Browsing by master's degree program "Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma"

Prejudikatens betydelse har ständigt ökat under de senaste årtiondena och utvecklingen av lagar, regler, principer och praxis är viktigt för att säkerställa legitimitet i rättssystemen. Skiljeförfarandet är, till skillnad från ett det traditionella domstolsförfarandet, inte en offentlig process utan en privat metod för att lösa tvister på privaträttens område. Skiljeförfarandet har traditionellt sett ansetts vara en icke-offentlig och konfidentiell process och på grund av detta skapas inga offentliga prejudikat, vilket kan ses som ett problem för rättstillämpningen. Några av de ledande internationella skiljedomsinstituten har nyligen börjat publicera sina kommersiella skiljedomar anonymiserade, vilket har växt fram som en internationell trend. Avhandlingen handlar om att noggrannare undersöka trenden för skiljedomsinstitutens publicering av skiljedomar anonymiserade och dess inverkan på skiljeförfarandets ställning som tvistlösningsmetod. I avhandlingen analyseras främst de internationella skiljedomsinstitutens regler och praxis kring konfidentialitet och publicering av skiljedomar. De första kapitlen handlägger behövliga fakta om det internationella kommersiella skiljeförfarandet, relevanta regler om konfidentialitet samt skiljedomens prejudikatsverkan. I analysen i de senare kapitlen utreds skiljedomsinstitutens nuvarande publiceringspraxis och vilka för- och nackdelar den medför. Det föreslås även en metod för en enhetlig publiceringspraxis som skulle balansera konfidentialitet med transparens och andra fördelar som publiceringen av skiljedomar medför. Ställning tas även till hur framtiden ser ut i dessa frågor.

Rajavartiolain 16 §:n muutos kesällä 2022 salli kansainvälisen suojelun hakemisen keskittämisen. Esitettyyn pykälään tehtiin muutoksia eduskuntakäsittelyn aikana. Tutkielmassa etsitään vastausta siihen, mitä kansainvälisen suojelun hakemisen keskittämisellä voidaan tosiasiassa tarkoittaa, sillä pykälän mukaan toimenpiteet eivät saa loukata kenenkään oikeutta kansainvälisen suojelun saamiseen. Valtioneuvoston tehtyä päätöksiä turvapaikanhaun keskittämisestä on myös rajavartiolain 16 §:n soveltamista koskevia tietoja ja näkemyksiä on huomioitu. Valtion toimintamahdollisuuksia rajoittaa myös poikkeavissa maahantulon tilanteissa oikeusjärjestelmää läpileikkaava palautuskielto. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä palautuskiellon soveltamisessa merkitystä on saanut se, onko aito ja tehokas tapa hakea kansainvälistä suojelua turvattu. Euroopan unionin oikeuskäytännössä tai valmistelluissa uudistuksissa ei ole viitteitä mahdollisuudesta lopettaa turvapaikkahakemusten vastaanottoa välineellistetyn maahantulon johdosta. Suomen laajaa itärajan rajanylityspaikkojen sulkua ja kansainvälisen suojelun hakemisen keskittämistä pidetään jännitteisenä unionin oikeuden kanssa. Ei ole selvää miten kansainvälisen suojelun hakemiseen liittyvät oikeudet toteutuvat, kun keskittämistoimet ovat laajoja ja tavanomainen pääsy valtion alueelle on hankaloitunut.

Ilmasto lämpenee Arktiksella nopeammin kuin muualla maailmassa. Pohjois- ja etelänapa-alueilla on keskeinen rooli maapallon ilmaston säätelyssä, sillä napa-alueiden ikirouta toimii maapallon jäähdytysjärjestelmänä. Pohjoisen jäämeren jäätiköiden sulaminen nostaa merenpintoja ja lämpeneminen happamoittaa merta sekä muuttaa ilma- ja merivirtoja. Arktiksella alueen luonnolla on laaja merkitys koko ihmiskunnalle. Pohjoinen jäämeri ei ole kuitenkaan vain ihmisen ympäristö, vaan alueen herkällä ja monimuotoisella luonnolla on merkitystä myös muille lajeille. Tutkielman keskeisin tutkimuskysymys on, tarvitaanko Arktiksen luonnon suojelemiseksi uusi kansainvälinen sopimus, jossa luonnolle myönnetään oikeussubjektin asema. Tutkielma on ennen kaikkea oikeusteoreettinen. Tutkielmassa sovelletaan erityisesti analyyttisen oikeusteorian sekä normatiivisen oikeusteorian metodeja. Ilmastonmuutos ja luonnon moninaisuuden hupeneminen ovat herättäneet kysymyksen siitä, onko vahvan antroposentrismin läpäisemillä käsitteillä mahdollista vastata ihmisen aiheuttamiin luonnon kriiseihin. Dualismiin perustuva vahva jaottelu ihmisen ja muun luonnon välillä määrittää luontosuhdettamme. Tämä vahva jaottelu näkyy keskeisissä oikeudellisissa käsitteissä kuten oikeussubjekti tai oikeudet. Tutkielmassa esitetään, ettei nykyinen jaottelu huomioi ihmistä osana luontoa, riippuvaista suhdettamme luonnosta tai luonnon itseisarvoa. Luonnon asema oikeussubjektina perustuisi luontosuhteen uudelleen määrittämiseen. Luonnon oikeudet merkitsisivät sitä, että luonto olisi oikeussubjekti, jolla olisi oikeuksia Pohjoisella jäämerellä. Tutkielmassa esitetään luonnon oikeuksia aluesopimukseen, jossa luonto käsitettäisiin kokonaisuutena. Luonnon oikeudet merkitsevät parhaimmillaan käsitteellistä, lähestymistavan sekä käytännön muutosta. Tutkielmassa tarkastellaan sisällöllisiä ja muodollisia edellytyksiä luonnon oikeuksille Pohjoisella Jäämerellä.

