Browsing by Subject "jatkosota"

Tämä maisterintutkielma käsittelee kansallissosialistisen Saksan propagandavaikuttamisen keinoja sekä propagandan sisältöjä sota-ajan Helsingissä vuosina 1940–1944. Vaikuttamisen keinojen ja propagandan sisältöjen tutkimisen ohella tutkielmassa keskitytään laajempaan suomalaisten ja saksalaisten välisen kanssakäynnin tarkasteluun sota-ajan Helsingissä sekä pyritään havainnoimaan maailmansodan yleistilanteen vaikutuksia Saksan Suomeen ohjaamassa propagandavaikuttamisessa. Tutkielman erityispiirteenä on lähteiden moninaisuus, käsittäen sekä kirjallisia että kuvallisia esityksiä. Tutkimuskirjallisuuden ohella tutkimusaineisto muodostuu sotavuosina julkaistuista suomalaisista sanomalehtiaineistoista, aikalaispäiväkirjoista sekä mielialaraporttien koosteista. Kirjallisen aineiston ohella tutkielmaa varten on rajatusti valikoitunut kuvallisia esityksiä visualisoimaan propagandan eri muotoja. Tutkimuskirjallisuuden sekä käytettävissä olevan tutkimusaineiston kautta tutkielmassa pystytään paikantamaan saksalaisia propagandatuotteita sekä niiden ilmenemismuotoja sota-ajan Helsingissä. Tutkimus selvittää propagandatutkimuksen perinteisiä tutkimusmenetelmiä hyödyntäen, mitä erilaisia propagandatuotteita saksalaiset loivat käytettäviksi, näytettäväksi ja koettavaksi sota-ajan Helsingissä. Lisäksi tutkielmaa varten on laadittu aineiston analyysityökalu, yhteistoiminnallisen viestinnän analyysikehikko. Menetelmää hyödyntäen pyritään luomaan kokonaiskuva siitä, miten suomalaiset ja saksalaiset harjoittivat vuorovaikutuksellista kanssakäyntiä. Tutkielman analyysiosuus pyrkii myös osoittamaan, miten maailmansodan yleistilanne vaikutti saksalaiseen propagandaan sekä suomalais-saksalaiseen yhteistoimintaan. Tutkielmasta selviää, että keskellä sotatilaa erityisesti pehmeisiin asiasisältöihin kiedotut saksalaiset propagandatuotteet levisivät myös Helsinkiin palvellen Saksan propagandistista etua mielialojen muokkaustyössä.

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläistä marttatoimintaa jatkosodan aikana. Tavoitteena on selvittää, millaista Marttaliiton alaisen Helsingin Marttayhdistyksen toiminta oli sodan ja sen sanelemien poikkeusolojen aikana, sekä toisaalta tarkastella tätä toimintaa ohjanneita ideologisia ja ulkoisia voimia. Tutkielman pääasialliseksi aineistoksi valikoituivat Helsingin Marttayhdistyksen vuosikertomukset vuosilta 1941–1944. Näitä asiakirjoja tarkastellaan tutkimuksessa historiantutkimukselle luonteenomaisen aineistolähtöisen lähestymistavan keinoin sekä aineisto- ja teorialähtöisen sisällönanalyysin työkaluja soveltaen. Teorialähtöistä sisällönanalyysiä varten tähän tutkielmaan valikoituivat maternalismin ja korporatismin näkökulmat, joiden muodostamaa viitekehystä hyödynnettiin tutkimusaineistosta ilmenneen marttatoiminnan tarkasteluun. Helsingin Marttayhdistyksen toiminnasta voidaan tunnistaa tutkielmassa käytetyn aineiston perusteella kolme keskeistä kokonaisuutta, jotka määrittivät helsinkiläistä marttatyötä jatkosodan aikana. Ensimmäinen