Browsing by Title

Teknisen kehityksen vaikutukset työn tulevaisuuteen ovat herättäneet paljon keskustelua viime vuosina. Yhtä aikaa maalaillaan uhkakuvia työttömästä tulevaisuudesta ja nähdään mahdollisuuksia työllisyyden kasvuun teknologisten innovaatioiden vauhdittamana. Tällainen keskustelu ei ole sinänsä uutta, vaan teknologinen kehitys on aina herättänyt kysymyksiä työn tulevaisuudesta. Tässä tutkimuksessa käsitellään tulevaisuuden työelämässä tarvittavia taitoja ja valtion henkilöstön valmiutta automaation ja digitalisaation ohjaamaan työn muutokseen. Automaation ja digitalisaation vaikutuksista työn tulevaisuuteen on runsaasti vaihtelevia arvioita. Joissain tutkimuksissa arvioidaan, että jopa yli puolet nykyisistä työtehtävistä voi kadota seuraavan vuosikymmenen aikana, kun taas optimistisimmissa arvioissa teknisen kehityksen nähdään tuovan lisää töitä. Joka tapauksessa työelämä tulee muuttumaan voimakkaasti, mikä vaikuttaa myös työelämässä tarvittaviin taitoihin. Tulevaisuuden työelämän keskeisiä merkitystään kasvattavia taitoja ovat sosiaaliset taidot, digitaaliset taidot, vaativat kognitiiviset ja systeemiset taidot sekä pärjäämistaidot. Vastaavasti merkitystään menettäviä taitoja ovat fyysiset ja manuaaliset taidot sekä perustason kognitiiviset taidot, kuten yksinkertainen datan käsittely. Tutkimuksessa tarkasteltiin regressiomallien avulla koettuja sosiaalisia taitoja ja pärjäämistaitoja valtion henkilöstöllä. Tutkimusaineistona hyödynnettiin vuoden 2017 VMBaro henkilöstökyselyä, ja regressiomallien selittävinä muuttujina käytettiin sukupuolta, henkilöstöryhmää, ikää, koulutusta ja palvelussuhteen vakinaisuutta. Henkilöstöryhmä vaikuttaa voimakkaasti koettuun sosiaalisten taitojen ja pärjäämistaitojen tasoon. Erot toistavat hierarkiarakennetta selkeästi, eli johtajilla koetut sosiaaliset taidot ja pärjäämistaidot ovat parhaimmat, esimiehillä koetut taidot ovat paremmat kuin asiantuntijoilla, ja muulla henkilöstöllä koetut sosiaaliset taidot ja pärjäämistaidot ovat heikoimmat. Korkeasti koulutetut kokevat sosiaaliset taidot ja pärjäämistaidot vahvempina kuin matalasti koulutetut. Ikäryhmittäisessä tarkastelussa 30–39-vuotiaat erottuvat hieman heikompina muihin ikäryhmiin nähden, ja yli 60 vuotiaat erottuvat muista vahvempien pärjäämistaitojen myötä. Miehet kokevat sosiaaliset taidot ja pärjäämistaidot hienoisesti paremmiksi kuin naiset. Määräaikaiset, eli tyypillisesti vakinaisia työntekijöitä uudemmat työntekijät, kokevat nämä taidot hieman vahvemmiksi kuin vakinaiset työntekijät. Tutkimuksen tulosten tulkinnassa on tärkeää olla suhteellisen varovainen. Objektiivisia ja kattavia mittareita henkilöstön taidoista on hankala rakentaa, ja tässäkin tutkimuksessa työntekijän pärjäämistaitoja ja sosiaalisia taitoja arvioidaan subjektiivisten kyselyvastausten perusteella. Tulevaisuuden työelämässä tarvittaviin taitoihin saattaa voimakkaasti vaikuttaa teknisen kehityksen lisäksi myös muut yhteiskunnalliset kehitysajurit. Sosiaalisten taitojen ja pärjäämistaitojen merkityksen kasvu on kuitenkin jo pidempiaikainen kehityskulku eikä vain arvailua tulevaisuudesta, mikä tuo pohjaa tutkimuksen tulosten hyödyntämiselle. Tämän tutkimuksen perusteella valtion organisaatioiden kannattaa kiinnittää huomioita erityisesti asiantuntijoiden ja toimihenkilöiden valmiuksiin kohdata tulevaisuuden työelämän vaatimukset. Kun työuria pyritään pidentämään, on tärkeää myös huolehtia, että pitkään samassa organisaatiossa pysyvien työntekijöiden taidot pääsevät kehittymään ja ikääntyneiden työntekijöiden vahvuudet, kuten tässä tutkimuksessa esiin nousseet vahvat pärjäämistaidot, osataan hyödyntää. Työelämä tulee joka tapauksessa muuttumaan voimakkaasti, ja vahva osaaminen antaa mahdollisuudet pärjätä työn murroksessa. Tämä luo selkeät kannustimet tulevaisuuden työelämässä tarvittavien taitojen kehittämiselle niin yksilöille kuin myös organisaatioille ja koko yhteiskunnalle.