Tutkielman aiheena on arvioida maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 11 luvun tonttijakoa koskevien säännösten toimivuutta erityisesti tonttijaon oikeusvaikutusten näkökulmasta. Tonttijaolla tarkoitetaan asemakaavassa osoitetun rakennuskorttelin jakamista rakennuspaikkoihin (tontteihin). Tonttijako voidaan laatia asemakaavaan sisältyvänä tai erillisenä tonttijakona ja tonttijako voi olla ohjeellinen tai sitova tonttijako. Tutkielmassa hyödynnetään tutkimusmenetelmänä käytännöllistä lainoppia. Tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys koskee tonttijaon laatimisen oikeudellisia edellytyksiä, joista säädetään MRL 78 §:ssä ja 80 §:ssä. Tutkielmassa on systematisoitu tonttijaon laatimisen edellytykset yleiseen edellytykseen ja tonttijaon laatimisen eri tarkoitusten (laatiminen, muuttaminen, kumoaminen) erityisiin edellytyksiin. Tonttijaon laatimisen yleisenä edellytyksenä on asemakaavassa osoitettu rakennuskorttelin alue. Tonttijaon laatimisen erityiset edellytykset vaihtelevat tonttijaon laatimisen tarkoitus huomioiden. Systematisoinnin perusteella voidaan todeta, että MRL ei sisällä säännöksiä erityisistä edellytyksistä ohjeellisen tonttijaon muuttamista tai kumoamista taikka sitovan tonttijaon kumoamista varten. Tutkielman toinen tutkimuskysymys selvittää, kuinka tonttijaon rakentamiseen ja kiinteistönmuodostukseen kohdistuvat oikeusvaikutukset edistävät tonttijaon toteutumista. Tonttijaon oikeusvaikutuksista rakentamiseen on säännös MRL 81 §:ssä ja tonttijaon oikeusvaikutuksesta tontin lohkomiseen kiinteistönmuodostamislain (KML) 32 §:ssä. Sitovan tonttijaon oikeusvaikutus rakentamiseen edistää sitovan tonttijaon toteutumista välillisesti asettamalla velvoitteen tonttijaon laatimiseksi ja tonttijaon toteuttamiseksi ennen rakentamiseen ryhtymistä. Ohjeellisen tonttijaon oikeusvaikutus jää sitovaa tonttijakoa heikommaksi, koska rakennusluvassa osoitetun rakennuspaikan ja ohjeellisen tonttijaon mukaisen tontin ei edellytetä vastaavan toisiaan eikä ohjeellisen tonttijaon toteuttaminen ole edellytyksenä rakennusluvan myöntämiselle. Sitovan tonttijaon oikeusvaikutus kiinteistönmuodostukseen on vahva tonttijaosta poikkeamisen tontin lohkomisessa ollessa mahdollista vain erityisestä syystä. Ohjeellisen tonttijaon oikeusvaikutus kiinteistönmuodostukseen on oikeudellisesti heikko, mutta käytännössä lähestyy sitovan tonttijaon oikeusvaikutusta, koska sekä KML 32.2 § että MRL 82.3 § huomioidaan lohkomisessa varsin tarkasti. Tutkielman kolmas tutkimuskysymys arvioi tonttijakoa koskevien säännösten kehittämismahdollisuuksia lainopillisten tutkimustulosten perusteella. Tutkielman de lege ferenda suositukset korostavat tonttijaon asemaa asemakaavasta erillisenä hallinnollisena toimenpiteenä ja lisäävät tonttijakoa koskevien säännösten informatiivisuutta, selkeyttävät säännösten soveltamista ja kohdentavat sääntelyn tonttijakoon suunnitelmana asemakaavan rakennuskorttelin kiinteistöjaotuksesta. De lege ferenda suosituksena esitetään esimerkiksi tonttijaon ohjeellisen muodon poistamista lainsäädännöstä, tonttijaon laatimisedellytysten yhdenmukaistamista sekä tonttijaon sisältöä ohjaavien periaatteiden ja tonttijaon laatimismenettelyä koskevien säännösten tarkistamista eräiltä osin.

