Browsing by Subject "hyvinvointivaltio"

Vapaaehtoinen eläkesäästäminen on yleistynyt voimakkaasti 1990- ja 2000-luvulla. Yksityishenkilöiden huoli omasta taloudesta demografisten haasteiden edessä on voimistunut. Säästämisen syyt ovat moninaiset: suurin osa haluaa varautua vanhuuden päiviin, osa haluaa hyötyä veroedusta ja osa kokee vakuutuksen sijoitusmuotona muiden joukossa. Yksityisen henkilön eläkesäästäminen poikkeaa kuitenkin muista säästämismuodoista poliittisen luonteensa vuoksi. Eläkesäästämisen poikkeavalla verokohtelulla on pyritty kannustamaan ihmisiä paikkaamaan tulevaisuuden lakisääteisten eläkkeiden pienuutta sekä samalla pyritty ohjaamaan eläkkeelle jäämisen ikää. Tutkimusaiheena on vapaaehtoinen eläkesäästäminen ja sen verokohtelussa tapahtuneet muutokset lamavuosien jälkeisestä ajasta, vuodesta 1995 aina vuoden 2005 työeläkelainsäädännön kokonaisuudistukseen asti, jolloin uudistettiin myös vapaaehtoista eläkesäästämistä koskeva lainsäädäntö. Keskeinen tutkimuskysymys on, miten poliittisessa keskustelussa on perusteltu vapaaehtoisen eläkesäästämisen poikkeuksellista tukemista. Työn keskeinen aineisto käsittää tutkimuskirjallisuuden lisäksi valtiopäiväasiakirjoja aikaväliltä 1995-2005 sekä valiokuntien ja työryhmien mietintöjä ja raportteja. Lisäksi työssä on tutkittu sanomalehdistöä sekä vakuutusalan vaikutusta keskusteluun haastattelujen avulla. Aineiston lukutapana on löyhästi käytetty poliittisen retoriikan tutkimusta. Työn keskeinen tutkimustulos on hyvinvointivaltion kehityksen ja eläkepolitiikan liittyminen toisiinsa vakuutuksen välityksellä. Demografiset paineet ja julkinen keskustelu ovat lisänneet kansalaisten huolta omasta eläkeajan toimeentulosta. Kun hyvinvointivaltion rahoitusmahdollisuuksiin ei enää luoteta, on tarve omiin ratkaisuihin lisääntynyt. Perustelut koskien vapaaehtoisen eläkesäästämisen poikkeavaa verokohtelua ovat olleet sekä poliittisia että taloudellisia. Poliittisesta keskustelusta on erotettavissa kolme selkeää perusteluryhmää. Ensimmäinen argumentaatioryhmä korostaa demografisia haasteita, toinen sijoitustuotteiden tasa-arvoistamista ja kolmas eläkevakuutuksen täydentävää roolia lakisääteisen eläkkeen rinnalla.

Tutkimus käsittelee yksityisten alojen työeläkejärjestelmän institutionaalista muutosta ja kehitystyötä Suomessa ja Ruotsissa vuosina 1980–1996. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat siirtäneet painopistettä universalistisista, asumiseen perustuvista sosiaalisista oikeuksista palkkatyöhön perustuviin etuihin, joista eläkejärjestelmä on tärkein. Kiinnostuksen kohteena on yksityinen vakuutusala, joka hallinnoi eläkepääomia ja hoitaa keskeiset sosiaalivakuutukset. Vakuutusala pyrkii vaikuttamaan Sosiaali- ja terveysministeriön, Eläketurvakeskuksen ja työmarkkinajärjestöjen laatimiin muutosehdotuksiin, joista eduskunta lopulta päättää. Ruotsissa eläkeuudistusten valmistelu tehdään parlamentaarisena työnä. Tutkimuksessa arvioidaan sitä, millaista ansioeläkejärjestelmää Suomessa rakennettiin, mikä rooli vakuutusalalla oli hyvinvointivaltion menojen supistamisessa 1990-luvun alussa ja oliko yksityisellä hallintomallilla vaikutusta siihen, että Suomen ja Ruotsin eläkereformit 1990-luvun alussa toteutettiin eri tavoin. Tutkimuksessa käytetään historiallisen institutionalismin teoriaa. Historiallinen selitys ja institutionaalinen muutosta vastustava ympäristö ovat eläkejärjestelmiä voimakkaasti ohjaavia tekijöitä. Paul Piersonin tutkimus hyvinvointivaltion leikkauksista 1990-luvulla on merkittävässä asemassa historiallisen institutionalismin teoriassa, jossa politiikka ohjaa vallankäyttöä ja mahdollistaa sosiaalivakuutusten lakiuudistukset. Globaalin kilpailuvaltion eläkejärjestelmän tavoitteet poikkeavat keynesiläisen politiikan luomista sosiaaliturvajärjestelmistä. Politiikkateorioiden mukaan korporatismilla työeläkejärjestelmissä on polkuriippuvuutta vahvistava toimintatapa, joka suojelee hyvinvointivaltion valmiita rakenteita. Tutkimuksessa selitetään polkuriippuvuuden mekanismia, jolla Suomen 1990-luvun alun eläkeuudistukset toteutettiin. Tämän