Browsing by Title

Tutkielma käsittelee ihmisten kääntymistä protestanteiksi kristityiksi Kathmandussa Nepalissa. Kääntymistä käsitellään tutkimuksessa prosessina ja tutkimuksessa tarkastellaan myös kääntyjien uuden uskonnollisen identiteetin muodostumista. Työn tavoitteena on kuvata kääntyneiden kristittyjen sekä toisen sukupolven kristittyjen omia kokemuksia kääntymisestä ja kristittynä olemisesta sellaisina, kuin he itse kertovat. Työssä on käytetty erityisesti Robert Hefnerin ja Lewis Rambon teorioita kääntymisen prosessista ja sen tutkimuksen hedelmällisistä suunnista. Tutkimusta varten tehtiin kolmen kuukauden kenttätyö Kathmandussa. Tutkimusmetodina on käytetty osallistuvaa havainnointia kristittyjen keskuudessa pyhäkoulutyössä ja uskonnollisissa tilaisuuksissa sekä kristittyjen informattien puolistrukturoituja haastatteluja, jotka äänitettiin. Kenttätyövaiheen jälkeen lisää tietoa kerättiin sähköpostilla muutamille Kathmandussa asuville kristityille lähetetyllä lyhyellä kyselyllä, jota he lähettivät myös eteenpäin kristityille tuttavilleen. Tutkimuksessa todetaan, että kääntymisen prosessissa kontekstilla on erittäin tärkeä rooli kääntymisen olosuhteiden ja niissä kehittyvän kristillisen identiteetin määrittämisessä. Tutkimuksessa pyritään osoittamaan kuinka monet puolet on tärkeää ottaa huomioon kääntymisen kontekstia tarkasteltaessa. Se koostuu monista toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevista osista kuten historiasta, yhteiskunnasta, vallitsevasta maailmankäsityksestä, sosiaalisista tekijöistä, hengellisistä tekijöistä ja sukulaisten asenteesta sekä muista seikoista. Kontekstin eri tekijöiden tärkeys vaihtelee henkilöstä ja tilanteesta riippuen. Kathmandussa erityisen tärkeä rooli on väestöstä noin 80 prosentin harjoittamalla hindulaisuudella, joka vaikuttaa merkittävästi siihen, mitä kristityistä ja kääntymisestä ajatellaan. Ympäristön kielteisistä asenteista huolimatta Kathmandun kirkot kasvavat ja tässä tärkeä osuus on sillä, että nepalilaiset kääntyneet kristityt oppivat myös jakamaan uskostaan muille. Kääntymisen prosessissa merkitsee paljon myös uuden kristillisen identiteetin muodostaminen ja tässä kääntyjää ympäröivien kristittyjen yhteisö on tärkeässä osassa. Tutkimuksessa kuvataan, kuinka kristityt muodostavat yhdessä omaa kristillistä identiteettiään Kathmandun hindulaisessa ympäristössä ja opettavat tätä identiteettiä lapsille pyhäkouluissa.

