Browsing by Title

Tutkielmassa tarkasteltiin prosessioikeudenmukaisuuden kokemusten yhteyttä opiskelijoiden Iso Pyörä -koulutusuudistukseen suhtautumiseen relationaalisten oikeudenmukaisuusteorioiden näkökulmasta. Tarkoituksena oli tutkia, asettivatko vahvemmin pääaineeseen samaistuvat opiskelijat enemmän painoarvoa prosessioikeudenmukaisuudelle arvioidessaan muutosten hyväksyttävyyttä ja omaa halukkuutta suositella muutosten jälkeistä tiedekuntaa opiskelupaikkana. Relationaalisten teorioiden mukaan ryhmään samaistuvat välittävät enemmän menettelytapojen oikeudenmukaisuudesta sen viestiessä yksilölle tietoa omasta suhteestaan ryhmään. Prosessioikeudenmukaisuutta käsiteltiin tässä tutkimuksessa yksilön kokemuksena muutosprosessin menettelytapojen ja prosessin aikana koetun vuorovaikutuksen reiluudesta. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös eksploratiivisesti epävarmuuden hallinnan teorian oletusta siitä, että uhan kokemukset ovat yhteydessä oikeudenmukaisuuden lisääntyneeseen merkitykseen yksilölle. Teorian mukaan oikeudenmukaisuuden kokemukset ovat yksilölle erityisen merkityksellisiä, jos tämä kokee itsensä tai ryhmänsä uhatuksi. Tutkimuksen aineisto kerättiin kyselylomakkeella valtiotieteellisen tiedekunnan opinnot vuosina 2015 ja 2016 aloittaneilta opiskelijoilta (N = 119). Analyyseissa käytetyt summamuuttujat muodostettiin faktorianalyysin tulosten perustella ja relationaalisten oikeudenmukaisuusteorioiden ja epävarmuuden hallinnan teoriasta johdettuja moderaatiohypoteeseja tarkasteltiin interaktiotestauksen kautta hierarkkisella regressioanalyysilla. Oletus prosessioikeudenmukaisuuden yhteydestä muutoksen hyväksyntään ja suositteluhalukkuuteen sai tutkimuksessa tukea: uudistusten suunnittelu- ja toteutusprosessin enemmän oikeudenmukaiseksi kokeneet suhtautuivat muutoksiin positiivisemmin ja olivat halukkaampia suosittelemaan tiedekuntaa. Oikeudenmukaisuuden vaikutus säilyi myös, kun omiin opintoihin kohdistuvien uhan kokemusten ja järjestöön kohdistuvien uhan kokemusten vaikutukset huomioitiin. Oletukset samaistumisen tason vaikutuksesta prosessioikeudenmukaisuuden ja muutokseen suhtautumisen väliseen yhteyteen sekä prosessioikeudenmukaisuuden ja suositteluhalukkuuden väliseen yhteyteen eivät saaneet tukea. Oletukset muutoksen synnyttämien uhan kokemusten vaikutuksista prosessioikeudenmukaisuuden ja muutokseen suhtautumisen väliseen yhteyteen sekä prosessioikeudenmukaisuuden ja suositteluhalukkuuden väliseen yhteyteen saivat osittaista tukea. Prosessioikeudenmukaisuudella oli yhteydessä korkeampaan suositteluhalukkuuteen opiskelijan kokiessa muutokset uhkaaviksi omalle ainejärjestölleen. Tutkimus vahvisti entisestään käsitystä prosessien oikeudenmukaisuuden merkityksellisyydestä organisaatiomuutoksiin suhtautumisen muodostumiselle. Jos organisaatiot hakevat jäseniltään tukea muutoksille, tulisi niiden varmistaa muutosprosessien olevan oikeudenmukaisia lopputuloksiin keskittymisen lisäksi. Testatut moderaatiohypoteesit eivät kuitenkaan saaneet tukea tai osoittautuivat aineistossa vain osittain päteviksi. Tulevien tutkimusten tulisikin keskittyä tutkimaan teorioiden olettamia interaktiovaikutuksia laajemmin eri muutoskonteksteissa.