tutkimuksen aineistona ovat Vakuutussanomat-lehden 147 numeroa vuosilta 1980–1996. Lehti oli vakuutusalan merkittävin aikakauslehti, jonka toimituskunta koostui vahinko-, henki- ja eläkevakuutusyhtiöiden ja kunnallisten eläkevakuuttajien asiantuntijoista. Toinen pääaineisto tutkimuksessa ovat lainsäädäntöasiakirjat niistä hallituksen esityksistä vuosilta 1980–1996, jotka käsittelevät yksityisten alojen työeläkejärjestelmään toteutettavia muutoksia. Tutkimuksen menetelmä on teoriaohjaavasti toteutettu sisällönanalyysi. Aineistoa käsiteltiin luokittelemalla ja analysoimalla sitä eläkkeiden avoimelle koordinaatiolle asetettujen kolmen funktion avulla: eläkkeiden riittävyyden, eläkejärjestelmien rahoituksen kestävyyden ja eläkejärjestelmien nykyaikaistamista koskevien funktioiden avulla. Ensimmäisen funktion näkökulma on sosiaalipoliittinen, toisen talouspoliittinen ja kolmannen modernisoinnin näkökulma. Aineiston tulkinnassa hyödynnetään teoriasta ja aikaisemmasta tutkimuksesta johdettuja käsitteitä. Työeläkkeiden muutoksia koskevat havainnot kvantifioitiin edellä mainittujen funktioiden lisäksi 15 alaluokalla, joiden perusteella valittiin kuusi eniten havaintoja saanutta aihealuetta. Nämä aiheet on tutkimuksessa käsitelty mahdollisimman tarkasti. Tutkimuksen tuloksena havaittiin se, että yksityisellä vakuutusalalla oli johdonmukainen pyrkimys ansioeläkejärjestelmän rahoituksellisen kestävyyden vaalimiseen. Vakuutusala vastusti poikkeamia työeläkkeiden rahoituksen pitkän aikavälin suunnitelmasta. Tällaiset poikkeamat syntyivät talouden suhdanteista tai työmarkkinaneuvotteluissa tehdyistä kompromisseista. Eläketurvakeskuksen, Työeläkelaitosten liiton, tai Vakuutusyhtiöiden keskusliiton esittämät korjaavat näkemykset olivat usein yhteneväisiä. Tutkimuksesta voi havaita sen , että vakuutusala pyrki Suomessa varmistamaan yksityisen sosiaalivakuutusten hoitomallin jatkuvuuden. Aihetta käsiteltiin koko tutkimuksen kattaman ajan kannanotoissa ja diskurssissa korostaen yksityisen toimeenpanon etuja ja julkisen vaihtoehdon haittoja. Sosialisointikeskustelu oli vilkkaimmillaan sosiaalidemokraattisten hallituskokoonpanojen ollessa vallassa. Suomessa työmarkkinoiden ongelmia ja vanhenevien pitkäaikaistyöttömien sosiaalista turvaa hoidettiin eläkejärjestelmällä, joka oli vastoin vakuutusalan toiveita. Ikääntyneiden työttömien työeläkejärjestelmään aiheuttamien kustannuksien rahoittamiseen ei voitu käyttää vakuutusalan riskienhallinnan tai lääketieteen osaamista, koska työttömyyseläkkeiden taustalla olevat päätökset olivat poliittisia. Suomessa ja Ruotsissa siirryttiin 1990-luvun aikana työeläkejärjestelmän supistamisen aikakaudelle. Tärkeimpänä syynä tähän oli kilpailuvaltion kansantalouden ja budjetin hallinnan vaikeus. Eläkejärjestelmän rahoituksellinen kriisi oli nähtävissä eläköitymisen lisääntyessä ja demografisten ennusteiden osoittaessa, etteivät eläkejärjestelmät olleet pidemmän päälle rahoituksellisesti kestäviä. Tutkimuksessa havaittiin myös se, että eläkejärjestelmiin tehdyt muutokset ovat hitaita, yhteiskunnallisen muutosten ”pakottamia” valintoja. Tämä havainto vahvistaa aikaisempaa tutkimusta siitä, että 1990-luvun ”uuden politiikan” luomisen taustalla oli Suomessa ja Ruotsissa useita pitkään vaikuttaneita syitä. Tutkimuksessa löydetty ulkoinen shokki on institutionalisoituneiden käytäntöjen ja toimijoiden rooleihin liittyvä yllätyksellisyys. Valtiovarainministeriö teki oman hallinnonalansa ulkopuolisia aloitteita. Tutkimus paljastaa eläkkeiden kehityksessä tapahtuneen muutoksen. Työmarkkinoilla keskitetty sopiminen on muuttunut ja eläkeiästä ja muista eduista neuvotteleminen yhdessä palkankorotusten kanssa on vaikeutunut. Eduskunta on luovuttanut lisää eläkepolitiikkaan liittyvää valtaa poliittisesta vastuusta vapaalle virkamieskoneistolle ja institutionaalista epämääräisyyttä ei ole korjattu. Eduskunta voi pyrkiä työeläkkeisiin liittyvän poliittisen vallan kasvattamiseen. Muuten korporatistinen toimintamalli jatkuu nykyisellään tai yksityiset markkinat saavat entistä suuremman roolin lisääntyneen kilpailun avulla.

