Browsing by Subject "eduskunta"

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee eduskunnan Nato-keskustelun argumentaatiota strategisen kulttuurin näkökulmasta vaalikaudella 2011–2014. Tutkimuksessa on tärkeässä roolissa strategisen kulttuurin käsite, joka toimii myös tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä. Tässä tutkimuksessa omaksutaan strategisen kulttuurin määritelmä, jonka mukaan sillä viitataan kansakunnan tai valtion tunnusomaisiin ja pitkäikäisiin uskomuksiin, arvoihin ja tapoihin, jotka koskevat voimankäytön uhkaa ja voimankäyttöä ja joiden juuret ovat sellaisissa perustavaa laatua olevissa vaikutteissa kuten geopoliittisessa asemassa, historiassa ja poliittisessa kulttuurissa. Tutkimuksessa hyödynnetään strategisen kulttuurin tutkimuksen neljännen sukupolven tutkijoiden näkemyksiä, joiden mukaan erilaiset alakulttuurit kilpailevat keskenään vaikutusvallasta. Esimerkiksi Alan Bloomfield (2012) on käsitellyt sitä, miten valtion ulkoisen ympäristön muuttuessa aiemmin alisteisessa asemassa ollut alakulttuuri voi nousta näkyvään asemaan. Tämän tutkimuksen tapauksessa tuo ulkoisen ympäristön muutos tarkoittaa Ukrainan kriisiä, jonka myötä Venäjä miehitti Krimin ja liitti sen itseensä länsimaiden laittomaksi tuomitsemassa kansanäänestyksessä. Ukrainan kriisin myötä turvallisuuspoliittinen tilanne on kiristynyt varsinkin Itämerellä. Kriisin myötä keskustelu Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisuista on kiihtynyt, ja tähän on liittynyt myös keskustelu Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Työn ensimmäinen tutkimuskysymys on se, millaista argumentaatiota Natosta on käyty eduskunnassa vaalikaudella 2011–2014. Toinen tutkimuskysymys kuuluu, onko argumentaatiossa havaittavissa muutosta Ukrainan kriisin eli oletetun ulkoisen shokin aikaisessa tilanteessa. Tutkimuksen mielenkiinto kohdistuu strategisen kulttuurin näkökulmasta siihen, onko Nato-jäsenyyttä kannattava alakulttuuri noussut näkyvämpään asemaan eduskunnan Nato-keskustelussa Ukrainan kriisin aikana. Nato-jäsenyyden kannattajista käytän nimitystä liittoutujat ja Nato-jäsenyyden vastustajista liittoutumattomat. Tällaisia termejä on käyttänyt Veikko Heinonen (2011) tutkiessaan Suomen turvallisuuspoliittista diskurssia. Erilaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset traditiot voidaan liittää keskusteluun Nato-jäsenyydestä. Suomen ulkopolitiikan pitkän linjan traditiot ovat länsisuhteita ja menestymistä korostava liberalismi sekä maantieteellisten tosiasioiden hyväksymistä ja suhteita Venäjään korostava pienvaltiorealismi. Vaikka kumpaakaan traditiota ei suoraan voida liittää liittoutujien tai liittoutumattomien alakulttuuriin, niin ne toimivat pohjana analyysille ja heijastavat osaltaan Suomen strategista kulttuuria. Tutkimusaineistona on kymmenen eduskunnan täysistuntokeskustelujen pöytäkirjaa, joissa Nato-keskustelulla on merkittävä rooli. Tarkastelussa ovat liittoutujien ja liittoutumattomien argumentit Natoon liittyen. Työssä hyödynnetään Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa, jossa tärkeässä roolissa ovat puhuja ja hänen yleisönsä sekä niin sanotut julkilausumattomat lähtökohdat eli esisopimukset joiden voidaan katsoa heijastelevan strategista kulttuuria. Tässä tutkimuksessa yleisönä ovat ennen kaikkea Suomen kansalaiset mutta jossain määrin myös Venäjän valtio ja länsimainen yhteisö. Aineiston perusteella yleinen esisopimus, joka yhdistää sekä liittoutujia että liittoutumattomia on se, että maanpuolustushenkisyys on tärkeässä roolissa. Suomen kuuluminen Pohjoismaiden arvoyhteisöön hyväksytään myös yleisesti. Suomen asema demokraattisena länsimaana on myöskin tärkeä arvoja koskeva esisopimus, joskin länsimaisuutta korostavat voimakkaammin liittoutujat. Liittoutujien ja liittoutumattomien tiet eroavat Nato-jäsenyydestä puhuttaessa. Liittoutujien mielestä Suomen pitäisi liittyä Natoon, jotta Suomesta tulisi täysivaltaisesti länsimaisen yhteisön jäsen. Liittoutumattomat taas vetoavat hyväksi havaitsemaansa Paasikiven-Kekkosen linjaan, jossa Suomi toimii sillanrakentajana idän ja lännen välissä ja pysyttelee erossa suurvaltakonflikteista. Perelmanin teoriaan kuuluvat erilaiset sidosmuotoiset ja erottelumuotoiset argumentaatiotekniikat. Sidosmuotoisia argumentaatiotekniikoita ovat kvasiloogiset argumentit, todellisuuden rakenteeseen perustuvat argumentit sekä todellisuuden rakennetta muokkaava argumentit. Kaikkia sidosmuotoisia argumentteja käytetään Nato-keskustelussa runsaasti, mutta erottelumuotoisten argumenttien käyttö on vähäistä. Varsinkin liittoutujat käyttävät Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa kvasiloogisia argumentteja, joissa verrataan Ukrainan kriisiä toiseen maailmansotaan ja pyritään näin perustelemaan Nato-jäsenyyden tarpeellisuus historiallisella vertauksella. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat käyttävät koko vaalikauden ajan todellisuuden rakenteeseen perustuvia argumentteja. Tyypillinen esimerkki todellisuuden rakennetta koskevasta argumentista on keino-päämärä -argumentti. Liittoutujien mukaan Nato-jäsenyys parantaisi Suomen turvallisuutta kun taas liittoutumattomien mielestä se huonontaisi sitä. Rinnastaminen on toinen todellisuuden rakenteeseen perustuva argumentoinnin muoto, ja siihen kuuluu auktoriteettiin vetoaminen. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat vetosivat usein presidentti Sauli Niinistön esimerkkiin argumenteissaan. Auktoriteettiin vetoaminen lisääntyi Ukrainan kriisin aikana. Todellisuuden rakennetta muokkaavien argumenttien kohdalla sekä liittoutujat että liittotumattomat hyödyntävät argumenteissaan runsaasti esimerkkejä ja havainnollistamista sekä analogioita ja metaforia. Kuvaileva ja värikäs kielenkäyttö on yleistä niin liittoutujien kuin liittoutumattomienkin keskuudessa Tutkimus paljastaa, että Nato-keskustelussa on kyllä tapahtunut hienoista muutosta Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa, mutta se liittyy ennen kaikkea konsensusajattelun lisääntymiseen. Konsensusajattelu on tyypillinen Suomen strategisen kulttuurin piirre. Lisäksi sekä liittoutujat että liittoutumattomat korostavat useissa kommenteissa sitä, että Venäjän uhka liittyy ennen kaikkea talouteen. Nato-keskustelun jakolinjat ovat paikoillaan, ja argumenteissa toistuvat samat asiat, joista esimerkiksi Tuomas Forsberg (2002) on kirjoittanut. Tutkimus osoittaakin, että Nato-myönteinen alakulttuuri ei ole saanut vahvempaan asemaa Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa. Tämä on merkki Suomen strategisen kulttuurin jatkuvuudesta.

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on kasvavissa määrin kiinnostuttu selittämään politiikan muutosta ideoilla. Empiirinen ideatutkimus on kuitenkin vielä kehityksen alla ja ideoiden tutkimiseen on kaivattu uusia tutkimusmenetelmiä. Tässä maisterintutkielmassa selvitetään, miten aihemallinnusta ja kehysanalyysia yhdistävä kehysmallinnus sopii ideoiden tunnistamiseen tekstiaineistosta. Empiirisenä esimerkkinä käytetään hyvinvoinnin ideaa ja tutkimusaineistona eduskunnan täysistuntokeskusteluista poimittua kansanedustajien hyvinvointipuhetta vuosilta 2015–2021. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten kansanedustajat kehystävät hyvinvointia täysistuntopuheissaan? 2) Miten hyvinvoinnin idea määrittyy kansanedustajien puheessa? 3) Miten kehysmallinnus soveltuu ideoiden tunnistamiseen tekstiaineistosta? Kehysmallinnuksella kansanedustajien puheesta tunnistetaan 12 hyvinvoinnin kehystä. Hyvinvoinnin idea määrittyy kansanedustajien puheissa sitä kautta, minkä ryhmien hyvinvoinnista ollaan kiinnostuneita, minkä asioiden katsotaan hyvinvointiin vaikuttavan, millaisiin instituutioihin ja niiden muutoksiin hyvinvointi yhdistetään sekä kenen tietoon ymmärrys hyvinvoinnista perustetaan. Kansanedustajien puheessa hyvinvointia käsitellään itsestään selvänä yhteiskuntapolitiikan päämääränä. Ideateoria ja kehysmallinnus ovat teoreettisesti ja tutkielman empiiristen tulosten perusteella yhteensopivia. Kehysmallinnuksen arvioidaan siten soveltuvan hyvin ideoiden tunnistamiseen tekstiaineistosta.

Päätös hakea Nato-jäsenyyttä on merkittävimpiä muutoksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, millaisena ulkopolitiikan muutoksena Suomen jäsenyys Pohjois-Atlantin sotilasliitto Natossa näyttäytyy kansanedustajien mielestä. Perehdyn jäsenyyttä kohtaan esitettyihin odotuksiin. Jäsenyyteen liittyvien odotusten tunnistaminen havainnollistaa osittain sitä, millaiset seikat määrittävät Nato-Suomen tulevaa profiilia liittokunnan jäsenenä. Aineistona ovat eduskunnan täysistunnon Nato-keskustelut sekä ulkoasiainvaliokunnan mietintö keväältä 2022. Tuolloin eduskunnassa käytiin keskustelua valtioneuvoston selontekojen pohjalta siitä, miten Suomen pitäisi reagoida muuttuneeseen