Arvonlisäverotus on harmonisoitu Euroopan unionissa, mutta tämä arvonlisäverojärjestelmä on kuitenkin altis petoksille. Arvonlisäveropetokset aiheuttavat verovajetta sekä vaikuttavat itse järjestelmän neutraliteettiin. Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytäntöön perustuva arvonlisäveron vähennysoikeuden epääminen liittyy kiinteästi juuri järjestelmän neutraalisuuden suojeluun ja siinä on kyse arvonlisäverojärjestelmään erottamattomasti kuuluvan vähennysoikeuden menetyksestä. Arvonlisäveron vähennysoikeus voidaan EUT:n oikeuskäytännön perusteella evätä kolmannen osapuolen vastuun perusteella silloin, kun verovelvollinen tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että hän on osa arvonlisäveropetosta, johon tavarantoimittaja tai jokin muu kyseisten tavaroiden tai palvelujen vaihdantaketjun aikaisemman tai myöhemmän vaiheen toimija syyllistyi. Tämä tutkielma keskittyy tutkimaan kolmannen osapuolen vastuuseen perustuvaa arvonlisäveron vähennysoikeuden epäämistä rikosoikeudellisesta näkökulmasta. EU-oikeudellinen arvonlisäveropetos ei ole sama asia kuin kansallisen rikoslain mukainen veropetos, ja rikosoikeudellisen rangaistusvastuun edellytyksien täyttyminen tulee arvioida aina erikseen. Tutkielman tavoitteena onkin vastata kysymykseen siitä, voiko kolmas osapuoli syyllistyä rikoslain 29 luvun 1 §:n mukaiseen veropetokseen, jos hän ilmoittaa arvonlisäveroilmoituksella vähennyksen, joka perustuu todellisiin arvonlisäverollisiin hankintoihin liiketoimintaa varten, mutta verovelvollinen tietää vähennysoikeuteen vedotessaan, että luovutusketjussa on syyllistytty arvonlisäveropetokseen. Kyseessä on lainopillinen tutkimus. Kolmannen osapuolen vastuun osalta tutkielmassa käsitellään rikosoikeudellisen vastuun hyväksyttävyyttä ja erityispiirteitä sekä rikosvastuun edellytyksiä. Tämän jälkeen tutkielmassa käsitellään sitä, milloin kyseessä voisi olla veropetos ja milloin avunanto veropetokseen sekä lyhyesti oikeushenkilön rangaistusvastuuta. Lisäksi tutkielmassa nostetaan esille rikosvastuuseen liittyviä ongelmia erityisesti laillisuusperiaatteen kannalta. Ylätason ongelma tutkimuksessa tiivistyy EU-oikeuden etusijan ja tulkintavaikutuksen sekä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen väliseen suhteeseen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella arvonlisäveron vähennysoikeuden epäämiseen perustuva kolmannen osapuolen rikosoikeudellinen vastuu on mahdollinen Suomessa. Rangaistusvastuun arviointi on kuitenkin hyvin tapauskohtaista, eikä vero-oikeudellinen vähennysoikeuden epääminen johda – tai saa johtaa – automaattisesti rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tekotapoina kyseeseen voi tutkielman perusteella tulla RL 29:1:n ensimmäinen tekotapa väärän tiedon antaminen tai neljäs avoin tekotapa. Erityisesti tahallisuuden näyttäminen voi kolmannen osapuolen rikosvastuun osalta olla haastavaa, eikä rikosvastuu ole täysin ongelmaton myöskään laillisuusperiaatteen näkökulmasta.