Tiivistelmä Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma: Kulttuuriperinnön maisteriohjelma Opintosuunta: Uskontotiede Tekijä: Jenna Kuronen Työn nimi: Kääntymisen kaltaisuus muutosprosessissa kohti vegaanista ruokavaliota Työn laji: Syventävien opintojen tutkielma Kuukausi ja vuosi: Marraskuu 2021 Sivumäärä: 64 sivua. Liitteet 2 sivua. Avainsanat: Narratiivisuus, konversio, kääntyminen, muutosprosessi, vegaaninen ruokavalio Ohjaaja tai ohjaajat: Titus Hjelm Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto – Helda / E-thesis (opinnäytteet), ethesis.helsinki.fi Tiivistelmä: Tutkielma käsittelee kääntymisen kaltaisuutta kertomuksissa muutoksesta kohti vegaanista ruokavaliota. Äkillinen muutos vegaaniseen ruokavalioon liitetään usein uskonnollisen kääntymisen kaltaisia piirteitä. Nämä käsitykset juontavat juurensa varhaisesta konversiokäsityksestä. Tutkielmani tavoitteena on osoittaa, että myös modernilla uskonnollisella kääntymisellä voi olla yhteyksiä vegaanisen muutosprosessin kanssa, jossa keskeistä on yksilön toimijuus. Tutkimuskysymykseni on: minkälaista kääntymisen kaltaisuutta esiintyy muutosprosessissa kohti vegaanista ruokavaliota? Teoreettisena taustana tutkielmassa toimii uskonnollisen konversioperinteen tutkimukset, jotka muodostavat tutkielman konversiomallin. Konversiomallin mukaan yleisin tapa liikkua kohti uskonnollista konversiota on edelleen tyypillisen kääntymyskertomuksen mukainen jatkumo, joka etenee ahdistuksesta parempaan elämään. Ihmisten aktiivisuus ja henkilökohtaiset motivaatiot ovat kuitenkin lisääntyneet, ja niillä on yhdessä yksilöiden taustojen kanssa merkittävä vaikutus siihen, minkälaiseksi konversiopolku muodostuu. Narratiivisessa tutkielmassani aineistona toimii kahdeksan haastattelua. Narratiivisen menetelmän avulla tarkastelen, miten haastateltavat kertovat muutosprosessistaan kohti vegaanista ruokavaliota. Kertomusten sisällä tarkastelen haastateltavien nimeämiä tapahtumia ja kokemuksia sekä niiden vaikutusta muutokseen. Tutkielmastani selviää, että haastateltavien kertomuksissa korostuvat ristiriitaiset kokemukset ja elämän käännekohdat sekä sosiaaliset suhteet. Haastateltavien muutoskaarista ilmenee, että kertomusten lopputulokset määrittyvät pitkälti alkuperäisen motivaation kautta. Kertomusten kaarissa korostuvat vapauden, oman itsensä kokemisen ja parhaan mahdollisen elämäntavan teemat. Haastateltavien muutoskertomuksissa on yhteisiä piirteitä modernin konversiotutkimuksen kanssa, kuten ympäristön merkitys, tyytymättömyys valtakulttuurin ruokasysteemiin ja alttius muuttaa elämäntilanteita käännekohdissa. Tutkielma on yksi ensimmäistä teoksista, jonka tarkoituksena on ymmärtää uskonnollisen konversion suhdetta ruokavaliota koskevassa elämäntapamuutoksessa. Tutkielmani toimii alkuna toivottavasti kasvavalle tutkimusperinteelle, jossa keskitytään yksilöiden merkitysten rakentumiseen ruokavalion avulla.

The purpose of this study was to describe and get a deep understanding of pedagogical change process. The phases of pedagogical change process and the nature and the role of teacher's pedagogical thinking in it were mapped. The change process as a whole was also modeled. The previous research of teaching change process has had been scarce on an individual teacher level, but on a school level it has been investigated abundantly. The theoretical background of this study consists of theories of teacher's pedagogical thinking and action and how their thinking and action change and develop. Teacher change has been researched from the point of view of both school change and professional development. The basic principle in the theoretical frame is that change in teacher's thinking leads to change in action. Three men teachers and a woman teacher who have put change into practice took part in this study. The data consisted of two parts: teachers' essays of their change process and interviews that were based on the essays. The data was analysed by content analysis. The categorizations of both parts of the data were made separately but they were interpreted together. In this way a deep understanding of pedagogical change process could be reached. The results of this study were descriptions of the phases of pedagogical change process and the nature and the role of teacher's pedagogical thinking in it. In addition a model of pedagogical change process was presented. Pedagogical change process started up because of disorder in teacher's pedagogical thinking and action. The disorder leads to an absolute necessity to change the activities. Change activities stabilize throughout intuitive experiments and reflection-on-action. The change in a teacher's thinking is a prerequisite for the start of the process but also, a teacher's thinking develops as a result of the process. Thus, the whole process results in a real, deep level change in instruction and in the teacher's thinking. That is why pedagogical change processes are visible, significant and they have wide and extensive effects. The study gives out information of controlling the change processes. Consequently, the results of this study encourage teachers to confront change and put their new ideas into practice.