Perustoimeentulotuen siirto Kelaan vuoden 2017 alussa kasvatti merkittävästi asiakasmääriä Kelassa ja muutti asiakaskuntaa. Työn kuormittavuus asiakaspalvelussa lisääntyi muutoksen myötä. Näihin haasteisiin pyrittiin vastaamaan pääkaupunkiseudun Kelassa vuoden 2019 aikana toteutetulla palvelutapamuutoksella. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan tämän palvelutapamuutoksen vaikutuksia asiakaskohtaamisiin Kelan asiakaspalvelun työntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuksessa pyritään avaamaan sitä, miten käytössä oleva palvelutapa vaikuttaa työntekijän ja asiakkaan väliseen kasvokkaiseen vuorovaikutustilanteeseen. Samalla mietitään sitä, miten vuorovaikutustilanteiden sujuvoittaminen voi parantaa virkailijoiden työhyvinvointia. Konkreettisimmin uusi palvelutapa näyttäytyy asiakkaalle vuoronumeropalvelun poistona ja niin, että asiakkaan asiaa hoidetaan palvelupisteissä vastaanottoaulassa ja ajanvarauksella. Pyrin tutkimuksellani valaisemaan sitä, miten haastavia ja monimutkaisia vuorovaikutustilanteet Kelan asiakaspalvelussa ovat. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä ovat Michael Lipskyn kuvaukset katutason byrokraateista, Erving Goffmanin analyysit ihmisten välisestä kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta, sekä Arlie Russell Hochschildin käsitys tunnetyöstä. Tämä vertaileva tapaustutkimus toteutettiin haastattelemalla pääkaupunkiseudun Kelan kahden palvelupisteen asiakaspalvelun työntekijöitä. Vertailun mahdollisti se, että toinen palvelupiste oli siirtynyt jo ennen haastatteluja uuteen palvelutapaan. Näitä haastatteluja analysoitiin laadullisesti sisällönanalyysin avulla. Analyysia tehtiin muodostamalla ensin oletuksia kerätystä haastatteluaineistosta. Näitä oletuksia koeteltiin käsitteiden kautta, jotka nousivat teoreettisesta viitekehyksestä. Nämä käsitteet ja niihin perustuvat tutkimuskysymykset ohjasivat sisällönanalyysia. Tulokset näyttävät, että tarkasteltavat palvelutavat muovaavat palvelupisteissä tehtävää kasvotyötä. Asiakaspalvelun vuorovaikutustilanteet ovat yksilöllisiä ja niissä käytetään hyväksi työntekijöiden henkilökohtaisia ominaisuuksia, kokemusta sekä palvelutavan raameissa organisaation tarjoamia työkaluja ja apuvälineitä. Tärkein organisaation apuvälineistä on Kelassa käytössä oleva Oiwa-asiakastietojärjestelmä, joka on työntekijöiden käytössä asiakastiskeillä ja taustatilojen tietokoneilla ja josta näkyy muun muassa asiakkaiden etuusratkaisut sekä asiakkaiden Kelaan toimittamat dokumentit. Uusi palvelutapa nähdään haastavana, sillä Oiwa-järjestelmään ei ole aulasta nopeaa tai helppoa pääsyä. Organisaation apuvälineiden käyttö on sallittua, mutta vaatii enemmän työntekijän henkilökohtaista harkintaa. Uudessa palvelutavassa virkailijoiden harkintavalta lisääntyy ja korostuu. Vaikka työ koetaan rankkana, työntekijät osaavat pitää oman persoonansa erillään työroolista siinä mielessä, etteivät tunteet kuormita työntekijöitä merkittävästi kummassakaan palvelupisteessä. Uudessa palvelutavassa asiakkaita kohdataan vastaanottoaulassa samassa tilassa muiden asiakkaiden kanssa. Tämä asettaa uusia haasteita kasvotyölle. Myös tietoturvaan liittyvistä asioista käydään keskustelua, kun samassa tilassa kohdataan useita asiakkaita. Työntekijöiden kuormittumisen helpottumista ja työhyvinvoinnin parantumista palvelutavan muutoksen jäljiltä on liian aikaista arvioida vielä tässä vaiheessa. Palvelutapamuutos on kuitenkin prosessi, jota viedään jatkuvasti eteenpäin ja toteutetaan eri tavoilla eri Kelan palvelupisteissä myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Hyvinvointivaltion on sanottu olevan ”jatkuvassa kriisissä”. Eurooppaa koetteli vuodesta 2007 alkaen sarja talouskriisejä, joiden seurauksena julkinen kritiikki julkisen talouden menoja kohtaan voimistui jälleen. Lähes kaikissa Euroopan maissa hyvinvointivaltiota supistettiin 2010-luvulla. Aiemmasta tutkimuksesta tiedetään, että kansan keskuudessa hyvinvointivaltion yleinen kannatus on kuitenkin pitkällä aikavälillä korkea. Tässä tutkielmassa ollaan kiinnostuneita siitä, mikä on tavallisten eurooppalaisten näkemys hyvinvointivaltion tuottamasta taakasta talouden toiminnalle, eli siitä millainen on hyvinvointivaltion taloudellinen kannatusperusta. Tutkielman aineistona on European Social Survey (ESS) vuosilta 2008 ja 2016. Aineisto kattaa 51 861 havaintoa seitsemästätoista eurooppalaisesta valtiosta. Lisäksi Eurostat- tietokannasta on poimittu talouden tilaa kuvaavia muuttujia. Aineiston luonnollisen hierarkkisuuden vuoksi analyysit on toteutettu hierarkkisella regressioanalyysillä. Tarkastelun kohteena ovat aiempaan tutkimukseen pohjaten yksilöiden intressien ja ideologisen orientaation sekä yhteiskunnan ta-loudellisen tilan vaikutus hyvinvointivaltion taloudelliseen kannatusperustaan. Tutkimuksen mukaan asiantuntijat ja toisaalta opiskelijat suhtautuvat kaikkein positiivisimmin sosiaaliturvan taloudelliseen kestävyyteen, negatiivisimmin puolestaan pienyrittäjät. BKT:n hidas kasvu, korkea työttömyys ja laajempi koettu taloudellinen ahdinko yhteiskunnassa ovat yhteydessä matalampaan kannatukseen. Kannatusperustan muutos vuodesta 2008 vuoteen 2016 on ollut positiivinen ja osa muutoksesta selittyy positiivisella talouskehityksellä. Tutkimuksen tulokset ennustavat lisää haasteita hyvinvointivaltioiden tulevaisuudelle. Talous-kasvun on arvioitu Euroopassa hidastuneen ehkä pysyvästi ja toisaalta ilmastonmuutos pakot-taa etsimään vaihtoehtoja jatkuvalle talouskasvulle. Pysyvästi supistuva talouskasvu voi tämän tutkimuksen mukaan mahdollistaa hyvinvointivaltiosta leikkaamisen, vaikka se tarkoittaisi taloudellisen ahdingon lisääntymistä yhteiskunnassa.

