottaa osallistujille yhteisöllisyyden kokemuksia ja hyötyjä sekä koetella sosiologisen tiedon, näkökulmien, herkkyyden ja mielikuvituksen soveltamista uudella tavalla. Tutkimuksessa ylitetään tieteen raja-aitoja taidekentän kanssa tehdyn yhteistyön avulla. Tutkielman päätutkimuskysymys on: ”Millaisia mahdollisuuksia yhteisösuunnittelu tarjoaa yksilöille ja yhteiskunnalle?” Kysymykseen pyritään löytämään vastauksia monesta eri näkökulmasta. Huomiota kiinnitetään erityisesti seuraaviin, tarkentaviin alatutkimuskysymyksiin: ”Millaisiin yksilöiden sosiaalisiin tarpeisiin tässä työssä esitellyn kokeilun kaltainen yhteisösuunnittelu voisi vastata?” ja ”Onko mielekästä nähdä sosiologit aktiivisina toimijoina tuottamassa tietoa, asiantuntemusta ja käytännön ehdotuksia yhteisösuunnittelun saralla?” Tutkielman teoreettisena taustana nostetaan esiin sosiologisia hahmotelmia yhteisön ja yhteisöllisyyden luonteesta ja nykytilasta. Lisäksi keskustellaan tieteenalan itsekäsityksestä, erityisesti yhteiskunnallisen aktiivisuuden suhteen, jonka tiimoilta nostetaan esiin muutamia merkittäviä jakolinjoja ja teoreettisia dikotomioita. Yhteisöllisyyden saralla tarkastellaan erityisesti Maffesolin uusheimoja, sosiologian tehtävän ja yhteiskunnallisen roolin osalta Burawoyn ja Baumanin näkemyksiä. Tutkimus on metodologisesti kokeileva: siinä yhdistyy toimintatutkimuksen, kokeellisen sosiologian ja etnografian perinteet, tutkimusstrategiat ja -menetelmät. Toimintatutkimusta tukevana tutkimusaineistona käytetään kahdeksan yhteisösuunnittelun kokeiluun osallistuneen henkilön teemahaastatteluita sekä tutkimusprosessin aikana tehdyn, kuuden kuukauden pituisen, havainnointijakson muistiinpanoja. Lisäaineistona käytetään osallistujien täyttämiä ilmoittautumislomakkeita sekä tutkimusjakson aikana käytyjä chat-keskusteluita. Toimintatutkimuksen tarkoitus on voimaannuttaa ja vapauttaa kohdeyhteisöä (emansipatorinen tiedonintressi). Tutkimuksen voi tältä osin arvioida onnistuneen. Etnografisten tutkimusmenetelmien tuottama tieto vahvistaa tutkimustulosta. Osallistujat ovat pääsääntöisesti kokeneet kokeilun tuoneen lisäarvoa omaan elämäänsä. Heimoprosessi on tarjonnut inspiraatiota, uusia ystäviä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhteisöllistä tukea, merkityksellisiä kohtaamisia ja positiiviseksi koettuja tunnetiloja. Tutkimuksen tuloksena voidaan myös pitää sitä, että uudella tavalla määritelty yhteisösuunnittelu on todettu käytännössä toimivaksi ideaksi ja lähtökohdaksi.