Tutkimuksessa tarkastellaan muutosviestinnän roolia projekteissa. Lähtökohtaisesti tutkimuksessa havaittiin, että kirjallisuudessa projektiviestintä kuvataan suppeaksi tiedottamiseksi, kun taas muutosviestintä pyrkii vuorovaikutukseen. Koska projekteilla toteutetaan organisaatioissa muutoksia ja projektit usein epäonnistuvat viestinnästä johtuen, nähtiin mielenkiintoiseksi selvittää sitä, minkälainen viestintä tukisi projektien onnistumista. Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda lisää tietoa viestinnän roolista ja muutosviestinnän ilmenemisestä projekteissa sekä viestinnän ja projektin onnistumisen/epäonnistumisen suhteesta. Tutkimuksessa käytetään Mixed Methods -tutkimusmenetelmää, jossa yhdistetään sekä määrällisiä (kyselyitä) että laadullisia (haastatteluita) tiedonkeruutapoja. Pyrkimyksenä on saada syvällisempää tietoa tutkittavaan ilmiöön, kuin mitä on mahdollista saada monometodologisella lähestymistavalla. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat pohjautuvat muutosviestintään ja projektiviestintään. Keskeisiä lähteitä ovat esimerkiksi Molina-Azorinin kuvaukset Mixed Methods -menetelmästä, Hyvärin tutkimus projektiviestinnästä ja Erämetsän kuvaukset muutosviestinnästä. Tieteenfilosofiset lähtökohdat ovat pragmaattiset, jossa korostuu käytäntöön suuntautuminen tutkimuksen tekemisessä ja tiedon tuottamisessa. Tutkimuksessa havaittiin, että vaikkakin viestintää pidetään projekteissa tärkeänä, se on useimmiten yhdensuuntaista tiedottamista, jota ei aina suunnitella tarkkaan tai panosteta siihen. Muutosviestintää projekteissaan käyttävät projektipäälliköt pitävät viestintää hyvin keskeisenä ellei tärkeimpänä osa-alueena. Muutosviestinnän havaittiin sekä projektipäälliköiden että kirjallisuuden näkökulmasta olevan vuorovaikutteista, osallistavaa ja vaikuttavan erityisesti projektin sidosryhmien muutosvastarinnan vähentymiseen ja aikataulun pitävyyteen. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että viestinnällä on keskeinen rooli projektin onnistumiselle / epäonnistumiselle. Erityisesti muutosviestinnällä näyttäisi olevan positiivisia vaikutuksia projektin onnistumiseen. Tutkimuksen diskussio-osiossa pohditaan muun muassa muutosviestinnän laajempaa käyttöä projekteissa ja, kuinka se voisi edistää projektien onnistumisen todennäköisyyttä tulevaisuudessa. Jatkotutkimuksena ehdotetaan muun muassa tutkimusotteen laajentamista muihin, kuin projektipäälliköihin kohdistuviin selvityksiin.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Euroopan unionin vuonna 2017 hyväksyttyä kehityspoliittista konsensusta ja siinä asetettuja kehityspolitiikan tavoitteita. Kehityspoliittinen konsensus on Euroopan unionin instituutioiden ja jäsenvaltioiden allekirjoittama kehityspoliittinen julkilausuma. Erityisesti tutkielmassa tarkastellaan kehityksen, muuttoliikkeen ja turvallisuuden suhdetta kehityspoliittisessa konsensuksessa. Tutkielmassa analysoidaan kehityspoliittisen konsensuksen sisältö ja konsensukseen johtanut politiikkaprosessi. Sisällön ja kehityspolitiikan tavoitteiden analysoinnissa tärkeimpänä aineistona on itse kehityspoliittinen konsensus sekä aiempi kehityspoliittinen konsensus vuodelta 2005. Politiikkaprosessi analysoidaan käymällä läpi poliittisen päätöksenteon vaiheet ja neuvottelut Euroopan komission marraskuussa 2016 julkaisemasta tiedonannosta lopullisen kehityspoliittisen konsensuksen hyväksymiseen kesäkuussa 2017. Pääasiallisena aineistona prosessianalyysissa ovat Euroopan unionin viralliset kokousdokumentit ja kahdeksan haastattelua. Haastateltavat koostuivat suomalaisista virkamiehistä, Euroopan parlamentissa työskentelevistä henkilöistä ja kansalaisyhteiskunnan edustajasta. Analyysissa käy ilmi, että vuodesta 2005 vuoteen 2017 Euroopan unionin kehityspolitiikassa muuttoliike on nostettu kehityspolitiikan