Browsing by Title

This thesis studies the economic benefits that the installation of nature-based solutions can have as a flood risk management tool. The effects of a changing climate often accumulate in urbanised areas and can translate into an increased likelihood and heightened damage potential of precipitation-induced flood events. One way to reduce the devastating flood impact is the use of nature-based solutions, which are management tools relying on natural processes and ecosystem services (EC, 2018). Green roofs are one example of nature-based solutions. To date, little research is available in the academic literature on the economic profitability and cost-efficiency of such alternative approaches (Palmer et al., 2015). The thesis aims to contribute to the scare literature on the topic by conducting a flood damage assessment for a case study site. It is devel-oped from a research contribution to the EU OPERANDUM project, which evaluates nature-based solutions as tool to alleviate hydro-meteorological risks as well as their cost-efficiency on a broader scale (OPERANDUM Project, 2018). The thesis conducts a flood dam-age assessment for green roofs hypothetically installed in Dublin, Ireland. It estimates the expected damage costs from flood scenarios with a recurrence period of 10, 100 and 1000 years. To this end it relies methodologically on a flood damage assessment, specifically the Joint Research Centre model developed by Huizinga, de Moel & Szewczyk (2017), as well as on value transfer. The assessment is re-stricted to the calculation of direct, tangible flood damages. To provide more robust results, the assessment also draws on the analytical insights from the cost-benefit analysis literature and incorporates aspects such as discounting and a partial sensitivity analysis. In terms of software, the majority of the research is carried out in QGIS and Excel. Comparing the flood impacts with and without the installation of nature-based solutions, it assesses the size of the avoided damage costs and finds a noticeable positive impact of green roofs. The green roofs cannot only reduce the size of the flooded areas by up to 19% as well as decrease the water depth in the still inundated parts, but also noteworthily curtails the height of the direct, tangible flood damage costs. The thesis cannot extract definite conclusions on the profitability of green roofs in the sense of providing a net present value, because it does not study costs nor other benefits of green roofs for reasons of scope. It does, however, show that the installation of green roofs can lower the flood damage costs in Dublin by up to 36%. As additional conclusion, this thesis calls for research into more nuanced flood damage assessment methods, since the selected model excluded many factors. A methodological refining could increase the precision of monetary damage estimates. Altogether, the thesis observes that green roofs can be a useful tool to reduce the devastating impact of urban floods. However, green roofs should be combined with other flood management tools, since they can be insufficient if applied on their own.

Tutkielmassa pyritään selvittämään, olisiko avoimen lähdekoodin määräysten rikkominen tulkittava sopimusrikkomukseksi vai tekijänoikeusloukkaukseksi. Näkökulma arviointiin on sopimusoikeudellisen edellytysopin mukainen. Tutkielma tarkastelee avointa lähdekoodia sopimustyyppinä. Aineistona tukeudutaan Open Source Initiative -nimisen toimijan julkaisemaan lisenssiaineistoon. Aineistoa analysoidaan pääosin kvalitatiivisella menetelmällä pyrkimyksenä tuottaa tietoa työn varsinaista lainopillista tarkoitusta varten. Tutkielmassa ratkaistavat keskeiset kysymykset liittyvät edellytysopin mukaisten edellytysten havaittavuuden ja olennaisuuden kriteerien analysoimiseen. Tutkielmassa esitellään menetelmä, kuinka kyseisiä kriteereitä on mahdollista arvioida avoimen lähdekoodin lisensseistä. Tulkintakriteereinä edellytysten havaittavuuden osalta esitetään muun muassa sopimuksissa käytettyjen ilmaisujen tarkkuus, sopimuksiin sisältyvät täsmentävät ehdot sekä se, onko sopimuksissa päättävä ehto. Edellytysten olennaisuuden osalta tutkielmassa pyritään selvittämään, mitkä määräykset ovat tyypillisiä avoimen lähdekoodin lisensseille. Osoitettuja määräyksiä analysoidaan hyödyntämällä edellytysopin mukaista hypoteettista koetta niiden olennaisuuden arvioimiseksi. Lopputulemana analyysille on, että avoimen lähdekoodin lisenssien määräykset täyttävät voittopuolisesti sekä edellytysten havaittavuuden että olennaisuuden kriteerit. Sopimustyyppiin sisältyvien olennaisten edellytysten rikkominen voi siten johtaa itsenäisesti pätemättömyysseuraamukseen, jolloin rikkomusta on mahdollista arvioida tekijänoikeusloukkauksena. Tulokset soveltuvat suoraan lähinnä tutkimuskohteena olleella sopimustyypin tasolla, mutta erityisesti esitellyt menetelmät olisivat sovellettavissa myös yksittäistä sopimusta tulkittaessa.

