Browsing by study line "Political History"

Tutkielmani toimii aatehistoriallisena esityksenä Jean-Jacques Rousseaun käsitteestä yleistahto. Lähteenäni käytän ensisijaisesti Rousseaun Emilé-, Eriarvoisuudesta-, Tunnustuksia- ja Yhteiskuntasopimuksesta-teoksia. Laajennan argumentaatiotani hyödyntämällä muiden Rousseau-tulkitsijoiden aikaisempia esityksiä. Lisäksi kontekstualisoin Rousseaun yhteiskuntasopimusajattelua vertaamalla sitä Thomas Hobbesin vastaavaan. Käsittelen tutkielmassani luonnontilaisen ihmisen olotilaa, sekä Rousseuan kuvailemaa ihmisen asteittaista yhteiskunnalliseen olotilaan siirtymisprosessia. Luonnontilainen ihminen on esisosiaalinen ja esijärjellinen, mutta määräytyy itsestään käsin, omaten kyvykkyyden tyydyttää rajatut tarpeensa samalla ammentaen nautintoa olemassaolontunteestaan. Ollen täten täysin vapaa. Yhteiskunnallinen ihminen on riippuvainen muista ihmisistä, niin rikkaana kuin köyhänä. Yhteiskunnallinen ihminen kärsii sielullisesta ristiriidasta, kun hän haluaisi toimia toisin kuin joutuu toimimaan, jolloin hän ei ole vapaa. Tulkitsen yleistahdon käsiteen toimivan Rousseaun moraalipsykologian ja yhteiskuntafilosofian kohtauspaikkana, jossa yleistahdon käsite toimii käytännöllisimpänä mahdollisena ajateltavissa olevana ajatuksena, jonka johdattamana yhteiskunnallinen ihminen voi saavuttaa sielullisen tasapainonsa uudelleen yhteiskunnallisessa tilassaan. Argumentoin Rousseuan pyrkivän korostamaan myös yhteiskunnallisessa tilassa olemassaolon tunteen merkitystä, minkä takia myös vapaus on niin tärkeää. Tulkinnalleni omaleimaisena piirteenä toimii kuitenkin eriarvoisuuden merkityksen korostus. Ihminen on luonnontilassa eriarvoinen, mutta eriarvoisuudella ei ole merkitystä. Sosiaalisuus tuo eriarvoisuuden esiin, mikä muuttuu yhteistoiminnan kannalta ongelmalliseksi. Vaikka laki onkin nostettu ihmisten yläpuolelle kohdellen kaikkia yhtäläisesti, ilmenee todellisuudessa tilanteita, joissa äärimmäisen eriarvoisuuden ruumiillistumana jopa orjuus voi Rousseaun mukaan olla hyväksyttävää, mikäli vain sielullinen harmonia kyetään valtaosalle ihmisistä palauttamaan. Näin ollen sosiaalisuuden, eriarvoisuuden ja vapauden keskinäinen jännite nivoutuvat tutkielmassani tiiviisti toisiinsa.

Maisterintutkielman aiheena on Yhdistyneiden kansakuntien vuosien 1988-1990 aikana toimeenpantu rauhanturvaoperaatio United Nations Good Offices Mission in Afghanistan and Pakistan (UNGOMAP), jonka kehyksessä tarkastellaan Suomen ulkopoliittista päätöksentekoa vuosina 1986-1990. Tutkielmassa pyritään syventämään ymmärrystä presidentti Koiviston aikaisesta ulkopoliittisesta päätöksentekojärjestelmästä ja selvittämään operaatioon kytkeytyvää toimintaa motivoineet päämäärät. Tätä varten vastataan kysymyksiin: Millä tavalla operaation osallistumisesta päätettiin ja miten päätöstä valmisteltiin? Mitä operaatioon osallistumisella ja sen aikaisella ulkopoliittisella toimeliaisuudella pyrittiin saavuttamaan ja millä tavoin? Vastaamista varten kuvataan ulkopolitiikan valmistelua, päätöksentekoa ja harjoittamista sekä eritellään päätöksentekoprosessia ja keinovalikoimaa ulkopoliittisten tavoitteiden edistämiseksi. Tutkielman arkistolähteinä on käytetty tasavallan presidentin kanslian ja ulkoministeriön arkistojen muodostamia kokonaisuuksia sekä Mauno Koiviston yksityisarkistoa. Lisäksi lähteinä on käytetty aikalaiskirjallisuutta sekä lehdistöaineistoa. Tutkimusmenetelminä on sovellettu lähdekritiikkiä ja laadullista sisällönanalyysiä. Tutkielma osoittaa, että Suomen osallistumista UNGOMAP-operaatioon ei juurikaan harkittu tai osallistumispäätöstä valmisteltu. Osallistumisella pyrittiin auttamaan Neuvostoliittoa, pitämään yllä kuvaa Suomesta rauhanturvaajana ja tukemaan Yhdistyneitä kansakuntia. Osallistumista seuranneen ulkopoliittisen toimeliaisuuden päämäärinä olivat suhteiden vaaliminen Neuvostoliittoon ja rauhanturvaajamaineen varjeleminen. Niihin pyrittiin vaikuttamalla operaation toimintaedellytyksiin YK:ssa, kahdenvälisissä tapaamisissa sekä diplomatian kulisseissa.