turvallisuusympäristöön ja tulisiko Suomen liittyä Natoon. Tutkielman metodina on temaattinen analyysi, jonka avulla aineistosta muodostettiin erilaisia muutoksen ja jatkuvuuden teemoja. Lisäksi aineistosta eriteltiin muutoksen mahdollistaneita tekijöitä kuvaavia teemoja. Ulkopoliittisen muutoksen teoriat auttavat ensisijaisesti tutkimusaiheen ja -kysymyksen muodostamisessa sekä tarjoaa käyttökelpoisia käsitteitä analyysin tekoa varten. Tutkielma osoittaa, että Nato-jäsenyyden nähdään lisäävän Suomen turvallisuutta varsin käytännönläheisillä seurauksilla, mutta sen ei koeta vaikuttavan niinkään esimerkiksi Suomen arvoihin tai periaatteisiin ulkopolitiikassa. Jäsenyyden nähdään tuovan mukanaan sellaisia pragmaattisiksi koettuja seurauksia, kuten turvatakuut, paremman huoltovarmuuden ja vahvemman liittokunnan. Vastaavasti arvopohjaisen ulkopolitiikan, ydinaseriisunnan edistämisen ja Venäjä-suhteiden kansallisen priorisoinnin kaltaisten teemojen uskotaan pysyvän ennallaan myös sen jälkeen, kun Suomesta on tullut Naton jäsen. Politiikan muutoksen mahdollistaneisiin tekijöihin luetaan esimerkiksi vaihtoehtoisten riittävien puolustusjärjestelyjen puuttuminen ja Ruotsin Nato-päätös. Yhteenvedossa analyysin tuloksia sidotaan laajemmin ulkopolitiikan muutoksen teorioihin. Suomen Nato-jäsenyydessä on kyse osin inkrementaalisesti tapahtuneesta muutoksesta, jossa aiemmin tehdyt päätökset ovat edistäneet jäsenyyden hakemista. Esitän, että Nato-jäsenyys ei ole muuttanut niinkään Suomen tavoitteita tai kansainvälistä suuntautumista, vaan kyse on hienovaraisemmasta muutoksesta ulkopolitiikan keinoissa. Löytämäni jäsenyyden mahdollistaneet tekijät ovat lisäksi luonteeltaan samantyyppisiä kuin pitkällä aikavälillä politiikkaa vakauttaneet tekijät. Näin ollen yksi teoreettinen johtopäätös on, että samat tekijät, jotka pitkällä aikavälillä vakauttaisivat ulkopolitiikkaa, ovat tärkeitä ulkopoliittisen muutoksen mahdollistajia nykyisenkaltaisessa turvallisuusympäristössä. Nato-jäsenyys saattaa myös syklisesti luoda uuden tarpeen ulkopolitiikan muuttamiselle, jos Suomeen kohdistuu painetta joustaa pehmeämmistä periaatteistaan myöhemmin liittokunnan jäsenenä.

Tutkielmassa tarkastellaan asiantuntijuutta eduskunnan valiokuntien asiantuntijakonsultaatioiden valossa. Tutkin koronapandemian päätösaineistoon kuuluvien hallituksen esitysten valiokuntakäsittelyihin kutsuttuja asiantuntijoita aikavälillä 12.3.2020–31.12.2022. Käsitteellistin tutkittavaa ilmiötä luokittelemalla valiokuntien tekemiä asiantuntijakonsultaatioita (n= 3387) asiantuntijoiden edustaman organisaation perustella. Aineisto kerättiin eduskunnan avoimen verkkopalvelun kautta. Aikaisemman tutkimuksen perusteella voidaan olettaa, että koronakriisi sai aikaan tarpeen konsultoida ja hankkia uutta tietoa erilaisilta asiantuntijoilta, kuin normaaliaikana. Eduskunnan valiokunnilla on suuri painoarvo eduskunnan sisäisessä työskentelyssä, mm. siksi, että valiokunnan mietintö toimii eduskunnan täysistuntokäsittelyn pohjana. Tutkimuksen tarkoituksena olikin kartoittaa minkälaisen asiantuntemuksen valiokunnat ovat nähneet tarpeelliseksi koronaresponssin lainsäädännön laatimisessa. Asiantuntijuuden käytön jäsentämiseksi tarkastelen asiantuntijakonsultaatioita kolmesta näkökulmasta. Nämä ovat 1) tiedontuotannon regiimin ja 2) reaktiivisen substanssineuvonnan näkökulmat, joiden avulla voidaan kuvata keskenään limittäinen osa aineistosta sekä 3) organisaatiotahoina, jonka avulla koko aineisto on luokiteltavissa. Strukturoitu luokittelurunko rakentui aiemman tutkimuksen perusteella. Luokittelun jälkeen kvantifioin tuloksia; syntyneitä luokkia kuvataan sanallisesti sekä ristiintaulukoimalla. Organisaatiotahojen osalta voidaan todeta kolmannen sektorin ja yrityssektorin kutsujen osuuden kasvaneen ja julkisen sektorin saamien kutsujen osuuden vähentyneen aiemmasta. On mahdollista, että koronapandemiaa edeltänyt, institutionalisoitu toimintamalli on kehystänyt valiokuntien ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta myös covid-19-pandemian hallintaan tähtäävissä toimissa. Tiedontuotannon regiimin teoriaa sovellettaessa ongelmaksi voi muodostua se, että merkittävä joukko asiantuntijuutta edustavia tahoja jää tarkastelun ulkopuolelle; regiimin toimijoiksi määriteltyjen yksityisten tutkimuslaitosten sijaan valiokunnat näyttävät kääntyvän herkemmin suoraan niiden taustatahojen puoleen.