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin mielenterveyskuntoutujien kertomuksia psyykkisestä sairaudesta. Tutkielman tarkastelun kohteina olivat erityisesti kuntoutuminen, uusien merkitysten löytäminen sairaudelle ja kertomuksissa tapahtuva muutos. Tutkielman aineisto kerättiin Suomen Klubitalojen ylläpitämistä blogeista ja yhdestä Klubitalon keräämästä julkaisusta. Aineisto on peräisin Suvimäen, Lahden ja Salon Klubitaloilta ja ne on kerätty syksyllä 2020. Kertomukset ovat mielenterveyskuntoutujien itse kirjoittamia kertomuksia elämästään psyykkisen sairauden kanssa. Analyysi toteutettiin laadullisesti ja aineistolähtöisesti. Teoreettisena taustana oli narratiivinen konstruktionismi. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka mielenterveyskuntoutujat kertovat sairastumisestaan ja kuntoutumisestaan. Lisäksi tarkasteltiin kuntoutumisen vaiheiden ilmenemistä, sairauden arvottamista ja muutosta sairaus- ja kuntoutumisprosessin aikana. Tulokset osoittivat mielenterveyskuntoutujien kertovan tarinaansa joustavasti ja erilaisia aineksia yhdistellen. Aineistosta erottui kolme kertomusluokkaa: kaaoskertomukset, pienten askelten kertomukset ja selviytymiskertomukset. Erot kertomusten sisällössä selittyivät kuntoutumisen vaiheilla. Suurimmat erot liittyivät siihen, kokiko kuntoutuja itse muuttuneensa sairauden myötä ja siihen, miten kertomus sisällöllisesti rakennettiin. Kaaoskertomuksissa sairaus sai negatiivisen arvon, kun taas pienten askelten kertomuksissa se esiintyi konkreettisten muutosten kautta hallittavana. Selviytymiskertomuksissa sairaudelle taas annetiin myönteinen arvo muutoksen mahdollistajana ja syvällisen ymmärryksen antajana. Tutkielma lisää ymmärrystä mielenterveyskuntoutujien kertomusten eri vaiheista, moninaisuudesta ja tavoista, joilla sairautta käsitellään. Se antaa painoarvoa niille tavoille, joilla sairauden kanssa pärjätään, sen sijaan, että painotettaisiin sairauden negatiivisia seurauksia tai vaikeuksia.

There is a vast diversity of fungi of Finnish forests that include species of, for example, the wood decaying polypore Bacidiomycota, wood-inhabiting Ascomycota, tree-associated mycorrhizal fungi and litter-decaying fungi living on the top surface of the soil. These fungi have an influence to tree growth and carbon circulation in the forest ecosystems of the Northern Hemisphere. Brackets, aphyllophoroid fungi as well as some gilled mushrooms are used as indicator species in the conservation of forests, forest environments and meadows. Fungal community in wood is in a constant change. Some fungal species or isolates of the same species affect positively on others, and may increase the growth of mycelia. In contrast, some species may have negative effect. Depending on the nature of the vegetative interaction, the fungal species may be either strong or weak combetitors. A change in the combative situation can affect the outcome of the interaction greatly. Some species are strong combatant upon the interaction of two species. Upon interaction of several species, or between different isolates, the outcome may dramatically change, and a previously weaker combatant may prove to be strong. This study examined the influence of Fomitopsis pinicola, which is a common wood-decaying brown rot polypore species in Finnish forests, on the growth and enzyme production of five wood-decaying white rot fungal species. Activities of several wood-degrading enzymes (laccase, manganese peroxidase, xylanase, endoglucanase, β-glucosidase) were studied for individual species, and in co-cultures of various combinations of the species for eight weeks on liquid media including coniferous wood shavings. All co-cultures included F. pinicola, and either one or two additional species.The hyphal extension growth rate on malt agar medium was quantified for each species, and the fungal biomass increment (as a dry weight) and acidification of the growth liquid were measured from malt extract broth media cultures. F. pinicola proved to be by far supreme colonizer on malt agar and its hyphae were advancing over the mycelia of the white rot species studied. Phlebia radiata formed mycelial blocks against the other white rot fungi but not against F. pinicola. In most cases, acidification of the liquid medium proved to be beneficial for fungal growth (dry weight). Except for F. pinicola, acidification of the culture fluid was moderate in the single species cultivations, and in the co-cultivations including P. radiata. Number of fungal species had no clear effect on the enzyme activity values in the co-cultivations, yet P. radiata increased the activities of laccase and manganeseperoxidase. Also Trichaptum abietinum had an influence on laccase activity. In conclusion, in polyporous fungal co-cultivaltions, a few species had an impact to fungal growth and and production of wood-decaying enzymes when cultivated on coniferous wood.

