Browsing by department "Institutionen för socialvetenskaper"

Yhtenä sosiaali- ja terveysalan tulevaisuuden haasteista on työntekijöiden riittävyyden turvaaminen väestön palvelutarpeen kasvaessa. Tärkeimpinä tavoitteina on pidetty hoitotyöntekijöiden määrän lisäämistä ja alalla jo olevien työssä pysymisen ja hyvinvoinnin varmistamista. Merkittävä osa hoitotyössä Suomessa ja monissa muissa Euroopan maissa olevista työntekijöistä on aiemmissa tutkimuksissa harkinnut työpaikkansa tai jopa kokonaan hoitoalan jättämistä. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin työyksikön esimieheltä, työtovereilta sekä asiakkailta saadun arvostuksen ja työyksikköön samastumisen yhteyttä työpaikan vaihtoaikeisiin hoitotyöntekijöillä. Tutkimuksen teoreettisina viitekehyksinä toimivat sosiaalisen identiteetin lähestymistapa ja ryhmään kiinnittymisen malli. Tutkimuksessa testattiin, välittääkö työyksikköön samastuminen eri lähteiltä saadun arvostuksen ja työpaikan vaihtoaikeiden välistä yhteyttä siten, kuin ryhmään kiinnittymisen mallin perusteella voidaan olettaa. Tutkimusaineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella erään suomalaisen yliopistosairaalan lastenhoitotyötä tekeviltä hoitotyöntekijöiltä (N=303) keväällä 2011. Analyysimenetelminä käytettiin ristiintaulukointeja, korrelaatiotarkasteluja, pääkomponenttianalyysiä, yksisuuntaista varianssianalyysiä sekä lineaarista hierarkkista regressioanalyysiä ja logistista hierarkkista regressioanalyysiä. Tulosten perusteella työyksikköön samastuminen välitti ainoastaan työtovereilta saadun arvostuksen ja työpaikan vaihtoaikeiden välistä yhteyttä. Esimieheltä ja työtovereilta saatu arvostus olivat suoraan yhteydessä työpaikan vaihtoaikeisiin. Potilailta ja omaisilta saatu arvostus ei ollut yhteydessä työyksikköön samastumiseen eikä työpaikan vaihtoaikeisiin. Lisäksi tutkimuksen sekoittavista tekijöistä ammatillinen asema ja stressin kokemus olivat yhteydessä työpaikan vaihtoaikeisiin. Tutkimustulokset vahvistivat viimeaikaisissa tutkimuksissa saatuja havaintoja siitä, että työtovereilta saatu arvostus saattaa olla työntekijälle joskus tärkeämpää kuin esimieheltä saatu arvostus. Tulosten perusteella tulevissa tutkimuksissa on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, keneltä henkilöltä tai taholta saatu arvostus on kussakin työkontekstissa työntekijälle tärkeää. Lisäksi arvostuksen määritelmään on syytä kiinnittää huomiota tulevissa tutkimuksissa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkittiin sitä, millä tavoin huumeiden käyttäjät rakensivat identiteettejään elämäntarinoita kertoessaan. Täsmällisemmin tarkasteltiin sitä, millä tavoin huumeiden käyttäjät asemoivat itseään suhteessa valtaväestöön ja toisiin huumeiden käyttäjiin. Tutkimuskysymyksinä olivat 1) Miten huumeiden käyttäjät elämäkertahaastatteluissaan asemoivat itseään ja toisia sekä 2) Millä tavalla he puheessaan viittaavat ja ottavat kantaa kulttuurisiin valtatarinoihin. Aineistona käytettiin ensimmäisen huumeaallon aikana 1960- ja 1970-luvuilla huumeiden käytön aloittaneiden henkilöiden elämäkerrallisia haastatteluja. Aineisto koostui 21:sta haastattelusta. Tutkimuksen metateoreettinen tausta pohjautui sosiaaliseen konstruktionismiin ja identiteettien määriteltiin diskursiivisen psykologian mukaan sosiaalisesti rakentuviksi. Tarkemmin sovellettiin asemointiteoriaa, jossa tarkastelu kohdistuu siihen, millä tavoin subjektiasemat rakentuvat vuorovaikutuksessa. Haastateltavien todettiin asemoivan itsensä ulkopuolisiksi suhteessa ryhmään, jota he kutsuivat kunnon kansalaisiksi. Tätä ulkopuolisuutta selitettiin valtaväestön tuomitsevuuden ja oman elämän erilaisuuden kautta. Valtaväestön tarjoama leimattu ja rikollinen identiteetti olivat vahvasti haastateltavien tunnistamat ja vahvimmin heitä valtaväestöstä erottavia tekijöitä. Leimautumisen vuoksi haastateltavat katsoivat, ettei heillä ollut mahdollisuutta kuulua normaaleiden kategoriaan, vaikka he olisivatkin pitäneet itseään tavallisina. Valtaväestöstä huumeiden käyttäjiä erotti myös se, ettei heidän elämäänsä kuulunut normaalielämälle tyypillisiä asioita. Asemoidessaan itseään suhteessa muihin huumeiden käyttäjiin haastateltavat puhuivat heille haastattelun kontekstin kautta tarjoutuvaa huumeiden käyttäjiin liitettyä negatiivista identiteettiä vastaan. Haastateltavat torjuivat esimerkiksi nistin ja narkomaanin asemia. Eroja muihin huumeiden käyttäjiin selitettiin huumeiden käytön hallinnan, moraalisuuden ja persoonallisuuden kautta. Haastateltavat korostivat omaa toimijuuttaan suhteessa toisiin huumeiden käyttäjiin, ja katsoivat pystyvänsä valitsemaan sen, millä tavalla käyttäytyivät. Eroja suhteessa toisiin huumeiden käyttäjiin tehtiin hienosyisemmin ja useammilla ulottuvuuksilla kuin valtaväestöön.