Tutkielma tarkastelee Suomen ja Norjan suhtautumista kansainväliseen yhteistyöhön puolustus- ja turvallisuuspolitiikan alalla, Suomen ja Norjan puolustusyhteistyön syventymistä ja yhteistyön taustalla vaikuttaneita tekijöitä kylmän sodan jälkeisessä ajassa. Ajanjaksoa käsitellään Suomen ja Norjan hallitusten laatimien puolustusselontekojen ja pitkän aikavälin suunnitelmien kautta kymmenen vuoden ajanjaksoissa. Tutkimusaineistoa käsiteltäessä on keskitytty erityisesti mainintoihin kansainvälisestä toiminnasta, puolustusyhteistyöstä ja turvallisuusympäristön muutoksista. Tutkielma hyödyntää vertailevaa tutkimusotetta, jonka avulla analysoidaan maiden suhtautumisen yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia kansainvälisen puolustuspolitiikan alalla. Realismin teoria sekä puolustusyhteistyö- ja pienvaltiokäsitteet muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Isossa kuvassa Suomen ja Norjan kansainvälisestä toiminnasta puolustuksen alalla löytyy sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia. Kylmän sodan päätyttyä Suomen ja Norjan kansainvälinen toiminta puolustuksen alalla lisääntyi. Norjalle kansainvälinen yhteistyö oli Nato-jäsenyyden myötä jo tuttua, kun taas Suomi vasta käynnisti erilaisia yhteistyön muotoja Euroopan maiden kanssa. Suomelle EU oli läpi vuosikymmenten ensisijainen turvallisuusyhteisö siinä missä Norjalle Nato-jäsenyyden merkitys oli kiistaton. Molemmat maan suhtautuivat pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön positiivisesti, mutta yhteistyö nähtiin muita puolustusratkaisuja täydentävänä ja keskittyi taloudellisiin hyötyihin suorituskykyjen kehittämisen sijasta. Suomen ja Norjan välinen puolustusyhteistyö alkoi jo 1990-luvulla, kun maat solmivat kahdenvälisen puolustusmateriaalisopimuksen. Kahdenvälinen yhteistyö näyttää kuitenkin painuneen taka-alalle hetkellisesti, kunnes Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan vuonna 2014 yhteistyö nousi taas esiin. Suomen ja Norjan maantieteellinen läheisyys, yhtenevät turvallisuushaasteet ja –uhkat sekä kahdenvälinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa ovat tekijöitä, jotka ovat syventäneet maiden välistä suhdetta. Toisaalta taas Suomen ja Norjan erilaiset valinnat suhteessa puolueettomuuteen ja liittoutumiseen sekä pienvaltiokäsityksen mukainen ajatus siitä, ettei kahden pienen valtion liittoutuminen riitä tasapainottamaan suurvallan sotilaallista voimaa ovat osaltaan hidastaneet yhteistyön kehittymistä. Kansainvälinen puolustusyhteistyö on molemmissa valtioissa mosaiikkimainen kokonaisuus, joka on muovautunut vuosikymmenten ja turvallisuuspoliittisten muutosten myötä.