Vuonna 2015 Suomessa alkoi niin kutsuttu pakolaiskriisi, joka näkyi vahvasti julkisessa keskustelussa yhteiskunnassa. Keskustelusta saattoi havaita selvän jakolinjan turvapaikanhakijoihin myönteisesti ja kielteisesti suhtautuvien välillä. Ajoittain keskustelussa esiintyi väitteitä kansanedustajien tiukentuneista maahanmuuttolinjauksista pakolaiskriisin aikana. Samanaikaisesti esitettiin väitteitä, että aikaisemmin vallinnut poliittinen ilmapiiri on johtanut vapaampaan maahanmuuttopolitiikkaan. Tässä tutkielmassa paneudutaan eduskunnassa esiintyneeseen vastaavaan jakolinjaan, ja miten se on mahdollisesti ilmennyt. Tarkastelun alla on, minkälaista keskustelu on ollut maahanmuutosta pakolaiskriisin aikana ja ennen sitä. Tätä varten tutkielmassa tehdään ajallista vertailua eduskunnassa esiintyneissä maahanmuuttokehyksissä. Tutkielmassa hyödynnetään kehysteoriaa, jonka avulla selvitetään minkälaisia kansanedustajien kirjallisissa kysymyksissä esiintyneet kehykset ovat, ja miten ne eroavat eri ajanjaksojen välillä. Kehyksien avulla on mahdollista selvittää, miten kansanedustajat ovat itse tulkinneet maahanmuuttoa, sekä minkälaisen tulkinnan he ovat halunneet välittää muille kansanedustajille ja vastaanottajille. Teoreettinen viitekehys koostuu aikaisemmasta kehystutkimuksesta, sekä tarkemmin maahanmuutosta tehdystä kehystutkimuksesta. Tutkielman analyysissa käytetään jo olemassa olevaa maahanmuuttokehysten kategorisointia. Aineisto koostuu kansanedustajien maahanmuutosta tehdyistä kirjallisista kysymyksistä. Analyysissa tarkastellaan kahta eri ajanjaksoa, pakolaiskriisiä ja vuosia 2004–2006, sekä vertaillaan niissä esiintyneitä maahanmuuttokehyksiä keskenään. Menetelmänä analyysissa käytetään sisällönanalyysia, jonka avulla kansanedustajien kirjallisista kysymyksistä etsitään siinä esiintyneitä maahanmuuttokehyksiä. Analyysissa havaittiin eroavaisuuksia vuosien 2004–2006 ja pakolaiskriisin aikaisissa maahanmuuttokehyksissä. Vuosina 2004–2006 painottuivat kehykset, joissa tahdottiin parantaa maahanmuuttajien asemaa yhteiskunnassa, ja maahanmuuttajat nähtiin myönteisenä resurssina yhteiskunnan toiminnan kannalta. Toisaalta vuosina 2004–2006 esitettiin myös, että ulkomaalainen työvoima voi olla uhka suomalaisille työmarkkinoille. Pakolaiskriisin aikana ilmeni myös huoli maahanmuuttajien, lähinnä turvapaikanhakijoiden, aseman heikkenemisestä. Kuitenkin kyseisten kehysten määrä laski selvästi vuosista 2004–2006, ja niiden osuus kaikista esiintyneistä kehyksistä pakolaiskriisin aikana oli selvästi vähäisempi. Pakolaiskriisin myötä kirjallisissa kysymyksissä esiintyi entistä enemmän maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia kehyksiä. Aineistossa näkyi pakolaiskriisin aikana selvästi enemmän huoli turvallisuustilanteen heikkenemisestä ja sosiaaliturvajärjestelmän hyväksikäytöstä. Pakolaiskriisin myötä on tapahtunut selkeä muutos kirjallisissa kysymyksissä esiintyneissä maahanmuuttokehyksissä. Muutos on voinut tapahtua eri syistä, yksi syy on perussuomalaisten kansaedustajien määrän merkittävä kasvu, sillä perussuomalaiset ovat profiloituneet maahanmuuttoa vastustavana liikkeenä. Toiseksi taloudellinen tilanne Suomessa on ollut heikko pakolaiskriisin aikana, millä voi nähdä olevan vaikutusta kansanedustajien halukkuuteen puolustaa vapaampaa maahanmuuttopolitiikkaa. Maahanmuuttopoliittisissa linjauksissa on esiintynyt pakolaiskriisin aikana selvästi enemmän kriittisiä linjauksia, joita ei ole aikaisemmin hirveästi havaittavissa aineiston vertailukohdasta. Aikaisempi yksipuoliselta vaikuttava maahanmuuttopoliittinen linjaveto eduskunnassa on saattanut aiheuttaa kriittisten äänenpainojen määrän kasvun, sillä kriittiselle maahanmuuttolinjalle on voitu nähty olevan poliittista tilausta kansalaisten keskuudessa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan agendan määrittämisen prosessia. Agendan määrittämistä tarkastellaan sen kautta, kuinka itsenäisesti tulevaisuusvaliokunta voi päättää oman agendansa sisällöstä ja minkälaiset tekijät vaikuttavat agendan määrittämiseen. Tutkimusasetelma asettuu osaksi politiikan institutionalistista tutkimusperinnettä, jonka sisällä on huomattu, että valiokuntien valtaoikeuksiin vaikuttaa oikeus muuttaa lakiesityksiä, aloiteoikeus, mahdollisuus vaikuttaa omaan aikatauluunsa sekä oikeudet hankkia tietoa hallitukselta. Eduskuntatutkimuksessa onkin huomattu, että sen lakiasäätävillä valiokunnilla on eurooppalaisessa vertailussa suhteellisen itsenäiset toimintamahdollisuudet. Tämä tutkielma pyrkii lisäämään tietoa siitä, miten ei-lakiasäätävä määrittää oman agendansa, ja millä tavalla lakiasäätävien valiokuntien toimintaa rajoittavat tekijät vaikuttavat ei-lakiasäätävän valiokunnan toimintamahdollisuuksiin. Tutkielman ensisijaisena aineistona käytettiin tulevaisuusvaliokunnan teemahaastatteluita, jotka tehtiin tulevaisuusvaliokunnan kahden työntekijän kanssa sekä yhdeksän kansanedustajajäsenen kanssa. Haastatellut kansanedustajat edustivat sekä aikaisempia että nykyisen tulevaisuusvaliokunnan kokoonpanoja vaalikausilta 2011-2015, 2015-2019, 2019-2023 ja 2023-2027. Toissijaisena aineistona käytettiin tulevaisuusvaliokunnan kokouspöytäkirjoja. Litteroidun