This thesis examines how representatives of service providers for news automation perceive a) journalists and news organisations and b) the service providers’ relationship to these. By introducing new technology (natural language generation, i.e. the transformation of data into everyday language) that influences both the production and business models of news media, news automation represents a type of media innovation. The service providers represent actors peripheral to journalism. The theoretical framework takes hybrid media logics as its starting point, meaning that the power dynamics of news production are thought to be influenced by the field-specific logics of the actors involved. The hybridity metaphor is deepened by using a typology for journalistic strangers that takes into account the different roles peripheral actors adopt in relation to journalists and news organisations. Journalism is understood throughout as a professional ideology encountered by service providers who work with news organisations. Semi-structured interviews were conducted with representatives from companies that create natural language generation software used to produce journalistic text based on data. Participants were asked about their experiences working with news media and the interviews (N=6) were analysed phenomenologically. The findings form three distinct but interrelated dimensions of how the service providers perceive news media and journalism: an area that sorely needs innovators (potential) but lacks resources in terms of knowledge, money and will to innovate (obstacles), but one that they can ultimately learn from and collaborate with (solutions). Their own relationship to journalism and news media is not fixed to one single role. Instead, they alternate between challenging news media (explicit interloping) and inhabiting a supportive role (implicit interloping). This thesis serves as an exploration into how service providers for news automation affect the power dynamics of news production. It does so by unveiling how journalists and news organisations are perceived, and by adding further understanding to previous research on actors peripheral to journalism. In order to further untangle how service providers for news automation shift the balance of power shaping news production, future research should attempt to unify the way traditional news media actors and service providers perceive each other and their collaborations.

Helsingissä kävelykadut olivat kiivaan keskustelun kohteena, kun muualla Euroopassa ja Pohjoismaissa niitä oli jo rakennettu vauhdilla. Ensimmäisen varsinaisen kävelykadun rakentaminen kesti yli 15 vuotta ensimmäisten suunnitelmien tekemisestä ja Iso Roobertinkatu avautui kävelijöille syksyllä 1985. Aleksanterinkadusta ei tullut ikinä kävelykatua, vaikka kadulla toteutettiinkin kävelykatukokeilu 12.6.1970–8.1.1971. Kadun jalkakäytävät kuitenkin levennettiin ja liikennettä rajoitettiin vuosina 1982–1986. Pro gradun -työn aiheena on näistä kahdesta Helsinkiin suunnitellusta kävelykadusta, Aleksanterinkadusta ja Iso Roobertinkadusta, käyty kunnallispoliittinen keskustelu vuosina 1967–1984. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisiin perusteisiin valtuutetut, yhdistysten ja yritysten edustajat vetosivat puolustaessaan ja vastustaessaan kaupungin kävelykatusuunnitelmia sekä millaisiin ilmiöihin nämä perusteet liittyvät. Pääasialliset lähteet työssä ovat kaupunginvaltuutettujen, yhdistysten ja yritysten edustajien kannanotot Helsingin kaupunginarkistossa sijaitsevissa kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjoissa ja sanomalehdissä kuten Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa, Uudessa Suomessa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Kansan Uutisissa. Kävelykatujen rakentamista Helsinkiin kannattivat erityisesti SDP ja SKDL sekä yhdistyksistä Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö ry ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Aleksanterinkadun ja Iso Roobertinkadun muuttamista kävelykaduiksi vastustivat suurin osa kokoomuksen ja perustuslaillisten valtuutetuista, Aleksanterinkatu ry, kauppakamari, Stockmannin tavaratalo ja eräät autoyhdistykset. Lähes kaikista valtuustoryhmistä löytyi kuitenkin myös kävelykatujen kannattajia. Kävelykatuja vastustettiin erityisesti sillä perusteella, että ne tuhoavat keskustan kaupankäynnin, kun autoilla ei pääse asioimaan kaupoissa. Vastustajat olivat huolissaan myös kaupan laadun kärsimisestä ja keskustan slummiutumisesta kävelykatujen myötä. Kävelykatujen kannattajat sen sijaan uskoivat katujen tuovan etuja kaupoille, eikä päinvastoin. He vetosivat kansainväliseen esimerkkiin, sillä monet Euroopan kävelykatujen kauppiaat olivat tyytyväisiä katuihin. Lisäksi kävelykatukeskustelussa käytiin vilkas mielipiteenvaihto auton ja ihmisen suhteesta kaupungissa. Vastustajat kannattivat ajatusta vapaasta autoilusta, kun taas kannattajien mielestä autolla oli jalankulkijaan nähden liikaa valtaa ja tilaa kaupungissa. Autot uhkasivat myös jalankulkijan turvallisuutta. Kävelykadut nähtiin niiden puolustajien parissa sopivana liikenteen rajoittamisen keinona Helsingin keskustassa. Myös kävelykatujen vastustajat perustelivat vastustustaan liikennepoliittisilla syillä kuten, että kävelykatuja ei ollut nivottu liikenteen yleissuunnitelmiin ja siksi ne tulisivat aiheuttamaan ympäröivien katujen ruuhkautumista. Vastustuksen perusteena käytettiin myös parkkipaikkojen puutetta. Kävelykatujen puolustajat näkivät kävelykadut myös yleisen edistyksen ja moderniuden merkkinä. Helsinkiä pidettiin takapajulana kävelykatujen hitaan suunnittelun vuoksi. Lisäksi puolustajat vetosivat kunnalliseen demokratiaan. Kävelykadut tuli toteuttaa, koska valtuustossa oli hyväksytty niitä koskevia suunnitelmia ja, koska kansan enemmistö oli joissakin mielipidetiedusteluissa niiden kannalla.