Tutkimuksen tarkoituksena Ulrich Beckin ja Elisabeth Beck-Gernsheimin innoittamana tutkia individualisaatiota. Yleensä tämä ilmiö liitetään liian usein pelkästään Länsi-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Tässä tutkimuksessa kohdemaa on kuitenkin Venäjä. Vuonna 1991 eli varsin lyhyen aikaa sitten Neuvostoliitto hajosi, ja Venäjä siirtyi markkinatalouteen. Kuitenkin ensimmäinen World Values Survey –kyselytutkimus, mitä tässä tutkimuksessa on käytetty kvantitatiivisena aineistona, tehtiin Neuvostoliiton olemassaolon toiseksi viimeisenä vuotena 1990. Tuon ajankohdan tiedot kuvaavat neuvostoliittolaista arvomaailmaa, eikä kovin montaa muuta kvantitatiivista aineistoa ole neuvostoajalta edes saatavilla. Nuoret ovat Ulrich Beckin mukaan sisäistäneet yksilöllistymisen mukana tulevan vapauden ja juuri tästä syystä nuorimmat aikuiset venäläiset ikäluokat ovat tutkimuksen kohteena.Beck ja Beck-Gernsheimin mukaan individualisaatio edellyttää hyvinvointivaltiota. Monet Venäjän tutkijat pitivät Neuvostoliittoa hyvinvointivaltiona, kun taas taloudellisen romahduksen myötä nyky-Venäjän asemasta hyvinvointivaltiona voidaan olla hyvinkin eri mieltä, Kaikki muut neljä surveyajankohtaa (1995, 1999, 2006 ja 2008) kuvaavat nyky-Venäjän nuorten aikuisten arvomaailmaa, joten eri surveyajankohdat mahdollistavat pitkittäisvertailun ajankohtien välillä. Tässä tutkimuksessa käydään aluksi läpi individualisaatio –käsitteen taustalla olevia aikaisempia teorioita ja tutkimuksia sekä hieman myös käsitteen saamaa kritiikkiä. Tutkimuksessa ei oteta mitään ehdotonta kantaa individualisaation puolesta tai vastaan, vaan käsitellään kysymystä lähinnä näkökulmana. Tämän jälkeen siirrytään käsittelemään World Values Surveyn johtohahmon Ronald Inglehartin teoriaa postmodernisaatiosta ja postmaterialismista liittyen Venäjään. Sitten tarkastellaan ensin nuorisotutkimusta ja tämän jälkeen erityisesti Venäjää käsittelevää nuorisotutkimusta. Vaikka tutkimuksen menetelmät ovat kvantitatiivisia, antaa kvalitatiivinen tutkimus usein enemmän 'käsin kosketeltavan' kuvan siitä, mitä individualisaatio Venäjällä todellisuudessa merkitsee nuorille aikuisille. Tähän tutkimukseen liittyen A.A. Shirokanovan tutkimus Neuvostoajan jälkeisten nuorten individualisaatiosta moraalin alalla käyttää myös World Values Survey –aineistoa, mutta määrittelee individualisaation lyhyesti sanottuna maksimaalisena heterogeenisyytenä normatiivisissa orientaatioissa. Tässä tutkimuksessa käsitellään kuitenkin laajemmin individualisaatiota pohjautuen Neil Nevitten ja Christopher Cochranen käsitteen operationalisointiin Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan osalta. Nevitten ja Cochranen kysymykset ovat lähtökohta tutkimuksen faktorianalyysille. Faktorianalyysin avulla saadaan selville venäläisten nuorten aikuisten arvomaailman rakentuminen. Faktorianalyysin jälkeen tarkastellaan summamuuttujien avulla venäläisnuorten suhtautumisen muutosta individualisaatioon liittyviin kysymyksiin 18 vuoden ajalla. Yksilöllistymisen eri osa-alueet tuottavat ristiriitaisiakin tuloksia venäläisten nuorten aikuisten osalta. Viimeisenä menetelmäratkaisuna tutkitaan lineaarisen regressioanalyysin avulla sosiodemografisten taustatekijöiden vaikutusta Moraalinen suvaitsevaisuus -summamuuttujan kysymyksiin.