Carl Schmittin kuuluisan määritelmän mukaan politiikka on ystävien ja vihollisten välistä erottelua. Modernina aikana valinta siitä, ketkä kuuluvat ystäviin ja ketkä vihollisiin, on kuulunut valtiolle. Liberalismin myötä valtio on kuitenkin ollut yhä haluttomampi tekemään erottelua ystäviin ja vihollisiin. Poliittista ja sen mahdollisuutta on haluttu peitellä, ja ideologioiden ja politiikan sijaan jalustalle on nostettu talous, yksilönvapaudet ja etiikka. Liberaali valtio pyrkii pakenemaan politiikalta ja poliittisten valintojen tekemiseltä harjoittamiensa neutralisaatioiden ja depolitisaatioiden avulla. Poliittiselta ei kuitenkaan Schmittin mukaan voi paeta. Tässä tutkielmassa selvitetään Suomen viholliskuviin nivoutuvaa oikeuskäytäntöä 1930-luvulta nykypäivään Schmittin viholliskäsityksen ja liberalismin kritiikin valossa. Työn aineistona on viisi poliittisia rikoksia (ks. esim. Björne 1977) koskevaa korkeimman oikeuden ennakkoratkaisua, joiden pitkän aikaperspektiivin kautta tutkitaan vihollisuudessa ja enakkoratkaisujen poliittisen esittämisessä näkyviä muutoksia. Erityisenä mielenkiintona tutkielmassa on liberalismista kumpuavien perus- ja ihmisoikeuksien sekä yksilöllistymisen vahvistumisen merkitys ja vaikutus vihollisuutta koskevaan oikeuskäytäntöön. Tutkielmassa perehdytään myös schmittiläisten valtiomuotojen yhteyksiin kulloiseenkin lainkäyttöön ja erityisesti poliittisuuden esittämisen avoimuuteen taikka peittämiseen. Aineisto voidaan jakaa kolmeen vihollisuuden kategoriaan. Kaksi vihollisuuden pääkategoriaa, vallankumouksellisuus ja vakoilu vieraan vallan hyväksi, ovat tyypillisiä vihollisen kategorioita itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosikymmeninä ja maailmansotien jälkeen. Kolmas kategoria, terrorismi, perustuu moderneihin uhkakuviin. Poliittisuuden esittäminen aineistossa on yhteydessä ajan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Etenkin ensimmäisissä tapauksissa ennakkoratkaisun tapauskuvauksessa on havaittavissa yhteys kulloiseenkin hallituspohjaan. Kun poliittisuuden esittäminen on erittäin avointa aineiston ensimmäisessä, vuodelta 1931 olevassa porvarihallituksen aikaisessa valtiopetosta koskeneessa ennakkoratkaisussa, on tapauskuvaus vuoden 1934 liberaalin hallituksen aikaan selvästi neutraalimpi; vierasta valtaa, jonka hyväksi vakoilu oli tapahtunut, ei paljasteta, ja politiikan sijasta korostetaan taloutta. Vuoden 1942 tapauksen julkistamisen aikaan Suomi oli avoimessa sodassa Neuvostoliiton kanssa ja poliittisuus onkin jälleen avoimempaa. Sodan jälkeistä aikaa leimasi kuitenkin suomettuminen, jota voidaan pitää liberalistisen valtion taktiikkana siinä missä neutralisaatioita ja depolitisaatioitakin. Vuoden 1984 maanpetosta koskeneessa tapauksessa esillä ovat liberalismin erinäiset taktiikat aina perusoikeuksisti yksilöllistymisen teemaan. Perusoikeuksien nousu on erityisesti esillä vuoden 2010 tapauksessa, jossa taustalla oleva terrorismi pyritään poliittisena käsitteenä peittämään sananvapauden ja kunniansuojan välisen perusoikeuspunninnan alle. Yleisenä kehityskulkuna analyysin perusteella liberalismin depolitisaatioiden ja neutralisaatioiden voikin sanoa juurtuneen suomalaiseen yhteiskuntaan. Oikeuskäytännössä tämä on tarkoittanut ystävän ja vihollisen välisen erottelun kääntymistä päälaelleen; kaikille jakamattomasti ja luovuttamattomasti kuuluvan perus- ja ihmisoikeussuojan myötä valtio tarjoaa suojaa myös potentiaalisilla vihollisille, ja vihollinen ei välttämättä enää ole kansakunnan perinteinen uhkakuva, vaan se voi tulla yhtä hyvin valtion sisältä.