Digitaalisista palveluista on etsitty apua sosiaali- ja terveyspalveluiden ajankohtaisiin haasteisiin, kuten lastensuojelun sosiaalityön kriisiin. Yhteiskunnan ja ihmisten arjen digitalisoitumiseen reagoiminen ja digitaalisten työkäytänteiden kehittäminen on kuitenkin ollut sosiaalityössä hidasta. Tässä tutkimuksessa perehdytään siihen, mitä mahdollisuuksia, riskejä ja tarpeita asiakaskansalaiset näkevät lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ammatilliselle toiminnalle sosiaalisessa mediassa. Tutkimuksessa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, miten sosiaalisen median toimintarakenteiden ajatellaan vaikuttavan sosiaali-työntekijän toimijuuteen, miten sosiaalityöntekijän tulisi toimia erilaisissa vuorovaikutussuhteissa sosiaalisessa mediassa ja millaisten tavoitteiden ja arvojen tulisi painottua sosiaalityöntekijän toiminnassa sosiaalisessa mediassa. Tutkimusta taustoittaa kulttuurihistoriallinen sosiaalisen toiminnan teoria ja tutkimuksen konkreettisina työkaluina toimivat toimijuuden ja toimintaympäristön käsitteet. Tutkimuksessa ollaan fenomenografisen tutkimusotteen mukaisesti kiinnostuneita lastensuojelun asiakaskansalaisten käsityksistä. Tutkimusaineisto on kerätty toukokuussa 2017 lastensuojelun toimintaan liittyvissä sosiaalisen median yhteisöissä avoimia kysymyksiä sisältävällä verkkokyselyllä. Aineistosta on jäsennetty laadullisen sisällönanalyysin kautta 13 erilaista käsitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijän toimijuudesta sosiaalisessa mediassa. Tutkimuksen tulosten mukaan sosiaalinen media näyttäytyy ympäristönä, joka tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia lastensuojelun sosiaalityöntekijän, asiakkaiden ja muiden kansalaisten väliseen vuorovaikutukseen. Sosiaalisessa mediassa toimimisen ajatellaan helpottavan niiden ihmisten tavoittamista, joita muuten on vaikea tavoittaa. Lisäksi sosiaalinen media näyttäytyy välineenä, jonka kautta sosiaalityöntekijä voi auttaa mahdollisimman oikea-aikaisesti ja henkilökohtaisesti. Sosiaalisen median nähdään mahdollistavan hyvin läheisen ja luottamuksellisen asiakassuhteen syntymistä silloin, kun sitä hyödynnetään perinteisten sosiaalityön työmenetelmien lisänä. Sosiaalista mediaa pidetään myös ympäristönä, jossa sosiaalityöntekijä voi luoda ymmärrystä sosiaalityöstä ja sen kohdeilmiöistä. Tulosten perusteella vaikuttaa, että sosiaalisessa mediassa työskenteleminen voisi tukea ja täydentää kasvotusten tehtävää sosiaalityötä. Sosiaalisen median toimintaympäristön ajatellaan soveltuvan erityisesti varhain ongelmiin puuttuvan sosiaalityön, yhteisösosiaalityön ja rakenteellisen sosiaalityön tekemiseen. Tulosten perusteella sosiaalinen media näyttäytyy sosiaalityöntekijälle haasteellisena toimintaympäristönä. Sosiaalityöntekijän ajatellaan voivan parhaiten hyödyntää sosiaalisen median mahdollisuuksia, jos hän toimii aktiivisesti, joustavasti ja muiden toimijoiden määrittelemiin ehtoihin sopeutuen. Tämä edellyttää uudenlaisen työkulttuurin sisäistämistä. Myös asiakkuuden ja työn tavoitteiden merkityksiä tulee tulkita osin uudelleen. Tutkimus lisännee tältä osin ymmärrystä siitä, miksi digitaalisen sosiaalityön kehittäminen käytännössä on edennyt toistaiseksi niin hitaasti. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että lukuisista tunnistetuista haasteista huolimatta asiakaskansalaiset pitävät tärkeänä, että sosiaalityötä tehdään siellä missä sen asiakkaatkin ovat, myös sosiaalisessa mediassa. Asiakaskansalaisten äänen esiin nostaminen digitaalisten palveluiden kehittämisessä onkin tärkeää, jotta sosiaalialan digitaalisten ulottuvuuksien kehittämistyössä päästään yhteisestä tahtotilasta kohti toimivia palveluita.