Tutkimuksen kohteena kiinteän toimipaikan käsite tulo- ja arvonlisäverotuksessa. Tarkoituksenani on selvittää, mitä tuo käsite kummassakin verolajissa tarkoittaa, ja millaisia vaikutuksia se tuo yritykselle. Tutkimuksen on määrä vastata kysymyksiin tulo- ja arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan eroista ja yhtäläisyyksistä. Tavoitteena on kartoittaa eritoten arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan jokseenkin tuloverotuksen käsitteeseen sekoittunut sisältö. Näin ollen pyrin käsittelemään tutkimuskohdetta painottaen arvonlisäverotuksen näkökulmaa. Kiinteän toimipaikan käsite ei ole yhtenevä tulo- ja arvonlisäverotuksessa, vaikka niissä on aineellisesti paljon samaa. Määritelmät ovat peräisin eri oikeuslähteistä. Arvonlisäverotuksessa ensisijainen oikeuslähde on EU-lainsäädäntö. Tuloverotuksessa taas korostuu verosopimusoikeus. Sovellettavana ovat eri verolajien järjestelmät, jotka käyttäytyvät valtion verotusoikeuteen ja yritysten verovelvollisuuteen nähden eri tavalla. Arvonlisäverotuksessa tavoitteena on kanavoida vero kuluttajan kannettavaksi. Laaja vähennysjärjestelmä turvaa kilpailun neutraalisuutta ja piilevän veron syntymistä. Tuloverotuksessa tavoitteena on verottaa yrityksen tuloa. Olennaisena osana kansainvälisen kaupan tuloverotusta on tuottojen ja tappioiden kohdistaminen oikeaan maahan. Molempiin verolajeihin liittyy veron kertaantumisen ja nollaverotuksen estäminen. Sekä tulo- että arvonlisäverotuksessa kiinteän toimipaikan määritelmät ovat laveita, mistä aiheutuu haastavia rajanvetotilanteita. Verosopimusoikeudesta peräisin olevan kiinteän toimipaikan osalta OECD:n tulkintaohjeet ovat saavuttaneet tärkeän aseman. Tulkintaohjeet sisältävät yksityiskohtaista arviointia kiinteän toimipaikan muodostumisesta. Arvonlisäverotuksen tulkintatilanteisiin ei saada vastauksia vastaavasta tulkintakannanotosta. Arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan määritelmä on perujaan EUT:n oikeuskäytännöstä, minkä vuoksi EUT:n ratkaisujen painoarvo on arvonlisäverotuksen osalta erityisen tärkeä tulkinta-apu. Tuloverotuksessa kiinteä toimipaikka voi muodostua kolmen erilaisen perusteen pohjalta: liikepaikan, rakennustoiminnan aikarajan ylittymisen tai epäitsenäisen edustajan. Kuhunkin muodostumisperusteeseen kuuluvat omat edellytyksensä. Arvonlisäverotuksessa kiinteän toimipaikan muodostumisperusteita on vain yksi. Tuloverotuksessa liiketoiminnan harjoittaminen sisältyy kuhunkin kiinteän toimipaikan muodostumisperusteeseen, eikä valmisteleva ja avustava toiminta muodosta kiinteää toimipaikkaa. Arvonlisäverotuksessa kiinteä toimipaikkaa koskeva kysymys ratkaistaan erikseen suhteessa siihen, harjoittaako kiinteä toimipaikka minkäänlaista liiketoimintaa. Myyntiin osallistuminen on arvonlisäverotuksessa siten kiinteästä toimipaikasta erillinen kysymys, joka kuitenkin kulkee käsi kädessä kiinteän toimipaikan vaikutusten kanssa. Yhteistä on, ettei puhtaasti avustava ja valmisteleva toiminta kummassakaan verolajissa muodosta yritykselle verovelvollisuutta. Kiinteän toimipaikan ydintehtävänä on toimia valtioiden välistä verotusoikeutta jakavana elementtinä. Tuloverotuksessa kiinteä toimipaikka antaa valtiolle suoraan verotusoikeuden, kun arvonlisäverotuksessa verotusoikeutta jaetaan myyntimaasäännöksillä, joiden liittymäkohdat ovat liiketoiminnan kotipaikka ja kiinteä toimipaikka. Kiinteä toimipaikka luo yrityksille rekisteröitymisvelvollisuuksia. Tuloverotuksessa kysymys on työnantajarekisteröinnistä ja arvonlisäverotuksessa rekisteröinnistä arvonlisäverovelvollisten rekisteriin, mikäli kiinteä toimipaikka myös harjoittaa Suomessa verollista myyntiä. Myyntiin osallistuva kiinteä toimipaikka ei arvonlisäverotuksessa voi soveltaa myyntiinsä käännettyä verovelvollisuutta taikka saada ulkomaalaispalautuksia. Toisaalta ALV:n kiinteän toimipaikan mukana yritys saa hyväkseen vähäisen liiketoiminnan verohuojennukset.