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen menneisyyden kokemusten ja tulevaisuuden odotusten suhdetta valtioneuvoston ensimmäisessä tulevaisuusselonteossa, ”Suomen tulevaisuus ja toimintavaihtoehdot – valtioneuvoston selonteko eduskunnalle” (1993) ja sitä kommentoivassa eduskunnan mietinnössä ”Tulevaisuusvaliokunnan mietintö N:o 1/1994 vp valtioneuvoston selonteosta pitkän aikavälin tulevaisuudesta” (1994). Nämä asiakirjat ovat ainutlaatuinen avaus suomalaisessa poliittisessa historiassa. Ne ovat ensimmäinen kerta, kun Suomessa on valtiovallan tasolta tuotettu Suomea koskevia arvioita sen tulevaisuudesta ja vaihtoehdoista. Taustana näiden dokumenttien luomiseen on kylmän sodan päättymisen jälkeinen muuttunut maailmanpoliittinen tilanne sekä Suomeen vaikuttanut talouslama 1990- luvun alussa. Keskeiset käsitteet tutkielman kannalta ovat saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin (1985) luomat kokemustila ja odotushorisontti. Nämä ovat analyyttisia ajanjäsennyksen termejä, joiden avulla tutkitaan ja tulkitaan historiallista aikaa. Koselleckin mukaan kokemustila koostuu menneistä tapahtumista, joiden koetaan vaikuttavan nykyisyydessä. Odotushorisontti taas koostuu toiveista, haaveista, peloista ja arvioista siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Odotushorisontti voi laajentua tai supistua joko niin, että menneisyyden kokemukset vaikuttavat odotushorisonttiin suoraan tai vain välillisesti. Koselleck erottelee kaksi tapaa, jolla tulevaisuutta on alettu moderniteetin aikana arvioida menneisyyden perusteella. Nämä tavat ovat rationaalinen prognoosi, joka perustuu historiallisista kokemuksista johdettuihin arvioihin ja historiallisen prosessin filosofia, joka perustuu historianfilosofisiin teorioihin ja niistä johdettuihin päätelmiin. Tutkielman menetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, jota ohjaa aatehistoriallinen tutkimusperinne. Sisällön analyysissa tukeudun Jouni Tuomin ja Anneli Sarajärven kirjassa ”Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi” (2018) kuvaamiin menetelmiin, aatehistoriassa taas ennen kaikkea Markku Hyrkkäsen ”Aatehistorian mieli” (2002) kirjaan. Tutkimusprosessi eteni siten, että jaoin aineistossa esiintyviä menneeseen, nykyisyyteen tai tulevaisuuteen liittyviä asioita teemoittain. Tässä tutkielmassa käsittelen viittä aineistossani usein esiintynyttä teemaa, jotka ovat: talous, ympäristö, poliittinen maantiede, historia ja arvot. Sekä valtioneuvoston selonteossa että tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä odotushorisontti perustuu enemmän rationaaliseen prognoosiin kuin historiallisen prosessin filosofiaan. Kokemustilaa kuvataan ensisijaisesti ajankohtaisten ongelmien kautta ja tulevaisuutta arvioidaan niistä käsin. Erityisesti taloutta käsitellessä korostuvat synkät arviot hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja ihmisten toimeentulosta. Ympäristön suhteen aikalainen kokemustila koostuu hyvistä kokemuksista ympäristön suojelusta Suomessa, mutta globaali näkymä on arvaamattomampi. Poliittisen maantieteen ja historian teemoissa korostuvat muuttuneesta maailmanpoliittisesta tilanteesta nousevat toiveet, mutta myös epävarmuudet. Odotushorisontti on myönteinen kuitenkin vain, jos Suomen lähialueidenkin kehitys on myönteistä. Arvoista puhuttaessa kokemustilaan liittyy talouslama ja siitä johtuva ”henkinen lama”. Odotushorisontti ei arvojenkaan osalta avaudu mahdollisuuksien kautta, vaan aineistossa arvioidaan lähinnä ajankohtaisten ristiriitojen ratkaisuvaihtoehtoja.