Tutkielmassa tarkastellaan nuorten sosiaalisessa kuntoutuksessa syntyviä nuorten ja työntekijöiden välisiä asiakassuhteita sekä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen kehittämistarpeita työntekijöiden näkökulmasta. Aiemmin tehdyt tutkimukset valottavat pääosin nuorten kokemuksia sosiaalisesta kuntoutuksesta. Tutkielman tavoitteena on laajentaa näkökulmaa tuomalla esiin sosiaalityön ammattilaisten käsityksiä nuorten sosiaalisesta kuntoutuksesta palveluna ja asiakassuhteena. Metodologisesti tutkielmassa nojataan laadulliseen tutkimusperinteeseen ja maltilliseen tulkintaan sosiaalisesta konstruktionismista. Tutkielman aineisto koostui kolmesta työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Haastatteluihin osallistui yhteensä 16 henkilöä, joista kuusi oli sosiaalityöntekijöitä ja kymmenen sosiaaliohjaajia. Aineiston analysointiin käytettiin sekä aineistolähtöistä että teoriaohjaavaa analyysiä. Teoriaohjaava analyysi perustui Kirsi Juhilan teoreettiseen jäsennykseen sosiaalityön asiakassuhteista. Tutkielman tuloksena jäsentyy kolme sosiaalisen kuntoutuksen asiakassuhdetta. Ensimmäinen suhde on kannatteleva suhde. Kannattelevassa suhteessa nuorella on erilaisia arjen toimintoihin liittyviä ongelmia. Tilannetta kuvataan arjen hallinnan katkoksellisuutena. Suhde perustuu luottamuksellisuuteen. Työntekijän roolina on turvata nuoren arki ja puhua hänen puolestaan. Toinen suhde on kiinnittävä suhde. Kiinnittävässä suhteessa nuorella on vaikeuksia löytää paikkaansa yhteiskunnan koulutusjärjestelmissä tai työelämässä. Nuoren tilannetta kuvataan yhteiskuntaan liittymisen katkoksellisuutena. Suhde perustuu aitoon kiinnostukseen nuorta kohtaan. Työntekijän roolina on tukea nuoren yhteiskuntaan liittymistä koulutuksen ja työn avulla. Kolmas suhde on nimeltään kuuntelemisen ja kohtaamisen kautta rakentuva suhde. Nuorella on erilaisia sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä vaikeuksia ja vieraantumista yhteisöistä. Nuoren tilannetta kuvataan yhteisöihin liittymisen katkoksellisuutena. Suhde perustuu dialogisuudelle. Työntekijän roolina on asettua nuoren puolelle ja hyväksyä nuoren elämän moninaisuutta. Nuorten sosiaalisen kuntoutuksen kehittämiskohdat liittyvät nuorten oikeuteen saada sosiaalista kuntoutusta ja kuntoutusetuutta tasavertaisesti, sosiaalisen kuntoutuksen palvelun käytännön toteutuksiin sekä kehittämistyön yleisiin ehtoihin, joita ovat esimerkiksi esimiesten tuki, kehittämistyön tarvitsemat riittävät henkilöstö- ja aikaresurssit ja yhteiskehittäminen. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että nuorten erilaiset kuntoutuksen tarpeet synnyttävät erilaisia asiakassuhteita. Työntekijällä on jokaisessa suhteessa oma roolinsa. Tutkielman tulokset rakentavat teoreettisesti jäsennellyn kuvan kolmesta eri asiakassuhteesta. Työntekijän ja nuoren kohtaamisissa suhteet ovat usein kuitenkin kokonaisuus, jossa suhteet ovat kietoutuneet toisiinsa. Tutkielman asiakassuhteet vertautuvat aikaisempiin kuntoutumista ja sosiaalityön asiakassuhteita koskeviin tutkimuksiin, joissa asiakassuhteella on keskeinen merkitys asiakkaan kokonaisvaltaisen kuntoutumisen ja sosiaalisen toimintakyvyn tukemisen kannalta. Lopuksi voidaan todeta, että nuorten sosiaalinen kuntoutus on sosiaalityön palveluna alkutaipaleellaan. Se tarvitsee kehittämistä sekä käsitteenä että käytäntönä.