aineiston pohjalta toteutettiin laadullinen sisällönanalyysi käyttäen aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tutkielman analyysissa havaitaan, että tulevaisuusvaliokunnan agendaa kuvaa kahtiajako viralliseen ja vapaavalintaiseen agendaan. Aineistossa kuvattu virallinen agenda vastaa sitä, mitä aikaisemmassa tutkimuksessa on havaittu tulevaisuusvaliokunnan virallisista tehtävistä. Tulevaisuusvaliokunnan vapaavalintainen agenda havaitaan muodostuvan karkeasti neljästä tekijästä, joita ovat: painopisteet, asiantuntijakuulemiset, sidosryhmäyhteistyö sekä vapaavalintaiset valtiopäiväasiat, kuten lausumat. Suurinta vaikutusvaltaa tulevaisuusvaliokunnan vapaavalintaiseen agendaan havaitaan käyttävän sen rivijäsenet ja toisin kuin lakiasäätävissä valiokunnissa ei eduskuntaryhmät ja hallitus-oppositio-jako rajoita jäsenten toimintaa. Analyysissa havaitaan, että kulloisenkin vaalikauden tulevaisuusvaliokunnan toimintaa leimaa eniten sen jäsenten mielenkiinnon kohteet. Tekijät, jotka vaikuttavat jäsenten toimintaan vapaavalintaista agendaa muodostaessa voidaan jakaa eduskunnan sisäisiin ja ulkoisiin vaikuttimiin. Sisäisiä vaikuttimia havaitaan olevan tulevaisuusvaliokunnan jäsenten intressit ja motiivit, puheenjohtaja ja valiokuntasihteeri. Ulkoisia vaikuttimia ovat asiantuntijakuulemiset, sidosryhmäyhteistyö, tulevaisuusdialogi ja yhteiskunnalliset tapahtumat. Vapaavalintaisen agendan osat ja siihen vaikuttavat tekijät ovat osittain samoja, koska vapaavalintaisen agendan eri osat vaikuttavat toisiinsa. Tutkielmassa havaitaan, että tulevaisuusvaliokunnan jäsenillä on suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa tulevaisuusvaliokunnan toimintaan. Tämän mahdollistaa se, että tulevaisuusvaliokunnan vapaavalintainen agenda muodostaa merkittävän osan sen työmäärästä. Tulevaisuusvaliokunnan todetaan olevan oman toimintansa suhteen itsenäisempi toimija kuin muut eduskunnan valiokunnan toimijat. Tulevaisuusvaliokunta pystyy kokeilemaan vapaammin uusia työskentelyn tapoja suorittaessaan sille osoitettuja tehtäviä. Aikaisempaan valiokuntatutkimukseen peilaten ei tulevaisuusvaliokuntaa voi pitää kuitenkaan vahvana valiokuntana, koska valiokuntien voimasuhteita on totuttu tarkastelemaan lainsäädäntöprosessin kautta.

Euroopan talous- ja rahaliitto voidaan nähdä huipentumana kehitykselle, jossa Euroopan poliittista yhtenäisyyttä edistetään taloudellisen integraation keinoin, jatkumona Pariisin sopimuksessa alkunsa saaneelle Euroopan hiili- ja teräsyhteisölle. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on selvää, ettei talous- ja rahaliittoa voida kattavasti selittää vain yhdestä näkökulmasta. Aiemmassa yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa useiden Euroopan maiden talous- ja rahaliiton jäsenyyspäätöksen on todettu olleen lähinnä poliittinen. Analysoitaessa päätöksenteon perusteluita on kuitenkin otettava huomioon aiheen sekä poliittinen että taloudellinen puoli. EMU-jäsenyyttä koskevan päätöksenteon perustan voi todella vahvistaa vain ottamalla tarkasteluun mukaan myös päätöksentekotilanteessa esitetyt taloudelliset perustelut. Suomi ja Ruotsi tarjoavat tätä tarkoitusta varten erinomaisen tutkimusalustan, sillä 1990-luvun puolivälissä maat muistuttivat toisiaan paitsi yhteiskuntamallin ja kulttuurin myös kansantalouden piirteiden osalta. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ja ruotsalaisten kansanedustajien käyttämiä taloudellisia argumentteja, viittauksia ja väitteitä, joita esitettiin maan talous- ja rahaliiton jäsenyyttä käsitelleissä keskeisimmissä valtiopäiväkeskusteluissa vuosina 1996–1998. Tarkastelun pyrkimyksenä on valottaa Suomen ja Ruotsin poliittisten päättäjien päätöksenteon perusteluja maan jäsenyydestä talous- ja rahaliitossa. Suomen eduskunnan osalta tarkastellaan täysistuntojen pöytäkirjoja 20.–21.5.1997 sekä 14.–16.4.1998. Ruotsin osalta tarkastellaan valtiopäivien debatt i kammaren -debattien pöytäkirjoja (riksdagens protokoll) 6.11.1996, 5.6.1997 ja 4.12.1997. Tutkielman metodina käytetään historiantutkimukselle perinteistä aineistolähtöistä tutkimustapaa, jota täydennetään argumentaatioanalyysillä ja tieteen retoriikalla. Tutkimusvaiheessa aineistosta on tunnistettu ne puheenvuorojen osat, joissa on taloudellista sisältöä. Näitä tekstikatkelmia on tarkasteltu lähemmin sen selvittämiseksi, onko kyseessä taloudellinen tai taloustieteelliseen tutkimukseen tukeutuva perustelu maan jäsenyydelle talous- ja rahaliitossa. Analyysin ytimessä on näiden havaintojen vertaileminen hallituksen ja opposition välillä ja kesken sekä Suomen ja Ruotsin välillä. Viimeisessä vaiheessa tehdyt havainnot on luokiteltu EMU:n hyötyjä ja haittoja koskevan aiemman tutkimuksen perusteella loogisen analysoimisen ja tutkimuskysymyksiin vastaamisen mahdollistamiseksi. Tutkielman keskeisimmät tulokset voidaan tiivistää kolmeen kohtaan. Ensinnäkin sekä Suomessa että Ruotsissa talous- ja rahaliiton vaikutukset työttömyystasoon saivat merkittävästi huomiota. Maiden keskusteluteemojen suurin eroavaisuus koski palkkajoustoja ja niiden ehkäisyä, joita käsiteltiin Suomessa kaikkien osapuolten puheenvuoroissa kaikissa tarkastelluissa täysistunnoissa, mutta Ruotsissa ei