näistä muodostui yhdistyksen alaisista kerhoilloista sekä ruohonjuuritasolla tehtävästä, nimenomaan martoille kohdistetusta opetus- ja virkistystoiminnasta. Tällainen järjestetty ohjelma mahdollisti rivijäsenien marttaharrastuksesta kiinni pitämisen myös poikkeusoloissa. Lisäksi kerhoissa toteutettiin laajemmin yhteiskuntaan suunnattua huolto- ja avustustyötä. Toisen kokonaisuuden loi yhdistyksen tarjoama neuvontatyö, jonka välityksellä se pyrki tarjoamaan konkreettisin neuvoin apua niin jäsenilleen kuin muillekin helsinkiläisille. Stockmannin tavaratalon tiloissa järjestetyillä näyttelyillä oli erityisen näkyvä rooli helsinkiläisten marttojen suorittamassa neuvontatyössä. Niiden kautta Helsingin Marttayhdistys pystyi tarjoamaan suurelle yleisölle apua pula-ajan ja tuotantokamppailun aiheuttamien vaikeuksien selättämiseen kaupunkiolosuhteissa. Kolmas kokonaisuus muodostui Marttakoulun tekemästä työstä sekä koulun yhteyteen vuonna 1941 perustetusta kotitaloudellisesta neuvonta-asemasta. Alun perin kotiapulaiskouluna alkunsa saanut Marttakoulu koki kurssitoiminnan uudistumisen ja valtion laajentuneen tuen myötä merkittäviä muutoksia jatkosodan aikana. Koulun merkitystä helsinkiläisille korosti sinne avattu neuvonta-asema, josta käsin Martat pystyivät tarjoamaan keskitettyä neuvontatyötä ympäri vuoden. Suoritetun analyysin pohjalta voidaan todeta, että Helsingin Marttayhdistyksen toiminnasta oli tunnistettavissa sekä maternalismin että korporatismin merkkejä. Marttaliikkeen äitiyden merkitystä korostanut ideologia näkyi sekä naisten ja äitien kotien piirissä tekemän työn huomioimisessa että laajemmin yhteiskunnallisena äitiytenä tulkittavana huolenpitona. Korporatistiset piirteet puolestaan kuvastuivat niissä tavoissa, joilla martat itse tukivat valtiovallan intressejä sekä toisaalta niissä marttojen työmuodoissa, joihin valtio suuntasi taloudellista tukea ja ohjausta.

Tutkielmassa tarkastellaan jatkosodasta esitettyjä historiantulkintoja sanomalehdistössä käydyssä keskustelussa vuosina 1984 ja 1994. Tarkastelun lähtökohtana on usein esitetty näkemys, että jatkosotaa koskeneet historiantulkinnat muuttuivat radikaalisti Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991, kun aiemman keskustelun pidäkkeet lakkasivat vaikuttamasta. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaista kuvaa jatkosodasta rakennettiin vuosina 1984 ja 1994. Lisäksi tarkastellaan sitä, muuttuivatko esitetyt historiantulkinnat tarkasteltujen vuosien välisenä aikana. Lehtikirjoittelua lähestytään historiapoliittisen näkökulman kautta pohtien sitä, millaisia puolia menneestä kelpuutetaan osaksi kansallista historiaa, ja mitkä kysymykset häivytetään taka-alalle. Sotien muistelussa on siis kyse muustakin kuin todellisten tapahtumien käsittelystä. Keskustelu kytkeytyy laajempaan suomalaiskansallisen identiteetin määrittelyyn ja maan poliittis-kulttuuriseen sijoittamiseen maailman kartalle. Tutkielman alkuperäislähteitä ovat Helsingin Sanomien, Aamulehden, Suomenmaan, Suomen Sosialidemokraatin / Demarin, Kansan