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on ollut tavoittaa niitä vaikutuksia, joita tietojärjestelmien käytöllä on sosiaali- ja terveysalalla. Tarkastelu sijoittuu lastensuojelun sosiaalityöhön. Yhden toimintayksikön tapahtumien kuvaus ja analyysi on puheenvuoro, jolla olen pyrkinyt tavoittamaan yhteyksiä tietojärjestelmien käyttöön liittyviin yleisiin ilmiöihin. Tutkielma on tiheä kuvaus lastensuojelun sosiaalityöstä asiakastietojärjestelmän muutosvaiheessa. Tapahtumia on jäsennetty toimijuuden käsitteen kautta (Archer 2003, Heiskala, 2000). Sosiaalityöntekijän toimijuus on ollut keskiössä tutkimussuunnitelman mukaisesti. Asiakastietojärjestelmä työntyi muutosvaiheessa toimijan rooliin vaikuttaen muun muassa lastensuojelun sosiaalityön työprosesseihin. Tietojärjestelmän toimijuus vaikuttaa sosiaalityöntekijään toimijana ja työntekijän toimijan asemaan. Aineistosta nousi teoretisoinnin (Layder, 1998) kautta esille jännitteisyys näiden keskeisten toimijoiden välillä. Jännite jäsentyi kolmelle kentälle. Lainsäädännön kenttä sulkee sisäänsä organisaatiota ja sosiaalityöntekijän perustehtävää kuvaavat kentät. Kenttien sisällöissä havaitsin yhtäläisyyttä Heiskalan (2000) yhteiskunnallisia pakkoja koskevaan jaotteluun. Pakot välittyvät semioottisesti tarkastellen merkkien eli lakimerkkien, rahamerkkien ja rituaalisesti vahvistettujen symbolien välityksellä. Tutkielman aineiston pohjalta on analysoitavaksi noussut kysymys uuden julkisjohtamisen (NPM) (Harvey, 2006, Julkunen, 2006) vaikutuksista lastensuojelun sosiaalityössä. Uuden julkisjohtamisen elementit tuottavat toimintaan jännitteitä edellä kuvatuilla kolmella kentällä. Yhtä toimintayksikköä koskeva aineisto antaa viitteitä siitä, että NPM toimii lastensuojelun sosiaalityössä toimintaa ohjaavana käyttöteoriana. Käyttöteorian (Argyris & Schön, 1996) käsitteellä ymmärretään yksilön tai organisaation todellista toimintaa ohjaavaa teoriaa, mikä voi olla ristiriidassa julkilausuttujen toiminnan teorioiden kanssa. Yksilö tai organisaatio ei välttämättä ole tietoinen käyttöteorian ja julkilausutun teorian välisestä kuilusta, minkä esiin saaminen edellyttäisi reflektiota. Tutkimuskohteena on ollut Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ruotsinkielisiä lastensuojelun palveluja tuottava yksikkö. Tutkimuksen aineisto on kerätty uuden asiakastietojärjestelmän käyttöönottovaiheessa 1.11.2008–28.2.2009. Menetelmällisesti tutkimus sijoittuu toimintatutkimukselliseen kehykseen (Carr & Kemmis, 1986). Kenttävaiheen aikana yhdistin tutkijan ja toimijan roolit työskennellen sosiaalityöntekijänä tutkimukseni kohteena olleessa yksikössä. Kirjallinen aineisto koostuu järjestelmämuutosta koskevista päätöksistä, tiedotteista ja ohjeista. Järjestelmän muutosvaiheessa kokosin aineistoa osallistuvan havainnoinnin menetelmällä. Aineistossa on mukana myös yksikön työntekijöiden kanssa tuotettua materiaalia muutosvaiheen aikaisten sisältöjen haltuun ottamiseksi, esimerkiksi työn prosessikuvauksia. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysillä. Analyysin edetessä kävin jäsennyksistäni keskustelua toimintayksikön työntekijöiden kanssa. Tapaamisten jälkeen jatkoin analyysiä ja teoretisointia käyttäen semioottista sosiologiaa metateoriana ja aktanttimallia muutosvaihetta kuvaavien kertomusten koostamisessa. Kertomusten pohjalta jatkoin toimijuuden analyysiä subjektiaseman (Törrönen, 2000) ja toimijan aseman (Alasuutari 2007) käsitteitä käyttäen.