agendalle ja turvallisuustematiikka on vahvistunut. Uudessa konsensuksessa muuttoliikkeen juurisyihin puuttuminen on nostettu kehityspolitiikan selväksi tavoitteeksi. Lisäksi kehitystä ja vakautta perustellaan edistettävän Euroopan unionin oman turvallisuuden vahvistamiseksi. Kehityspolitiikkaa välineellistetään turvallisuus- ja muuttoliikeintresseihin sekä oikeutetaan niiden kautta. Muuttoliikettä koskevia kirjauksia kehityspoliittiseen konsensukseen ajoivat erityisesti jäsenvaltiot Euroopan unionin neuvostossa, kun taas turvallisuuskysymyksissä Euroopan komissiolla näyttää olleen suurempi vaikutus. Euroopan parlamentti painotti neuvotteluissa köyhyyden vähentämistä ja kestävää kehitystä kehityspolitiikan päätarkoituksena, mutta komission ja neuvoston yhteneväisten kantojen vuoksi parlamentilla oli huomattavasti vähemmän vaikutusta lopulliseen kehityspoliittiseen konsensukseen. Tutkielmassa osoitetaan, että vahvat muuttoliike- ja turvallisuuspoliittiset painotukset kehityspoliittisessa konsensuksessa selittyvät ennen kaikkea muuttoliikkeen turvallistamisella. Eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen lisäännyttyä vuonna 2015 se nostettiin poliittisessa keskustelussa suurimmaksi turvallisuusuhkaksi eurooppalaisille ja siihen vastaaminen tärkeimmäksi prioriteetiksi. Tämän vuoksi kehityspolitiikkaa välineellistettiin Euroopan unionin muuttoliike- ja turvallisuuspoliittisille intresseille. Lisäksi painotuksia selittävät historiallisesti muuttoliikkeen ulkoisten aspektien korostaminen Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikassa sekä viime vuosikymmenien kehitys, jossa turvallisuuskysymykset on otettu yhä vahvemmin Euroopan unionin kehityspolitiikassa huomioon.

Työssä tarkastellaan, miten IT-alan b2b-yritykset rakentavat sosiaalisessa mediassa asiantuntijabrändiä. Työ vastaa kysymyksiin, minkälaiset viestit tuottavat mielikuvaa asiantuntijuudesta, millä strategioilla brändätään yritys asiantuntijaksi ja miten organisaation arvoissa, visiossa ja työkulttuurissa välittyvä asiantuntijuus viestitään sosiaalisessa mediassa. Tutkielma sijoittuu markkinoinnin ja viestinnän välimaastoon, mutta viitekehys on vahvemmin viestinnän tutkimuksessa. Markkinoinnissa ja viestinnässä on tapahtunut integraatioita, ja eron tekeminen niiden välillä ei aina ole selvää. Yrityksen brändi rakentuu kuitenkin koko yrityksen toiminnan ja viestinnän tuloksena, joten on mielekkäämpää sijoittaa tutkielma viestinnän viitekehykseen. Työ on tapaustutkimus, jossa yhdistyvät laadulliset ja määrälliset menetelmät. Menetelmä on teorialähtöinen sisällön analyysi. Laadullista menetelmää tutkielmassa edustaa teorialähtöinen teemoittelu ja tyypittely ja määrällistä menetelmää sisältöjen erittely. Aineisto koostuu kahden esimerkkiyrityksen, Futuricen ja Reaktorin, Twitterissä ja LinkedInissä julkaisemista sisällöistä. Julkaisut on tallennettu ja koodattu tyyppiluokkiin, joiden perusteella työssä esitetään, mitkä ovat tärkeimpiä yritysten käyttämiä brändityön strategioita sosiaalisessa mediassa. Tutkielman tulosten mukaan yritysten keskeisimmät strategiat asiantuntijabrändin luomisessa sosiaalisessa mediassa ovat avoin tiedon jakaminen, verkostojen luominen ja ylläpito, sidosryhmiä kiinnostavan sisällön tuotanto ja työntekijöiden osallistaminen. Sekä Futuricen että Reaktorin viestinnässä nousevat esiin melko samanlaiset strategiat. Vielä sosiaalisen median aikakaudellakin yritysten viestintä ja brändityö muistuttavat perinteistä yritysviestintää, mutta siihen on tullut sosiaalisen median myötä uusia sävyjä ja ennen kaikkea uusia mahdollisuuksia. Nopeiden, spontaanien, edullisten ja jatkuvaa julkaisemista tukevien some-alustojen myötä viestinnässä on mahdollisuuksia avoimempaan ja vuorovaikutuksellisempaan viestintään, joka ei käsittele vain tiukasti ammatillisia teemoja.