juurikaan. Toiseksi sekä Suomessa että Ruotsissa EMU-jäsenyyttä vastustaneet keskittyivät jäsenyyttä kannattaneita voimakkaammin kysymyksen taloudellisiin ydinkohtiin. Kolmantena havaintona on, että Suomessa myös EMU:n kannattamiselle esitettiin suhteessa enemmän taloudellisia perusteluja kuin Ruotsissa, jossa puolestaan korostettiin Suomea enemmän talous- ja rahaliiton jäsenyyden avulla saavutettavissa olevia vaikutusmahdollisuuksia kansainväliseen rahapoliittiseen päätöksentekoon. Tutkimuksen ensimmäisen johtopäätöksen mukaan talous- ja rahaliiton jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan argumentoitiin taloudellisten perustelujen, viittausten ja väitteiden avulla pitkälti samalla tavalla Suomessa ja Ruotsissa. Maat tekivät siten pääasiassa samanlaisten taloudellisten perustelujen nojalla vastakkaiset ratkaisut. Toisena johtopäätöksenä on, että Suomen ja Ruotsin parlamentaarisen kentän eroavaisuuksilla ja puolueiden keskinäisillä valtasuhteilla vaikuttaa olleen keskeinen rooli maiden päätöksenteossa talous- ja rahaliiton jäsenyydestä, mikä vahvistaa entisestään käsitystä politiikan ja talouden voimakkaasta yhteen kietoutumisesta. Tutkielman kolmantena johtopäätöksenä voidaan kuitenkin todeta, että taloustieteellisen tutkimuksen perusteella sekä Suomessa että Ruotsissa EMU-jäsenyyttä vastustaneilla edustajilla oli esittää painavampia perusteluja liiton ulkopuolelle jäämiseksi kuin jäsenyyden puolustajilla. Lisäksi suoraan tutkielman tutkimuskysymyksistä irrallisena neljäntenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että talous- ja rahaliiton jäsenyyskysymys on ollut sekä suomalaisille että ruotsalaisille kansanedustajille vaikea asiakysymys, jonka täysipainoinen pohtiminen taloudellisesta näkökulmasta olisi vaatinut selvästi syvällisempää taloudellista osaamista.

Euroopan unionin yhteistä koronapandemiasta selviämiseen tarkoitettua elpymisvälinettä käsiteltiin Suomen eduskunnassa keväällä 2021. Äänestyksessä kaksi keskustan kansanedustajaa rikkoivat ryhmäkuria ja kymmenen kokoomuksen edustajaa irtautuivat puolueen enemmistössä äänestäessään elpymispakettia vastaan. Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan näiden kansanedustajien retoriikkaa ja argumentointia elpymispakettiäänestystä edeltävässä täysistuntokeskustelussa. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu parlamentaarisen retoriikan ja parlamenttipuheen tutkimuksesta sekä Chaïm Perelmanin uuden retoriikan ja argumentaation teoriasta. Tutkielman oleellinen tausta-argumentti on, että parlamentti on keskeinen poliittisen julkisuuden ja keskustelun foorumi. Parlamentaarinen retoriikka on retoriikkaa ja puhetta asioiden puolesta ja vastaan, mikä linkittyy käsitykseen parlamentista dissensuksen eli erimielisyyksien ja deliberoivan debatin paikkana. Aiemmissa tutkimuksissa julkisen täysistuntopuheen on luonnehdittu olevan puhetta laajalle yleisölle. Sen on kuvailtu olevan jossakin määrin eräänlaista ”teatteria”, vaalipuhetta ja ”puhetta historiankirjoihin”, jolla yksittäisetkin puhujat voivat profiloitua. Tutkielman osalta keskeistä on lisäksi eduskuntaryhmien ryhmäkuri ja ryhmien koheesio, jotka ovat tärkeitä seikkoja puoluedemokraattisessa järjestyksessä. Tutkielman kannalta kiinnostavaa oli se, miten niistä irtautuminen näkyi kansanedustajien puheessa. Tutkielman aineisto kerättiin elpymispakettia käsitelleen täysistunnon pöytäkirjoista. Vastaan äänestäneiden kokoomuslaisten ja keskustalaisten edustajien puheiden lisäksi kerätty materiaali sisältää keskustan ja kokoomuksen eduskuntaryhmien ryhmäpuheenvuorot. Tutkielman menetelmä on retorinen analyysi, jonka avulla puheista pyrittiin löytämään yleisökäsityksiä, ennalta hyväksyttyjä lähtökohtia argumenteille eli esisopimuksia ja argumentaation tekniikoita. Argumentaation tekniikat jakaantuvat edelleen sidos- ja erottelumuotoisiin tekniikoihin. Sidosmuotoiset argumentit yhdistävät eri tasoisia asioita, kun erottelumuotoiset taas asettavat asioita vastakkain. Argumentaatioon keskittyvä retorinen analyysi osoittautui toimivaksi menetelmäksi tarkastella oman puolueensa kannasta irtautuneiden edustajien perusteluja ja yleisökäsityksiä. Tarkastelluista puheista havaittiin sekä sidos- että erottelumuotoisia tekniikoita. Sidosmuotoisia tekniikoita löydettiin enemmän kuin erottelumuotoisia, mutta mikään tekniikka ei jäänyt huomattavasti vähäisemmäksi. Keskustelun esisopimuksia olivat muun muassa kansalaisten luottamuksen tärkeys, Suomen ja suomalaisten etujen ajaminen ja EU Suomen tärkeimpänä viitekehyksenä erityisesti talouspoliittisesti ja ulko- ja turvallisuuspoliittisesti. Keskeiset teemat itse argumenttien takana olivat melko yhteneväisiä kaikkien pakettia vastustaneiden keskustalaisten ja kokoomuslaisten puheissa: paketin nähtiin vievän EU:a kohti jonkinlaista liittovaltiota ja pysyvää yhteisvelallisuutta, minkä nähtiin usein liittyvän jonkinlaiseen moraalikadon riskiin. Yleisökäsitysten osalta puhujat pyrkivät vakuuttamaan perelmanilaisittain universaaliyleisöksi kutsuttua laajaa joukkoa vedoten yleistajuun ja yhteiseen etuun. Kansalaiset sisältyvät tähän yleisöön. Erityisyleisöihin puolestaan lukeutuivat oman ja muiden puolueiden kansanedustajat.