Korjausjäsennys on yksi keskustelunanalyyttisen tutkimuksen pääteemoista. Korjausaloite on keino osoittaa esimerkiksi kuulemis- tai ymmärtämisongelmaa keskustelussa, ja avoin korjausaloite on yksi korjausaloitetyypeistä. Se osoittaa koko edeltävän vuoron ongelmalliseksi ja jättää ongelman paikallistamisen ongelmavuoron tuottajalle. Puhutun suomen kielen yleisin avoin korjausaloite on "mitä?", joka viittaa useimmiten kuulemisongelmaan mutta joskus myös ymmärrysongelmaan. Tutkielma käsittelee avoimia korjausaloitteita kirjoitetussa, reaaliaikaisessa IRC-keskustelussa, jossa kuulemisongelmia ei voi syntyä. Pääpaino on korjausjaksojen tarkastelussa, mutta IRC-keskustelun ominaispiirteet ja tärkeimmät eroavaisuudet puhuttuun keskusteluun tulevat niin ikään käsitellyiksi. Keskustelunanalyyttinen tutkimus perustuu siihen, että keskustelijat rakentavat vuorovaikutusta yhdessä. Vuoroja tarkastellaan aina kontekstissa, ja tulkintoja tehdään sen perusteella, miten keskustelijat itse niitä käsittelevät. Työssä käsitelläänkin vain sellaisia avoimia korjausaloitteita, joita seuraa korjaus tai uusi korjausaloite. Koska keskustelu on kirjoitettua, viestin lähetysajat ovat olennainen osa vuorottelun tarkastelemista. Avoimia korjausaloitteita käytetään IRC:ssä harvoin, minkä vuoksi aineisto on huomattavan suuri (noin 18 300 sivua tekstiä). Tarkasteltavia korjausjaksoja on kuitenkin yhteensä vain 168 – ne ovat peräisin kolmesta eri keskusteluryhmästä ja pieniltä osin IRCQuotes-sivustolta. Esimerkit ovat pääosin ystävysten välisestä monenkeskisestä keskustelusta, ja kaikki keskustelijat ovat noin 20–30-vuotiaita. Tutkielmasta käy ilmi, että avoimia korjausaloitteita käytetään IRC:ssä monipuolisesti ja monilta osin samoin kuin puhutussakin keskustelussa. IRC:n avoimia korjausaloitteita ovat entuudestaan tunnetut "mitä(h)", "tä(h)", "hä(h)" ja "anteeks(i)" sekä uudet, kirjoitettuun keskusteluun syntyneet "?", hymiö, akronyymi "wtf" ja yksilölliset, interjektiomaiset korjausaloitteet. Yleisimmin käytetty on "?". Sen sijaan puhutussa keskustelussa runsaslukuisin "mitä(h)" tulkitaan IRC:ssä harvemmin korjausaloitteeksi vaihtelevan ja interjektiomaisen kirjoitusasunsa vuoksi. Puhutussa keskustelussa tylynä pidetty "hä(h)" on IRC:ssä hyvin yleinen ja neutraali avoin korjausaloite. "tä(h)":llä on yleensä pelkistetty, neutraali kirjoitusasu, mikä kertoo sen vakiintuneesta asemasta korjausaloitteena. Prosodisia keinoja ei voi käyttää kirjoitetussa keskustelussa; erilaisista kirjoitusasuista löytyy säännönmukaisuuksia, joista voi tehdä päätelmiä eri korjausaloitteiden määristä. Affektiltaan neutraalit korjausaloitteet ovat IRC:ssä yleisempiä kuin herkästi interjektioiksi tulkittavat, huutomerkein ja hymiöin korostetut korjausaloitteet – vilkkaassa, nopeatempoisessa keskustelussa