Paperittomien henkilöiden oikeus terveyspalveluihin on herättänyt laajaa keskustelua Suomessa viime vuosina. Huolena ovat terveysongelmat ja se, kuinka terveyspalvelut tulisi rajata luvattomasti maassa oleskeleville. Väestöryhmän terveyspalveluiden puutteisiin on vastattu perustamalla vuonna 2011 vapaaehtoisvoimin ylläpidetty maanalainen klinikka, joka tarjoaa maksutonta terveydenhoitoa paperittomille ja muille Suomen julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle jääville ryhmille. Tutkimuksen tavoitteena on käsitteellistää piilotetun klinikan arkea ja sen vapaaehtoisuuteen perustuvaa asiantuntijatyötä, joka todentuu työntekijöiden välisissä tilanteissa ja potilaiden kohtaamisissa. Tarkastelussa painotetaan työntekijän näkökulmaa: millaisia kohtaamistilanteita arkityöhön liittyy ja miten näitä tilanteita tulkitaan? Tutkimuksen teoreettisena ja metodologisena viitekehyksenä sovelletaan Erving Goffmanin (1974) kehysanalyyttistä lähestymistapaa, jonka avulla tarkastellaan klinikan toimintaa ja työntekijöiden kohtaamisista tulkittuja merkitysrakenteita. Ensisijaisena aineistona hyödynnetään havainnointi- ja haastatteluaineistoa, joka on kerätty Helsingin alueella sijaitsevalta paperittomien klinikalta. Tukevana aineistona hyödynnetään klinikan tapahtumaraportointia tutkimuskontekstin suppean ajantasaisen tutkimuksen vuoksi. Kehysanalyysin avulla analysoidaan niitä keinoja ja käytäntöjä, joita hoitohenkilökunta käyttää eri tilanteissa. Tutkimus osoittaa klinikkatyöhön liittyvien toimintojen sijoittuvan neljään toimintakokonaisuuteen tai kehykseen: käytännölliseen, henkilökohtaiseen, professionaaliseen ja arkihallinnan kehykseen. Jokainen kehys välittää oman merkitysrakenteensa ja selittää ne velvollisuudet ja oikeudet, joita vuorovaikutustilanteessa läsnä olevat arvioivat itsellään ja muilla olevan. Käytännöllisessä kehyksessä työ määrittyy ihmisten, ympäristön ja ajan päivittäisenä organisointina. Henkilökohtaisessa kehyksessä työntekijä asettuu tuntevaksi ja kokevaksi subjektiksi, joka seuraa haavoittuvassa asemassa olevien kärsimystä. Professionaalisessa kehyksessä työn keskiössä on ruumiillisten tapahtumien arviointi ja hoito lääketieteellisen tiedon, käsitteistön ja instrumenttien avulla. Arkihallinnan kehyksessä työ määrittyy järjestyksen ylläpitämisenä ja kaaoksen välttämisenä. Työ klinikalla on ensisijaisesti lääketieteellistä työtä, mutta sen rinnalla toimii muita kehyksiä, joissa toiminta näyttäytyy lääketieteellisestä perspektiivistä poikkeavalla tavalla kullekin kehykselle ominaisten piirteiden mukaisesti. Tutkimus mahdollistaa päättäjien ja muiden tahojen perehtymisen paperittomien klinikan arkielämään, joka on suljetun luonteensa vuoksi osittain arkiymmärryksen ulkopuolella. Paperittomien terveyspalveluita tuottavat työyhteisöt voivat hyödyntää tutkimusta oman työnsä arvioinnissa. Sen tuloksia voidaan soveltaa esimerkiksi hoitotyön -ja vapaaehtoistyön täydennys -ja peruskoulutuksissa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan avioliittolain muutosta puolustavaa argumentaatiota Suomessa vuonna 2014. Työssä analysoidaan avioliittolain muutokselle annettuja perusteita sekä selvitetään, millaisiin avioliitto-, perhe- ja yhdenvertaisuuskäsityksiin avioliittolain muutosta puolustava argumentaatio kiinnittyy. Lisäksi tutkimus vastaa kysymykseen, miten argumentaatio avioliittolain muutoksen puolesta haastaa ja vakiinnuttaa heteroseksuaalisen ydinperheen asemaa Suomen lainsäädännössä. Tutkimusta taustoittaa kriittisen perhetutkimuksen näkemykset yksilöllistymiskehityksen myötä moninaistuvista perheen käsitteistä ja käytännöistä, toisaalta perhemyönteistä politiikkaa kuvaavan familismin vakaasta asemasta 2000-luvun alun Suomessa. Tutkimusasetelmaa syventää myös katsaus kansainväliseen lainsäädäntökehitykseen, jonka keskiössä ovat syrjinnän vastaisten sopimusten yleistyminen sekä tavoite ihmisten tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistämisestä lainsäädännön keinoin. Moninaistuvista perhekäsityksistä ja syrjinnän vastaisesta lainsäädännöstä