Tutkielmassa tarkastellaan, millaista julkista keskustelua poliittisesta polarisaatiosta Suomessa on Helsingin Sanomien sivuilla käyty vuosina 2006–2019, ja nähdäänkö poliittinen polarisaatio siinä omanlaisenaan ilmiönä suhteessa aiempiin tapoihin puhua poliittisista ristiriidoista. Keskustelua on mielekästä analysoida diskurssianalyysin ja grounded theory -menetelmän keinoin, sillä siten aineiston sisäisen monipuolisuuden ja hajanaisuuden saa hyvin esiin. Aineistosta hahmottuu neljä erilaista tulkintarepertuaaria: muutoskuvan tulkintarepertuaari, median roolin tulkintarepertuaari, syiden ja seurauksien tulkintarepertuaari sekä reagoimisen tulkintarepertuaari. Repertuaarit koostuvat erillisistä niiden teemaan liittyvistä väittämistä. Lehtiartikkeleista muodostuva käsitys poliittisesta polarisaatiosta on siis monitahoinen ja osin ristiriitainenkin. Kuitenkin artikkeleissa muutos, menneisyyden ja nykyisyyden polarisaatiotilanteiden suhde, on yleinen teema. Kuva, jota monitahoinen aineisto vahvimmin välittää lukijalle, on muutoskuvan tulkintarepertuaariin sisältyvä näkymä, jossa nykyisyys näyttää menneisyyttä polarisoituneemmalta ja jossa tämä kehitys nähdään huolestuttavana. Aineisto tukee jossain määrin näkemystä siitä, että poliittinen polarisaatio nähtäisiin omanlaisenaan ilmiönä suhteessa aiempiin tapoihin kuvata poliittisia ristiriitoja. Aineistossa esitetyt polarisaation määritelmät korostavat omaleimaisesti erkaantumista käsitteen ytimenä. Lisäksi tutkimuskirjallisuudesta löytyvät poliittiseen polarisaatioon liitetyt erityispiirteet nousevat esiin suuremmassa osassa aineistosta muodostetuista väittämistä. Poliittinen polarisaatio -termillä näyttäisi myös olevan omanlaisensa kielteinen konnotaatio, joka kytkeytyy polarisaation ilmenemiseen sääntelemättöminä ristiriitoina.

Tutkielmassa selvitetään Rockefeller-säätiön tukemaa Uudenmaan läänin opetuskenttäkokeilua vuosina 1950–1958 ja yhteistyön rakentumista sosiaali- ja terveydenhuollon välillä opetuskentällä toimineen sosiaalihuoltajan näkökulmasta. Tapaustutkimuksen avulla voidaan ymmärtää millainen asema sosiaalityöllä avoterveydenhuollossa oli, ja miten sosiaali- ja terveydenhuollon välistä yhteistyötä rakennettiin 1950-luvulla. Uudenmaan läänin opetuskentän perustamisen taustalla vaikuttivat sodan jälkeisen Suomen jälleenrakennusaikakausi sekä Rockefeller-säätiön kiinnostus sodasta kärsineen Suomen terveydenhuolto-olojen edistämiseen. Lisäksi Valtion Terveydenhuolto-opistossa oli herännyt tarve perustaa käytännön opetusta tarjoava opetuskenttä terveyssisarten koulutusta varten. Ensimmäinen opetuskenttä perustettiin Helsingin maalaiskuntaan, joka myöhemmin laajeni käsittämään koko Uudenmaan läänin. Uudenmaan läänin lääninlääkäritoimisto, alueen kunnat ja oppilaitokset muodostivat kiinteän työryhmän tavoitteena terveydenhuollon kehittäminen alueella. Opetuskenttä toimi moniammatillisena kokeilualueena, jossa eri alojen asiantuntijoiden avulla kehitettiin terveydenhuollon käytännön opetusta, kokeiltiin erilaisia työmuotoja sekä tuotettiin ajankohtaista tutkimustietoa terveydenhuollon alalta. Opetuskenttää ja sosiaalihuoltajan roolia tarkastellaan sosiaalitieteiden näkökulmasta sekä hoitotieteen tutkimuksia ja toimijasuhdeverkoston käsitettä hyödyntäen. Aineisto koostuu opetuskentällä sosiaalihuoltajana toimineen Helmi Mäen yksityisestä arkistosta ja