Tutkielmassa tarkastellaan suvaitsevaisuuden käsitteen monimutkaista luonnetta ja pyritään hahmottelemaan mallia, jonka avulla käsitettä olisi helpompi lähestyä. Ensimmäisessä luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden historiaan ja luodaan kuva niistä lähtökohdista, jotka ovat nostaneet tarpeen suvaitsevaisuudelle. Toisessa luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden yleiseen käsitteeseen ja sitä määritteleviin kriteereihin. Kolmannessa luvussa havainnollistetaan kolmen erilaisen suvaitsevaisuusnäkemyksen kautta, miten erilaisilla tavoilla suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määrittelevät kriteerit voidaan täyttää. Kolmas luku toimii myös pohjustuksena seuraavassa kappaleessa esiin nousevalle asenne – käytäntö erottelulle. Neljännessä luvussa tarkastellaan asenne – käytäntö erottelua ja ongelmia, joita se ratkaisee sekä epäselvyyksiä, joita se kohtaa. Lisäksi neljännessä kappaleessa kysytään, kuinka mielekästä tämänlaisen erottelun tekeminen on. Viimeisessä luvussa pohditaan asenteellisen suvaitsevaisuuden mahdollista haitallista luonnetta. Länsimaisen suvaitsevaisuuden historian voi katsoa alkaneen uskonpuhdistuksesta ja sen synnyttämästä yhteiskunnallisesta epätasapainosta. Suvaitsevaisuuden käsite on saavuttanut nykyisen merkityksensä muutosten kautta. Vaikkakin suvaitsevaisuuden käsite on muuttunut, sen määrittävät kriteerit ovat pysyneet samoina. Suvaitsemiseksi kutsutaan toimintaa, jossa toimija A pidättäytyy puuttumasta kielteisesti toimijan B käytäntöön x tai uskomukseen y, vaikka A vastustaa B:n käytäntöä x tai uskomusta y. Tämän lisäksi A ajattelee olevansa itse asemassa, jossa hän omaisi voimat ja resurssit puuttua B:n käytäntöön x tai uskomukseen y. Jean Bodin, John Stuart Mill, sekä John Rawls pohtivat kukin omana aikanaan suvaitsevaisuutta ja rakensivat sille tietynlaiset käyttötarkoitukset. Tutkielmassa osoitetaan, että vaikka jokainen näistä käyttötarkoituksista eroaa toisistaan, niin ne täyttävät silti suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määritelmät. Kyseisten ajattelijoiden suvaitsevaisuusnäkemykset mallintavat myös erottelua asenteellisen ja käytännöllisen suvaitsevaisuuden välillä. Käytännöllinen suvaitsevaisuus on toimintaa, jossa suvaitseminen toimii työkaluna tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Asenteellisessa suvaitsevaisuudessa suvaitsevaisuus taas on asenne, jonka suvaitseva omaa suhteessa suvaitsevaisuuden kohteeseen ilman minkäänlaista päämäärän tavoittelua tai henkilökohtaisia intressejä. Tutkielmassa tarkastellaan kyseisen asenne – käytäntö erottelun mielekkyyttä ja mahdollisia seurauksia.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomen ja Ruotsin poliittisia suhteita vuosina 1990 – 1991 maiden integraatiopolitiikan kautta. Tutkielma käsittelee Ruotsin muuttunutta integraatiopoliittista linjaa ja sen vaikutuksia maiden suhteisiin. Esiin nousevat erityisesti Ruotsin hallituksen uusi integraatiopoliittinen linja, Ruotsin ulkoministerin Sten Anderssonin tästä poikennut lausunto marraskuussa 1990 sekä Ruotsin ilmoituksen myötä muuttunut turvallisuuspolitiikka, joka liukui puolueettomuudesta kohti sotilaallista liittoutumattomuutta. Tutkielmassa analysoidaan, kuinka Ruotsin päätös anoa EY-jäsenyyttä vuonna 1991 kaikkine episodeineen vaikutti Suomen ja Ruotsin suhteisiin. Samalla tarkastellaan niitä tekijöitä, jotka heikensivät maiden välisiä suhteita, maiden puolueettomuuspolitiikan eroja sekä ETA-neuvottelujen merkitystä maiden integraatiopolitiikalle. Keskeisiä toimijoita, joita tarkastellaan tässä tutkimuksessa, ovat Suomen ja Ruotsin ulkopolitiikan ylin johto sekä maiden ulkoministeriöiden korkeat virkamiehet. Ulkoministeriö arkiston raportit vuosilta 1990 – 1991, joista suurin osa on kirjoitettu Suomen Tukholman suurlähetystössä, muodostavat merkittävimmän osan aineistosta. Lisäksi perehdytään aikalaiskeskusteluun suomalaisen ja ruotsalaisen sanomalehtiaineiston avulla. Tukea päätelmille tarjoavat seminaariesitelmät ja muu arkistomateriaali sekä sekundäärilähteenä muistelma- ja tutkimuskirjallisuus. Keskeisenä tutkimustuloksena esitetään, että Ruotsin integraatiopolitiikka syksyllä 