Tutkielmassa tarkastellaan sosiaali- ja terveyspalveluita samanaikaisesti ja runsaasti käyttävien henkilöiden, yhteisasiakkaiden, näkemyksiä sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteistyöstä ja kehittämismahdollisuuksista. Yhteisasiakkuuden muodostumista pohditaan terveyteen vaikuttavien sosiaalisten tekijöiden sekä palvelujärjestelmän toimivuuden näkökulmasta. Tutkimuksen käsitteellisenä viitekehyksenä syvennytään asiakkuuden, yhteistyön ja asiantuntijuuden käsitteisiin. Tutkielmassa on toisen tiedon ja kriittisen reflektion näkökulma, jonka mukaisesti pyritään tuomaan yhteisasiakkaiden ääni kuuluviin. Tutkielman aineistona ovat seitsemän sosiaali- ja terveyspalvelun yhteisasiakkaan haastattelut, jotka on kerätty Sosiaalityö terveysasemalla -projektin aikana espoolaisella terveysasemalla. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina ja analysoitiin teemoittelemalla ja aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Tutkimuksen tuloksena muotoutui viisi teemaa. Yhteisasiakkuus rakentuu haastateltavien kertomuksissa sosiaalisten ja terveydellisten tekijöiden yhteenkietoutumisena ja kasautumisena elämänkulussa. Haastateltavat tuovat esiin myös palvelujärjestelmän epäkohtia yhteisasiakkaan tilanteiden hoidossa.Haastateltavat kaipaavat sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteistyötä, kokonaistilanteiden hahmottamista, yhdessä toimimista ja koordinointia. He kaipaavat myös parempia mahdollisuuksia vaikuttaa palveluiden kehittämiseen. Johtopäätöksenä voidaan tutkielmassa todeta, että yhteisasiakkuuden määrittäminen pelkästään yksilön omaksi valinnaksi on harhaanjohtavaa, eikä yhteisasiakasta tulisi määrittää ainoastaan ongelmien kautta. Yhteisasiakkaiden monimuotoisiin ongelmiin vastaaminen vaatisi sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä yhteisasiakkaan välistä kollektiivista asiantuntijuutta sekä koordinoivaa työntekijää huolehtimaan kokonaisuuden hallinnasta. Yhteisasiakas tulisi nähdä yhteistyössä tasavertaisena osallistujana, jonka kokemusta tulisi kuulla. Yhteisasiakkaita tulisi myös osallistaa palveluiden suunnitteluun ja kehittämiseen, koska heillä on paljon kokemuksen tuomaa tietoa palveluista ja heidän avullaan voitaisiin paikantaa palvelujärjestelmän väliinputoamista tuottavia epäkohtia.

Tässä pro gradu -tutkielmassa vertaillaan palvelua tuottavan järjestön identiteetin määrittelyä 1980-luvun alun hyvinvointivaltiossa sekä 2000- ja 2010-luvun kilpailukyky- ja projektiyhteiskunnassa. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen on todettu toteuttavan moninaista roolia, koska ne ovat tehneet sekä ammatillista palvelutuotantoa että poliittista vaikuttamistyötä marginaalisten ryhmien puolesta. Hyvinvointivaltion kriisin myötä sekä järjestöjen palvelutuotantoa että edunvalvontatyötä kohtaan ladattiin runsaasti uusia odotuksia, mutta samanaikaisesti kilpailukyvyn määrittämä toimintaympäristö on vaikeuttanut järjestöjen moninaisen roolin toteuttamista. Kun huolta on kannettu myös järjestöjen ammatillistumisesta rakennemuutoksen seurauksena, onkin ajankohtaista kysyä, miten järjestöt itse määrittävät yhteiskunnallista toimijuuttaan ja identiteettejään muuttuvassa hyvinvointivaltiossa. Tässä työssä järjestöjen identiteetin määrittelyä tutkitaan tekstianalyyttisesti kvalitatiivisen esimerkkitapauksen avulla. Aineistona ovat pitkän linjan palvelua tuottavan päihdejärjestön A-klinikkasäätiön Tiimi-lehden pääkirjoitukset vuosilta 1982–1984 sekä 2000–2004 ja 2012–2014. Tutkimusasetelma perustuu historialliseen vertailuun ja varsinaisena menetelmänä on Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen (1997) kehittämän semioottisen sosiologian analyysivälineistö. Semioottinen sosiologia on kiinnostunut teksteihin piirtyvistä toimija-asemista ja vuorovaikutussuhteista sekä niitten kautta rakentuvista arvoista ja identiteeteistä. Käsitteistöllä voidaan hedelmällisesti tutkia paitsi järjestölle ja sen toimijoille myös julkiselle vallalle, kansalaisille ja päihdeongelmaisille rakentuvia identiteettejä eri aikakausien kantaaottavissa teksteissä. Keskeisenä tuloksena on, että tutkitut pääkirjoitukset määrittelevät järjestötoimijoille professionaalista identiteettiä 1980-luvulla. Tulos puhuu osin oletuksia vastaan, jotka katsovat järjestöjen ammatillistuneen vasta hyvinvointivaltion murtumisen jälkeen. 2000- ja 2010-luvun aineistossa järjestötoimijoiden ammatillinen identiteetti taas määrittyy ennen kaikkea yhteiskunnalliseksi asiantuntijuudeksi. Esimerkkijärjestön toiminnan legitimointitavat ja vastaanottajat näyttäytyvät myös osin erilaisina hyvinvointivaltiossa ja sen jälkeen. 1980-luvulla edunvalvonta määrittyy erityisesti työntekijöiden vaikuttamistoiminnaksi, joka oikeutetaan päihdeongelmaisten tarpeilla. Toiminnan hyötyjänä on ennen muuta päihdehuoltojärjestelmä. 2000- ja 2010-luvulla keskeiseksi arvoksi taas nousee koko suomalaisen yhteiskunnan hyödyn ja kansalaisten edun ajaminen yleisesti.