Kryptovaralla tarkoitetaan digitaalisen arvon tai oikeuksien kirjausta, joka voidaan siirtää ja tallentaa sähköisesti käyttäen hajautetun tilikirjan teknologiaa (DLT) tai vastaavaa teknologiaa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, että millä edellytyksin kryptovara voi olla arvopaperimarkkinalain (AML) 2:1:ssä tarkoitettu arvopaperi. Kysymys on olennainen, koska tällöin kryptovaraan sovelletaan arvopaperimarkkinaoikeudellista lainsäädäntökehikkoa. Kryptovara on AML 2:1:ssä tarkoitettu arvopaperi, jos se täyttää tällaisen arvopaperin yleiset tunnusmerkit. Kryptovara täyttää yleiset tunnusmerkit, jos se on 1) siviilioikeudessa tarkoitettu arvopaperi; 2) vaihdantakelpoinen pääomamarkkinoilla; 3) saatettu tai saatetaan yleiseen liikkeeseen; ja on 4) lajiesineluonteinen. Kryptovara on siviilioikeudessa tarkoitettu arvopaperi, jos se on yksityisoikeudellinen asiakirja, jonka hallinta on sen osoittaman oikeuden käyttämisen välttämätön edellytys. Kryptovara on vaihdantakelpoinen, jos se on siirtokelpoinen ja sen luovutuksensaajaa suojataan velkakirjalain 2 luvun juoksevia velkakirjoja koskevien säännösten tai muiden niitä vastaavien säännösten nojalla. Kryptovaran tulee myös teknisellä tasolla mahdollistaa luovutuksensaajaa suojaavien säännösten antaman suojan toteutuminen. Luovutuksensaajaa suojaavat säännökset eivät voi vaihdantakelpoisuuden osatekijänä tulla korvatuiksi kryptovaran teknisillä ominaisuuksilla. Pääomamarkkinoiksi, joilla kryptovaran tulee olla vaihdantakelpoinen, katsotaan kaupankäynti kaupankäynnistä rahoitusvälineillä annetussa laissa tarkoitetuilla kauppapaikoilla (mukaan lukien DLT-pilottiasetuksessa tarkoitetussa DLT-pohjaisessa monenkeskisisissä kaupankäyntijärjestelmässä) ja ETA:n ulkopuolella vastaavasti toimivissa kaupankäyntijärjestelmissä. Pääomamarkkinoiden käsitteeseen sisältyvät myös kauppojen sisäisen toteuttajan toteuttamat kaupat. Kryptovara täyttää yleistä liikkeeseen saattamista koskevan yleisen tunnusmerkin, jos sen mahdollisten luovutuksensaajien joukkoa ei ole ennalta määrätty. Lajiesineluonteisuutta koskeva yleinen tunnusmerkki puolestaan täyttyy, jos kryptovara on saatettu tai saatetaan yleiseen liikkeeseen useiden samansisältöisistä oikeuksista annettujen kryptovarojen kanssa. Tässä esityksessä katsotaan, että kryptovarojen luonne ja niiden hyödyntämä teknologia eivät kategorisesti estä yleisten tunnusmerkkien täyttymistä. AML:n arvopaperia koskevan määritelmän tulkitaan tässä esityksessä olevan laaja. Siten keskenään hyvinkin erilaiset kryptovarat voivat olla AML:ssa tarkoitettuja arvopapereita ja siten tulla arvopaperimarkkinalainsäädännön soveltamisen piiriin. Toisaalta huomattava osa kryptovaroista ei täytä määritelmää. Tällaisia ovat esimerkiksi NFT:t ja perinteiset kryptovaluutat. Kryptovaran kategorisoinnilla esimerkiksi tiettyyn kryptovaratyyppiin ei kuitenkaan ole ratkaisevaa merkitystä, kun arvioidaan sen luonnetta AML:ssa tarkoitettuna arvopaperina. Sen sijaan ratkaisevaa on, että täyttääkö tarkasteltava kryptovara AML:ssa tarkoitetun arvopaperin yleiset tunnusmerkit.