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin, miten suomalaisten suhtautuminen maahanmuuttoon, kokemukset taloudellisesta uhasta ja hyvinvointivaltio kytkeytyivät toisiinsa yhteiskunnallisessa murroksessa vuosina 1986–1996. Talouden vapauttaminen, lama, Neuvostoliiton romahtaminen ja politiikan muutokset osuivat samalle ajanjaksolle kuin lisääntynyt julkinen keskustelu maahanmuutosta sekä nopea kasvu maahan saapuneiden turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten määrässä. Jo 1980-luvun lopulla esiin nousivat julkisuudessa myös maahanmuuttovastainen populismi ja ulkomaalaistaustaisia vastaan suunnatut väkivallanteot. Teoreettinen viitekehys tutkielmalle muodostuu sosiaalipsykologian ryhmäsuhteita ja ennakkoluuloja kuvaavista teorioista sekä maahanmuuttoon liittyvästä yhteiskuntatieteellisestä ja historiallisesta tutkimuksesta. Keskeisiä käsitteitä ovat ennakkoluulot ja rotu, taloudelliset uhkakuvat ja hyvinvointinationalismi. Aineistona toimivat Elinkeinoelämän valtuuskunnan laajat suomalaisten asennetutkimukset, Magdalena Jaakkolan haastattelututkimukset, World Values Survey -kyselyt ja Helsingin Sanomien julkaisemat kyselyt. Analyysia täydennän aikalaisuutisoinnilla ja historiallisella tutkimuskirjallisuudella. Historiallisen kontekstin kartoittamisen ja kuvailevan analyysin lisäksi käytän tutkielmassa logistista regressiota. Menetelmien avulla tutkin, mitkä tekijät muovasivat suomalaisten suhtautumista maahanmuuttoon. Selvitän mitä tapahtuneista muutoksista kyselyaineistot kertovat ja mikä erilaisten taustatekijöiden sekä ajankohdan yhteismerkitys maahanmuuttoasenteille oli. Keskeinen kysymys on myös se, miten suomalaisten historiannarratiiveille rakentuvat käsitykset kansallisesta identiteetistä ja rodusta yhdistyvät taloudellisiin uhkakuviin ja ksenofobiaan, sellaisessa hyvinvointivaltion kehityskaaren pisteessä, jossa muutokset maahanmuutossa ja taloudelliset sekä yhteiskunnalliset mullistukset kohtaavat. Kyselyaineistoihin liittyy problematiikkaa, jonka takia tuloksiin täytyy suhtautua varauksella. Suuri vaikutus on kysymyksenasettelulla ja aineiston keruun ajankohdalla. Maahanmuutto alkoi myös tutkimusaiheena kiinnostamaan vasta sen kasvun ja laajemman yhteiskunnallisen keskustelun myötä. Eri lähteistä kasatut aineistot antavat hyvin vaihtelevan kuvan suomalaisten suhtautumisesta. 1980-luvun julkinen keskustelu ja muutokset pakolaiskiintiöissä aiheuttivat lyhyelläkin aikavälillä paljon vaihtelua eri kyselyiden tuloksissa. Asenteet myös vaikuttavat muuttuneen kielteisemmiksi jo ennen kuin talouden reaaliluvut kääntyivät laman seurauksena huonompaan suuntaan. Asenteet mahdollisesti jyrkkenivät lisääntyneen maahanmuuton takia - toisaalta rasistinen suhde rotuun näyttäisi olleen Suomessa yleistä jo ennen kuin muutos tapahtui. Tulokset tukevat aiempia tutkimuksia sen osalta, että sosioekonominen asema ja etenkin koulutus korreloivat asenteiden kanssa. Kielteinen suhtautuminen maahanmuuttoon verrattuina verrokkiryhmiinsä oli vähän koulutetuilla, työntekijöillä tai työttömillä, miehillä sekä suurien kaupunkien ja Etelä-Suomen ulkopuolella asuvilla. Kiinnostavaa on, että muiden keskuudessa asenteet muuttuivat myönteisemmiksi 1980-luvun lopulla, mutta edellä mainituissa ryhmissä tällaista muutosta ei tapahtunut, joten ero niiden ja muiden välillä syveni jo ennen lamaa. Talouden reaaliluvut eivät selitä yksinään asenteissa tapahtuneita muutoksia kovin vahvasti, jos niitä verrataan aineistoon. Tutkimuksessa havaitaan, että tärkeää on ottaa mukaan myös talouteen liittyvät odotukset ja kokemukset tulevaisuuden uhkatekijöistä. Keskeistä on myös se, miten julkinen keskustelu ja poliittiset toimijat luovat ja muokkaavat näitä odotuksia tai uhkakuvia sekä yhdistävät niitä maahanmuuttajiin. Hyvinvointivaltion heikentymisestä koettu uhka yhdistyi aineistossa kielteiseen suhtautumiseen ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan – sekä rasistiseen ajatteluun. Taloudellisten uhkakuvien ja ryhmien välisten suhteiden välisiä yhteyksiä pohdittaessa on huomioitava myös se historiallinen ja institutionaalinen konteksti, jossa maahanmuutto ja hyvinvointivaltio kohtaavat.