Tutkielmassa tarkastellaan asiantuntijatiedon käyttöä ympäristöongelmien ratkaisemiseen liittyvissä poliittisissa prosesseissa. Asiantuntijatiedolla on erittäin suuri merkitys yhteiskunnallisessa ongelmanratkaisussa, sillä sen avulla sekä tunnistetaan, määritellään että ratkaistaan ongelmia. Ympäristöongelmien ratkaisemisessa on totuttu hyödyntämään erityisesti luonnontieteellistä ja teknologista asiantuntijatietoa, mutta ne harvoin riittävät ratkaisemaan ongelmia, joiden taustalla on erilaisia arvoja ja intressejä. Lisäksi ympäristöongelmat ovat niin monimutkaisia, että niiden ratkaiseminen vaatii hyvin erilaisten tietojen yhdistelemistä. Koska ympäristökonflikteissa hyödynnetty asiantuntijatieto riippuu siitä, millaisia ongelmanmäärityksiä konfliktiin liitetään, tutkielmassa tarkastellaan myös konfliktiin liittyvää määrittelykamppailua. Tutkielman näkökulma on konstruktivistinen, ja sen mukaan ongelman määrittelyn ei uskota pelkästään kuvaavan ongelmaa vaan myös luovan sitä. Tavoitteena on selvittää tapaustutkimuksen avulla, millaisia ongelmanmäärittelyjä tietyn ympäristökiistan osapuolet tekevät, miten määrittelyjä pyritään vahvistamaan ja millaisia ratkaisuehdotuksia erilaisista määrittelyistä seuraa. Tämän jälkeen tutkitaan, millaista asiantuntijatietoa määrittelykamppailun osapuolet hyödyntävät, ja kulkevatko tietynlaiset määrittelyt ja tietynlaiseen asiantuntijatietoon vetoaminen käsi kädessä. Tutkimuksen tapaukseksi valittiin haja-asutusalueita koskevan jätevesiasetuksen aikaansaama ympäristökonflikti. Aineisto koostui ympäristöhallinnon vuosina 2001 ja 2010 laatimista jätevesiasetukseen liittyvistä dokumenteista sekä niihin liittyen Omakotiliitolta, Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitolta ja Suomen luonnonsuojeluliitolta pyydetyistä lausunnoista. Ongelmanmäärittelyjä ja hyödynnettyjä asiantuntijatietoja etsittiin tutkimalla osapuolten esittämiä väitteitä. Joel Bestin (2008) mukaan väitteet ovat ensimmäinen elementti ongelmien määrittelyssä, ja ne jakavat retorisen rakenteen, jossa on kolme perustavaa osaa: perustelut, oikeutukset ja johtopäätökset.Tämän kolmiosaisen rakenteen avulla selvitettiin, millaisia ongelmanmäärittelyjä osapuolet ovat tehneet, minkä jälkeen eriteltiin ne asiantuntijatiedon lajit, joita määrittelyjen vahvistamiseen käytettiin. Keinoja väitteiden vahvistamiseen etsittiin myös retoriikan analyysin avulla. Tutkimus osoitti, että jätevesikonfliktin ratkaisuehdotukset olivat tiukasti sidoksissa osapuolten ongelmanmäärittelyihin. Vastaavasti hyödynnettyä asiantuntijatietoa valikoitiin sen mukaan, millaiseksi ongelma haluttiin määritellä. Ongelmanmäärittelyt eivät kulkeneet käsi kädessä hyödynnettyjen asiantuntijatietojen kanssa, mikä selittyi sillä, että samaan asiantuntijuuden lajiin vetoamalla väitettiin eri asioita. Toisin kuin aiempi tutkimus on esittänyt, osapuolet pystyivät hyödyntämään erilaisia asiantuntijatietoja, mutta toisaalta ympäristöhallinto lähti alun perin määrittelemään jätevesiasiaa pelkästään luonnontieteelliseksi ongelmaksi, kuten ympäristöongelmissa usein on tapana. Koska yksipuolinen ympäristöongelmien tarkastelu näyttää osaltaan kiihdyttävän ympäristökonflikteja, ympäristöongelmien ratkaisuprosessi hyötyisi monialaisesta lähestymistavasta jo ympäristöongelmien varhaisessa määrittely- ja ratkaisuvaiheessa. Ympäristöhallinnon tulisi myös kehittää mekanismeja, joiden avulla se voisi hyödyntää asiantuntijatietoa entistä laajemmin sekä ongelmien ratkaisussa että ongelmien muotoilussa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkimuskohteena on eduskunnan keskustelu lakialoitteesta laajentaa niin kutsuttujen paperittomien siirtolaisten oikeutta terveydenhuoltoon. Lakialoitetta käsiteltiin eduskunnan täysistunnoissa vuoden 2015 alkupuolella. Aloitteen tarkoitus oli parantaa eräiden EU:n ulkopuolelta tulleiden ulkomaalaisten perusoikeuksien toteutumista Suomessa. Oikeus terveyteen kuuluu perusoikeuksiin, jotka taataan kaikille muun muassa Suomen perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa. Aloite herätti kiivasta keskustelua eduskunnassa ja käsittely päätyi lakiesityksen raukeamiseen yhden kansanedustajan teknisen sääntökikkailun tuloksena. Keskustelun kiivaus herättää kysymyksen, miksi pienen ryhmän ihmisoikeudet vaikuttavat saavan niin suuren symbolisen merkityksen, tai miten ihmisoikeuksien toteuttamisesta ylipäänsä voidaan kiistellä. Tämä ihmetys johti esittämään kysymyksiä paperittomien representoinnista keskustelussa ja erilaisista strategioista puolustaa ja vastustaa heidän oikeuksiaan. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on, että paperittomien kategorian rakentuminen diskursseissa on merkityksellinen prosessi, jonka seurauksena syntyvä yleinen käsitys tästä ryhmästä konkreettisesti muokkaa ryhmän asemaa yhteiskunnassa. Maahanmuuttajaryhmien ulossulkeminen julkisessa keskustelussa tapahtuu vetämällä rajaa 'meidän' ja 'toisten' välillä sekä tuottamalla pelkoja esittämällä 'toiset' 'meidän' hyvinvointiamme uhkaavina. Seurauksena saattaa olla ryhmän sulkeminen täysin yhteisön ulkopuolelle, minkä seurauksena ryhmän ihmisoikeudet on mahdollista kiistää. Toisaalta ulossulkemisen lisäksi kielen avulla on myös mahdollista rakentaa kuvaa moraalisesti tasavertaisista yhteisön jäsenistä. Hyvinvointipalvelujen osalta tarkastellaan keskustelua diskursiivisesti rakennetusta ansaitsevuudesta eli arvioista ryhmän moraalisesta oikeudesta saada jotakin hyvinvointietuuksia, kuten terveyspalveluita. Tutkielmassa tarkastellaan siis paperittomuuteen liitettäviä merkityksiä ja niiden kautta tehtävää paperittomien 'toiseuden' ja ansaitsevuuden tuottamista. Tutkeilman tutkimuskysymys on: Millä tavoin eduskunnan keskustelussa ilmenevissä diskursseissa paperittomien terveydenhuollosta pyritään määrittelemään paperittomuutta sekä yhtäältä vetämään rajaa palveluja ansaitsevien ja ansaitsemattomien välille ja toisaalta puolustamaan paperittomien oikeutta terveyspalveluihin? Tutkielmassa analysoidaan eduskunnan käymää keskustelua diskurssianalyysin avulla. Lähtökohtana on näkemys kielestä seurauksia tuottavana. Lisäksi kansanedustajien kielenkäytön analyysi nähdään erityisen merkittävänä heidän valta-asemansa perusteella. Poliitikkojen kielenkäyttö nähdään politiikan tekona ja ideologisena vallankäyttönä, jonka seurauksina voidaan esimerkiksi tuottaa identiteettejä eri ihmisryhmille sekä ohjailla yleisiä käsityksiä asioista ja ryhmistä. Keskeisenä tuloksena on ensinnäkin keskustelun selkeä jakautuneisuus. Kansanedustajat jakautuvat kahteen positioon sen mukaan, vastustavatko vai puolustavatko he lakiesitystä. Edelleen positioiden sisältä tunnistetaan erillisiä diskursseja, joita edustajat hyödyntävät argumentaatiossaan. Lakiesityksen puolustajien puheenvuoroista voidaan tunnistaa diskurssit, jotka ottavat lähtökohdakseen inhimillisyyden, oikeusvaltion periaatteet sekä taloudellis-rationaalisen järkeilyn. Vastustajien käyttämiä diskursseja taas ovat taloudellis-rationaalinen diskurssi ja maahanmuuttokontrollin sekä hyvinvointinationalismin diskurssit. Diskurssit eroavat toisistaan huomattavasti niin argumentaation lähtökohtien osalta kuin siinä, millaisen kuvan paperittomista ne pyrkivät tuottamaan. Keskustelussa on tunnistettavissa myös aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa todettu kahtiajako, jossa lakiesityksen puolustajat esittävät paperittomat pääosin 'uhreina' ja vastustajat puolestaan 'uhkana'. Uhkana esittäminen toimii keinona synnyttää moraalista paniikkia ja pelkoa lakiesityksen kuvitteellisista rajuista seurauksista, kuten lisääntyneestä maahanmuutosta ja terveydenhuollon kustannusten hallitsemattomasta kasvusta. Aiemmassa tutkimuksessa on toisaalta todettu, että uhrina esittäminen on myös toiseuttavaa ja että uhrin asemaan asetetun ihmisoikeuksien puolustaminen on haastavaa. Oleskeluoikeuden puuttuminen näyttää tutkielman analyysin perusteella poliittisesti melko legitiimiltä syyltä kieltää ihmisen perusoikeudet. Toisaalta keskustelua vaikuttaa jakavan myös kaksi erilaista käsitystä hyvinvointivaltiosta, partikularistinen nimenomaan suomalaisten oikeudet ensisijaisiksi näkevä, ja universalistinen, yhtäläisten ihmisoikeuksien periaatteista lähtevä käsitys. Lopuksi todetaan, että tutkielman teemat herättävät laajempia teoreettisia kysymyksiä kansallisvaltioiden rajojen ja hyvinvointivaltion inklusiivisuuden merkityksistä globaalissa maailmassa. Aiheena paperittomuus on Suomessa hyvin vähän tutkittu. Poliittisen kehityksen suunnan huomioiden on todennäköistä, että paperittomuus Suomessa lisääntyy, jolloin kasvaa myös tarve ymmärtää paperittomuutta ja toisaalta siihen liittyviä yleisiä käsityksiä ja niiden rakentumista.