Tammikuussa 2023 voimaan tullut asetus sisämarkkinoita vääristävistä ulkomaisista tuista (FSR) antaa komissiolle mahdollisuuden puuttua EU:n ulkopuolisten maiden myöntämiin tukiin, jotka vääristävät kilpailua sisämarkkinoilla. Tutkielmassa selvitetään, miksi asetus on laadittu, ja pohditaan, millainen vaikutus sillä on yrityskauppoihin ja niihin osallisille yrityksille. Tutkielman pääasiallisena tutkimusmetodina käytetään lainoppia, mutta tutkielmassa hyödynnetään myös muita metodeja kattavamman kokonaiskuvan saamiseksi. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa EU-tason virallislähteistä, kansainvälisten järjestöjen julkaisuista ja tutkimuksista, sekä kansainvälisestä kirjallisuudesta. FSR laadittiin tarpeesta taata tasapuoliset toimintaedellytykset sisämarkkinoilla toimiville yrityksille, ja ulkomaisten tukien valvonnassa ollutta sääntelyaukkoa ennen FSR:ää voidaan tutkimustulosten perusteella pitää ilmeisenä etenkin tuettujen keskittymien kontekstissa. FSR sisältää kolme valvontavälinettä, joista kahta voidaan pitää relevantteina yrityskauppojen kannalta. Ensimmäinen näistä koskee pakollista ennakkoilmoitusvelvollisuutta tietyt kynnysarvot ylittävistä yrityskeskittymistä, ja toinen komission mahdollisuutta valvoa oma-aloitteisin selvityksin mitä tahansa markkinatilanteita kuten kynnysarvot alittavia keskittymiä. Tutkielmassa asetuksen vaikutusten todettiin kohdistuvan pääasiassa isoihin yrityksiin, joiden liikevaihto on sellaisella tasolla, että ennakkoilmoitusvelvollisuutta koskeva liikevaihtoraja täyttyy. Ilmoitusvelvollisuuden aktualisoituessa yritysten hallinnollinen taakka sekä yrityskauppaan liittyvät riskit kasvavat. Tutkielmassa havaittiin, että etenkin ennakkoilmoitettaviin keskittymiin liittyviä ilmoitus- ja raportointivelvoitteita pidetään yritysten keskuudessa raskaina. Tutkimuksen perusteella monien seikkojen todettiin kuitenkin myös puoltavan asetuksen suhteellisuutta sillä tavoiteltuihin päämääriin nähden. FSR:n tavoitteena on pystyä tunnistamaan kilpailun kannalta kaikista haitallisimmat ulkomaiset tuet, ja poistamaan tällaisten tukien aiheuttamat vääristymät sisämarkkinoilta esimerkiksi asettamalla yrityskaupan hyväksynnälle ehtoja tai kieltämällä keskittymän toteuttaminen. Tutkielmassa pohdittiin mahdollisia haittateorioita tuettujen keskittymien aiheuttamille vääristymille, ja perimmäiseksi ongelmaksi pystyttiin tunnistamaan tuista johtuva keinotekoinen kilpailuetu, joka asettaa tukea saamattomat yritykset epäreiluun asemaan suhteessa tuettuihin yrityksiin. Tutkielman kirjoitushetkellä komissio ei ole vielä aloittanut yhtäkään perusteellista tutkimusta tuettujen keskittymien osalta, joten käytäntöä ulkomaisten tukien ja niiden aiheuttamien vääristymien arvioinnin tueksi keskittymien yhteydessä ei juurikaan ole. Tutkielmassa havaittiin, että asetuksen soveltamiseen liittyen on vielä paljon avoimia kysymyksiä, joihin olisi toivottavaa saada lisäohjeistusta komissiolta mahdollisimman pian. Vaikka ilmoitusvelvollisuus koskee kynnysarvojen täyttyessä yhdenvertaisesti kaikkia yrityksiä sektorista, yrityksen omistusrakenteesta ja tuen myöntäneestä kolmannesta maasta riippumatta, voidaan tutkielmassa havaitun perusteella olettaa tiettyjen alojen, yritysten ja maiden kiinnostavan komissiota enemmän kuin toisten. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että FSR:llä on edellytykset toimia välineenä, jolla komissio voi turvata tehokkaan kilpailun ja tasapuolisten toimintaedellytysten toteutumista sisämarkkinoilla. Asetuksen uutuuden ja oikeuskäytännön niukkuuden takia on kuitenkin vielä aikaista sanoa, kuinka tehokkaasti FSR:llä voidaan lopulta puuttua sisämarkkinoiden vääristymiin.