Tutkimuksen aiheena on tarkastella Suomen sisällissodan julkista muistamista satavuotismerkkivuonna 2018. Sisällissodan julkista muistamista hallitsi pitkään voittaneen valkoisen osapuolen vapaussotatulkinta. Muistokulttuuri muuttui vähitellen moniäänisemmäksi ja punaisen osapuolen näkökulma nousi mukaan julkiseen muistamiseen erityisesti 1960-luvulta lähtien. Viimeisten vuosikymmenten aikana sisällissotaa on käsitelty laajalti eri näkökulmista ja esillä ovat olleet varsinkin osapuolten harjoittama terrori, muistitieto ja naisten rooli sekä kokemukset. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista sisällissodan julkinen muistaminen merkkivuonna oli, miten sisällissotaa tuona vuonna käsiteltiin ja mitä asioita muistamisessa korostettiin. Tutkimuksessa vertaillaan kahta julkisen muistamisen muotoa keskenään sekä tarkastellaan, miten merkkivuoden aikainen muistelu suhteutuu sisällissodan aiempaan muistokulttuuriin. Tutkimuksessa tarkastellaan kahta eri julkisen muistamisen muotoa, jotka ovat sodan valtiollinen muistaminen sekä kirjallisuuden kautta tapahtunut muistelu. Valtiollisen muistamisen osalta aineistona on merkkivuotta varten perustetun Muistovuosi 1918 -hankkeen taustamateriaalit, tiedot valtionjohdon osallistumisesta merkkivuoden tapahtumiin sekä valtionjohdon sisällissotaa käsittelevät puheenvuorot. Kirjallisuuden osalta aineistona toimii vuosina 2017-2019 julkaistu sisällissotaa käsittelevän tieto- ja kaunokirjallisuuden julkaisukenttä. Analyysimenetelmänä tutkimuksessa käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysia ja tutkimustulokset sidotaan osaksi aiempaa tutkimusta ja sisällissodan muistokulttuuria. Valtio otti sisällissodan muistamisessa melko hillityn linjan. Tapahtumien järjestämisen osalta suurin rooli oli kansalaisyhteiskunnalla valtion toimiessa taustalla tukena. Valtionjohto päätti muistamisessa korostaa eheyttä ja sovintoa sekä keskittyä sisällissodan jälkeiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Valtionjohdon puheenvuoroissa nostettiin vahvasti esiin Suomen menestystarina, nousu kahtiajakautuneesta köyhästä maasta yhdeksi maailman menestyneimmäksi maaksi. Sovintoa ja eheyttä korostava linja oli valtionjohdolta tietoinen valinta, mutta tästä linjasta poikkesi puolustusministeri Jussi Niinistö, jonka puheenvuorot puolustivat vapaussotanäkökulmaa. Kirjallisuudessa sisällissodan muistaminen oli hyvin aktiivista ja erityisesti sisällissotaa käsitteleviä tietokirjoja julkaistiin merkkivuoden tienoilla suuri määrä. Sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa sisällissotaa lähestyttiin moniäänisesti ennen kaikkea paikallisesta ja yksilöiden näkökulmasta. Sisällissodan satavuotismerkkivuosi synnytti paljon julkista muistamista. Valtiollinen muistaminen oli vähäeleistä, kun taas kirjallisuudessa sisällissotaa muisteltiin hyvin ahkerasti. Kirjallisuus myös käsitteli laajasti sisällissotaan liittynyttä väkivaltaa ja inhimillistä kärsimystä, valtion jättäessä ne muistamisessa vähemmälle huomiolle. Valtiollinen muistaminen pysyi yleisellä tasolla, kun taas kirjallisuudessa tapahtunut muistaminen oli lähempänä yksilöiden tasoa. Sisällissodan merkkivuosi osoitti, että sisällissodan muistokulttuurissa on sadan vuoden aikana päästy tilanteeseen, jossa sotaa voidaan käsitellä eri näkökulmista ja muistella yhteisesti. Täysin neutraalia muistaminen ei kuitenkaan ole, vaan sisällissota herättää edelleen tunteita.