Tämän maisterintutkielman aiheena on keskustelu suostumuksen puutteesta raiskauksen lainsäädännöllisenä määritelmänä. Tutkielmassa tarkastellaan, miten suostumusta perustellaan eduskunnassa vuonna 2018 esitetyissä puheenvuoroissa ja suostumusta puoltavassa kansalaisaloitteessa. Lisäksi tavoitteena on selvittää, millaisiin käsityksiin tasa-arvosta, seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta keskustelu suostumuksesta kytkeytyy. Tutkielmassa käydään läpi seksuaalirikoslainsäädännön taustaa ja syvennytään siihen, miten yhteiskunnalliset tekijät vaikuttavat lainsäädännön muutoksiin. Seksuaalisuutta loukkaavassa väkivallassa on kyse vallankäytöstä. Valtasuhteiden ymmärtämiseksi nostetaan esiin, miten henkilön eri ominaisuudet, kuten sukupuoli, etnisyys ja yhteiskuntaluokka vaikuttavat henkilöiden välisiin valtasuhteisiin. Kaikilla ei ole samaa mahdollisuutta antaa suostumustaan seksiin. Tutkielmassa tuodaan siksi esiin myös suostumuskäsitteen haasteet. Tutkielman aineisto koostuu suostumusta käsittelevistä eduskunta-asiakirjoista vuodelta 2018 sekä kansalaisaloitteesta Suostumus2018. Tutkielma on kvalitatiivinen analyysi, jossa on käytetty sekä aineisto- että teorialähtöistä menettelytapaa. Tutkimusmenetelmänä on sisällönanalyysi. Tutkielma nojaa sosiologiseen ja feministiseen teoreettiseen suostumuksesta käytyyn keskusteluun, joka painottuu valtaan, ihmisoikeuksiin ja asenteisiin. Analyysissä tuodaan myös esiin, miten sukupuolittuneet stereotypiat vaikuttavat siihen, miten henkilön oletetaan käyttäytyvän seksuaalisissa tilanteissa. Tutkielma paikantuu yhteiskunnalliseen tutkimukseen suostumuksesta. Tutkielma osoittaa, että suostumuksen toivotaan uudistavan yhteiskunnallisia käsityksiä siitä, mikä nähdään ei-hyväksyttävänä. Suostumuskäsitteen toimeenpanolla toivotaan olevan lainsäädäntöä selventävä vaikutus ja suostumuksen lisäämisen ajatellaan tuovan parannusta heikommassa asemassa olevien oikeuksiin. Tutkielmassa toisaalta todetaan, että yhteiskunnallisten asenteiden muuttumisella on lainsäädäntökontekstin ulkopuolella ratkaiseva merkitys tasa-arvon ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Analyysi esittää, että itse keskustelun suostumuksesta toivotaan vahvistavan ymmärrystä seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja vaikuttavan raiskatuksi joutuneen henkilön oikeuksien parempaan toteutumiseen. Tutkielma osoittaa lisäksi, että suostumuskäsitteelle on korkeat odotukset. Suostumuskeskustelun toivotaan johtavan uudenlaisten normien omaksumiseen ja normien toivotaan jättävän ihmiset vähemmän alttiiksi seksuaalisuutta loukkaavalle väkivallalle. Tutkielmassa todetaan kuitenkin, että koulutukselle seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja seksuaalisuutta loukkaavasta väkivallasta on tarvetta. Koulutusta perustellaan sekä tarpeella parantaa väkivallan ennaltaehkäisyä että raiskatuksi joutuneiden henkilöiden kohtelua oikeusprosessissa ja muiden viranomaistahojen osalta. Lisäksi tutkielmassa tuodaan esiin, että on tärkeää huomioida ihmisten erilaisten lähtökohtien vaikutus heidän välisiinsä valtasuhteisiin sekä heidän ymmärrykseen oikeuksistaan.