Sosiaalisen investoinnin idea liittyy länsimaisten hyvinvointivaltioiden uudistamisesta 1990-luvulta lähtien käytyyn keskusteluun. Keskustelussa on esitetty, että sosiaaliturvajärjestelmien painopistettä tulisi muuttaa passiivisista sosiaalieduista ihmisten aktivointiin ja heidän kykyjensä vahvistamiseen. Tarve sosiaalipolitiikan uudelle suunnalle on liitetty talouskasvun hidastumiseen, väestön huoltosuhteen muutokseen sekä politiikkaa ohjaaviin uusiin ideoihin. Tutkielman tavoitteena on kuvata sosiaalisen investoinnin käsitteen muodostumista ja sen saamia keskeisiä painotuksia eurooppalaisissa sosiaalipolitiikan alan lehtiartikkeleissa 2000-luvulla. Tutkielman perustana on sosiaalisen konstruktionismin käsitys maailman ja tiedon luonteesta, jonka mukaan käsitteet muokkaavat maailmaa, eivätkä pelkästään kuvaa sitä. Tutkielma liittyy myös 2000-luvulla käytyyn keskusteluun ideoiden merkityksestä hyvinvointivaltioiden uudistamisessa. Tutkielmassa hyödynnetään käsiteanalyysia sosiaalisen investoinnin kuvaamisessa. Aineistona on 24 tieteellistä lehtiartikkelia, jotka on julkaistu vuosina 2000-2012. Artikkelien kirjoittajat edustavat suurelta osin lähellä EU:n toimielimiä työskentelevää tutkijajoukkoa, joka on kehittänyt sosiaalisen investoinnin ideaa 1990-luvulta lähtien. Tutkielmassa pyrittiin ensin muodostamaan käsitys sosiaalisen investoinnin kehittymisestä käyttämällä apuna artikkeleita sekä muuta tutkimuskirjallisuutta. Tämän jälkeen artikkeliaineistosta etsittiin sosiaaliselle investoinnille annettuja keskeisiä painotuksia. Tutkielmassa sosiaalisen investoinnin idealla kuvataan olevan yhtäläisyyksiä jo 1900-luvun alkupuolella kehittyneeseen näkemykseen sosiaalipolitiikasta tuottavana tekijänä. Sosiaalinen investointi on saanut vaikutteita myös monista muista aatteista ja näkemyksistä, kuten uusliberalismista sekä aktiivisesta sosiaalipolitiikasta. Sosiaalinen investointi on monimerkityksinen konsepti, jota voidaan käyttää erilaisten politiikkojen perustelemiseen. Tutkielman aineistosta erottui kaksi pääasiallista tapaa ymmärtää sosiaalinen investointi: aktivointia ja omavastuuta enemmän painottava angloliberaali käsitys, sekä pohjoismaisesta sosiaalidemokratiasta ammentava, riittävää perusturvaa painottava käsitys. Sosiaalisen investoinnin käsitteestä voidaan löytää yhdeksän keskeistä painotusta. Kaksi tärkeintä ovat ennaltaehkäisyn korostaminen ja ajatus sosiaalipolitiikasta tuottavana tekijänä. Työllisyyden tukeminen, inhimillisen pääoman kasvattaminen ja lasten ja perheiden hyvinvoinnin tärkeys ovat myös sosiaalisen investoinnin painopistealueita. Sukupuolten väliseen tasa-arvoon pyrkiminen sekä sosiaaliturvan tiukempi kohdentaminen kuvaavat myös keskeisesti sosiaalista investointia. Lisäksi sosiaalisen investoinnin ideassa korostuvat yksilön vastuu sekä käsitteen monitulkintaisuus. Tutkielman lopussa pohditaan sosiaalisen investoinnin idean ja sosiaalityön ilmiöiden mahdollisia yhtymäkohtia. Sosiaalityön eettisten periaatteiden kannalta voi olla haasteellista, mikäli sosiaalisen investoinnin idea ymmärretään kapeasti vain taloudellisena työkaluna ja tätä ideaa käytetään sosiaaliturvan saamisen perusteena tai auttamisen lähtökohtana.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan työllisyyden muotoutumista ja vakiinnuttamista suomalaisen yhteiskunnan sekä työmarkkinoiden yhdeksi keskeiseksi hyvinvoinnin ongelmaksi 1900-luvun lopulla. Tutkimusta on motivoinut erityisesti ajatus työllisyydestä taloudellisen kestävyyden ja hyvinvoinnin yleismittarina, joka on ohjannut julkista keskustelua yhä enemmän tehokkuuden, kilpailukyvyn ja tuottavuuden suuntaan. Tutkimuksen kohteena ovat työmarkkinoiden ja suomalaisen korporatismin kaksi historiallisesti merkittävintä toimijaa, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK) ja Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK). Tutkimus kohdentuu näiden kahden työmarkkinakeskusjärjestön työllisuuspuheeseen, näkemyksiin talous- ja työpolitiikasta, sekä talouden rakenteiden ja työmarkkinoiden muutoksen käsittelemiseen 1970-luvun puolivälin ja 1990-luvun laman työllisyyden kriiseissä. Tutkimusaineisto on muodostettu työmarkkinakeskusjärjestöjen edellä mainittujen ajanjaksojen keskeisimmistä järjestölehdistä, Palkkatyöläisestä (SAK), Työnantajasta (STK) sekä Teollisuusviikosta (STK). Tutkimus on rajattu ajallisesti tarkemmin korkean työttömyyden kausiin, 1970-luvun osalta vuosiin 1975–1976 ja 1990-luvun laman osalta vuosiin 1991–1992. Tutkimus on toteutettu laadullisen sisällönanalyysin ja kriittisen diskurssianalyysin menetelmiä soveltaen. Tutkimuksessa hyödynnetään aiempaa työmarkkinoiden ja talouspolitiikan tutkimusta, sekä uusinstitutionalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja korporatismin tutkimuksen näkökulmia. Työllisyysongelma ja työpolitiikka ovat perinteisesti ilmenneet Suomessa muille talouspoliittisille näkökannoille, kuten viennin kilpailukyvylle ja kasvupolitiikalle, alisteisina tulokulmina hyvinvointikysymyksiin. Työllisyyden laajempaan yhteiskunnallisen merkityksen kasvuun havahduttiin järjestölehdissä merkittävässä määrin vasta 1990-luvulla suurtyöttömyyden myötä. Esimerkiksi työttömyyden kustannusten ja kilpailukyvyn haasteiden ilmaiseminen työllisyyspuheessa yleistyi tutkimusajanjaksolla. Tästä huolimatta työllisyyden perinteinen toissijainen rooli muihin talous- ja hyvinvointitavoitteisiin nähden ei vielä murtunut työllisyyspuheessa, vaikka työllisyysongelman käsitteellistäminen alkoi yleistyä ja kehittyä. SAK:n ja STK:n yhteiskunnallinen vahva toimijuus työvoiman ja työllisyyden tehtävien määrittelyssä vahvisti jatkuvuutta myös työllisyyspuheessa. 