selkeästi korjausaloitteen näköiset vuorot käsitellään herkemmin korjausaloitteiksi kuin enemmän tulkintaa vaativat, interjektiomaisemmat vuorot. Kaikki korjausaloitteet paitsi "anteeks(i)" ovat keskustelussa kuitenkin samoissa tehtävissä: IRC:ssä avoimella korjausaloitteella voidaan osoittaa sekventiaalista tai topikaalista ongelmaa ja säädellä osallistumiskehikkoa. Useiden päällekkäisten keskusteluiden limittyminen hankaloittaa kontekstin hahmottamista ja motivoi avoimia korjausaloitteita. Korjaus voi olla ongelmavuoron toisto myös IRC:ssä, vaikka kuulemisongelmia ei olekaan – sekventiaalinen ongelma saatetaan ratkaista kopioimalla katkelma aiemmasta keskustelusta. Avoimella korjausaloitteen näköisellä vuorolla voidaan IRC:ssä lisäksi kehottaa toista jatkamaan ja vastata puhutteluun tai merkitä seuraava, moniviestisen vuoron jälkimmäinen viesti affektiseksi tai ongelmalliseksi. Työssä todetaan, että puhutussa keskustelussa harvinainen ja formaali korjausaloite "anteeks(i)" on harvassa myös IRC:ssä ja että sillä on muista korjausaloitteista poikkeavia tehtäviä. Spontaanissa keskustelussa "anteeks(i)" osoittaa ongelmavuoron olevan epäkorrekti, vaikea hyväksyä tai mahdoton. Englannin kielestä tehdyistä havainnoista poiketen pahoitteleva korjausaloite ei osoita korjausaloitteen tekijän ottavan vastuuta ongelmasta. Lisäksi tutkielmassa sivutaan IRC:ssä kerrottuja kertomuksia, jotka sisältävät referoitua dialogia. Avoin korjausaloite "anteeks(i)" on IRC-kertomuksissa kerronnallinen keino, jolla osoitetaan referoidussa dialogissa kertomuksen huippukohta

Tutkielmassa tarkastelen avoimia matemaattisia tehtäviä sekä matematiikan opettamista ja arviointia peruskoulun yläluokilla avoimia tehtäviä käyttämällä. Tehtävä on avoin, kun sen alku- tai lopputilanne ei ole tarkasti määritelty. Ratkaisija joutuu tekemään prosessin aikana valintoja saadakseen tehtävän ratkaistua. Avoimella ongelmatehtävällä voi olla useita oikeita ratkaisuja. Tutkielman alussa kerron avoimista tehtävistä ja esittelen erilaisia avoimia tehtävätyyppejä. Seuraavaksi esittelen oppimiskäsitysten teoriaa ja perustelen avoimien ongelmien käyttöä peruskoulun matematiikan opetuksen osana. Avoimen ongelman ratkaisija käyttää hyväkseen aiemmin oppimaansa tietoa ja kokemuksiaan samantyyppisistä ongelmista. Ratkaisut ovat tekijän näkökulmasta ainutlaatuisia. Avoimet ongelmat mahdollistavat oivaltamisen hetkiä, ja niiden tekeminen tukee oppijan matemaattista minäkuvaa ja kokemusta hyväksynnästä. Neljäs luku sisältää teoriaa ja pohdintaa ongelmanratkaisun ja avoimilla ongelmilla opettamisen keinoista sekä ohjeita avoimien tehtävien laatimiseen. Ongelmanratkaisu on käytännön taito, jossa kehittyminen vaatii runsasta harjoittelua. Opettajan rooli monimutkaistuu avointa ongelmanratkaisua opetettaessa, koska oikeita ratkaisuja ja ratkaisukeinoja on useita. Opetustilanteista tulee vähemmän ennustettavia. Lisäksi kerron opetuskokemuksistani avoimien ongelmien parissa. Lopuksi pohdin oppimisen arviointia muun muassa avoimien ongelmien näkökulmasta ja Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014 huomioiden. Kuvailen myös joitakin tutkielman aiheeseen liittyviä haasteita.