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen lyhytkasvuisuuden merkittävimmistä taustatekijöistä kotieläimillä sekä kliinisen ja patologisanatomisen kuvauksen eräällä turkistilalla esiintyneistä kääpiökasvuisista suomensupeista. Kirjallisuuskatsauksessa kuvataan lyhytkasvuisuuden tutkimusta laumatasolla sekä esitetään yleisimpiä nutritionaalisia, teratogeenisia sekä geneettisiä syitä kotieläimillä esiintyvään kääpiökasvuisuuteen. Kääpiökasvuisuutta ei ole kuvattu suomensupeilla tai luonnonvaraisilla supikoirilla aiemmin kirjallisuudessa. Kääpiökasvuisia supeja oli alkanut ilmestyä tilalle viimeisen muutaman vuoden aikana ja vuonna 2017 tuottajan arvion mukaan kääpiösupeja oli noin 20 %:ssa pentueita. Kääpiökasvuiset supit jäävät muita lajitovereita pienemmiksi eivätkä kasvata turkkiinsa peitinkarvaa normaalisti. Tutkimuksessa tutkittiin kolmea samalta tilalta olevaa kääpiösupipentua sekä yhtä naapuritilalta olevaa normaalikasvuista verrokkipentua. Pennuilta mitattiin IGF-1-, tyroksiini- sekä TSH-pitoisuudet verinäytteistä. Pennut röntgenkuvattiin ja niille suoritettiin ruumiinavaus. Ruho, iho ja karvapeite sekä vatsaontelon ja rintaontelon elimet sekä aivolisäkkeet tutkittiin histologisesti. Tutkimuksen päälöydöksinä havaittiin alentunut IGF-1- sekä tyroksiinipitoisuus kääpiösupien seerumissa sekä nähtiin röntgenkuvissa hidastunut kasvulevyjen sulkeutuminen ja luutumiskeskusten luutuminen raajojen luissa. Röntgenlöydöksissä havaittiin myös kallon rakenteiden puutteellista kehittymistä kääpiösupeilla. Tutkitulla tilalla oli syötetty samaa kaupallista rehua kuin lähitiloilla, joissa ongelmaa ei oltu raportoitu eikä affektoituneiden lukumäärä tilalla sopinut ravintoaineperäiseen kasvuhäiriöön. Tutkittujen eläinten veristä tutkittiin amdovirusta PCR:llä ja ELISA:lla, ja näytteet olivat negatiivisia. Supeilla ei ole raportoitu teratogeenisia viruksia. Tilallinen oli poistanut jalostuksesta sekä sairaat pennut että niiden emät ja muun pentueen ja mahdollisuuksien mukaan myös isän. Tämän myötä sairausinsidenssi oli laskenut. Tämän perusteella epäilemme sairauden olevan luonteeltaan peittyvästi periytyvä. Tässä tutkimuksessa kuvattua tautia ei ole aiemmin kuvattu kirjallisuudessa, joten kyseessä on merkittävä uusi löydös.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Kouvolan Vapaaseurakunnan syntyprosessia ja seurakunnan perustajan ja esimiehen, salkkutehtailija Arvo Kääriäisen, roolia tässä prosessissa ajalla 1932–1941. Lähdeaineistona käytän Kouvolan Vapaaseurakunnan järjestämätöntä arkistomateriaalia, Kouvolan Sanomia, muistelmakirjoituksia, Arvo Kääriäisen sukulaisten käyttööni antamaa aineistoa, sähköpostihaastatteluita sekä Suomen Vapaakirkon vuosikertomuksia. Lähteiden avulla esittelen