Yksityisyyden suoja on vahvasti suojattu oikeus niin Suomen perustuslaissa (PL 10 §), kuin Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissakin. Lisäksi EU-tasolla yksityisyyden suoja on korostetussa asemassa. Yksityisyyden suojaa on vaikea tyhjentävästi määritellä, mutta ainakin sen sisälle voidaan asettaa persoonallisuuden suoja, intimiteettisuoja sekä tietosuoja ja henkilötietojen suoja. Henkilötietojen suojan asemaa on korostanut muun muassa EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen voimaantulo vuonna 2018. Itsemääräämisoikeudesta on erotettavissa yksilön tiedollinen itsemääräämisoikeus, joka voidaan nähdä yksilön oikeutena hallita itseään koskevaa tietoa. Hallinta on kaksisuuntaista; toisaalta yksilöllä on oikeus saada itseään koskeva tiedot ja tulla informoiduksi, toisaalta yksilöllä on myös oikeus määrätä näitä kyseisiä tietoja. Tutkielmani keskeisenä tutkimuskohteena on poti-laan tiedollinen itsemääräämisoikeus ja sitä ilmentävä potilaan suostumus potilastietojen luovuttamiseen. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää seuraavat tutkimuskysymykset keskittyen asiakastietolain uudistukseen: • Mikä on potilaan tiedollisen itsemääräämisoikeuden asema potilastietojen luovutuksessa? • Vaikuttaisiko laajasta suostumuksesta luopuminen tiedollisen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen potilastietojen luovutuksessa? • Tulisiko suostumuksesta luopua potilastietojen luovuttamisen yhteydessä? Potilastiedoissa on kyse kaikkein arkaluonteisimmista tiedoista henkilön yksityiselämästä. Potilastietojen tulisi toisaalta olla helposti saatavissa, jotta voidaan taata potilasturvallisuus ja toisaalta taas tietojen tulisi olla salaisia ja vain hyvin tarkasti määritellyn joukon käytettävissä. Sähköisten tietojen käsittelyn lisääntyessä on entistä tärkeämpää huolehtia tietoturvan toteutumisesta ja tiedon huolellisesta suojaamisesta. Toimiva tietosuoja on ehdoton edellytys potilaan ja häntä hoitavan tahon luottamussuhteelle. Valitettavasti olemme jo nähneet Psykoterapiakeskus Vastaamon tapauksessa, kuinka haavoittuvia sähköiset järjestelmät voivat olla. Lähes kaikissa terveyspalveluissa on jo siirrytty sähköisiin potilasasiakirjoihin, jonka vuoksi sähköisiä potilastietoja sääntelevän asiakastietolain merkitys on kasvanut. Laki on tarpeen uusia, jotta se vastaisi nykytekniikan vaatimuksia. Ehdotettu kokonaisuudistus loisi edellytykset valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen käyttöönotolle sosiaalihuollossa sekä asiakastiedon käsittelylle sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uudistuksen tavoitteena olisi parantaa tietojen saatavuutta ja samalla laajentaa Kanta-palveluiden roolia muun muassa mahdollistamalla potilaan omat terveyskirjaukset. Uudistustyön ensimmäinen hallituksen esitys HE 300/2018 laadittiin vuonna 2018. Sen keskeisimpiä muutoksia oli laajasta suostumuksesta luopuminen potilastietojen luovutuksen perusteena. Jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi suoraan lakiin. Uuden asiakastietolain oli alun perin tarkoitus tulla voimaan 2019, mutta uudistustyö on edelleen kesken. Aiemman hallituksen esityksen rauettua annettiin vuonna 2020 uusi hallituksen esitys HE 212/2020, joka muotoiltiin pitkälti aiemman esityksen pohjalta. Aiemman rauenneen hallituksen esityksen kohdalla perustuslakivaliokunta katsoi, että uudistus on mahdollista toteuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, kunhan henkilötietojen suojasta huolehditaan riittävästi. Perustuslakivaliokunta ei nähnyt suostumuksesta luopumista potilaan itsemääräämisoikeutta kaventavana. Kuitenkin uuden hallituksen esityksen arvioinnin kohdalla perustuslakivaliokunta nimenomaisesti puuttui tähän ja totesi, että itsemääräämisoikeutta korostava sääntely on erityisen perusteltua käsillä olevassa sääntelykontekstissa. Perustuslakivaliokunta päätyi suosittamaan, että jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi lainsäädäntöön, mutta potilaan suostumus toimisi edelleen edellytyksenä luovutuksen hyväksyttävyydelle. Tällöin suostumus toimisi yleisessä tietosuoja-asetuksessa säänneltynä suojatoimena, joka varmistaisi potilaan itsemääräämisoikeuden toteutumisen. Potilaan tiedollista itsemääräämisoikeutta tulisi toteuttaa mahdollisimman pitkälle nykyisessä itsemääräämisoikeutta korostavassa oikeustilassa. Tämän vuoksi katson, että potilaan suostumuksen pyytämisestä luopuminen potilasasiakirjojen luovuttamiseen yhteydessä olisi askel taaksepäin potilaan itsemääräämisoikeuden kannalta.