Avoimuus on noussut nykyipäivänä yhdeksi julkisen vallankäytön merkittävimmistä käsitteistä. 1990-luvulta lähtien se on esiintynyt tiiviisti kansainvälisten järjestöjen suosituksissa ja arvioissa, ja se luetaan laajalti yhdeksi hyvän hallinnon tärkeimmistä elementeistä. Sen merkitys poliittisessa retoriikassa ja päivittäisessä mediassa on niin ikään huomattava, ja näin se vaikuttaakin juurtuneen vahvaksi osaksi nykyistä kulttuuriamme. Avoimuus (transparency) yhdessä sukulaiskäsitteidensä kuten tilivelvollisuuden (accountability) ja hyvän hallinnon (good governance) kanssa toistuukin ympäri maailmaa lainsäädäntöuudistusten perusteluissa, kansalaisjärjestöjen vaatimuksissa ja taloudellisen kilpailukyvyn analyyseissä. Avoimuuden vaihtelevat ilmenemismuodot, näiden väliset ristiriitaisuudet, samoin kuin avoimuuden tosiasialliset vaikutukset yhteiskunnassa tulevat kuitenkin vain harvoin tarkemmin huomioiduiksi. Näin avoimuus on päätynyt epämääräiseksi taikasanaksi, jonka itsestäänselvän positiivinen käyttötapa kätkee sisäänsä useita kysymyksiä. Tässä tutkielmassa tarkoituksena on nostaa avoimuuden käsite kriittiseen tarkasteluun. Aloittaen avoimuuden ilmenemismuotojen erottelusta tutkielmassa käydään läpi aiheen kannalta olennainen lainsäädäntö niin kotimaassa kuin Euroopan unionissa. Tämän materiaalin valossa näyttää selvältä, että poikkeavista lähtökohdistaan huolimatta Suomi ja EU ovat yhtä lailla omaksuneet avoimuuden yhdeksi demokraattisen ja taloudellisen kehityksen olennaisista mittapuista. Siinä missä Suomi on voinut kokea avoimuuden luontevana tapana hyödyntää olemassaolevia vahvuuksiaan kansainvälisillä areenoilla, on EU korostanut avoimuuden merkitystä sen omien heikkouksien kuten byrokraattisen imagon ja heikon legitimiteetin korjaamisessa. Suomessa vakiintuneesti noudatettu julkisuusperiaate ja siihen olennaisesti kuuluva asiakirjajulkisuus (access to documents) ovat saaneet perustelunsa viime kädessä viranomaistoiminnan demokraattisen valvonnan välineinä. Viime vuosien kansainvälisen kehityksen myötä julkisuusperiaate on kuitenkin siirtymässä suuntaan, jossa julkisen vallan oletetaan aktiivisin toimenpitein toteuttavan avoimuuden päämääriä. Nämä kytkeytyvät usein demokratian ja laillisuuden sijasta kansainvälisen rahaliikenteen sujuvuuteen ja markkinataloudellisiin