huolimatta kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön tulkinnoista on luettavissa painoarvo, joka annetaan kahden eri sukupuolta olevan vanhemman sekä heidän biologisten lastensa muodostamalle avioliittoperheelle. Tästä ydinperheontologisesta näkökulmasta eduskunnan marraskuussa 2014 tekemä päätös avata avioliittolainsäädäntö perheen ulkopuolisen adoption mahdollistavine liitelakeineen myös samaa sukupuolta oleville pareille sekä argumentaatio avioliittolain muutoksen puolesta muodostuvat kiinnostavaksi tutkimuskohteeksi. Ajankohtaisen lisän tuo avioliittolain muutosta käsittelevän lainsäädäntöprosessin perustuminen kansalaisaloitteeseen kansanedustajan tai oikeusministeriön valmisteleman lainsäädäntöaloitteen sijaan. Tutkimuksen aineistona on kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliitolain puolesta sekä 125 puheenvuoroa, jotka eduskunnan kahdessa täysistunnossa esitettiin avioliittolain muutoksen puolesta vuonna 2014. Aineisto on analysoitu Chaïm Perelmanin retorisen argumentaatioteorian tarjoaman käsitteistön avulla. Analyysin tavoitteena oli lukea esiin avioliittolain muutosta puolustava argumentaatiostrategia, joka rakentuu yleisökonstruktioiden, puhujan ja yleisön välisten yhteisymmärryksen alueiden sekä käytettyjen argumentaatiotekniikoiden kokonaisuudesta. Analyysimenetelmä mahdollisti huomion kiinnittämisen argumentaation vakuuttavuuteen sekä argumentaation rakentumisen logiikkaan osana vallitsevaa yhteiskunnallista ja kulttuurista kontekstia. Avioliittolain muutosta puolustavassa argumentaatiossa havainnollistuu syrjinnänvastaisen lainsäädännön sekä avioliittoperheen lainsäädännöllisen suojan monitulkinnalliset rajat ja risteymät. Tutkimus osoittaa, että argumentaatio avioliittolain muutoksen puolesta rakennetaan uskottavaksi viittaamalla perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteeseen, yhdenvertaisen kohtelun ihanteeseen sekä tasa-arvoon yleisenä ja tavoiteltavana arvona Suomessa. Merkittävä argumentaatiotekniikka on myös julkisen lainsäädännön erottaminen yksityisistä uskonnollisista arvoista. Yksityis- ja perhe-elämän ulkopuolelleen rajaava syrjinnän vastainen lainsäädäntö ei kuitenkaan riitä perustelemaan avioliittolain muutosta, joka kyseenalaistaa erityisesti avioliittoperheen vanhemmuuteen sisältyvän sukupuoliolettaman. Tutkimuksen mukaan avioliittolain muutoksen hyväksyntää vahvistetaankin ennen kaikkea rinnastamalla samaa sukupuolta olevien avioliittoperhe heteroseksuaaliseen avioliittoperheeseen. Samalla vanhemmuus pyritään erottamaan kahden eri sukupuolta olevan vanhemman välttämättömyydestä määrittelemällä hyvä vanhemmuus rakkauden, välittämisen ja sitoutumisen kautta. Vaikka ydinperheontologian heteronormatiivisuus kyseenalaistuu keskustelussa samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeudesta, vahvistaa eduskunnassa vuonna 2014 käytetty argumentaatiostrategia ajatusta ydinperheen välttämättömyyden yhteiskunnan perusyksikkönä ja tavoiteltavana perhemallina. Keskustelu avioliittolain muutoksesta häivyttää näkyvistä sateenkaariperheiden moninaisuuden lisäksi myös heteroseksuaalisten ihmisten erilaisia perhesuhteita yksinhuoltajaperheistä lapsettomiin perheisiin. Tutkimuksessa ei oteta kantaa siihen, onko häivyttäminen tarkoituksenmukaista vai tahatonta. Sen sijaan tutkimus osoittaa logiikan, joka sisältyy valittuun argumentaatiostrategiaan. Perheiden moninaisuuden piilottaminen näyttäytyy välttämättömänä keinona edistää homoseksuaalisten ihmisten yhdenvertaisia oikeuksia tilanteessa, jossa vastustus liittyy ennen kaikkea heteroseksuaalisen avioliittoperheen kyseenalaistuvaan asemaan. Argumentaatiostrategian logiikan purkaminen auttaa myös ymmärtämään, miksi avioliitoinstituutioon kriittisemmin suhtautuvat puheenvuorot jäävät eduskuntakeskustelun ulkopuolelle. Avioliittolain muutosta puolustava argumentaatiostrategia kiinnittyy vahvasti yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon ihanteisiin, mitä heijastaa myös keskustelua läpileikkaava termi tasa-arvoinen avioliitto. Yhdenvertaisuuden ymmärrystä leimaa yksilöiden yhdenvertaisuuden ohella vaatimus parien ja perheiden yhdenvertaisuudesta. Perheen määrittyminen kahden vanhemman perheeksi saattaa kuitenkin kaventaa erilaisten perheiden yhdenvertaisuudesta käytyä keskustelua, jolloin tärkeää olisi suunnata huomio myös perheiden arkisiin valintoihin vaikuttavan lainsäädännön normatiivisuuden kyseenalaistamiseen ja purkamiseen sekä perhesuhteiden luovaan itsemäärittelyyn lainsäädännön marginaalissa.