muistitiedosta sekä kansallisarkiston materiaalista, joka sisältää Lääkintöhallituksen, Tyyne Luoman, Helsingin sairaanhoito-opiston sekä Uudenmaan opetuskentän arkiston. Aineiston analyysissä sovelletaan lähdekriittistä ja kvalitatiivista lukutapaa, jossa erilaisia aineistoja luetaan samanaikaisesti eheän historiakuvan hahmottamiseksi. Sosiaalihuollosta vastanneen asiantuntijan Helmi Mäen tehtävänä oli yhteistyön tiivistäminen sosiaali- ja terveydenhuollon välillä. Konsultaatiovierailuiden sekä tutkimus- ja opetustyön kautta sosiaalihuoltaja toi esiin sosiaalista näkökulmaa terveydenhuollossa. Sosiaalihuoltajan työssä korostuivat henkilökohtaisen huoltotyön periaatteet. Opetuskentän sosiaalihuoltajan tehtävä integroitiin osaksi terveydenhuollon ohjelmaa ja siten se vahvisti sosiaalityön roolia terveydenhuollossa.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kestävän kehityksen kulttuurista ylläpitoa osana länsimaista kestävyyden tavoittelua. Tutkimus keskittyy kestävyyden konstruoinnin ilmiön tavoittamiseen Talvivaaran kaivoksen ja sen uraanin talteenotosta käydyn julkisen keskustelun välityksellä. Tutkimus tavoittaa miten kestävyyttä on Talvivaaran tapauksessa rakennettu. Lisäksi selvitetään, millä tavalla kestävyyden tavoittelemisessa on onnistuttu ja miltä tämä tapauskohtainen kestävyys näyttää tutkimuskirjallisuuteen vertailtuna. Lopuksi tutkimuksessa pohditaan kestävän kehityksen yhteiskunnallisia ilmentymisen motiveeja erityisesti Ingolfur Blühdornin kestämättömyyden politiikan teorian valossa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii maltillinen konstruktionismi. Kestävyyden rakentamista kaivostoiminnan ja uraanintuotannon yhteydessä arvioidaan postekologisen teorian valossa, jonka keskiössä on ristiriita ympäristötietoisuuden kasvun ja ekologisen rappeutumisen kiihtymisen välillä. Postekologisen teorian mukaan kestävä kehitys toimii yhteiskunnallisena käytäntönä ylläpitää ekologisesti kestämätöntä jälkimodernia ympäristösuhdetta. Tutkimuksen empiirisenä aineistona toimivat Helsingin Sanomien ja Kainuun Sanomien uutiset vuosien 2006–2012 välisenä aikana. Kvalitatiivisen systemaattisen sisällönanalyysin avulla pyritään ensin tavoittamaan yleiskuva Talvivaaran kaivoksen tapahtumista ja sen pohjalta perehdytään tarkempiin tutkimuskysymyksiin. Tutkimuksen tulosten perusteella julkinen keskustelu Talvivaarasta ja uraanista jakaantui kolmeen periodiin: alkuvuosien kaivoshypeen, vuonna 2010 alkaneeseen talteenottokeskusteluun ja vuoteen 2012 keskittyvään päästökeskusteluun. Tulosten valossa on myös huomattavissa kaksi toisiinsa yhteydessä olevaa kehityskaarta, jotka osoittavat Talvivaaran imagon rappeutumisen ja uraanin talteenoton vihertymisen välisen suhteen. Kaivokseen liitetyn kestävyyden tarkastelu osoittaa, kuinka Talvivaaran kestävyys edusti pikemminkin kapeasti määriteltyä ekologista modernisaatiota, niin sanottua 'outokumpulaista kestävyyttä', kuin varantoihin ja korvaaviin materiaaleihin perustuvaa kaivostoimintaa määrittävää kestävyyttä. Yhteenvedossa tarkastellaan kestävän kehityksen kulttuurisen ylläpidon ideaa tutkimustulosten valossa. Johtopäätöksissä todetaan Talvivaaran tapauksen kestävän kehityksen muodostuvan yhtäältä eleellisestä kestävyyden representaatiosta ja toisaalta tiukasti teknologiaan ja kaivoksen lähiseutuun rajautuvasta outokumpulaisesta kestävyyden normista.