näkökohtiin. Samalla pääsy julkiseen tietoon on alettu nähdä viime kädessä sen taloudellisen hyödynnettävyyden kautta. Näin avoimuus on omaksunut muotoja, jotka eivät perustelujensa, sisältönsä tai tavoitteidensa puolesta enää vastaa perinteistä käsitystä julkisuusperiaatteesta. Usko avoimuuden vaikutukseen yleisön luottamuksen ja legitimiteetin kohentamisessa on ollut lähtökohtana useille Euroopan unionissa toteutetuille uudistuksille 1990-luvulta alkaen. Uudistuksista huolimatta luottamus unionin instituutioihin ei näytä parantuneen. Eurooppalaisen politiikan rakenteellisten ongelmien ohella näyttääkin siltä, että unionin pyrkimykset ovat perustuneet yksinkertaistetulle ja virheelliselle näkemykselle julkisuuden ja avoimuuden vaikutuksista kansalaisten asenteisiin. Kuten empiirisissä tutkimuksissa on pystytty osoittamaan, päätöksenteon läpinäkyvyydellä on harvoin yksiselitteistä vaikutusta ihmisten kokemaan luottamukseen. Tosiasiallinen tiedonsaanti voi useassa tapauksessa pikemminkin heikentää sitä auktoriteettia, jolle asiantuntijaelimien toiminta tyypillisesti perustuu. Avoimuuden taustalla voidaan yhä edelleen nähdä valistuksen vuosisadalla 1700-luvulla voimistuneet käsitykset, joiden mukaan parhaat edellytykset rationaaliselle päätöksenteolle yhteiskunnassa syntyvät silloin, kun tieto on saatavilla kaikille kansalaisille ja vapaa julkinen keskustelu on turvattu. Kuten muiden ohella Jürgen Habermas on todennut, tämä toimiva julkisuuden sfääri on kuitenkin taipuvainen kohtaamaan useita ongelmia. Informaatioyhteiskunnassa tiivis viestintä omaksuu usein lyhytjännitteisen ja nopeita vastakkainasetteluja herättävän muodon, jossa omalähtöisen ajattelun sijaan yksilö päätyy kuluttamaan viihteellisen mielipideilmaston tarjoamaa, tuotteistettua ja kontekstistaan irrallista informaatiota. Vaikka avoimuuteen kriittisesti suhtautuvaa tutkimusta on yhteiskuntatieteiden alalla ilmestynyt viime vuosina suhteellisen runsaasti, on alue oikeustieteen näkökulmasta melko kartoittamaton. Koska vaatimukset avoimuuden lisäämiseksi kotimaisessa ja eurooppalaisessa hallinnossa tulevat todennäköisesti jatkumaan, on oikeustieteenkin piirissä syytä kiinnittää huomiota avoimuuden sisältämiin ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Tämän tutkielman tarkoitus on ottaa askel tähän suuntaan.