Carl Schmittin kuuluisan määritelmän mukaan politiikka on ystävien ja vihollisten välistä erottelua. Modernina aikana valinta siitä, ketkä kuuluvat ystäviin ja ketkä vihollisiin, on kuulunut valtiolle. Liberalismin myötä valtio on kuitenkin ollut yhä haluttomampi tekemään erottelua ystäviin ja vihollisiin. Poliittista ja sen mahdollisuutta on haluttu peitellä, ja ideologioiden ja politiikan sijaan jalustalle on nostettu talous, yksilönvapaudet ja etiikka. Liberaali valtio pyrkii pakenemaan politiikalta ja poliittisten valintojen tekemiseltä harjoittamiensa neutralisaatioiden ja depolitisaatioiden avulla. Poliittiselta ei kuitenkaan Schmittin mukaan voi paeta. Tässä tutkielmassa selvitetään Suomen viholliskuviin nivoutuvaa oikeuskäytäntöä 1930-luvulta nykypäivään Schmittin viholliskäsityksen ja liberalismin kritiikin valossa. Työn aineistona on viisi poliittisia rikoksia (ks. esim. Björne 1977) koskevaa korkeimman oikeuden ennakkoratkaisua, joiden pitkän aikaperspektiivin kautta tutkitaan vihollisuudessa ja enakkoratkaisujen poliittisen esittämisessä näkyviä muutoksia. Erityisenä mielenkiintona tutkielmassa on liberalismista kumpuavien perus- ja ihmisoikeuksien sekä yksilöllistymisen vahvistumisen merkitys ja vaikutus vihollisuutta koskevaan oikeuskäytäntöön. Tutkielmassa perehdytään myös schmittiläisten valtiomuotojen yhteyksiin kulloiseenkin lainkäyttöön ja erityisesti poliittisuuden esittämisen avoimuuteen taikka peittämiseen. Aineisto voidaan jakaa kolmeen vihollisuuden kategoriaan. Kaksi vihollisuuden pääkategoriaa, vallankumouksellisuus ja vakoilu vieraan vallan hyväksi, ovat tyypillisiä vihollisen kategorioita itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosikymmeninä ja maailmansotien jälkeen. Kolmas kategoria, terrorismi, perustuu moderneihin uhkakuviin. Poliittisuuden esittäminen aineistossa on yhteydessä ajan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Etenkin ensimmäisissä tapauksissa ennakkoratkaisun tapauskuvauksessa on havaittavissa yhteys kulloiseenkin hallituspohjaan. Kun poliittisuuden esittäminen on erittäin avointa aineiston ensimmäisessä, vuodelta 1931 olevassa porvarihallituksen aikaisessa valtiopetosta koskeneessa ennakkoratkaisussa, on tapauskuvaus vuoden 1934 liberaalin hallituksen aikaan selvästi neutraalimpi; vierasta valtaa, jonka hyväksi vakoilu oli tapahtunut, ei paljasteta, ja politiikan sijasta korostetaan taloutta. Vuoden 1942 tapauksen julkistamisen aikaan Suomi oli avoimessa sodassa Neuvostoliiton kanssa ja poliittisuus onkin jälleen avoimempaa. Sodan jälkeistä aikaa leimasi kuitenkin suomettuminen, jota voidaan pitää liberalistisen valtion taktiikkana siinä missä neutralisaatioita ja depolitisaatioitakin. Vuoden 1984 maanpetosta koskeneessa tapauksessa esillä ovat liberalismin erinäiset taktiikat aina perusoikeuksisti yksilöllistymisen teemaan. Perusoikeuksien nousu on erityisesti esillä vuoden 2010 tapauksessa, jossa taustalla oleva terrorismi pyritään poliittisena käsitteenä peittämään sananvapauden ja kunniansuojan välisen perusoikeuspunninnan alle. Yleisenä kehityskulkuna analyysin perusteella liberalismin depolitisaatioiden ja neutralisaatioiden voikin sanoa juurtuneen suomalaiseen yhteiskuntaan. Oikeuskäytännössä tämä on tarkoittanut ystävän ja vihollisen välisen erottelun kääntymistä päälaelleen; kaikille jakamattomasti ja luovuttamattomasti kuuluvan perus- ja ihmisoikeussuojan myötä valtio tarjoaa suojaa myös potentiaalisilla vihollisille, ja vihollinen ei välttämättä enää ole kansakunnan perinteinen uhkakuva, vaan se voi tulla yhtä hyvin valtion sisältä.