Tutkimuksessa selvitetään, miten isyyttä määritellään 2000-luvun alkuvuosina ilmestyneissä isyysaiheisissa lehtikirjoituksissa. Tutkimuksessa tarkastellaan, millaiseksi isän lastenhoitorooli määrittyy, minkälaista merkitystä isällä katsotaan olevan lapselleen sekä mitkä tekijät tekevät isyydestä merkityksellistä isän itsensä kannalta. Tutkimuksen taustalla on käsitys isyyden muutoksesta, joka ilmenee muun muassa isien lisääntyneenä osallistumisena lastensa hoitamiseen sekä isien ja lasten välisten tunnesuhteiden nousemisena isyyden keskiöön. Usein isyyden murrokseen liittyy myös käsitys maskuliinisuuden muutoksesta. Samalla isyyskeskustelussa on myös äidin ensisijaisuutta ja äidin ja isän vanhemmuuksien erilaisuutta korostava juonne. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat yksilöllistymistä ja maskuliinisuutta koskevat teoriat. Aineisto koostuu 157 isyyttä käsittelevästä kirjoituksesta, jotka ovat ilmestyneet kolmessa suomalaisessa perhelehdessä vuosina 2001–2007. Suurin osa tutkimusaineistosta muodostuu isien haastatteluista, isien itse kirjoittamista teksteistä sekä asiantuntija-artikkeleista. Tutkimusote on diskursiivinen, sillä kiinnostus kohdistuu isyyden käsitteellistämisen tapoihin. Aineistoa on analysoitu teoriasidonnaisesti ja tutkimusmenetelmänä on käytetty laadullista sisällönanalyysiä. Aineiston analyysi osoittaa, että isyysaiheisissa kirjoituksissa isät näyttäytyvät autonomisina toimijoina, joiden lastenhoitoroolia säätelee valinnanvapauden periaate. Isiltä odotetaan osallistumista lastensa hoitamiseen, mutta osallistumisen laajuuden he ratkaisevat itse. Äiti on viime kädessä vastuussa lapsen hoitamisesta silloinkin, kun vanhempien välinen työnjako on tasa-arvoinen. Äidille osoitettu ensisijaisen hoitajan asema voi kuitenkin rajoittaa isälle mahdollisia valintoja. Tutkimuksen valossa isien odotetaan toimivan vanhempina erityisellä miehisellä tavalla. Isän mieheyden tärkeys korostuu asiantuntijakirjoituksissa, joissa isän katsotaan vaikuttavan lapsensa kehitykseen ja erityisesti tämän identiteetin muodostumiseen. Isyys määrittyy luonteeltaan maskuliiniseksi vanhemmuudeksi, kun siihen liitetään miehille ominaisena pidetty toiminnallinen ulottuvuus. Tällöin toiminnallisuus on väylä, jota kautta isä voi välittää lapselle maskuliinisuuttaan ja vaikuttaa tämän kehitykseen. Tutkimuksessa esitetään, että isyys määrittyy paitsi autonomisten valintojen alueeksi, myös tärkeäksi yksilöllisten, intiimien kokemusten lähteeksi. Analyysissä erotettiin neljä teemaa, joista isyyden merkityksellisyys muodostuu: miehen sisäinen muutos lapsen syntymän myötä, lapsen asettuminen elämän keskipisteeksi, lapsen ja isän välinen läheinen suhde sekä voimakkaat tunteet. Näiden tekijöiden korostuminen viittaa siihen, että isyyttä määritellään ainakin osittain samoin kuin aikuisten välisiä intiimejä suhteita. Hoivan ja tunteiden asettumista isyyden keskiöön on pidetty merkkinä äitiyttä ja isyyttä koskevien käsitysten lähentymisestä ja ihanteellisen maskuliinisuuden muutoksesta. Isän valinnanvapaus lastenhoidon suhteen, toiminnan maskuliininen luonne, isän merkityksen kytkeminen tämän mieheyteen sekä hoivalle annettu vähäinen merkitys lapsen ja isän välisen suhteen kannalta viittaavat kuitenkin isyyden ja äitiyden erilaiseen käsitteellistämiseen ja asettavat oletuksen maskuliinisuuden syvällisestä muutoksesta kyseenalaiseksi.