Opetus- ja tutkimusmaailmojen välillä koetaan olevan rako, jota voidaan pitää osasyynä yleisesti havaittuun opiskelijoiden matalaan motivaatioon luonnontieteellisiä aloja kohtaan. Samassa yhteydessä esiin nousevat autenttisuuden ja relevanssin käsitteet, joilla voidaan kuvata eri tavoilla tapahtuvan toiminnan ”aitoutta” tai mielekkyyttä. Tässä työssä esitellään Fysiikan tutkimuslaitos HIP:in (Helsinki Institute of Physics) Avoin data opetuksessa -projektin myötä kehitettyjä merkityksellisen ohjelmoinnin työkaluja, joissa hyödynnetään muun muassa CERNissä toimivan CMS-kokeen (Compact Muon Solenoid) avoimia hiukkastutkimuksen aineistoja. Näiden materiaalien siirtymistä opettajakunnan avuksi tuetaan koulutuksilla, joista kerättyä palautetta analysoidaan tässä tutkielmassa laajemman tiedeopetuksen autenttisuuteen ja avoimen datan hyödyntämiseen liittyvän keskustelun yhteydessä. Avoimen datan hyödyntäminen ja opetuksellinen tutkiminen ovat hyvin nuoria aloja, joiden eturintamaan tämäkin työ asettuu. Aineistoa on kerätty sekä suomalaisilta (n = 64) että kansainvälisiltä (n = 12) toisen asteen opettajilta, minkä lisäksi vertailukohtana käytetään opiskelijatyöpajoista nousseita kommentteja (n = 62). Menetelmänä toimii temaattinen analyysi, jonka tulokset ovat vertailukelpoisia muuhun luonnontieteen opetuksen tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimuskysymyksenä on: Miten autenttisuus esiintyy opettajien palautteessa hiukkasfysiikan avoimen datan opetuskäytön kursseilta ja kuinka se vertautuu tiedeopetuksen tutkimuskirjallisuuteen? Tuloksista havaitaan opettajien näkemysten asettuvan hyvin saman suuntaisesti kuin verrokkikirjallisuuden pohjalta olisi voinut olettaakin, yleisimpien autenttisuuden yhteyksien painottuessa tutkijoiden toimintaan verrattaviin työskentelytapoihin ja ”oikean maailman” haasteisiin. Palautteen lähes yksimielinen positiivisuus antaa vahvaa indikaatiota projektin tarjoamien mahdollisuuksien hyödyllisyydestä ja tukee alalla kaivattavien jatkotutkimusten kannattavuutta.

Avoin innovaatio on saanut jalansijaa kilpailun kiristyessä markkinoilla. Taustalla vaikuttavasta kilpailuasetelmasta huolimatta se on kuitenkin myös tiivistänyt yritysten ja erilaisten organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän trendin vaikutuksesta innovaatioita on syntynyt ja syntyy yhä enemmän yritysrajat ylittävien kokoonpanojen toiminnan seurauksena, mikä puolestaan nostaa esiin kysymyksen tällaisten keksintöjen ja immateriaalioikeuksien omistussuhteiden järjestämisestä. Tutkimukseni tarkoituksena onkin hahmottaa, millainen on vallitseva oikeustila ja ne oikeudelliset raamit, joiden sisällä avoimen innovaation tuloksista voidaan sopia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee avoimeen innovaatioon vaikuttavaa oikeudellista kehikkoa. Selvittäessäni innovaatioalustojen ja niillä toimivien yritysten oikeudellista liikkumavaraa käyn läpi ajanjakson, joka kattaa keksinnön syntymisen, oikeuksien siirron keksijältä tämän työnantajalle ja työnantajalla olevat mahdollisuudet sopia keksinnön omistussuhteista. Toinen tutkimuskysymys koskee nimenomaan sitä, millaisia vaihtoehtoja avoimen innovaation seurauksena syntyneen IPR:n omistamiselle on. Tässä yhteydessä pyrkimyksenä on sekä löytää eri vaihtoehtojen vahvuudet ja heikkoudet, että tutkia näiden vaihtoehtojen yhteensopivuutta avoimen innovaation arvomaailman kanssa. Koen perustelluksi kiinnittää omistusmallivaihtoehtojen käsittelyn yhteydessä erityistä huomiota avoimen innovaation arvomaailmaan, sillä avoin innovaatio eroaa prosessina huomattavasti