Browsing by Subject "kansainvälinen politiikka"

Tässä työssä tarkastellaan kyberturvallisuutta turvallisuuskeskustelun osana ja informaatioteknologian roolia kansainvälisen politiikan teoriakentässä. Tutkielmassa deskriptiivisesti kuvaillaan koettuja kyberturvallisuuden haasteita ja uhkia sekä teoreettisella tasolla tarkastellaan sitä miten kansainvälisen politiikan teoriat huomioivat teknologian vaikutuksen toisaalta politiikan tapahtumiin ja toisaalta politiikan vaikutuksen teknologioihin ja niiden syntyyn sekä kehitykseen. Työn alkuosassa kuvaillaan ja selvennetään nykytilannetta kyberturvallisuuden parissa, niin Suomessa kuin kansainväliselläkin tasolla. Deskriptiivisemmän osion jälkeen teoreettisen osion aluksi esitellään Henri Lefebvren sosiaalisen tilan teoria, jonka kautta muodostetaan sosiaalinen kybertila, tai verkkojen maailma, jossa enenevästi tänä päivänä elämme. Lefebvren teorian lisäksi työssä keskitytään käsittelemään poststrukturalismia ja ennen kaikkea Michel Foucaltin töitä. Etenkin Michel Foucaultin ajatusten kautta pyrittiin korostamaan valtaa ja hallintaa sekä niiden merkitystä kybertilan muokkaamisessa teknologiaan vaikuttamisen kautta. Poststrutkutralismin ja Michel Foucaultin lisäksi työssä esiteltiin teknologian filosofisia ja teoreettisia suuntauksia, ennen kaikkea suhteessa kansainväliseen politiikkaan ja sen teorioihin. Teknologisen determinismin mukaan teknologialla on ennalta määrättyjä, pysyviä vaikutuksia yhteiskuntaan ja ihmisen kyky vaikuttaa niihin on pieni. Sosiaalisen konstruktivismin mukaan kaikki on sosiaalista, mukaan lukien teknologia. Teknologinen determinismi ja sosiaalinen konstruktivismi käsittelevät ja kuvaavat omilta osiltaan teknologian vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisen kykyä vaikuttaa teknologioiden syntyyn ja kehitykseen, mutta ne ovat puutteellisia, niin erikseen kuin yhdessäkin. Muun muassa turvallisuuspolitiikan kautta voidaan vaikuttaa siihen millaiseksi kybertila – jossa me kaikki lähes päivittäin elämme – muodostuu ja minkälaiset tavoitteet ja toimet sinne muodostuvat julkisten tahojen kautta hyväksyttäviksi ja minkälaista teknologiaa sen myötä kehitetään. Teknologia vaikuttaa kybertilaan, luo sen perusteet ja reunaehdot, mutta politiikka ja rahoitus vaikuttavat siihen lainsäädäntöön ja teknologiseen kehitykseen jotka muokkaavat kybertilaa. Informaatioteknoloian yhteydessä on teoreettiseen kokonaiskuvaan otettavat mukaan Foucaultin näkemykset vallasta ja hallinnasta. Tutkielma toimii teoreettisena jatkeena niille töille, jotka ovat painottaneet teknologian selvempää huomiointia kansainvälisn politiikan tutkimuksessa, ja avauksena tutkimukselle jossa huomioidaan teknologian teorioiden perinteisten suuntausten (teknologisen determinismin ja sosiaalisen konstruktivismin) lisäksi Michel Foucaultin ja hänen seuraajiensa teoreettinen anti vallasta ja hallinnasta.