seurakunnan syntyprosessin vaiheet, ja tarkastelen Arvo Kääriäisen toiminnan merkitystä seurakunnan muotoutumiselle ja vakiintumiselle. Lisäksi tarkastelen seurakunnan synnyn luterilaisissa tahoissa aiheuttamia reaktioita ja seurakunnan suhteita muihin paikallisiin uskonnollisiin yhteisöihin. Keskityn tutkimuksessani kolmeen keskeiseen tapahtumaan: herätyksestä seurakunnaksi muotoutumiseen, oman rukoushuoneen ja kirkon saamiseen sekä Suomen Vapaakirkon seurakunnaksi rekisteröitymiseen. Tutkimuksestani selviää, että jo syksyllä 1931 Arvo Kääriäinen aloitti hengellisten kokousten pitämisen Kouvolassa. Kääriäinen oli itse saanut hengellisen herätyksen Helsingissä, ja hän tahtoi luoda Kouvolaan järjestäytynyttä vapaakirkollista toimintaa, koska sellaista ei tuolloin siellä vielä ollut. Vapaakirkollinen liikehdintä sai lyhyessä ajassa runsaasti kannatusta Kouvolassa, ja Kouvolan Vapaaseurakunta perustettiin Kääriäisen aloitteesta keväällä 1932. Herätyksestä seurakunnaksi järjestäytyminen tapahtui nopeasti. Pian Kouvolan Vapaaseurakunta sai myös oman rukoushuoneen vuonna 1933 ja kirkon vuonna 1936. Suomen Vapaakirkon seurakunnaksi Kouvolan Vapaaseurakunta rekisteröitiin vuonna 1941. Tätä ennen seurakunta kuului siis Vapaan lähetyksen alaisuuteen. Kouvolan Vapaaseurakunnan jäsenmäärä nousi vuosi vuodelta aikavälillä 1932–1941. Seurakunta hoiti toiminnastaan tiedottamisen tehokkaasti ilmoittamalla hengellisistä kokouksista kuukausittain alueen valtalehdessä, Kouvolan Sanomissa. Vapaaseurakunnan toiminta kiinnosti monista eri kirkkokunnista olevia ihmisiä, ja naisia oli seurakunnan jäsenistöstä huomattava enemmistö alusta asti. Kouvolan Vapaaseurakunta kilpaili jäsenistä paikallisen helluntaiseurakunnan kanssa, mutta muuten välit muihin uskonnollisiin yhteisöihin olivat neutraalit, eikä luterilaiseltakaan taholta tullut muutamaa lehtikirjoitusta suurempaa vastustusta. Tutkimukseni osoittaa, että Arvo Kääriäisen rooli Kouvolan Vapaaseurakunnan alkuvaiheissa oli merkittävä. Kääriäinen toimi seurakunnan esimiehenä alusta asti. Hän organisoi seurakunnan toimintaa ja oli aktiivisesti mukana seurakunnan elämässä. Kääriäinen rahoitti suurelta osin seurakunnan rukoushuoneen ja kirkon hankkimisen, ja hänellä oli paljon vastuuta seurakunnan raha-asioiden hoitamisessa. Kääriäinen mahdollisti seurakunnalle pysyvät tilat, mikä vaikutti siihen, että Kouvolan Vapaaseurakunnan toiminta saattoi vakiintua, ja sen toimintaa pystyttiin kehittämään tehokkaasti. Arvo Kääriäistä voidaan oikeutetusti pitää Kouvolan Vapaaseurakunnan perustajana. Seurakunnan alkuvaiheissa oli kuitenkin mukana myös monia Suomen Vapaakirkon johtohenkilöitä, kuten Eeli ja William Jokinen, ja seurakunnassa vieraili paljon vapaakirkollisissa piireissä tunnettuja puhujia.