Suomalaisten syöpäsairastavuudessa sekä syövän ennusteessa on alueellisia eroja. Uudet syöpälääkkeet ovat kalliita ja niiden hoidolliseen lisäarvoon liittyy epävarmuutta. Syövän hoitoa koordinoidaan Suomessa yliopistosairaaloiden yhteydessä toimivista kansallisen syöpäkeskuksen alueellisista yksiköistä. Tutkimustietoa uusien syöpälääkkeiden alueellisesta käytöstä ei ole ollut saatavilla. Tämän tutkielman tarkoituksena oli kuvata uusien sairausvakuutuksesta korvattavien avohoidon syöpälääkkeiden käyttöönottoa ja käyttöä vuosina 2010–2021 erityisvastuualueilla eli sairaanhoitopiirien viiden yliopistollisen sairaalan ympärille muodostamilla alueilla. Tutkielman tutkimusosa toteutettiin retrospektiivisenä tilastotarkasteluna. Aineistona käytettiin Kelan tilastosovellus Kelastosta vapaasti saatavilla olevia tietoja lääkekorvauksista sekä Kelan rekisteritiedoista muodostettua tilastoaineistoa, joka sisälsi vuosina 2010–2021 myyntiluvan saaneiden sairausvakuutuksesta korvattavien syöpälääkkeiden lääkekustannukset ja lääkekorvausta saaneiden määrät vuosina 2010–2021 kuukausitasolla ja erityisvastuualueittain. Käyttöönottoa tarkasteltiin kuukausina, joka oli kulunut lääkkeen korvattavaksi tulon ja ensimmäisen korvatun lääkeoston välillä kullakin erityisvastuualueella. Käyttöä eli lääkekorvausta saaneiden määriä ja lääkekustannuksia tarkasteltiin absoluuttisina lukuina ja suhteutettuna asukaslukuun. Aineisto muokattiin ja analysoitiin Microsoft Excelillä. Tutkimusmenetelmänä käytettiin kuvailevia tilastollisia menetelmiä. Vuosina 2010–2021 ensimmäistä kertaa myyntiluvan saaneista 67:stä syöpälääkkeestä korvattavuuden vuoden 2021 loppuun mennessä sai 43 valmistetta. Niistä vuosina 2010-2021 otettiin käyttöön HYKS-alueella 39, TAYS-alueella 39, OYS-alueella 37, TYKS-alueella 37 ja KYS-alueella 35. Käyttöönottoon eli lääkkeen korvattavuuden alkamisesta ensimmäiseen lääkeostoon kulunut aika vaihteli alueittain ja syöpälääkkeittäin. Tyypillisesti vähiten aikaa uuden syöpälääkkeen käyttöönottoon kului HYKS-alueella ja eniten KYS-alueella. Uusia syöpälääkkeitä käytettiin tarkastelujaksolla eniten HYKS-alueella ja vähiten OYS-alueella ja suhteessa väkilukuun eniten TYKS-alueella ja vähiten OYS- ja HYKS-alueella. Vuonna 2021 uusien syöpälääkkeiden vuosikustannukset vaihtelivat erityisvastuualueittain 26–69 miljoonaa euroa ja niistä kuukaudessa lääkekorvausta saaneiden keskimääräinen määrä vaihteli erityisvastuualueittain 483–1284. Alueelliset erot näkyivät myös tarkasteltaessa yksistään uusia verisyöpä-, keuhkosyöpä-, rintasyöpä-, eturauhassyöpä- ja melanoomalääkkeitä. Erot vaihtelivat ajankohdan mukaan ja olivat vuonna 2021 suhteellisesti suurimmat melanoomalääkkeissä ja pienimmät eturauhassyöpälääkkeissä. Uusien avohoidon syöpälääkkeiden käyttöönottoon kuluva aika, lääkekustannukset ja lääkekorvausta saaneiden määrät suhteutettuna asukaslukuun vaihtelevat erityisvastuualueiden välillä. Alueiden väliset sairastavuuserot selittävät todennäköisesti osan eroista, minkä lisäksi mm. lääkkeenmääräämiskäytännöt, sairaalalääkevalikoima ja diagnostiset mahdollisuudet sekä väestörakenteeseen liittyvät tekijät voivat selittää eroja. Jatkotutkimusta selittävien tekijöiden ja erojen vaikutusten osalta tarvitaan. Lisäksi jatkossa tulisi selvittää, miten uusien syöpälääkkeiden käyttöönotto ja käyttö eroaa hyvinvointialueiden välillä.