Tutkielmassa tarkastellaan 1920-luvulla käytyä keskustelua taloudellisesta demokratiasta. Ajallisesti tarkastelua jäsentää suomalaisen poliittisen historian kannalta mielenkiintoinen aikakausi sisällissodan jälkeen, jolloin erityisesti työmarkkinat olivat jännitteisiä työnantajien ja työntekijöiden välillä. Talousdemokratiakeskustelu toimii ikkunana tämän poliittisesti jännitteisen aikakauden tarkasteluun. Talouden demokratisoimista vaativat 1920-luvulla erityisesti sosialidemokraatit. Taloudellisella demokratialla tarkoitettiin erityisesti työntekijöiden päätösvallan lisäämistä yrityksissä, mutta käsite ymmärrettiin myös laajemmin joko väliasteena siirtymässä kohti sosialismia tai jopa sosialismin synonyymina. Lähestyn talousdemokratiakeskustelua käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Erityisesti Quentin Skinnerin menetelmällisiä painotuksia hyödyntäen tarkastelen, millaista kamppailua käytiin taloudellisen demokratian käsitteen määritelmistä ja arvottamisesta. Tavoitteena on selvittää, minkälaiseksi käsitteeksi taloudellinen demokratia ymmärrettiin talousdemokratiakeskusteluun osallistuneiden tärkeimpien toimijoiden keskuudessa. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa keskeisinä toimijoina olivat sosialidemokraattinen puolue ja sen äänenkannattajalehdet sekä työnantajapuolta ja liike-elämää edustaneet äänenkannattajalehdet. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat sanoma- ja aikakauslehtiaineisto. Tämän lisäksi hyödynnän analyysin tukena myös Sosialidemokraattisen puolueen asiakirjoja sekä eduskunnan pöytäkirjoja. Sekundäärilähteinä käytän käsitehistoriaa ja työmarkkinahistoriaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Keskeisinä tutkimustuloksina esitän, että taloudellista demokratiaa määriteltiin ja arvotettiin 1920-luvulla sen mukaan, miten käsitteen nähtiin palvelevan eri toimijoiden poliittisia tavoitteita. Talouden demokratisoinnin keskeisin käsitteellinen rajoite oli sen suhteuttaminen yritysten tehokkuuteen ja kannattavuustavoitteisiin. Demokratisoinnin kriitikot näkivät työntekijöiden päätösvallan uhkaavan yritysten tehokkuutta ja yleistä taloudellista menestystä, mikä puolestaan uhkasi kansallista yhteisetua – taloudellista tuottavuutta ja hyvinvointia. Taloudellisen demokratian kannattajilla ei ollut varteenotettavia tapoja kyseenalaistaa tehokkuuden tärkeyttä, vaikka he argumentoinnissaan saattoivatkin nostaa esille kapitalismin synnyttämiä yhteiskunnallisia ristiriitoja yhteisen edun sijaan ja määritellä kapitalistisen tuotantotavan tehottomaksi. Kriitikot pystyivät kuitenkin osoittamaan demokratisoinnin kannattajien näkemykset yhteisedulle alisteisiksi luokkaeduiksi. Näin vahvimmaksi legitimaatiokäsitteeksi talousdemokratiakeskustelussa nousi kansakunnan yhteisetu, johon vetoaminen on ollut suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa yleistä. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa taloudelliseksi tuottavuudeksi ja edistykseksi ymmärretty yhteisetu määriteltiin usein itsestään selväksi ja epäpoliittiseksi. Tästä näkökulmasta katsottuna taloudellinen asiantuntijuus nähtiin tärkeämpänä kuin demokratia.