Uutisten ja Tiedonantajan vuosina 1984 ja 1994 julkaisemat kirjoitukset jatkosodasta. Lehtikirjoittelua tarkastellaan jatkosodan alkamisen, neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen, aselevon ja välirauhansopimuksen vuosipäivinä sekä itsenäisyyspäivinä. Tutkielmassa on pyritty huomiomaan kaikki lehtien julkaisemat jatkosotaa käsitelleet kirjoitukset aina pääkirjoituksista yleisönosastokirjoituksiin saakka. Vuoden 1984 lehtiaineistossa patrioottiset korostukset kunniakkaasta kansallisesta sotahistoriasta olivat hyvin harvassa, vaikka eräät historiantutkijat esittivätkin jatkosodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Sitä vastoin lehtien omat toimittajat eivät nostaneet esiin torjuntavoittotulkintoja, ja useassa lehdessä korostui pikemmin näkemys sodan päättymisestä suomalaisten tappioon. Eniten keskustelua tarkastellussa vuoden 1984 lehtiaineistossa synnytti välirauhansopimus ja sen aloittama sodanjälkeinen aikakausi. Muita laajasti käsiteltyjä aiheita olivat kesän 1944 torjuntataistelut, kansakunnan eheys sodan aikana ja sotaan liittynyt itsenäisyystematiikka. Kriittisintä historiakuvaa jatkosodasta loivat Kansan Uutiset ja Tiedonantaja, jotka käsittelivät muista lehdistä poiketen jatkosodan suomalaisten kannalta pimeitä puolia. Lehtikirjoitusten sävy muuttui vuonna 1994 selvästi aiempaa kansallismielisempään suuntaan. Vuoden 1994 tutkimusaineistossa patrioottiset korostukset olivat nousseet vahvasti pinnalle, ja keskustelua käytiin erityisesti jatkosodan torjuntavoitoista. Poikkeuksen muodostivat Demari ja Tiedonantaja, jotka eivät tulkinneet sodan päättyneen suomalaisten saavuttamaan torjuntavoittoon. Samoin kuin vuosikymmen aiemmin, keskustelua herättivät tulkinnat välirauhansopimuksesta ja jatkosodan merkityksestä Suomen itsenäisyyden säilymiselle. Lisäksi useissa kirjoituksissa nostettiin veteraanit aiempaa näkyvämmin esille ja vaadittiin kunniavelan maksamisesta heidän tekemistään uhrauksista. Jatkosodan luonteesta esitettiin myös selvästi enemmän tulkintoja kuin vuosikymmen aiemmin. Lehtikirjoituksista on luettavissa paitsi jatkosotaa koskeneiden historiantulkintojen muutos, myös tarve luoda kontrastia aiempina vuosikymmeninä vallalla olleille menneisyydenkäsityksille. Tuolloin korostui myös näkemys, että kylmän sodan päättyminen oli vapauttanut kansallista menneisyyttä koskeneita keskusteluja, ja kotoisia historiantulkintoja voitiin nyt muodostaa ottamatta huomioon itänaapurin mielipiteitä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että sanomalehdistössä esitetty kuva jatkosodan historiasta ei ollut monoliittinen kumpanakaan tarkasteluvuotena, vaan eri lehdissä oli nähtävissä erilaisia painotuksia: Eräät kysymykset nostettiin menneestä esiin, samalla kun toisista vaiettiin. Keskustelut jatkosodan historiasta myös muuttuivat ja monipuolistuivat vuosien 1984 ja 1994 välisenä aikana. Molempina tarkasteluvuosina käyty vilkas keskustelu jatkosodasta osoittaa, että aihe oli säilyttänyt ajankohtaisuutensa ajallisesta etäisyydestä huolimatta.