Terveet ja aktiiviset vuodet ovat tutkimusten mukaan keskimäärin lisääntyneet keski-iän jälkeen. Perhesuhteet ovat jo pitkään olleet muutoksessa avioerojen määrän kasvun ja perhemuotojen moninaistumisen myötä, ja nämä muutokset ovat vaikuttaneet koko väestöön. Vuoden 2019 lopussa kaikista yli 60-vuotiaista noin 34 prosenttia oli eronneita tai leskiä. Myös vanhemmalla iällä solmitaan uusia parisuhteita, mutta aiheesta ei ole juurikaan tehty Suomessa tutkimusta, etenkään perhesuhteiden näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten uusi parisuhde on vaikuttanut nyt yli 70-vuotiaiden, uuden parisuhteen yli 50-vuotiaana aloittaneiden perhesidoksiin. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten haastateltavat jäsentävät ja esittävät perhesidoksiaan haastattelutilanteessa. Ikää lähestytään kolmannen iän käsitteen kautta, ja huomio kiinnittyy siihen, miten “kolmas ikä” liittyy tutkittavien uusiin parisuhteisiin ja perhesidoksiin. Kolmas ikä käsitetään tutkielmassa kronologisena ikänä ja toisaalta kulttuurisia merkityksiä sisältävänä ikävaiheena. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, jotka tehtiin osana Väestöliiton Love Age -hanketta. 50 ikävuoden alaraja parisuhteen aloittamiselle on hankkeen määrittämä. Sidoksen ja kolmannen iän lisäksi keskeisiä käsitteitä ovat perheen esittäminen ja ambivalenssi. Analyysiosio jakaantuu sosiaalisiin, materiaalisiin sekä hoivaan ja tulevaisuuteen liittyviin sidoksiin. Tutkielman sosiaalisia sidoksia käsittelevä osa tarkastelee aihetta kolmen ikkunan kautta: lapset ja lapsenlapset, juhlapyhien vietto ja haavoittavat elämäntapahtumat. Näiden teemojen kautta haastateltavat jäsentävät ja havainnollistavat perhesuhteitaan. Perhesuhteet sisälsivät avunantoa puolin ja toisin esimerkiksi lastenlasten hoitamisessa. Perhemäisiä suhteita esitettiin pääasiassa kertomalla konkreettisesta toiminnasta tai avainhetkistä sidosten muodostumisessa sekä korostamalla biologisen sukulaisuuden rajat ylittäviä sidoksia. Tutkittavien ja heidän puolisoidensa materiaaliset sidokset kytkeytyvät omaisuuteen, perintöön, avioehtoon ja asumiseen liittyviin kysymyksiin. Merkillepantavaa on se, että suurimmalla osalla haastateltavista ja heidän puolisoistaan oli käytössä kaksi kotia ja osa heistä asui erillään. Erityisesti naiset nostivat esiin itsenäisyyden ja ambivalenssin teemat, jotka liittyivät haluttomuuteen muuttaa yhteen ja tasapainoiluun sukupuoleen liittyvien rooliodotusten kanssa uudessa parisuhteessa. Nämä teemat toistuvat myös aihetta käsittelevissä kansainvälisissä tutkimuksissa. Terveydentila ja taloudelliset resurssit vaikuttavat siihen, millaista elämää on mahdollista elää yli 70-vuotiaana, eli niin sanotussa kolmannessa iässä. Vaikka resurssit olisivatkin hyvät, eivät ihmiset silti ole irrallaan tulevaisuuteen liittyvistä pohdinnoista ja neuvotteluista. Haastateltavat pohtivat tulevaisuuden toimintakykyä ja varautuivat sen heikkenemiseen miettimällä omaisuuteen ja asumiseen liittyviä ratkaisuja. Näihin pohdintoihin liittyvät mahdollinen omaishoitajuus, muut perheenjäsenet sekä erilaiset lailliset sopimukset, kuten edunvalvonta.