1990 heikensi Suomen ja Ruotsin kahdenvälisiä suhteita. Lisäksi esitetään, että seurannut kehitys osoitti Suomen ja Ruotsin ulko- ja turvallisuuspoliittisen suhteen muuttuneen kylmän sodan päättyessä. Suomessa Ruotsin EY-jäsenyydestä huolestuttiin monesta syystä. Jäsenyys vaaransi Suomelle tärkeät ETA-neuvottelut, osoitti maiden puolueettomuuspolitiikan erot ja näytti, että Ruotsissa sisäpoliittiset motiivit ajoivat Suomen edun ohitse. Tutkimustuloksena esitetään myös, että Suomen ja Ruotsin heikentyneet suhteet näkyivät myös henkilötasolla. Erityisesti presidentti Mauno Koivisto näki Ruotsin kehityksen vaarantavan Suomen integraatiopoliittisen linjan. Tästä huolimatta myös Suomessa alkoi pohdinta ETA:n vaihtoehdoista viimeistään keväällä 1991. Ruotsin ilmoitus syksyllä 1990 aloitti Ruotsissa uudenlaisen ulkopolitiikan ajan, mikä aiheutti Suomessa hämmennystä sekä pettymystä. Tästä huolimatta tarkastellulla ajanjaksolla Suomen ja Ruotsin kanssakäyminen oli hyvin tiivistä ja tulehtuneita suhteita pyrittiin myös korjaamaan aktiivisesti.

Tutkielmassa perehdytään Myllypuron ja Kontulan maineeseen selvittämällä, millaisina alueina ja kotipaikkoina nämä huonosta maineesta ja sosioekonomisista ongelmista kärsineet lähiöt on 2000 ja 2010 lukujen aikana esitetty Helsingin Sanomissa. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, ovatko Myllypurossa toteutetut laajamittaiset kehityshankkeet vaikuttaneet positiivisesti mediajulkisuuteen. Tutkielman teoreettinen tausta jakautuu kahteen eri tutkimuskeskusteluun. Tutkimusalueiden maineeseen liittyviä lähtökohtia valotetaan kotimaista lähiötutkimusta tarkastellen. Lähiöstä on muotoutunut suomalaisen kaupunkihierarkian huonoin vaihtoehto, jota selittää todellisuuden sijaan paljolti myös lähiöistä käyty negatiivinen keskustelu julkisuudessa. Teoreettisena kehikkona toimii maine, josta huonomaineisten alueiden yhteydessä puhutaan alueen stigmana. Stigma on seurausta alueen asukkaita koskevista kielteisistä stereotypioista, jotka määrittävät aluetta ja asukkaita ulkopuolisten silmissä vaikuttaen negatiivisesti sekä asukkaiden elämään että alueen mahdolliseen kehitykseenkin. Tutkielman aineistona on Kontulaa ja Myllypuroa käsittelevä uutisointi Helsingin Sanomissa vuosien 2000 ja 2017 väliltä. Medialla on keskeinen rooli maineen rakentajana. Helsingin Sanomat on merkittävä mielipidevaikuttaja ja tietolähde myös niiden keskuudessa, joiden tiedot alueista todennäköisimmin ovat puhtaasti mediatietojen varassa. Aineiston analyysi nojaa laadullisen sisällönanalyysin teoriaohjaavaan tutkimusperinteeseen, jolloin analyysissa on painotettu sekä aiemman maine- että lähiötutkimuksen perusteella relevanteimpia sisältöjä. Tutkielman perusteella Myllypuron mediajulkisuuteen perustuva maine on kohentunut tutkimusjakson aikana, kun taas Kontulan on heikentynyt. Kontulan heikentynyt kuva juontaa juurensa stigmaa mukailevan kirjoittelun kasvaneeseen määrään sekä toisaalta alueen paikallista identiteettiä vahvistavan uutisoinnin vähenemiseen. Tämän kaltainen uutisointi on vähentynyt myös Myllypuroa käsittelevässä kirjoittelussa, mutta Myllypurossa on monipuolisten kehityshankkeiden myötä onnistuttu saavuttamaan positiivista mediahuomiota. Alueen fyysisen ympäristön muutoksella on onnistuttu purkamaan niitä paikkoja, joista stigmaa myötäilevä uutisointi lehdessä ammentaa, sekä toisaalta rakentamaan kohteita, joista uutisointi on sisältänyt maineen kannalta myönteisiä sisältöjä. Tulokset todentavat näkemystä maineesta alueen sosiaalisena statuksena. Stigmatisoiva kirjoittelu ammentaa alueen sosiaalisen ympäristön epäjärjestyksestä ja toisaalta maineen kannalta positiiviset sisällöt liittyvät niin ikään alueen sosiaalisen ympäristön positiiviseen muutokseen. Myllypurosta on tutkimusjakson aikana muodostunut lehdessä esimerkillinen ja kehittyvä lähiö, kun taas Kontulan toimii lähiökeskustelussa negatiivisena esimerkkinä. Alueiden lehdessä esitetyt vastakkaiset roolit voivat johtaa niiden väliseen eriytymiseen myös todellisuudessa, jos Myllypuron kohentuneen statuksen myötä alueen kasvanut hintakehitys ohjaa pienituloisempien muuttoliikettä poispäin alueelta, esimerkiksi viereiseen Kontulaan.