Turkin ulkopolitiikkaa on määrittänyt vuoden 2010 jälkeen erityisesti Syyrian sota. Ideologia ystävällismielisistä suhteista naapurimaihin on vaihtunut Turkin aktiiviseen osallisuuteen Lähi-idän konflikteissa, vaikuttaen myös maan EU-suhteeseen. Turkki on pyrkinyt lisäämään vaikutusvaltaansa alueellisesti ja globaalisti, hyödyntäen perinteisen vallankäytön rinnalla pehmeää vallankäyttöä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Turkin pehmeää vallankäyttöä ja sitä, miten sillä on vaikutettu ulkopuoliseen toimijaan. Tarkemmin ottaen tutkielmassa tarkastellaan Turkin strategista narratiivia liittyen Pohjois-Syyriaan vuosien 2016–2019 välillä ja sitä, miten kyseinen narratiivi on vastaanotettu Euroopan unionissa ja onko narratiivi heijastunut EU:n omiin kantoihin tai narratiiveihin. Tutkielman aineisto koostuu Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin puheista sekä Euroopan unionin keskeisistä Syyriaa käsittelevistä asiakirjoista. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytettiin strategisten narratiivien hyväksymisviitekehystä, ja menetelmänä sovellettiin tulkinnallista sisällönanalyysiä. Aineiston pohjalta tunnistettiin Turkin strateginen narratiivi, EU:n kannat liittyen tilanteeseen Pohjois-Syyriassa sekä rakennettiin kokonaiskuva siitä, mistä Turkin strategisen narratiivin osista EU piti kiinni, mitä se vastusti ja millä perustein. Teoreettisen viitekehyksen avulla muodostettiin tutkielman keskeinen väite: jos Turkki on onnistunut luomaan strategisen narratiivin, jossa yhdistyy EU:n materiaaliset edut ja mahdollisuus säilyttää unionin ontologinen turvallisuus, on EU todennäköisemmin hyväksynyt Turkin strategisen narratiivin ja politiikka-aloitteet. Turkin strategisen narratiivin tunnistettiin koostuvan aihe-, identiteetti- ja järjestelmänarratiiveista. Analyysi osoitti, että kyseisellä ajanjaksolla EU hyväksyi osittain Turkin aihenarratiivin pakolaisista ja terrorismista. Lisäksi EU hyväksyi osittain Turkin identiteettinarratiivin maan ”eurooppalaisista” arvoista ja asemasta eurooppalaisena valtiona. Sen sijaan EU hylkäsi Turkin aihenarratiivin liittyen kurdien aiheuttamaan terrorismin uhkaan, ja Turkin identiteettinarratiivin sen humanitaarisista velvollisuuksista Syyriassa historiallisen sivilisaation seuraajana. Lisäksi EU hylkäsi Turkin järjestelmänarratiivin maan asemasta alueellisena suurvaltana, vakautta tuottavana valtana sekä narratiivin kaksinaismoralistisesta lännestä. Tulokset osoittavat, että vuosien 2016–2019 välillä Turkki ei ollut onnistunut luomaan Pohjois-Syyriaan liittyen johdonmukaista strategista narratiivia, jossa olisivat yhdistyneet EU:n materiaaliset edut ja ontologinen turvallisuus. Näin ollen EU omaksui osittain vain tietyt Turkin strategisen narratiivin osat, kun taas toiset se hylkäsi täysin. EU valitsi teoreettisen viitekehyksen mukaisen rajoitetun osallistumisen.

Tämän maisterintutkielman tarkoitus on tarkastella katolisen kirkon roolia poliittisena toimijana Jugoslavian hajoamiskriisissä 1991–1995. Tarkastelen tätä toimijuutta kuuden paavi Johannes Paavali II:n pitämän puheen kautta. Tutkimuskysymyksenäni on: “minkälainen rooli katolisella kirkolla oli poliittisena toimijana Jugoslavian hajoamisprosessissa 1991–1995?”