Avo- ja avioliittojen asema on noudattanut Suomessa pitkälti toisen väestöllisen transition teorian esittämää kehitystä: yhä harvempi pari avioituu samalla, kun avoliitossa eläminen yleistyy. Kuitenkin Suomessa leskeneläkeoikeus jarruttaa avioliittojen harvinaistumista. Yhä useampi pari, jolla ei ole yhteisiä lapsia, avioituu naisen ollessa lähellä 50 vuoden ikää johtuen leskeneläkeoikeudelle määritellystä ikärajasta. Leskeneläkkeen suuruus on riippuvainen omasta ja puolison eläkekertymästä, minkä vuoksi onkin mahdollista, että keski-iässä avioituvat huomioivat sekä oman että puolisonsa ansiotulotason avioitumispäätöstä tehdessään. Aiempi tutkimus on yhdistänyt korkeammat tulot ja paremman sosioekonomisen aseman sekä avioitumiseen että avioliitossa elämiseen. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko ansiotulotasolla merkitystä avioliiton solmimiselle, kun naisella olisi avioituessaan mahdollisuus leskeneläkeoikeuteen: minkälaisia yhteyksiä havaitaan, kun verrataan avoliitosta avioitumista alle ja yli 50-vuotiaiden naisten liitoissa puolisoiden ansiotulotasojen mukaan ja muita sosioekonomisia tekijöitä vakioiden. Tutkimus toteutetaan seurantatutkimuksena, jossa varsinaiseen analyysiin käytetään Coxin suhteellisten vaarojen mallia. Tutkimuksessa hyödynnetään Tilastokeskuksen kokoamaa rekisteripohjaista kokonaisaineistoa. Otokseen on otettu ne vuosina 2000–2018 Suomen väestöön kuuluneet, eri sukupuolta olevat avoparit, joilla ei ole yhteisiä lapsia ja joissa nainen on 45–54-vuotias. Vertailua varten otos on jaettu alle ja yli 50-vuotiaiden naisten liittojen mukaisiin osaotoksiin. Alle ja yli 50-vuotiaiden naisten liitoissa avioituminen on yleisempää, kun parilla on korkeampi ansiotulotaso. Yhteys on samankaltainen sekä alle että yli 50-vuotiailla naisilla. Kuitenkin, jos nainen ansaitsee miestä enemmän, yli 50-vuotiaiden naisten liitoissa huomataan avioitumisen olevan pienituloista paria vähäisempää, kun koulutus ja työmarkkinatilanne on otettu huomioon. Alle 50-vuotiaiden naisten liitoissa ansiotulotason nouseva yhteys säilyy kuitenkin lähes muuttumattomana sosioekonomisia tekijöitä huomioitaessa. Keski-ikäisten naisten avoliitoissa avioituminen ei eroa suuresti, kun tarkastellaan ansiotulotason yhteyttä avioitumiseen ennen ja jälkeen 50 vuoden iän. Kuitenkin on viitteitä siitä, että miestä enemmän ansaitsevat keski- tai hyvätuloiset naiset, saattavat avioitua harvemmin 50 vuotta täytettyään, kun on huomioitu muut sosioekonomiset tekijät. Sosioekonomisista tekijöistä koulutuksella ja työmarkkinatilanteella saattaa tällöin olla vaikutuksensa ansiotulojen ja avioitumisen yhteyteen. Tutkimuksessa havaittiin, että ansiotulotason mukainen avioituvuus keski-ikäisillä naisilla noudattaa aiemmin tehtyjä havaintoja tulojen ja avioliiton solmimisen yhteydestä. Onkin mahdollista, että leskeneläkeoikeuden kannustaman avioitumisen taustalla on muuhun kuin avoparin ansiotulotasoon liittyviä tekijöitä, jotka kuitenkin vaatisivat lisätutkimusta.