Tutkin Pro Gradu – tutkielmassani kansainvälisen yhteisön toimeenpanemien sanktioiden ongelmallisuutta, niiden toimivuuden näkökulmasta. Aiempien tapausten valossa, sanktioiden suurimpana kärsijänä on usein nähty olevan siviiliväestö. Sanktioista huolimatta ne henkilöt ja ryhmät joiden katsotaan ollen vastuussa tilanteesta, ovat kuitenkin kyenneet jatkamaan toimintaansa. Sanktio-keskustelua onkin jakanut suhtautuminen sanktioiden hyödyllisyyteen, ennen kaikkea siihen miksi niitä käytetään kun ne eivät toimi. Pyrin työlläni osallistumaan kyseiseen keskusteluun kansainvälisten suhteiden tutkimuksen näkökulmasta. Aikaisemmin akateemista keskustelua on käyty pitkälti oikeudellisesta sekä taloudellisesta näkökulmasta. Työ on teoriasidonnainen tutkimus, jossa vertailevan tapaustutkimuksen keinoin haetaan teorioista tukea esimerkkitapausten käsittelyyn sekä johtopäätöksien tulkintaan. Tutkimuskysymystä lähestytään ensiksi aihepiirin teoreettisen sisällön esittelyllä, jonka jälkeen sitä sovelletaan kolmeen esimerkkitapaukseen. Esimerkkitapaukset ovat Rhodesia, Etelä-Afrikka ja Zimbabwe. Maat on valittu niiden sanktioihin johtaneiden olosuhteiden samankaltaisuuden vuoksi. Zimbabwe on lisäksi esimerkki sanktioissa ja niiden käytössä tapahtuneesta muutoksesta. Muutos on ollut siirtyminen kokonaisvaltaisista sanktioista kohdennettuihin sanktioihin. Teoreettisena viitekehyksenä työssä on toimijoiden rationaalinen toiminta, jonka lähtökohtana ovat heidät omat intressit. Kyseinen toiminta myötävaikuttaa osaltaan sanktioiden toimimattomuuteen, toimijoiden suhteuttaessa aina oman toimintansa muiden toimintaan. Sanktiokeskustelun sijoittumista tieteellisessä keskustelussa selvennän regiimiteorian avulla. Sanktioiden eri osapuolten toimintaa pyrin vuorostaan tuomaan esille rationaalisen valinnan teorian, eritoten peliteorian, avulla. Mainitun lisäksi tuon esille myös poliittisen päätöksenteon epävarmuuden, sekä sen vaikutukset osapuolten toimintamalleihin. Hypoteesina tutkimukselle on, että sanktioita lähettävien maiden keskinäisen yhteistyön heikkous sekä niiden omat kansalliset intressit vaikeuttavat sanktioiden toimintaa. Lähteinä työssä on käytetty julkisia lähteitä, jotka käsittelevät aihepiirin yleistä sekä teoreettista keskustelua. Esimerkkitapauksissa on käytetty myös julkisia lähteitä, sekä aikalaiskirjoituksia. Viimeksi mainitun taustalla on kahden esimerkkitapauksen, Rhodesian ja Etelä-Afrikan, historiallinen näkökulma. Kolmen esimerkkitapauksen kautta, tutkielmassani vahvistuu siinä esitetty hypoteesi. Tämän mukaan sanktioiden toimintaa vaikeuttavat sanktiota lähettävien maiden keskinäisen yhteistyön puute sekä niiden kansalliset intressit. Yhtä lailla sanktioitavat maat ovat sanktioprosessien hitaudesta johtuen kyenneet ennakoimaan ja varautumaan tuleviin muutoksiin. Esimerkkitapauksista Rhodesian ja Etelä-Afrikan kohdalla halutun muutoksen taustalla voidaan katsoa olleen pääasiallisesti muut tekijät kuin sanktiot. Zimbabwen osalta voidaan vuorostaan todeta, että siinä missä kokonaisvaltaiset sanktiot eivät toimineet Etelä-Afrikan ja Rhodesian tapauksissa halutulla tavalla, kohdennetut sanktiot ovat olleet yhtä lailla ongelmallisia. Esimerkkitapausten tuloksista ei voida vetää vedenpitäviä johtopäätöksiä joilla kyettäisiin arvioimaan tai ennustamaan sanktioiden toimivuutta kokonaisvaltaisemmin. Syynä on kansainvälisten sanktio-tapausten yksilöllisyys sekä sanktioiden käytön kiistanalaisuus kansainvälisessä politiikassa.