Vuosituhannen vaihteessa on länsimaissa esitetty vahvoja väitteitä työn järjestämisessä tapahtuneista muutoksista. Väitteiden mukaan perinteiset erojen kategoriat, kuten jako miesten ja naisten tehtäviin tai ruumiilliseen ja henkiseen työhön ovat menettäneet perustaansa tilanteessa, jossa kaikesta työstä on tullut enemmän tai vähemmän samaa: palvelusten tuottamista, sosiaalisten suhteiden järjestelyä, vuorovaikutusta ja organisointia, ilman konkreettisia ja materiaalisia tekijän persoonasta erotettavissa olevia työn lopputuotteita. Tutkielmassa työn järjestämistä tarkastellaan diskursiivisesta näkökulmasta. Diskurssit ymmärretään vakiintuneina kielenkäytön tapoina, jotka konstruoivat todellisuutta ja tarjoavat yksilöille vaihtoehtoisia subjektipositioita (Davies & Harré 1990; Burr 1995). Tutkielmassa esitetään, että 'vanhat' työn järjestämisen diskurssit tuottivat henkisen ja ruumiillisen työn välille järjestelmällisen erottelun. 'Uudemmat' diskurssit tarjoavat vaihtoehdon tälle kahtiajaolle yhtäältä määrittelemällä itseohjautuvuuden ja älyllisyyden kaiken työn yhtäläiseksi vaatimukseksi sekä toisaalta edellyttämällä työntekijöiltä ominaisuuksia, jotka eivät ole yksiselitteisen henkisiä eivätkä ruumiillisia. Kielenkäytön tavat ovat kuitenkin riippuvaisia niitä ylläpitävästä toiminnasta. Tutkielmassa empiirisen näytteen työtä järjestävästä toiminnasta tarjoavat Pyhtään kunnan asukkailta vuosina 1982, 1993 ja 2007 kerätyt lomakehaastattelut. Symbolisen interaktionismin (Hughes 1984a–1984e) ja sosiaalisen konstruktionismin (Berger & Luckmann 1994) näkökulmasta tutkielmassa kysytään, miten työtä ja työnjaon erilaisia paikkoja on eri vuosien haastatteluissa määritelty, rajattu ja tehty ymmärrettäväksi. Ovatko vanhat erottelut menettämässä merkitystään työtä ja työnjakoa koskevassa puheessa? Näkökulma poikkeaa tähänastisista työn muutosta tarkastelleista survey-tutkimuksista siten, että se ottaa lähtökohdakseen työntekijöiden omat selonteot työnsä vaatimuksista, työtään määrittävistä hyveistä sekä selonteoissa tuotettavan 'moraalisen työnjaon'. 1900-luvun historiassa henkisen ja ruumiillisen työn erottelua on institutionalisoitu esimies–alainen-erottelun lisäksi toimihenkilö–työntekijä-erotteluksi. Työn muutosta koskevasta keskustelusta huolimatta nämä erottelut uusinnettiin myös vuoden 2007 haastatteluissa – jopa johdonmukaisemmin kuin vuosina 1982 ja 1993. Lisäksi henkisen ja ruumiillisen työn kategoriat olivat haastatteluissa säilyneet vahvasti toisensa poissulkevina ja kategorioiden erottelu tavanomaisena työnjaon tuottamisen tapana. Näiden erottelujen ohella työnjakoa tuotettiin haastatteluissa luovan ja suorittavan työn vastakohtaisuutena, joskin nämä jäsennykset olivat vähemmän säännönmukaisia eivätkä uusintaneet edellä mainittuja esimies–alainen- tai työntekijä–toimihenkilö-erotteluja. Vahvan pysyvyyden lisäksi aineisto tarjosi näytteen muutoksesta: Vuosina 1982 ja 1993 henkisen työn paikat olivat haastatteluissa olleet erityisesti miesten paikkoja. Vuonna 2007 myös naiset tekivät haastatteluissa näkyviksi työnsä henkisiä sisältöjä. Työn muutosta koskevan keskustelun lisäksi tutkielma osallistuu metodologiseen keskusteluun lähestyessään lomakehaastattelua toiminnallisena selontekojen tuottamisen kontekstina. Näin tehdessään tutkielma ehdottaa totutulle faktanäkökulmalle (Alasuutari 1999) vaihtoehtoista tapaa tarkastella lomakehaastattelussa tuotettua tietoa.