Maisterintutkielma käsittelee myönteisen erityiskohtelun politiikkaa Helsingissä. Tutkielmassa kysytään, millaisia merkityksiä myönteinen erityiskohtelu saa kaupungin poliittisten toimijoiden sekä myönteistä erityiskohtelua kehittäneiden ja tutkineiden tahojen tulkinnoissa. Kyseessä on tulkitseva politiikka-analyysi, jossa tavoitteena on määritellä poliittisen prosessin keskeiset toimijat ja ymmärtää politiikan merkitystä toimijoiden tekemien tulkintojen kautta. Menetelmänä toimii diskurssianalyysi, jonka keinoin tutkielmassa havainnoidaan sekä myönteisen erityiskohtelun ympärille muodostuvia merkityskamppailuja että jaettuja tulkintoja myönteisestä erityiskohtelusta Helsingissä. Jaetut tulkinnat ovat vakiintuneita merkityksiä eli tarinalinjoja, jotka hallitsevat sitä, millaisia tulkintoja politiikasta pääsee muodostumaan ja millaisin argumentein ja mistä toimija-asemista keskusteluun on mahdollista osallistua. Taustaoletuksena on, että vaikka eri toimijat usein pyrkivät määrittämään politiikan keskeisiä käsitteitä omiin tavoitteisiinsa sopivasti, mistä muodostuu merkityskamppailuja, täytyy yleensä taustalla olla myös jaettuja käsityksiä politiikan luonteesta, jotta keskustelu on mahdollista. Tutkielman aineistona on Helsingin päätöksentekoelinten asiakirjoja sekä valikoituja tutkimuksia, joilla on osansa toimijoiden tulkintojen muodostumisessa. Tutkielmassa havaitaan, että aineistossa käydään merkityskamppailua siihen liittyen, voiko myönteisen erityiskohtelun Helsingissä sanoa perustuvan tutkimukselle. Valtaosa toimijoista tulkitsee, että Helsingin harjoittama myönteinen erityiskohtelu pohjaa tutkitulle tiedolle. Tarinalinjoja tarkastellessa esiin nousee, että Helsingissä myönteinen erityiskohtelu merkitsee lähestulkoon poikkeuksetta kaupunginosien tasa-arvoa edistävää ja segregaatiota ehkäisevää politiikkaa. Tarinalinjan ulkopuolelle jää muun muassa ajatus siitä, että myönteisen erityiskohtelun tavoitteena olisi auttaa tiettyjä heikommassa asemassa olevia ryhmiä. Havainto tarinalinjasta on kiinnostava, sillä myönteinen erityiskohtelu usein ymmärretään juuri tukitoimina heikommin pärjääville ryhmille maantieteellisen alueen sijasta. Tämä määritelmä esiintyy niin kotimaisessa kirjallisuudessa kuin kansainvälisissä esimerkeissä. Vaikka esimerkkejä alueellisesta lähestymistavasta löytyy myös muista maista, niissä se saattaa johtua esimerkiksi perustuslaillisista syistä. Helsingissä tarinalinjaksi muodostunut tulkinta asuinalueiden, ei asukkaiden väliseen tasa-arvoon pyrkivästä politiikasta vaikuttaisi kuitenkin olevan ensisijaisesti poliittinen valinta. Tämä herättää kysymyksen siitä, käytetäänkö Helsingissä alueellista lähestymistapaa sen takia, että se on mahdollista, vai sen takia, että se on helppoa.