. Tutkimuskysymyksen alakysymyksiä ovat: “mihin tämä poliittinen toimijuus perustui ja miten se näkyy paavin puheissa ” ja “miten tämä poliittinen toimijuus vaikutti Jugoslavian seuraavavaltioiden kehitykseen, erityisesti Jugoslavian katolisissa osissa?” Katolisella kirkolla tarkoitetaan tässä tutkielmassa katolista kirkkoa instituutiona, jonka ulkopoliittisia suhteita johtaa Pyhä Istuin eli paavi. Jugoslavian hajoamisen aikaan paavina toimi Johannes Paavali II. Tutkin aihettani abduktiivisen analyysin avulla, missä lähteeni ja tutkimuskirjallisuuteni keskustelevat keskenään. Esittelen ensiksi Jugoslavian historiaa, katolisen kirkon diplomatiaa sekä suhdetta Jugoslaviaan. Tämän jälkeen esittelen katolisen kirkon poliittisen ajattelun perusteita, paavi Johannes Paavali II:n poliittista näkemystä sekä katolisen kirkon suhdetta Eurooppaan. Tämän jälkeen tutkin Jugoslavian pääosin katolisten alueiden ja katolisen kirkon suhdetta sekä katolisen kirkon suhdetta nationalismiin. Katolisen kirkon poliittinen toimijuus perustuu tuhansien vuosien teologiseen ajatteluun, jonka juuret ovat Raamatussa, ja ovat sen jälkeen kehittyneet eri katolisten ajattelijoiden ja paavien kautta nykyiseen muotoonsa. Tämä poliittisen ajattelun perinne oli kuitenkin rajoittunutta ennen Vatikaanin II:sta konsiilia 1960-luvulla, jolloin kirkko alkoi suhtautua yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ilmiöihin avoimemmin. Johannes Paavali II oli teologiselta kannalta monella tapaa Vatikaanin II:n konsiilin liberalismin vastusta, mutta yhteiskunnalliselta kannalta hän noudatti konsiilin suuntaa. Henkilökohtaisesti Johannes Paavali II:n toi katolisen kirkon poliittiseen toimijuuteen näkemyksensä vastuullisesta personalismista sekä kokemuksensa kommunistisesta Puolasta. Johannes Paavali II koki myös kristillisyyden tärkeänä eurooppalaisen identiteetin luojana – olivathan pääasiallisesti kristillisdemokraattiset puolueet ja ajattelijat luoneet idean eurooppalaisesta yhteisöstä. Katolinen kirkko toimi poliittisesti Jugoslavian hajoamiskriisissä monitahoisesti: se kannatti ensi sijassa pasifistista ratkaisua. Toisaalta kirkko myös halusi saattaa Jugoslaviasta irronneet Kroatian ja Slovenian kohti Eurooppaa. Johannes Paavali II:n johtamalla katolisella kirkolla oli oma idän- ja Eurooppa-politiikkansa, jonka pohjalta he toimivat. Tämä käsitti Jugoslavian katolisten osien saattamisen takaisin katolisen kirkon vaikutusalueeseen pitkän sosialismin kauden jälkeen, näiden alueiden ohjaamisen kohti eurooppalaista integraatiota sekä katolisuuden lujittamisen osaksi näiden itsenäistyneiden valtioiden kansallista identiteettiä. Katolinen kirkko oli kuitenkin varovainen uusien valtioiden kanssa, sillä se ei halunnut, että katolinen usko nähtäisiin osana primordiaalista nationalismia, joka synnyttäisi etnisiä erimielisyyksiä sekä rasismia. Johannes Paavali II halusi toteuttaa visionsa ”kahdella keuhkolla” hengittävästä Euroopasta, jossa Euroopan läntiset ja itäiset osat toimisivat yhdessä, ja joka perustuisi kristillisille periaatteille. Euroopan johtavat katoliset valtioita olivat olleet perustajina Euroopan yhteisössä – Jugoslavian hajoamisessa syntyneiden uusien katolisten valtioiden saattaminen osaksi tätä yhteisöä oli katolisen kirkon intresseissä.

Suomen väestönsuojelujärjestelyillä on pitkä historia, ja ne pohjautuvat sekä toisen maailmansodan että kylmän sodan aikaisiin kokemuksiin. Kansallisten kehityskulkujen ohella myös kansainvälinen tilanne on vaikuttanut väestönsuojelun kehittämiseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten ja millä perustein väestönsuojelua kehitettiin Suomessa kylmän sodan kärjistymisvaiheessa eli vuosina 1979–1985. Kiinnostuksen kohteina ovat väestönsuojelun kehityksen painopisteet, velvollisuudet ja oikeudet väestönsuojeluun liittyen, sekä väestönsuojelun linkittyminen laajempaan kontekstiinsa. Tutkielma keskittyy valtionhallinnossa tapahtuneeseen kehitystyöhön. Alkuperäislähteinä on käytetty väestönsuojeluneuvottelukunnan ja sen jaostojen pöytäkirjoja ja muita materiaaleja sekä parlamentaarisen väestönsuojelukomitean kokouspöytäkirjoja ja