1970-luvulta 1990-luvulle korporatistinen työmarkkinajärjestelmä sitoi osapuolten toimijuuden työmarkkinainstituutioihin, kuten tulopolitiikkaan. Tutkimus vahvistaa, ja työmarkkinajärjestöjen osalta täydentää, aiemman työmarkkinahistorian tutkimuksen käsityksiä työllisyydestä erillisenä yhteiskunnallisena ongelmana erityisesti ennen 1990-lukua, sekä tuo esiin suomalaisten työmarkkinajärjestelmän polkuriippuvuuden. 1990-luvun alussa työmarkkinasuhteet joutuivat koetukselle ja sidos löyheni, muttei rauennut. Elinkeinoelämän ja työnantajien intressien sekä vaikutusvallan jatkumo ja toisaalta uusi vahvistuminen työllisyyskysymyksissä on kuitenkin merkille pantavaa.

Tämän tutkielman tarkoituksena on kuvata Euroopan unionin toimintaa eläkepolitiikan kentällä sekä tutkia sitä, miten EU-jäsenyys näkyy vuoden 2017 eläkeuudistuksessa. Laajemmassa mittakaavassa tutkimuksen tavoitteena on liittyä siihen keskusteluun, jota Suomessa on käyty EU-jäsenyyden vaikutuksista suomalaiseen hyvinvointivaltioon. Aihepiiri on erityisen ajankohtainen juuri nyt, kun unionin tulevaisuuteen liittyvä spekulointi on kiihtynyt EU:n viime aikoina kohtaamien kriisien seurauksena. Eläkepolitiikka lasketaan kansallisen toimivallan piiriin kuuluvaksi politiikan osa-alueeksi, ja virallisesti Euroopan unionilla ei ole määräysvaltaa eläkejärjestelmiin liittyvissä asioissa. EU kuitenkin vaikuttaa jäsenvaltioiden eläkepolitiikkaan erilaisten ohjauskeinojen kautta. Euroopan komissio on esittänyt eläkkeitä käsittelevässä valkoisessa kirjassa eläkejärjestelmien uudistamista koskevan toimintaohjelman, joka on suunnattu kaikille jäsenmaille. Lisäksi unioni voi antaa eläkkeisiin liittyviä ohjeistuksia talouden ohjauskeinoihin lukeutuvan eurooppalaisen ohjausjakson maakohtaisten suositusten kautta, ja esimerkiksi Suomelle osoitetut maakohtaiset suositukset sisältävätkin eläkejärjestelmää koskevia ohjeistuksia. Tutkimuksen aineisto koostuu yhteensä seitsemästä erillisestä asiakirjasta: Euroopan komission eläkkeitä koskevasta valkoisesta kirjasta, EU:n vuosina 2011–2015 Suomelle osoittamista maakohtaisista suosituksista sekä sosiaali- ja terveysministeriön valkoista kirjaa koskevasta lausunnosta. Lisäksi tutkimusaineistoon lukeutuu Eläketurvakeskuksen ylläpitämä eläkeuudistus.fi -internetsivusto. Kyseessä on laadullinen tutkimus, ja tutkimusmenetelmänä käytetään pääsääntöisesti sisällönanalyysin menetelmiä, joita täydennetään retorisen diskurssianalyysin avulla. Analyysin tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, miten EU eläkkeiden alalla toimii, sekä tutkia unionin ohjeistusten ja vuoden 2017 eläkeuudistuksen sisällön välisiä yhteneväisyyksiä. Sekä maakohtaisten suositusten että eläkkeitä koskevan valkoisen kirjan perusteella EU:lla on vahva halu lisätä vaikutusvaltaansa eläkepolitiikassa. Keskeisin unionin yleisten ja Suomea koskevien suositusten välinen ero on se, että EU ei ole maakohtaisissa suosituksissa kehottanut Suomea kehittämään lakisääteisen ansiosidonnaisen järjestelmän rinnalle niin sanottuja toisen ja kolmannen pilarin lisäeläkejärjestelmiä, vaikka lisäeläkejärjestelmien kehittäminen on nostettu valkoisessa kirjassa toiseksi kahdesta tärkeimmästä uudistusalasta eläkejärjestelmien kehittämisessä. Suomen hallitus on linjannut vuonna 2012, että Suomen eläkejärjestelmän tulee jatkossakin rakentua ensisijaisesti lakisääteisen ja julkisen ensimmäisen pilarin eläketurvan varaan. EU on kuitenkin kannustanut eurooppalaisen ohjausjakson kautta Suomea uudistamaan eläkejärjestelmäänsä, ja vuoden 2017 eläkeuudistuksen voi katsoa vastaavan huomattavissa määrin erityisesti unionin Suomelle osoittamien maakohtaisten suositusten ohjeistuksia. EU:n suositusten ja vuoden 2017 eläkeuudistuksen sisällön yhdenmukaisuus ei automaattisesti todista unionin vaikuttaneen eläkeuudistuksen toteuttamiseen ja sisältöön. Yhtäältä on mahdollista, että Suomi on onnistunut ajamaan omia eläkepoliittisia lähtökohtiaan unionin piirissä, ja toisaalta unionin suosituksia on voitu käyttää perusteluna tarpeelle uudistaa suomalaista eläkejärjestelmää. Eläkejärjestelmän säilyttäminen ensisijaisesti lakisääteiseen ensimmäisen pilarin eläketurvaan nojaavana, antaa osaltaan viitteitä eläkkeisiin liittyvän päätösvallan säilymisestä Suomen rajojen sisäpuolella.