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.

Tutkimus käsittelee kahden Euroopan unionin pienen jäsenvaltion, Suomen ja Portugalin, julkisen kehitysyhteistyön ja kehitysyhteistyöpolitiikan eurooppalaistumista. Eurooppalaistuminen määritellään Euroopan unionin politiikkojen, instituutioiden, arvojen, normien ja käytäntöjen vaikutuksiksi kansallisella tasolla. Tutkimuksessa pyritään selvittämään 1) miten EU ja Euroopan yhteisö ovat vaikuttaneet tutkimuskohteisiin, 2) miksi vaikutukset ovat havaitunlaisia ja 3) onko eurooppalaistumista todella tapahtunut. Tutkimuskohteita tarkastellaan aiemman eurooppalaistumistutkimuksen muodostamassa teoreettisessa viitekehyksessä, mutta myös laajemmin osana ulkopolitiikkaa ja laajentunutta turvallisuuskäsitystä. Eurooppalaistuminen ilmiönä sisältää myös sisäänrakennetun oletuksen siitä, että Euroopan unioni vaikuttaa, minkä vuoksi tutkimuksessa arvioidaan myös tämän 'eurooppalaistumisen perushypoteesin' paikkansapitävyyttä. Tutkimusmetodina käytetään vertailevaa politiikantutkimusta. Eurooppalaistuminen ilmiönä hahmotellaan muuttuja-ajattelun avulla, top-down -näkökulmasta. Asetelma vaatii muiden mahdollisten selittävien tekijöiden huomioimista, jotta todelliset kausaalisuhteet saataisiin esille. Tämän lisäksi käytetään kontrafaktuaalista päättelyä parantamaan tutkimuksen sisäistä validiteettia. Varsinainen tutkimusaineisto koostuu pääosin Suomen ja Portugalin julkisen kehitysyhteistyön virallisista asiakirjoista: linjauksista, raporteista, vuosikertomuksista, lausunnoista ja selvityksistä sekä tutkimuksista ja tilastoista. Aineiston tarkastelu rajataan ajallisesti kummankin maan koko EU/EY-jäsenyysaikaan ja muutamaan sitä edeltävään vuoteen. Tutkimuskohteissa havaitaan Euroopan unionin vaikutuksia, jotka kuitenkin ovat suurelta osin erityyppisiä. Eniten eurooppalaistumista havaitaan tapahtuneen jäsenyyttä edeltävinä ja heti sen jälkeisinä vuosina. Kehitysyhteistyön alueista eniten vaikutuksia löydetään rahoituksesta ja monenkeskisestä yhteistyöstä. Vähiten EU/EY on vaikuttanut kahdenväliseen yhteistyöhön ja kehitysyhteistyöpolitiikkaan. Myös kehitysyhteistyöhallinnossa ja kansalaisjärjestöjen asemassa havaitaan eurooppalaistumista. Tutkimuksessa myös esitetään, että muut selittävät tekijät osin selittävät ja ehdollistavat sitä, miten eurooppalaistuminen ilmenee tutkimuskohteissa. Kehitysyhteistyön muutosta ja muuttumattomuutta EU-jäsenyyden ajalla Suomessa ja Portugalissa selittäviksi ulkoisiksi tekijöiksi nostetaan EU:n lisäksi kehitysajattelun globalisaatio, kylmän sodan päättyminen, viiteryhmät ja siirtomaavaltatausta. Kyseisten tekijöiden tarkastelu yhdessä kontrafaktuaalisen päättelyn kanssa antaa myös vahvoja viitteitä siitä, että eurooppalaistumista on tapahtunut, jolloin europpalaistumisen perushypoteesi jää voimaan.