Kun kuva Alan Kurdin ruumiista huuhtoutuneena turkkilaiselle rannalle läpäisi kansainväliset tiedotusvälineet, myös Suomessa keskusteltiin vilkkaasti julkisuudessa siitä, onko oikein julkaista kuva tunnistettavissa olevasta kuolleesta lapsesta. Alan Kurdin kuva teki hetkeksi näkyväksi lapsen kärsimyksen todistamiseen liittyvän visuaalisen tabun. Boltanskin ja Thévenot'n mukaan omien tekojen oikeuttaminen on välttämätöntä kaikessa inhimillisessä kanssäkäymisessä, mutta se tulee näkyväksi vasta kiistassa. He erottavat kuusi eri arvomaailmaa, joista käsin oikeuttamista tapahtuu: inspiraation, kodin, kansalaisuuden, maineen, markkinoiden ja teollisuuden arvomaailman. Visuaalisen tabun todistaminen on aina kulttuurisesti säänneltyä ja niin katsojien, kuvaajien kuin uutistoimituksien on oltava valmiita oikeuttamaan katsettaan. Pro gradu -tutkielmassani tutkin, mistä arvomaailmoista käsin lapsen kärsimysten todistamista oikeutetaan neljän eri uutiskuvan kohdalla ja mistä mahdolliset erot johtuvat. Nilüfer Demirin Alan Kurdista ottaman kuvan lisäksi aineistoni rakentuu kolmen muun kuvan ympärille, joiden julkaisemisesta tai ottamisesta on Suomessakin käyty keskustelua: Meeri Koutaniemen silpomiskuvat, Sara Naomi Lewkowiczin kuvat perheväkivallasta sekä Mahmoud Raslanin kuva Aleppon ilmaiskusta selvinneestä Omran Daqneeshista. Aineistoni koostuu artikkeli-, kommentti-, ja haastatteluaineistosta. Artikkeli-, ja kommenttiaineistoni koostuu näitä kuvia käsittelevistä meta-artikkeleista ja niiden kommenteista Helsingin Sanomissa. Lisäksi toteutin seitsemän kuvallista haastattelua, joissa katsoimme yhdessä haastateltavan kanssa näitä neljää kuvaa ja keskustelimme niistä. Seitsemästä haastateltavastani kuusi pohti jotenkin työnsä puolesta representaatiota. Luhtakallio ja Ylä-Anttila ovat kehittäneet Boltanskin ja Thévenot'n oikeuttamisteorian pohjalta julkisen oikeuttamisen analyysi (JOA) -tutkimusmenetelmän, jonka avulla voidaan tarkastella, mistä arvomaailmoista käsin eri argumentteja oikeutetaan ja minkä arvon eri arvomaailmat saavat. JOA:n avulla tarkastelen, miten eri aineistoissa eri kuvia oikeutetaan ja mistä mahdolliset erot kertovat. Kaikkien kuvien ja kaikkien aineistojen kohdalla useimmin viitattiin kodin arvomaailmaan. Kodin arvomaailmasta käsin oikeutettiin, kun vedottiin lasten oikeuksiin tai kuvan aiheuttamiin tunteisiin. Erityisesti artikkeleissa ja kommenteissa “tunnepoliisit” ikään kuin vahtivat oikeaa tapaa tuntea kuvan äärellä ja kommenteissa keskusteltiin paljon omista muiden tunteista. Alan Kurdin kohdalla katsojien tunteet nähtiin kuvan julkaisua oikeuttavana seikkana ja tunteita kuvattiin jopa katharttisina. Silpomiskuvien kohdalla taas kuvien julkaisua kritisoitiin kodin arvomaailmasta käsin, sillä katharsiksen sijaan ne aiheuttivat monissa kommentoijissa vastenmielisyyttä. Huomiota herättävää on myös, miten paljon kuvien ottamista ja julkaisua oikeutettiin sen ikonisuudella. Useimmin ikonisiksi nähtiin Omran Daqneeshin ja Alan Kurdin kuvat, mutta silpomis- tai perheväkivaltakuvia harvemmin. Erityisesti viimeisimmän kohdalla viitattiin muita kuvia harvemmin myös aiheen yhteiskunnalliseen merkittävyyteen, vaikka perheväkivalta on Suomessakin iso ongelma. Tutkielmani valossa lapsen kärsimyksen todistamisen oikeuttaminen liittyy kuvaustilannetta laajemmin kulttuurisiin käytäntöihin, joissa valokuvien merkitys syntyy, ymmärrykseen erilaisten teemojen yhteiskunnallisesta merkityksestä ja toisaalta käsitykseen journalismin merkityksestä. Kärsivän lapsen ideaalisuus esimerkiksi vaikutti siihen, miten suojeltavana häntä pidetään. Aineistossani kielteisimmin suhtauduttiin perheväkivaltakuvassa näkyvän valkoisen lapsen kuvan julkaisuun. Mitä voimakkaammin kodin arvomaailma liitettiin tiettyyn kuvaan, sitä vähemmän sen julkaisua ja ottamista tarkasteltiin kriittisesti. Siinä missä silpomiskuvissa rodullistaminen tunnistettiin suhteellisen hyvin, Alan Kurdin kuvalla sama rodullistamisen mekanismi jäi usein näkymättömäksi.