Yhdistysjäsenyydet ovat Suomessa yleisiä ja kansalaisyhteiskunnan ja julkisen sektorin yhteistyöllä on maassa pitkät perinteet. Kolmannella sektorilla on merkittävä rooli muu muassa kansalaisosallistumisen ja hyvinvoinnin edistäjänä sekä eri yhteiskunnallisten ryhmien edunvalvojana. Niin kolmannen sektorin kuin hyvinvointivaltion on todettu olevan muutoksessa. Muutoksia on tapahtunut esimerkiksi toiminnan organisoinnin ja ihmisten osallistumisen tavoissa. Organisaatioiden hybridisaatiota koskevan teorian mukaan organisaatiot omaksuvat uusia toimintatapoja ja institutionaalisia logiikoita sopeuttaakseen toimintaansa muuttuvassa toimintaympäristössä. Verkostoyhteistyö ja kumppanuus ovat vakiintuneita yhteiskunnallisen hallinnan muotoja. Yhteistoiminta mahdollistaa sen, että yhteiskunnallisiin epäkohtiin voidaan vastata tehokkaammin. Organisaatioita kannustaa yhteistoimintaan myös mahdollisuus jakaa erilaisia resursseja. Yhteistoimintaa voi auttaa organisaatioita niin ikään sopeutumaan muuttavaan toimintaympäristöön. Organisaatioiden välinen kumppanuus on yksi verkostomaisen yhteistoiminnan muodoista. Jennifer Brinkerhoffin mukaan kumppanuudella on kaksi tyypillistä piirrettä: 1) organisaatioiden välinen suhde on vastavuoroinen ja 2) kumppanuuden osapuolien on mahdollista säilyttää oma organisaatioidentiteettinsä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, mitä kumppanuuden kehittäminen sosiaali- ja terveysalan yhdistysten välillä ja yhdistysten ja julkisen sektorin välillä merkitsee käytännössä. Brinkerhoffin teoriaa hyödyntäen pyritään vastaamaan kysymykseen: Millainen merkitys vastavuoroisuudella ja organisaatioidentiteeteillä on a) yhdistysten välisen ja b) yhdistysten ja julkisen sektorin välisen yhteistyön kehittämisen kannalta? Empiirisen tarkastelun kohteena on Koillismaalla vuosina 2014–2017 toteutettu JÄKE-järjestöyhteistyön kehittämishanke. Hankkeessa oli mukana yli 30 paikallistasolla toimivaa sosiaali- ja terveysalan yhdistystä. Hankkeen valintaa tutkimuskohteeksi voidaan perustella esimerkiksi sillä, että julkisia sosiaali- ja terveyspalveluita koskevien rakenneuudistusten on katsottu vaikuttavan erityisesti maaseutumaisilla alueilla. Haastatteluaineistoon perustuvan analyysin perusteella voidaan todeta, että niin organisaatioidentiteettiin kuin vastavuoroisuuteen liittyvät seikat ovat keskeisiä kumppanuuden kehittämisessä. Keskeinen johtopäätös on se, ettei näitä kahta ominaisuutta voi erottaa toisistaan. Esimerkiksi monet organisaatioidentiteetin säilyttämiseen liittyvät tekijät ovat riippuvaisia yhteistyösuhteen vastavuoroisuudesta. Yhteistyöhön liitetään paljon positiivisia odotuksia ja kumppanuuden arvo tunnustetaan laajasti. Kumppanuuden toimivuuden kannalta toimijoiden välinen luottamus ja tasa-arvoiset vaikutus- ja osallistumismahdollisuudet ovat keskeisiä. Haastattelujen perusteella yhdistyksiä kannustavat niin keskinäiseen kuin kunnan ja yhdistysten väliseen kumppanuuteen erityisesti yhteisö-, demokratia- ja aate- ja altruismilogiikan mukaiset institutionaaliset logiikat. Vapaaehtoisuuteen ja auttamisen haluun perustuva organisaatioidentiteetti on vahva haastateltujen yhdistysten keskuudessa. Kumppanuuden toivotaan tulevaisuudessa mahdollistavan toisaalta myös työllistäviä hankkeita. Yhteistoiminnan avulla voidaan tavoittaa tukea tarvitsevia entistä tehokkaammin ja edistää näin laaja-alaista hyvinvointia Koillismaalla.