vastaavaa materiaalia. Täydentävinä alkuperäislähteinä on lisäksi käytetty muuta valtionhallinnossa tuotettua materiaalia, valtiopäiväasiakirjoja sekä aikalaisjulkaisuja. Menetelmänä käytettiin laadullista, aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Väestönsuojelua kehitettiin vuosina 1979–1985 osana kansallisia prosesseja kansainvälisten jännitteiden myös heijastuessa kehitystyöhön. Ajanjaksolla näkyivät pitkän kehitystyön tulokset, jo aiemmin tehtyjen ratkaisujen toteutus sekä kansainvälisen tilanteen kärjistymisen aiheuttamiin huoliin vastaaminen. Materiaaliset ja rakenteelliset sekä koulutukselliset ja valistukselliset seikat olivat väestönsuojelun kehitystyössä keskeisiä. Niin taloudelliset kuin muutkin resurssit olivat olennaisia kautta linjan. Hallinnolliset järjestelyt ja lainsäädäntö sekä antoivat kehitystyölle raamit että olivat muutoksen kohteina itsessään. Koko väestön suojaaminen erilaisilta kriisivaihtoehdoilta oli olennainen päämäärä väestönsuojelun kehitystyössä. Kehitystyössä painotettiin toisaalta yhteistoimintaa ja yhteensovittamista, toisaalta väestönsuojelun erityishuomiota vaativaa asemaa. Valtion vastuuta korostettiin, mutta samanaikaisesti väestönsuojelun vastuut olivat hajaantuneet eri tahoille. Väestönsuojelun valmistelut ja varautuminen liitettiin vuosina 1979–1985 enenevässä määrin muuhun varautumiseen: väestönsuojelu ymmärrettiin laajasti, osana laajaa turvallisuus- ja varautumisajattelua ja eri kriiseihin varautumista, ja koko yhteiskunnan kattavasti.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Yhteiskunnallinen muutos Opintosuunta: Poliittinen historia Tekijä: Minna Aitola Työn nimi: Valjastettu hevonen—Neuvottelut kohti ydinaseetonta Ukrainaa 1991-1994 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: 6/2021 Sivumäärä: 75 + lähteet Avainsanat: Ukraina, ydinsulkusopimus, Budapestin sopimus, ydinaseet Säilytyspaikka: Helsingin yliopisto Tiivistelmä: Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten Ukrainan sitoutuminen ydinsulkusopimuksen piiriin eteni kylmän sodan päättymisen jälkeen sekä erityisesti sitä, miten Ukrainalle tärkeistä turvatakuista sovittiin vastineena luopumiselle ydinaseiden tuomasta puolustuksesta. Tutkimuksen tausta löytyy Venäjän Krimin valtaamisesta ja siitä tiedosta, että Ukraina oli vaatinut tällaisia mahdollisia tilanteita varten turvatakuut ydinasevalloilta. Turvatakuuneuvottelujen suhteen aineisto koottiin ulkoministeriön asiakirjoista ja niistä muodostettiin kronologinen esitys. Tutkimuskirjallisuutta edustaa kylmän sodan lopun ajan tutkimukset sekä artikkelit koskien aihepiiriä. Tutkimuskirjallisuuden kautta muodostin kuvan itsenäistyvän Ukrainan alkuvaiheista sekä myöhemmin tapauskohtaisesti, kun Venäjä valtasi Krimin vuonna 2014. Teoreettinen viitekehys tutkimukselle on poliittisen realismin sekä utopianismin välillä. Turvatakuuneuvottelut olivat monivuotinen prosessi, jossa Ukraina neuvotteli tukea ja turvatakuita lännestä, etenkin Yhdysvalloista. Ukraina vaati juridisesti sitovia turvatakuita, mutta tyytyi lopulta vakuuksiin. Budapestin sopimus solmittiin 5.12.1994 ja samalla Ukraina liittyi ydinsulkusopimukseen. Turvatakuut eli ”Budapestin sopimus” eivät pitäneet, kun Venäjä valtasi Krimin. Syy tähän on se, että sopimuksen sisältö esitti käytännössä yhden asiakirjan sisällä kansainväliset poliittiset käyttäytymisnormit, mutta ei mitään erityisiä seurauksia niiden rikkomisesta. Niiden rikkominen on joka tapauksessa kansainvälisen lain vastaista. Budapestin sopimuksen rikkomisella voi olla vakavia vaikutuksia ydinaseriisunnan suhteen, kun sopimuspohjaisuuteen ei voi luottaa kansallisen tai kansainvälisen turvallisuuden takaajana.