Rastaliike syntyi 1930-luvun Jamaikalla entisten orjien jälkeläisten keskuudessa. Rastaliike oli mustien vapaustaistelun ja panafrikkalaisen nationalismin väline. Liike oli alunperin separatistinen ja valkoihoisvastainen. Sen yksi tärkeimmistä teeseistä oli paluumuutto pyhään maahan, Etiopiaan. Myöhemmin liikkeeseen on liittynyt paljon pohjois-amerikkalaisia ja eurooppalaisia, myös suomalaisia. Liike on muuttunut vuosikymmenten aikana. Tutkielmani tarkoitus oli tutkia suomalaisten rastojen diskurssia pyhistä paikoista. Tutkimuskysymykseni on, miten suomalaiset rastat tänä päivänä ymmärtävät ja arvottavat paluumuuton Afrikkaan. Aineistonkeruun suoritin kenttätyönä Suomessa vuosina 2012-2014. Suoritin viisi semistrukturoitua teemahaastattelua, joista osa jatkui vielä sähköpostikeskusteluin. Tämä määrä kattaa noin kymmenesosan Suomen rastoista. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, montako rastaa Suomessa asuu. Laajin arvio on ollut pari sataa, suppein kattoi vain muutaman henkilön. Yleisin arvio sijoittuu viidenkymmenen ihmisen paikkeille. Lisäksi tutustuin rasta-aiheisten keskustelupalstojen keskusteluihin vuosilta 2004-2014. Internet on tärkeä kohtaamispaikka hajallaan asuville rastoille. Informanttieni lisäksi tärkeimmät lähteeni rastaliikkeestä olivat Leonard Barrett, Ennis Edmonds ja Kari Kosmos. Identiteettiä käsittelevät luvut pohjautuvat pitkälti Stuart Halliin. Paikan merkityksiä pohdittaessa hyödynsin Benedict Andersonin sekä Liisa Malkin kirjoja. Vertauspohjaa hain vanhasuomalaisesta pyhä-ajattelusta, josta on kirjoittanut paljon Veikko Anttonen. Haastatteluista kävi ilmi, että ajatus maantieteellisesti rajoittuneesta pyhästä paikasta on muuttumassa. Monien suomalaisten rastojen pyhä paikka sijaitsee Suomessa, ei Afrikassa. Suomalainen rasta hyvin harvoin ajattelee asuvansa diasporassa, keskellä Babylonia. Pyhä paikka tarkoittaa myös oikeaa, puhdasta ja rastan polun mukaista elämää. Sen voi saavuttaa esimerkiksi omavaraistaloudessa Suomen maaseudulla. Etiopia elää mielessä ylevöittävänä utopiana. Etiopiaan suunnitellaan pyhiinvaellusmatkoja. Hyvin harva muuttaa sinne lopullisesti. Pyhä paikka on mielentila. Uskonnollinen koti, Afrikka, tuotetaan ja uudelleentuotetaan elämänvalinnoilla. Suomalaisen rastan identiteetti pohjautuu suomalaisiin juuriin ja myytteihin. Suomalaisen rastan pyhä paikka on Suomi, vaikka arvomaailma olisi afrokaribialaista perua.