Tutkielmassa tarkastellaan naapurustosuhteiden aktiivisuuden vaihtelua alueellisesti pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, miten alueen sosioekonominen taso, jota mitataan tulotason, koulutustason ja työllisten määrän avulla, on yhteydessä naapurustosuhteiden aktiivisuuteen. Tutkimus kytkeytyy naapurustovaikutusten, paikallisen yhteisöllisyyden sekä naapuruston sosiaalisen kontrollin ja koheesion tutkimusperinteisiin. Naapurustosuhteiden on kansainvälisessä ja suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa havaittu olevan yhteydessä asumistyytyväisyyteen, asukkaiden hyvinvointiin ja häiriökäyttäytymiseen naapurustossa. Eri tutkimuksissa on kuitenkin saatu ristiriitaista tietoa siitä, miten alueen ja yksilön sosioekonominen tausta on yhteydessä naapurustosuhteiden aktiivisuuteen. Tutkielmassa tuotetaan lisää tietoa aiheesta pääkaupunkiseudun kontekstissa. Aineistona tutkimuksessa käytetään vuonna 2012 toteutettua laajaa koko pääkaupunkiseudun kattavaa kyselytutkimusta. Aineisto on kerätty osana Helsingin metropolialueen kaupunkitutkimuksen tutkimus- ja yhteistyöohjelmaa. Aineiston otanta-asetelma perustuu 250x250 metrin kokoisille tilastoruuduille ja ottaa huomioon alueen tulotason. Aineisto rajataan tutkielmassa käsittämään Espoon, Helsingin, Vantaan ja Kauniaisten muodostama pääkaupunkiseutu. Tutkimuksen analyyseihin käytetään SPSS 24 -tilasto-ohjelmaa. Pääasiallisena analyysimenetelmänä käytetään useamman selittävän muuttujan lineaarista regressioanalyysiä. Selitettävänä muuttujana käytetään itse raportoitua naapurustoaktiivisuutta, jota selitetään alueen sosioekonomisella tasolla. Lisäksi vakioidaan yksilötason sosiodemografisia tekijöitä ja alueen rakenteesta kertovia tekijöitä. Tulosten perusteella alueen sosioekonominen tausta on yhteydessä naapurustosuhteiden aktiivisuuteen. Sosioekonomisesti kaikkein parhaimmin toimeen tulevilla alueilla aktiivisuus on suurempaa. Alueen yhteys selittyy kuitenkin analyyseissä vakioiduilla yksilötason taustatekijöillä, kuten alueella asutulla ajalla, perhemuodolla, asumismuodolla ja asunnon hallintamuodolla. Alueen sosioekonominen taso ja yksilön sosioekonominen tausta vaikuttavat naapurustoaktiivisuuteen päinvastaisesti. Alueen korkea sosioekonominen taso lisää naapurustoaktiivisuutta, mutta kaikkien muuttujien huomioimisen jälkeen yksilön korkea sosioekonominen asema vähentää aktiivisuutta. Omistusasuminen liittyy yhteyteen kiinteästi. Analyysin perusteella omistusasuminen tuottaa naapurustovuorovaikutusta, mutta kun tämä yhteys otetaan huomioon, löytyy yksilön sosioekonomisesta taustasta lähes lineaarinen suhde naapurustoaktiivisuuteen, siten että alhaisempi sosioekonominen tausta on yhteydessä suurempaan naapuriaktiivisuuteen. Pääkaupunkiseudulla korkeampi naapurustoaktiivisuus selittyy tämän tutkielman analyysien perusteella yhdistelmällä alueen ja yksilön piirteitä. Korkean sosioekonomisen tason alueilla on enemmän omistusasumista ja pientaloasumista. Tämän tyyppisiin asumismuotoihin liittyy keskimäärin pidempi asumisaika ja lapsiperheisyys. Naapurustoaktiivisuus on korkean sosioekonomisen tason alueilla keskimäärin kaikkien alueen asukkaiden keskuudessa runsaampaa. Tämä voi osaltaan vaikuttaa alueellisen eriytymisen syntymistä. Matala sosioekonomisen yksilötausta näyttäisi analyysin perusteella olevan yhteydessä suurempaan naapurustoaktiivisuuteen. Matala sosioekonominen yksilötausta voi analyysin perusteella olla yhteydessä suuremman paikallisen yhteisöllisyyden tarpeeseen.