Tutkielmassa selvitetään, minkälaisille luonnonpaikoille ja millä perusteilla Käärme-alkuisia nimiä on annettu ja minkälaisia annetut nimet ovat rakenteeltaan. Aineistona käytetään Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkistosta kerättyjä paikannimiä, jotka käsittävät kaikkiaan 2217 nimeä ja 2147 eri luonnonpaikkaa. Nimistä 71 % on luokiteltu maastonimiksi ja 29 % vesistönimiksi. Joukossa on sekä primaarinimiä (91 % nimistä, tyyppi Käärmekuru) että sekundaareja, muita paikannimiä joko kokonaan tai osittain sisältäviä nimiä (9 % nimistä, tyyppi Käärmekurunnotko). Aineistoa analysoidaan toisaalta perinteisin onomastisin menetelmin, toisaalta syntaktis-semanttisen luokittelumallin avulla. Nimissä esiintyviä lekseemejä ja lekseemeihin liittyviä merkityksiä tutkitaan käyttäen hyväksi etymologisia ja murteellisia sanakirjoja sekä Kotimaisten kielten keskuksen arkistotietoja. Täten selvitetään, mitä nimissä tavattavat leksikaaliset elementit (esimerkiksi uopaja ja lukko) tarkoittavat ja millaisina nimenantajat ovat nähneet paikat nimenantohetkellä. Aineiston paikkoja tutkitaan myös satelliittikuvista, kartoista ja arkistotiedoista. Näin selvitetään nimettyjen paikkojen erityispiirteitä (esim. kivisyyttä, hiekkaisuutta, korkeutta), paikkoihin liitettyjä tarinoita sekä sitä, onko jonkin Käärme-alkuisen nimen lähellä muita Käärme-nimiä. Syntaktis-semanttisessa luokittelussa nimet jaetaan kieliopillisiin, rakenteellisiin nimenosiin, joilla kullakin on oma funktionsa. Aineiston yleisin nimityyppi on 2 CA (tyyppi Käärmeharju), joka on myös muussa suomalaisessa paikannimistössä hallitseva rakennetyyppi. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että Käärme-nimiä on tyypillisesti annettu kivisille ja louhikkoisille paikoille, joissa esiintyy tai on arveltu esiintyvän runsaasti käärmeitä. Aineistossa korostuvat kiviset ja kallioiset paikat ja erityisesti maankohoumat, vesistöpaikoissa myös niemet. Nämä paikat vastaavat hyvin käärmeiden luontaisia elinympäristöjä. Rakenteellisesti nimet ovat melko yksinkertaisia: 96 % niistä noudattaa syntaktis-semanttista tyyppiä 2 CA. Tarinoita käärmeiden mukaan nimettyihin paikkoihin liitetään harvakseltaan, mutta toistuvasti. Tyypillisiä ovat erityisesti kertomukset käärmeiden käräjistä sekä kruunupäisestä käärmeestä.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Sini Helmisen nuortenromaanisarja Väkiveriset ja ne merkitykset, joita sarja saa suomalaisesta mytologiasta. Neliosainen sarja sisältää teokset Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017), Veden vallassa (2018) ja Maan povessa (2019). Jokaisella osalla on oma päähenkilönsä, joka toimii tarinansa minäkertojana. Realistisesti kuvattu, nykyaikaan sijoittuva arkitodellisuus kohtaa sarjassa fantasian, kun päähenkilöt saavat tietää olevansa väkiverisiä eli kansanperinteestä tuttujen myyttisten olentojen jälkeläisiä. Tutkielmassani vertailen Helmisen tekemiä tulkintoja myyttisistä olennoista niihin kertomuksiin, joita suomalaisesta kansanperinteestä tunnetaan, ja pohdin, mitä merkityksiä mytologian käyttö tuo romaaneihin. Apunani käytän Matti Sarmelan kokoamaa Suomen perinneatlasta (1994) sekä Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin Suomalaisen kansanuskon sanakirjaa (2016). Tarkastelen myyttisten elementtien mukanaan kantamia merkityksiä käymällä läpi sarjan päähenkilöiden kokemia yhteentörmäyksiä suomalaisen mytologian kanssa ja näiden kokemusten vaikutuksia heidän elämäänsä. Aluksi hahmottelen Väkiveristen asemoitumisen osaksi fantasiakirjallisuuden kenttää. Määrittelen fantasian yleisesti ja käyn lyhyesti läpi lajityypin historiaa. Hyödynnän tutkimuksessani erityisesti Farah Mendlesohnin (2008) ja Maria Nikolajevan (1988) käsitteitä. Osoitan, että Väkiveriset edustaa intrusiivista fantasiaa, jossa realistisesti kuvattuun arkitodellisuuteen tunkeutuu odottamatta fantasiaelementtejä, mikä järisyttää päähenkilöiden maailmankuvaa. Kyse on vihjatusta maailmasta, jossa fantasiaa edustava sekundaarinen maailma on olemassa rinnatusten lukijan todellisuutta muistuttavan primaarimaailman kanssa, ja fantasia tihkuu osaksi arkitodellisuutta ilman että maailmojen välillä liikkumiseen tarvitaan porttia. Tutkielmani analyysiosuudessa paneudun sarjassa esiintyviin myyttisiin hahmoihin ja niihin kietoutuviin merkityksiin. Metsänneidot ja vedenneidot edustavat Väkiverisissä aikuiseksi kasvamisen, seksuaalisen moninaisuuden ja naiseuden teemoja. Näiden olentojen avulla käydään läpi erilaisia rooleja, joita tytöille on tosielämässä tarjolla ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta, sekä ulkonäköön kohdistuvia paineita ja muita tyttöjen kohtaamia vaatimuksia. Sarjan ihanteeksi nousee itsenäinen nainen, joka uskaltaa asettaa rajansa ja tehdä omat valintansa muiden odotuksista välittämättä. Peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa kuvataan ulkopuolisuuden kokemusta, toiseuttamista, ennakkoluuloja ja muukalaisvihaa. Sarjan kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella erilaisia suhteessa normina pidettyyn, mutta peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa pureudutaan ihmisryhmien väliseen vihanpitoon, me ja ne -ajatteluun sekä ennakkoluuloihin ja niiden voittamiseen. Väkiverisissä asetutaan voimakkaasti suvaitsevaisuuden puolelle ja kannustetaan suhtautumaan avoimesti ja uteliaasti sekä itseen että toisiin. Hiiden, näkin ja maahisten avulla käsitellään luonnon ja ihmisen ongelmallista suhdetta. Arvaamattomat hiisi ja näkki edustavat sarjassa luontoa, joka on kaunis ja lumoava, mutta myös julma ja ehdoton. Ihmisiin nämä olennot suhtautuvat halveksien. Maahisten avulla tehdään näkyväksi luonnosta vieraantuneen ihmisen tuhoava vaikutus ympäristöönsä. Väkiverisiä voikin lukea ekokriittisenä kirjallisuutena, ja sen maailmankuvassa on nähtävissä postpastoraalin piirteitä. Sarjan sävy on kuitenkin toiveikas. Se kannustaa vaalimaan luontoa ja näyttää, että yhteisymmärrys on mahdollista saavuttaa. Vaikka sarjan osilla on eri painotukset, keskeisimmät aiheet ovat niille yhteisiä. Tutkielmassani osoitan, että aikuisuuteen kasvaminen, ulkopuolisuuden kokemus ja suhde luontoon nousevat esiin sarjan jokaisessa romaanissa. Suomalaisen mytologian kautta käsitellään nuorten tosielämässäkin kohtaamia haasteita ja niistä selviämistä. Väkiveristen kirkkaimmaksi viestiksi nousee vastuun ottaminen omasta toiminnasta ja ennakkoluuloton suhtautuminen sekä itseen että muihin.