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Valtiotieteellinen tiedekunta/sosiaalitieteet Laitos – Institution – Department Sosiaalityö Tekijä – Författare – Author Aija Kankare Työn nimi – Arbetets titel – Title Avunsaannin kokemuksia lastensuojelun avohuollossa Oppiaine – Läroämne – Subject Sosiaalityö Työn laji – Arbetets art – Level Maisterintutkielma Aika – Datum – Month and year Kesäkuu 2021 Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages 71 + liitteet Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkimus käsittelee lastensuojelun avohuollon asiakkaina olevien nuorten sekä heidän vanhempiensa kokemuksia lastensuojelusta. Aineisto on kerätty puolistukturoiduin teemahaastatteluin. Haastateltavina oli kaksi nuorta ja viisi vanhempaa. Heidät on rekrytoitu kahdesta lastensuojelun avohuollon yksiköstä pääkaupunkiseudulta. Tutkimuskysymyksenä oli selvittää, millaisia kokemuksia lastensuojelun avohuollosta asiakkailla on ja miten ne merkityksellistyvät. Teoreettisena viitekehyksenä oli kriittinen realismi ja sosiaalinen konstruktionismi. Kriittistä realismia hyödynnän käytäntötutkimuksen suuntauksen mukaisesti. Sosiaalisessa konstruktionismissa haastattelujen ymmärretään rakentuvan tilanteisesti, ajallisesti ja paikallisesti. Tämä kielellisvälitteisesti syntyvä tieto muodostuu yhteisesti haastattelijan ja haastateltavan merkityksenantoprosessissa. Haastattelut on analysoitu diskursiivisesti virittäytyen luokittelun avulla. Haastatteluaineistossa korostuivat asiakkaiden negatiiviset kokemukset vuorovaikutuksessa sosiaalityöntekijän kanssa. Jokaisella haastateltavalla oli myös hyviä kokemuksia lastensuojelun avohuollosta. Tulokset jaoteltiin kahteen pääluokkaan myönteisten ja kielteisten kokemusten mukaisesti. Positiiviset kokemukset kertoivat autetuksi tulemisesta. Tämä tuli esiin toimivana yhteistyönä, jolloin asiakkaan ja sosiaalityöntekijän suhteelle oli tyypillistä dialogisuus ja palvelunomaisuus. Autetuksi tulemisen kokemuksissa tunnustettiin viranomaisen valta-asema, mutta valtaa käytettiin asiakkaan hyväksi. Tämä ilmeni sosiaalityöntekijän tukena kasvatuksen haasteissa sekä nopeampana pääsynä muihin palveluihin. Autetuksi tulemisen kokemuksissa korostui myös se, että asiakas ja sosiaalityöntekijä jakoivat työskentelyssä yhteiset päämäärät. Negatiivisista kokemuksista muodostui avutta jäämisen pääluokka. Näissä kokemuksissa korostuivat sosiaalityöntekijöiden kiireisyys, vaihtuvuus ja vaikea tavoitettavuus. Asiakkaat suhtautuivat ymmärtäväisesti työntekijöiden kuormittuneisuuteen ja kiireeseen, mikä saattoi johtaa siihen, että heillä oli korkeampi kynnys ottaa työntekijään yhteyttä kriisitilanteissa. Asiakkaat tuottivat puhetta vuorovaikutusongelmista suhteessa sosiaalityöntekijään. Aineistosta nousi esiin kokemuksia, jossa sosiaalityöntekijä oli liittoutunut asiakkaan sijasta edustamansa instituution kanssa ja käytti viranomaisvaltaansa väärin. Haastatteluissa rakentui tarinoita, jotka kuvasivat liiallista byrokratiaa ja vastaanottokeskeisyyttä. Asiakkaille saattoi jäädä moniammatillisista kokouksista tulkinta siitä, ettei heidän läsnäolollaan ollut tilanteessa mitään merkitystä. Osallisuus ei tällaisessa työskentelyssä toteutunut. Merkittävä havainto oli se, etteivät sosiaalityöntekijät kyenneet pääsemään käsiksi asiakkaan elämismaailmaan. Tämä tulisi huomioida sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa, ja tarkastella taidelähtöisten menetelmien mahdollisuuksia opetuksessa. Myös yksinäisyys oli keskeinen aineistossa esiin tullut teema, johon sosiaalityöntekijät eivät asiakkaiden kokemuksen mukaan kyenneet samaistumaan. Asiakkaan ja sosiaalityöntekijän välinen vallan epäsymmetria koettiin ongelmalliseksi. Moni avutta jäämisen kokemus selittyy sosiaalityötä vaivaavalla resurssipulalla. Keskeisimmiksi parannusehdotuksiksi nousi resurssien lisääminen, kokemusasiantuntijoiden laajempi hyödyntäminen, lastensuojeluasiakkaiden vertaistukiryhmät sekä jalkautuva sosiaalityö. Lastensuojelun asiakkaille tulisi tarjota nykyistä enemmän mahdollisuuksia keskinäiseen, vapaaseen vuorovaikutukseen. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Lastensuojelun avohuolto, asiakaskokemukset, sosiaalinen konstruktionismi, kriittinen realismi