Tutkielmassa tarkastellaan heteroseksuaalisten maskuliinisuuksien merkityksiä jatkosodanaikaisissa rintamayhteisöissä. Tavoitteeni on tarkastella sukupuolihistoriallisesta näkökulmasta sitä, mikä merkitys heteroseksuaalisilla maskuliinisuuksilla oli rintamayhteisöissä jaettuna kokemuksena ja mitä hyötyä tästä mahdollisesti oli yksilöille ja yhteisöille. Tarkastelun kohteena ovat sotilaiden rintamalla käymät keskustelut seksiin ja seksuaalisuuteen liittyen. Tarkastelen näitä teemoja hyödyntäen sukupuoli- ja sosiaalihistoriallisia sekä kriittisen miestutkimuksen lähestymistapoja, feminististä sukupuolen teoriaa ja hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä. Tutkimusaineistona olen käyttänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) korsuperinteen kilpakeruun aineistoa vuodelta 1973. Aineisto koostuu 265 veteraanin muistelukerronnasta. Keräsin vastauksista noin 500 sivuisen aineiston, jossa esiintyviä seksiin liittyviä tarinoita, huumoria, ajatuksia ja asenteita analysoin laadullista sisällönanalyysiä hyödyntäen. Tutkin sitä, millä tavoilla sotilaat rakensivat ja tuottivat seksuaalista identiteettiään ja sukupuoltaan sota-aikana, mikä merkitys heteroseksuaalisilla maskuliinisuuksilla oli rintamayhteisöissä sodan aikana sekä sitä, millaisia heteroseksuaalisten maskuliinisuuksien ihanteita ja hegemonista maskuliinisuutta näin tuotettiin. Analyysini jakautuu yksilön puheen ja yhteisön toiminta- ja puhetapojen analyysiin. Yksilön puheessa on keskeistä se, millaisia käsityksiä ja odotuksia sotilailla oli seksin sisällöstä ja miten seksiin suhtauduttiin. Yhteisön toimintatavoissa tarkastelin sitä, mikä oli rintamalla seksuaalisuuden ilmaisuissa sallittua ja kiellettyä, millä tavoilla sotilaat hakivat hegemonista asemaa suhteessa toisiinsa sekä toimintatapoja, jotka alistivat yksilön seksuaalisuuden yhteisön pääomaksi. Heteroseksuaalinen maskuliinisuus edusti rintamayhteisöissä oletettua ja jaettua kokemusta, joka palveli yhteisöjen yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä saattoi auttaa sotilaita luomaan merkityksellisyyttä sotakokemuksilleen. Sota yhtenäisti sukupuolirooleja ja sukupuoliin kohdistuneita odotuksia, jotka rintamayhteisöissä näyttäytyivät korostetun heteroseksuaalisena maskuliinisena käytöksenä ja miehistön luoman ja jakaman hegemonisen maskuliinisuuden tuottamisena.

Tutkielmassa tarkastellaan ravintolatyöntekijöiden kokemuksia ravintolasääntelystä 1919–1954. Siinä paneudutaan suomalaisten ravintoloiden historiaan ja erityisesti niiden toimintaan erilaisten rajoitusten, sääntelyn ja tarkkailun alaisena. Ravintoloiden ja ravintolasääntelyn historiaa on Suomessa tutkittu aikaisemmin viranomaisnäkökulmasta, mutta ravintolatyöntekijöiden kokemukset ovat jääneet tutkimuksessa näkymättömiin. Tarkoituksena on tuoda ravintolatyöntekijöiden kokemus tutkimuksen keskiöön, sillä heillä on erityinen asema sekä rajoitusten valvojina, että niiden kohteina. Tutkielmassa