Limasienet (Myxomycota) ovat aitoameeboihin (Amoebozoa) kuuluvia, aitotumaisia eliöitä, joiden elinkierrossa vuorottelevat yksisoluinen, yleensä haploidi ameeba- ja kenosyyttinen, diploidi limakkovaihe. Limasieniä tunnetaan noin 1000 lajia, joista Suomessa on tavattu reilut 200. Lajimonimuotoisuus on suurinta metsissä mm. karikkeessa, lahopuussa ja elävien puiden kaarnalla. Suurimman osan elämästään ne viettävät joko lepovaiheina (esim. itiöinä tai sklerootioina) tai ameeboina. Limakko kehittyy tavallisesti ameebojen pariutuessa, ja se kykenee liikkumaan hitaasti elinalustallaan etsien ravinnokseen mm. bakteereja ja sieni-itiöitä. Sopivissa olosuhteissa limakko muuttuu kokonaisuudessaan itiöpesäkkeiksi, joissa syntyvät meioottiset itiöt. Kaarnalimasienet ovat sopeutuneet viemään koko elinkiertonsa läpi elävien puiden kaarnalla. Niiden lepoasteet kestävät kasvualustalleen tyypillisiä ääreviä ja nopeasti vaihtuvia kosteus- ja lämpöoloja. Elinkierto ja limakkovaihe ovat yleensä nopeita ja limakot sekä itiöpesäkkeet pienikokoisia, tuskin silmin havaittavia. Ehdottomien kaarnalajien lisäksi kaarnalla elää myös joukko laaja-alaisempia ja opportunistisia lajeja. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin kaarnalimasienten lajistoa 15 yleisellä, Suomessa luonnonvaraisena esiintyvällä puulajilla ja neljällä eri kasvillisuusvyöhykkeellä (boreaalisen vyöhykkeen alavyöhykkeellä). Tavoitteena oli selvittää lajiston lisäksi, onko eri isäntäpuulajien tai vyöhykkeiden välillä eroja limasienilajistossa. Kaarnanäytteitä kerättiin yhteensä 196 puuyksilöstä (yksi näyte/yksilö) hemi-, etelä- ja pohjoisboreaaliselta sekä orohemiarktiselta vyöhykkeeltä. Näytteistä kasvatettiin limasieniä kosteakammioviljelmissä, ja itiöpesäkkeitä tuottaneet lajit tunnistettiin ja valokuvattiin. Puulajien ja vyöhykkeiden eroja tutkittiin tilastollisin menetelmin. Lisäksi mitattiin ja tutkittiin kaarnan happamuuden ja vedenpidätyskyvyn vaikutusta limasienilajistoon. Kaarnanäytteistä 65 % tuotti limasienten itiöpesäkkeitä. Tutkituilta 15 puulajilta löytyi yhteensä 23 tunnistettua limasienilajia, joista kaksi hapsista (suku Echinostelium) havaittiin nyt Suomessa ensi kertaa. Yhden puulajin limasienilajien lukumäärä vaihteli välillä 1-9 ja vyöhykkeittäin 1-19. Sekä puulajien että vyöhykkeiden välillä havaittiin merkitseviä eroja, eli ainakin osa limasienilajeista vaikuttaa suosivan tiettyjä isäntäpuulajeja tai lajiryhmiä (esim. havu- tai lehtipuita) ja painottuvan levinneisyydeltään maan etelä- tai pohjoisosiin. Toisaalta muutamaa limasienilajia esiintyi hyvin laajalti eri puilla ja alueilla. Kasvualustan happamuuden ja vedenpidätyskyvyn vaikutukset lajistoon eivät olleet yksiselitteisiä. Tutkimustulosten perusteella limasienet ovat sienten ja jäkälien tavoin hyvin yleinen osa kaarnan mikrobistoa, eikä niiden esiintyminen eri puulajeilla tai kasvillisuusvyöhykkeillä ole täysin satunnaista. Tulokset tukivat useiden aiempien tutkimusten tuloksia kaarnalimasienten puulaji- ja aluespesifisyydestä. Edellä kuvattu tutkimus oli puulajien osalta laajin tähän mennessä tehty selvitys Suomen kaarnalimasienistä.