Ammattiyhdistyksen toimikenttä on muuttunut radikaalisti globalisaation myötä. Jotta ay-liike voisi ajaa jäsentensä etuja kotimaassa, on sen otettava kantaa myös kansainvälisiin kysymyksiin, kuten ilmastonmuutokseen. Ilmastonmuutos on yksi niistä merkittävistä globaaleista muutoksista, joihin ay-liikkeen tulisi reagoida, sillä se muuttaa merkittävällä tavalla työelämän painopisteitä sekä rakennetta. Tutkielmassa selvitetään suomalaisten ammattiliittojen keskusjärjestöjen SAK:n, Akavan sekä STTK:n käsityksiä eettis-polittisista ulottuvuuksista ilmastoneuvotteluissa. Eettis-poliittinen ulottuvuus on Veronique Pin-Fatin termi, jonka avulla tutkimuksessa voidaan tarkastella sitä tilaa ja lokusta, jossa ay-liike esittää omien eettis-poliittiset valintojensa tapahtuvan. Lisäksi tutkielmassa huomio kiinnittyy ay-liikkeen muuttuneeseen toimintakenttään, sekä työn ja ilmaston kompleksiseen suhteeseen. Tutkimuksessa avataan myös ay-liikkeen toimintarakennetta sekä sen ajamia agendoja ilmastoneuvotteluissa. Tutkimuskysymykseen etsitään vastauksia kommunitaristista ja kosmopolitanistista teoriaa vasten. Tulosten tulkitsemista ohjaa konstruktivistinen teoria. Tutkielman aineisto sisältää keskusjärjestöjen internetistä löytyviä julkaisuja vuosilta 2009–2015, jotka koskevat ilmastoneuvotteluita. Aineisto koostuu järjestöjen tiedotteista, blogeista ja raporteista ilmastokokouksista. Analyysi tapahtuu laadullisin menetelmin hyödyntäen teoriaohjautuvaa sisällönanalyysiä. Aineiston pohjalta havaitaan, että keskusjärjestöjen eettis-poliittisia ulottuvuuksia on useita, eikä niitä voida redusoida joko kommunitaristisiksi tai kosmopolitanistisiksi. Pikemminkin kyse on päällekkäisistä kentistä ja ulottuvuuksista, jotka eivät sulje toisiaan pois. Havaittavissa on kuitenkin kuusi selvää erillistä ulottuvuutta. Suomea ja suomalaisuutta pidetään tärkeinä eettis-poliitisina ulottuvuuksina. Myös palkansaajien rooli nivoutuu vahvasti suomalaisuuteen. Ay-liike nähdään yhtenäisenä osana suomalaista yhteiskuntaa, jonka edut ovat yhteisiä. Ay-liikkeen voimakasta kansallista näkökulmaa ja lukkiutumista metodologiseen nationalismiin, voidaan selittää ilmastonneuvotteluiden valtiokeskeisellä luonteella. Kansallisen Suomen rinnalla tärkeän eettis-poliittisen yhteisön tarjoaa ay-liike niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Aineistossa havaitaan myös vahvoja kosmopolitanistisia käsityksiä, jotka näkyvät muun muassa käsityksessä universaalista ihmisyydestä sekä halukkuudessa saada pitkälle ulottuvaa kansainvälistä sääntelyä. Merkittävää huomio aineistossa myös on, että eettis-poliittista vastuunkantajaa ei määritelty ollenkaan. Havaintojen pohjalta esitetään että, vastaamalla yhä enemmän globaaleihin kysymyksiin, ay-liike voisi palauttaa osan menetettyä relevanssiaan ja keksiä itsensä uudelleen. Moni on myös esittänyt, että ay-liike ajaa itseään entistä ahtaampaan nurkkaan, mikäli se ei vaihda toimintamalliansa reaktiivisesta proaktiiviseksi. Huolimatta aineiston niukkuudesta sekä teoreettisiin valintojen osittaisesta yksioikoisuudesta, tutkimuskysymyksiin onnistutaan vastaamaan halutulla tavalla, sekä pystytään tuomaan esiin suomalaisen ay-liikkeen moninaisia eettis-poliittisia ulottuvuuksia.