ravintolatyöntekijöiksi luetaan kaikki ravintoloiden henkilökuntaan kuuluvat henkilöt, kuten tarjoilijat, keittäjät, apulaiset, viinurit, hovimestarit jne. Varsinaisen käsittelyn ulkopuolelle jäävät ravintoloiden johtajat ja omistajat – heidän kokemusta sivutaan vain lyhyesti. Aihetta käsitellään muistitiedon valossa. Lähdeaineistona toimii vuonna 1981 Hotelli- ja ravintolamuseon keräämä Ravintolaperinteen keruukilpailu -muisteluaineisto. Analyysi on jaettu neljään ajanjaksoon. Kullakin ajanjaksolla on omat ravintolarajoitusten erityispiirteensä. Muisteluaineiston sisältöön ja aikaisempaan tutkimukseen nojaavat ajanjaksot ovat 1) kieltolaki 1919–1932, 2) Alkoholiliikkeen perustaminen ja poikkeusaikojen välinen aika 1932–1939, 3) Kansanhuoltoministeriön perustaminen ja sota-aika 1939–1945 sekä 4) sodan jälkeinen aika elintarvikekorttijärjestelmän loppumiseen asti 1945–1954. Entisten ravintolatyöntekijöiden vastauksia analysoidaan yllämainittujen ajanjaksojen kehyksessä. Luvussa neljä tarkastelu keskittyy vastauksista esiin nousseisiin konkreettisiin sääntelytoimiin ja ravintolatyöntekijöiden kokemuksiin niistä. Luvussa viisi syvennytään muistelun ja kokemuksen muodostumisen prosessiin. Kokemuksen muodostumista analysoidaan kokemushistorian ja tunnehistorian teoreettisista lähtökohdista käsin Vastausten perusteella ravintolatyöntekijät ovat työskennelleet eri suunnista tulevien vaatimusten ristitulessa: palvelua vaativat asiakkaat, voittoa tavoittelevat ravintolan omistajat ja työskentelyä valvovat viranomaiset ovat pakottaneet työntekijät luovimaan laillisen ja laittoman rajalla, ja olemaan jatkuvasti varuillaan. Lisäksi oma toimeentulo pienipalkkaisessa ammatissa on kannustanut lisäansioiden hankkimiseen laittomin keinoin. Toisin kuin rikkeiden yleisyydestä voisi päätellä, ravintolatyöntekijät eivät suinkaan aina suhtautuneet lain rikkomiseen kevyesti, vaan se saattoi aiheuttaa vastaajille voimakkaitakin negatiivisia tunteita. Erityisesti rajoituksia valvovat viranomaiset aiheuttivat vastaajissa pelkoa ja ahdistusta. Ravintolatyöntekijöiden vastauksissa sota-aika korostuu muita ajanjaksoja enemmän, sillä se on vaikuttanut vastaajien elämään niin kokonaisvaltaisella tavalla. Sota-ajan muistelussa erottuvat vahvasti myös muut työskentelyä rajoittaneet tekijät kuin viranomaisrajoitukset, kuten pommitusten aiheuttamat tuhot ja elintarvikepula. Vastaajista valtaosa oli naisia, ja naisten sota-ajan muistelulle tyypillisesti kriisiä muistellaan ennen kaikkea työn kautta. Raatamisesta kertominen on naisten tapa tuoda esiin omaa sankaruuttaan. Vastauksista on nähtävillä ravintolatyöntekijöiden vahva ammatillinen identiteetti, ja ravintolatyöllä voidaan tulkita olleen merkittävä rooli vastaajien elämässä. Melko huonoista työoloista johtuen heillä ei myöskään ollut juurikaan vapaa-aikaa. Nämä tekijät selittävät ravintolarajoitusten ja niiden rikkomisen näkyvää roolia ravintolatyöntekijöiden muistelussa.