Pro gradussa tutkitaan Vantaan Myyrmäen kaupunginosan julkisuuskuvaa. Julkisuuskuvaa analysoidaan erityisesti lehtiuutisoinnin ja sen tuottamien mielikuvien pohjalta. Tutkimuksessa selvitetään, miten ja millaisin diskurssein Myyrmäki konstruoidaan Helsingin Sanomien lehtiteksteissä. Teoriaosassa nojauduttaan Charles Taylorin ajatuksiin sosiaalisesta mielikuvituksesta. Lisäksi teoriaosassa korostuvat kaupunkimainetta ja mielikuvia koskevat teoriat. Niiden ohella tutkimuksessa hyödynnetään teorioita yhteisöllisyydestä sekä kaupunkitutkimuksellisia näkökulmia. Tekstien analyysimenetelmänä on sisällön teemoittelun pohjalta tapahtuva diskurssianalyysi. Tutkimuksen laajempana viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktivismi. Tutkimusaineistona empiriaosassa ovat Helsingin Sanomien digilehden Myyrmäkeä ja myyrmäkeläisiä koskevat lehtitekstit vuosilta 2004-2008 sekä 2014-2018. Tekstejä on vuosilta 2004-2008 yhteensä 62 kappaletta ja vuosilta 2014-2018 kaikkiaan 84 kappaletta. Tutkimuksessa aineistosta erottautuu viisi eri teemaa, joiden kautta lehtiartikkeleita ja uutisia Myyrmäestä tuotetaan. Teemat ovat: politiikka ja talous, kulttuuri, turvallisuus, palvelut ja rakentaminen sekä uusi Myyrmäki. Eniten kasvanut teema vuosiryppäiden välillä on kulttuuri, jossa kasvua on 27 prosenttiyksikköä. Eniten laskenut teema on palvelut ja rakentaminen, jossa vähennystä on 30 prosenttiyksikköä. Teemojen pohjalta pystytään hahmottamaan päädiskursseiksi ongelmalähiö ja uusi Myyrmäki. Näiden lisäksi markkinavetoinen kaupunkisuunnittelullinen täydennysrakentamisen diskurssi on vahva. Etenkin varhaisemmassa aineistossa uutta Myyrmäkeä tuottava kaupunkisuunnittelu näyttäytyy hallitsevana ja asiantuntijalähtöisenä. Ongelmadiskurssissa turvallisuuteen (rikokset, onnettomuudet ja järjestyshäiriöt) liittyvien teemojen todettaan korostuvan. Vastaavasti uusi Myyrmäki–diskurssia luonnehtii yhteisöllisyyteen sekä kaupunkikulttuuriin ja innovatiiviseen rakennusten uusiokäyttöön liittyvät lähestymistavat. Uusi Myyrmäki–diskurssille ominaista on kaupunkilaisten äänen näkyminen myös mediajulkisuudessa. Kaipuu yhteisöllisyyteen näyttäytyi ylipäätään vahvistuvana diskurssina ja turvattomuuden vastavoimana. Myyrmäkeä tuotetaan lehtijulkisuudessa sekä aineellisia että imaginäärisiä resursseja korostavien mielikuvien kautta. Mediavälitteinen kuvitteellinen yhteisö tuottaa myös yhteistä todellisuutta. Etenkin Myyrmäki-liikkeen järjestämien tapahtumien ja urbaanin kaupunkikulttuurin todettiin tuottavan uutta imagoa ja yhteisöllisyyttä myös identiteettiin vetoavilla mielikuvilla.