Tutkielman aihe on asianajajamonopolin historia Suomessa. Asianajajamonopolilla tarkoitetaan asianajajien yksinoikeutta edustaa toista oikeudessa, toimia oikeudenkäyntiedustajana. Yksinoikeus voi koskea vain oikeudenkäyntitehtäviä tai laajemmin oikeudellisen neuvonnan antamista. Asianajajamonopolin vallitessa asianosaisella on yhä oikeus edustaa itse itseään oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntitehtäviä koskeva asianajajamonopoli on pääsääntöisesti osa länsimaista oikeudenhoitoa. Suomea ja Ruotsia lukuunottamatta asianajajamonopoli on voimassa kaikissa EU-valtioissa. Asianajajamonopoli perustuu ajatukseen siitä, että oikeusvaltiossa oikeudenkäyntiedustajan tehtävä edellyttää tietynlaisia vähimmäisvaatimuksia sitä harjoittavilta. Lähestymiskulma on oikeushistoriallinen. Tutkimuskohteena on asianajoprofessio ja erityisesti asianajajamonopoli. Tutkielmassa analysoidaan myös laajemmin suomalaisen asianajajakunnan historiallista muutosta. Tutkielmassa hyödynnetään vertailevaa tutkimusotetta. Tutkimusajanjakso kattaa koko Suomen oikeusalueella toimineen asianajoprofession historian 1600-luvulta nykyhetkeen. Tutkimuskysymyksenä esitetään, miksi Suomessa ei ole asianajajamonopolia, vaikka sellainen pääsääntöisesti on muissa länsimaissa. Lisäksi analysoidaan, millaiset tekijät ovat muovanneet suomalaista asianajajakuntaa asianajajamonopolin kautta tarkasteltuna ja miksi. Tutkielmassa hyödynnetään muun muassa virallislähteitä, erilaisten komiteoiden ja valiokuntien mietintöjä, eduskunnan pöytäkirjoja, Suomen Asianajajaliiton lausumia, hallituksen pöytäkirjoja ja toimintakertomuksia sekä sanomalehtiartikkeleja. Tutkielmassa pyritään tuomaan esiin toimijat. Ketkä ovat puoltaneet ja toisaalta vastustaneet asianajajamonopolia, millaisin argumentein ja miksi? Suomalaisen asianajajakunnan historiassa on tunnistettavissa neljä merkittävää vaihetta: 1) 1600-1700-lukujen lainsäädännöllisen perustan luominen, 2) 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun uudistusyritykset, 3) Asianajajaliiton varhaisvaiheiden pyrkimykset, jotka päättyivät asianajajalain säätämiseen sekä 4) viimeistään 1990-luvulla alkanut asianajon murros ja oikeudenkäyntiedustajan pätevyysvaatimusten kiristäminen. Nämä neljä merkittävää vaihetta muodostavat tutkielman rungon. Johdannon jälkeen tutkielman toisessa luvussa tarkastellaan asianajajalaitoksen ja asianajajamonopolin epäonnistunutta luomisyritystä 1600-1700-lukujen Ruotsissa. Kolmas luku käsittelee asianajajamonopolia autonomian aikana. Luvun keskiössä on vuoden 1900 Wreden komitean mietintö, jossa asianajajamonopolia esitettiin osana tuomioistuinlaitoksen kokonaisuudistusta. Autonomian aikana 1800-luvun loppupuolella Suomessa toteutettiin muun länsimaisen kehityskulun mukaisesti useita liberaaleja uudistuksia. Asianajajamonopolia ei kuitenkaan toteutettu. Tutkielman neljännessä luvussa asianajajamonopolia käsitellään erityisesti vuonna 1919 perustetun Suomen Asianajajaliiton aloitteiden kautta. Asianajajamonopoli nostettiin liiton perustamisen yhteydessä asianajajalain ohessa yhdeksi liiton päätavoitteista. Vuonna 1958 tavoite asianajajalaista toteutui, mutta asianajajamonopolia ei luotu. Luvun pääpaino on asianajajalaissa ja sen valmistelussa. Viides luku tarkastelee asianajajamonopolia osana asianajon murrosta, joka alkoi 1980-1990-lukujen vaihteen aikoihin ja jonka viimeisin lainsäädännöllinen muutos on yhä voimassa oleva vuoden 2011 laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista. Johtopäätöksenä esitetään, että Suomeen ei ole säädetty asianajajamonopolia ensisijaisesti poliittisen vastustuksen takia. Asiaa selittää lisäksi 1600-1800-lukujen yhteiskuntarakenne, 1600-1800-lukujen aikainen asianajajien vähäinen määrä sekä modernin asianajajakunnan muodostumisen ajoitus. Erityisesti 1800-luvun lopun aikainen talonpoikaissäädyn sekä 1900-luvun aikainen poliittisen vasemmiston vastustus estivät yritykset luoda Suomeen eurooppalaisen mallin mukaista asianajolaitosta.