Tutkielman aiheena on vainojen uhrien muistopäivä näkökulmana holokaustin julkiseen muistamiseen Suomessa. Lähtökohtana on holokaustin muiston keskeisyys 2000-luvun Euroopassa: holokaustin ympärille on muodostunut kansallisuusrajat ylittävä muistokulttuuri, jonka ytimessä on ajatus muistamisen vastuusta. Oma osallisuus holokaustin toteuttamiseen on nostettu esiin monessa Euroopan maassa. Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen vuosipäivänä 27.1. vietettävä holokaustin muistopäivä on tärkeä osa tätä eurooppalaista muistokulttuuria, ja vainojen uhrien muistopäivä perustettiin 2000-luvun alussa sen suomalaiseksi versioksi. Suomalaista toisen maailmansodan muistamista on kuitenkin pitkään hallinnut erillisyysajattelu, jossa holokausti ja siihen liittyvät syyllisyyskysymykset on mielletty Suomen historiasta erillisiksi asioiksi. Tätä taustaa vasten tutkielmassa tarkastellaan, miten holokaustin eurooppalaista muistokulttuuria edustava vainojen uhrien muistopäivä on ”kotiutunut” Suomeen. Tutkielmassa tarkastellaan vainojen uhrien muistopäivän perustamista vuonna 2001 sekä sen viettämisen yhteydessä käytyä julkista keskustelua vuosina 2002–2015. Aineisto koostuu muistopäivän perustamista ja nimeämistä käsittelevistä valtioneuvoston kanslian asiakirjoista, sen ympärillä vuosittain julkaistuista sanomalehtikirjoituksista sekä muistopäivän tilaisuuksissa pidetyistä valtionhallinnon edustajien puheista. Tarkastelun kohteena on siis ainoastaan muistopäivään liittyvän keskustelun julkinen ja valtiollinen taso. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen teorialähtöinen sisällönanalyysi, ja tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä vainojen uhrien muistopäivä on Suomessa saanut sekä minkälaisista teemoista sen yhteydessä puhutaan. Vainojen uhrien muistopäivän suomenkielinen nimi mahdollistaa monenlaisia tulkintoja sen merkityksestä. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota erityisesti siihen, millaisia yhtymäkohtia muistopäivään liitetyillä merkityksillä on holokaustin eurooppalaiseen muistokulttuuriin, ja missä määrin ne puolestaan ovat suomalaisen historiakulttuurin ja kansallisen kertomuksen muokkaamia. Aineiston perusteella vainojen uhrien muistopäivän merkitys holokaustin muistopäivänä on enimmäkseen selkeä, ja holokaustin eurooppalaisen muistokulttuurin piirteet näkyvät siihen liittyvässä keskustelussa vahvasti. Tärkeimpänä teemana nousee esiin velvollisuus oppia historiasta ja siirtää sen opetukset seuraaville sukupolville. Muistopäivän yhteydessä vastustetaan rasismia, suvaitsemattomuutta ja syrjintää sekä puolustetaan toisen maailmansodan jälkeen luotua demokraattista järjestelmää ja kansainvälistä ihmisoikeusnormistoa. Yleismaailmallisten opetusten lisäksi tutkielmassa sivutaan lyhyesti muistopäivän yhteydessä ilmenevää Israelin valtioon liittyvää historiapoliittista argumentointia, jossa holokaustia käytetään sekä Israelin ulkopolitiikan puolustamisen että vastustamisen välineenä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että holokaustin eurooppalainen muistokulttuuri on jäänyt kellumaan irrallisena suomalaisen historiakulttuurin pinnalle. Sanomalehdissä 27.1. esitetään usein kansainvälisenä ”Auschwitzin päivänä”, eikä muistopäivän kotimainen vietto saa merkittävää huomiota julkisuudessa. Poliitikkojen puheissa muistopäivän viettäminen liittää Suomen tiiviimmin osaksi Eurooppaa ja muuta maailmaa, mutta sen merkityksestä Suomen ja suomalaisten kannalta puhutaan vain vähän. Keskustelu Suomen osuudesta holokaustissa natsi-Saksan liittolaisena jää enimmäkseen pinnallisten mainintojen tasolle. Toisaalta vainojen uhrien muistopäivän ympärillä käyty keskustelu kuvastaa ”suomalaisen” historiatietoisuuden heterogeenisyyttä: osa keskustelijoista kritisoi muistopäivän suomenkielistä nimeä holokaustin vähättelemisestä suomalaisessa yhteiskunnassa, kun taas toiset kiittävät sitä siitä, että se mahdollistaa myös muiden vainojen ja niiden uhrien muistamisen.