Tässä tutkielmassa keskitytään Suojelupoliisin ja Puolustusvoimien tiedustelullisia toimivaltuuksia sekä niiden toimintaan kohdistettua laillisuusvalvontaa lisänneitä tiedustelulakeja koskeviin näkemyksiin lakien eduskuntakäsittelyn aikana. Tiedustelulakien lainsäädäntöprosessi aloitettiin vuonna 2015 Sipilän hallituksen toimesta Suomen turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtuneiden muutoksen seurauksena. Prosessia pohjustivat jo aiemmat turvallisuuspoliittiset hankkeet, jotka olivat valtioneuvoston vuonna 2013 antama periaatepäätös Suomen ensimmäisestä kyberturvallisuusstrategiasta, Suojelupoliisin hallinnollista asemaa ja kehittämistarpeita arvioimaan asetetun työryhmän työskentely sekä puolustusministeriön asettaman tiedonhankintalakityöryhmän alkuvuodesta 2015 julkaisema mietintö, jossa ehdotettiin aloittamaan tiedustelua koskevan säädösperustan luominen. Tutkielman toteutuksessa omaksuttiin kaksi tärkeää rajausta. Ensinnäkin, eduskuntatyöskentelyn osalta tarkastelun kohteeksi otettiin valiokuntien valmisteluvaihe. Toisekseen, laeista esitettyjen näkemysten tarkastelu rajattiin yhteen toimijaan, Suojelupoliisiin, jolle uusista toimivaltuuksista säätäminen oli ensiarvoisen tärkeä kysymys. Tutkimuskysymykseksi muodostui näiden rajausten myötä sen selvittäminen, millaisilla näkemyksillä ja perusteluilla Suojelupoliisi pyrki edistämään tiedustelulakien hyväksymistä eduskunnan valiokuntavalmistelun aikana. Tutkimusaineisto koostui Suojelupoliisin eduskunnan eri valiokunnille toimittamista asiantuntijalausunnoista sekä viraston vastineista valiokuntien ja muiden asiantuntijoiden siviilitiedustelua koskevasta hallituksen esityksistä antamiin lausuntoihin. Aineistoa lähestyttiin teorialähtöisen sisällönanalyysin mukaisesti niin, että lausunnoista nousseita huomioita pyrittiin luokittelemaan laajemman teoreettisen viitekehyksen avulla. Viitekehyksen muodostamiseen vaikutti tässä tutkielmassa omaksuttu näkökulma, ettei Suojelupoliisi puolustanut tiedustelulakeja vain puhtaasti omia intressejään ajavana toimijana, vaan osana Suomen valtion turvallisuuspoliittisiin toimintamalleihin keskittyvää laajempaa joukkoa ja yhteistä tavoitetta. Niinpä viitekehyksen pohjana toimi ajatus turvallisuusvaltion vahvistamisesta Suomen valtiollisessa kontekstissa, jossa otettiin huomioon turvallisuuspoliittisten keinojen kehittämisen välttämättömyyteen, suomalaisessa yhteiskunnassa toteutettavaan kokonaisturvallisuuden periaatteeseen sekä Suomen strategiseen kulttuuriin ja oikeusvaltiolliseen luonteeseen liittyvät tekijät ja näkökulmat. Toteutetun analyysin myötä Suojelupoliisin valiokunnille toimittamassa kirjallisessa materiaalissa ilmentyivät kaikki edellä mainitut viitekehyksen osa-alueet. Suojelupoliisin omien lausuntojen yhteydessä korostuivat ennen kaikkea näkökulmat, jotka kuvastivat kansallisen turvallisuuden suojaamista edistävien toimivaltuuksien välttämättömyyttä, niiden kansainvälisestä kontekstista katsottuna normaalina pidettäviä ominaisuuksia sekä Suomen perus- ja ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä velvoitteita kunnioittavaa oikeusvaltiollista luonnetta. Suojelupoliisin muista asiantuntijalausunnoista antamissa vastineissa kuvastuivat kuitenkin kaikkein selvemmin juuri jälkimmäiset, oikeusvaltiollista luonnetta ja oikeusvaltiollisia periaatteita ilmentävät näkökulmat. Koska Suojelupoliisin vastauksissa kuvastuvat analyyttisen viitekehyksen piirteet määräytyivät valiokunta- ja asiantuntijalausunnoissa esille nostettujen huomioiden mukaan, oikeusvaltiollisiin periaatteisiin kytkeytyvien näkemysten yleisyys sekä Suojelupoliisin omissa lausunnoissa että sen antamissa vastineissa ilmensivät sitä, miten keskeisen tärkeiksi perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvät laillisuuskysymykset koettiin laajasti eri toimijoiden keskuudessa lakien eduskuntakäsittelyn aikana. Kokonaisturvallisuuden periaatteita kuvastavat huomiot esiintyivät varsin selvästi Suojelupoliisin omissa lausunnoissa, ja pienemmissä määrin myös vastineissa. Strategiseen kulttuuriin liittyvät näkökulmat esiintyivät selvästi muita harvemmin tutkitussa aineistossa. Niiden vähäinenkin ilmentyminen puhuu kuitenkin sen puolesta, että tässä tutkielmassa omaksuttu, Suojelupoliisien omia institutionaalisia intressejä pidemmälle menevä näkökulma oli sekä perusteltu että hyödyllinen lähestymistapa. Tutkielman toisena tavoitteena oli Suojelupoliisin tiedustelulakiprosessin aikaisen roolin selvittäminen ja esille tuominen. Tämä tavoite täytetään lakiprosessin taustoihin ja vaiheisiin keskittyvässä 4. pääluvussa, jossa kuvataan, kuinka Suojelupoliisi oli edustajiensa välityksellä tavalla tai toisella aktiivisesti läsnä prosessin jokaisessa vaiheessa.