perinteisestä suljetusta innovaatiotoiminnasta: avoimen innovaation toimiminen ja onnistuminen edellyttää muun muassa siihen osallistuvien keskinäistä luottamusta, avoimuutta ja yhteistyötä. Sen vuoksi kyseisille arvoille tulisi mielestäni antaa painoarvoa myös varsinaisen innovaatioprosessin päätyttyä sen seurauksena syntyneitä oikeuksia jaettaessa. Tutkimukseen valitut omistusmallit edustavat erityyppisiä päävaihtoehtoja, joita voidaan käyttää omistussuhteita järjestettäessä. Jos nämä vaihtoehdot sijoitettaisiin kuvitteelliselle janalle, näkisin sen vahvinta luottamusta ja yhteistyötä edellyttävässä ääripäässä yhteisomistussuhteen ja toisessa päässä ainakin yhteistyön kannalta yksinomistuksen ja lisenssien myöntämisen. Näiden välille puolestaan jäisivät erilaiset IPR:n hallinnointia varten perustettavat yritys- ja yhtiömuodot. Erilaisia omistusmalleja vertaillessa ilmeni, että niillä jokaisella on liittymäkohtia avoimen innovaation arvomaailmaan – toisilla hieman enemmän, toisilla vähemmän. Olisikin hienoa voida todeta jonkin omistusmallin kuvastavan kyseisiä arvoja parhaiten ja olevan siksi sopivin vaihtoehto, jos yritykset haluavat sopia myös omistussuhteista avoimen innovaation hengessä. Ei kuitenkaan ole mielekästä tehdä päätelmiä yksin tältä pohjalta. Yksittäisen yrityksen toiveisiin valittavasta omistusjärjestelystä vaikuttaa nimittäin vahvasti sen IPR-strategia. Pääpiirteissään voidaan todeta, että yritys haluaa ja sen kannattaa pyrkiä saamaan oikeuksien yksinomistus silloin, kun ne kuuluvat sen ydinliiketoimintaan. Jos oikeudet sen sijaan liittyvät ainoastaan muihin tukitoimintoihin, voi myös vähemmän vaikutusvaltaa jättävä vaihtoehto kuten lisenssisuhde tai rooli joint venturen passiivisena osakkaana olla aivan riittävä. Täysin suoraviivaisia ohjeita tosin on mahdotonta antaa, sillä voi olla sekä tilanteita, joissa yritys haluaisi saada patentin täysin omistukseensa mutta halukkaita onkin useampia, että tilanteita, joissa yritykselle hyvin riittäisi pelkkä lisenssin avulla saavutettava käyttöoikeus, mutta muita kyseisestä immateriaalioikeudesta kiinnostuneita ei ole, joten yrityksen ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeuden omistaminen ja ylläpitäminen. Joka tapauksessa erilaisten vaihtoehtojen olemassaolosta huolimatta on syytä menetellä yhteistyösopimuksen asettaman oikeuksien jakamista koskevan järjestyksen mukaan ja kartoittaa uuden IPR:n osalta osallistujayritysten kiinnostus, sillä ei ole mielekästä väittää tietyn omistusmallin olevan hyvä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin. Sitä paitsi saman IPR:n osalta tilanne saattaa näyttäytyä hyvinkin erilaisena riippuen siitä, kenen keksijäyrityksistä näkökulma valitaan. Tämä voi kuitenkin tarjota ratkaisun avaimet yritysten neuvotellessa IPR:n omistussuhteista: esimerkiksi tilanteessa, jossa yhdellä yrityksistä on suuremmat intressit saada IPR hallintaansa, saattaa muille riittää se, että he saavat lisenssin turvin käyttää teknologiaa osana toimintaansa. Silloin IPR:n ylläpitokustannukset ja IPR:ään liittyvät taloudelliset ja muut riskit jäävät käytännössä sen omistajan vastuulle, vaikka vaakakupin toisessa päässä painavatkin luonnollisesti omistajan vapaudet käyttää IPR:ää haluamallaan tavalla. Loppupäätelmänä avoimen innovaation arvojen voikin nähdä ruokkivan toisiaan ja samalla suojaavan hedelmällistä toimintaa niin innovaatioprosessin aikana kuin sen jälkeenkin sitä vahvemmin, mitä läheisemmästä yhteistyösuhteesta on kyse. Silti arvomaailman huomioon ottaminen voidaan varmistaa vielä paremmin ottamalla IPR:n omistusta ja jakamista koskeviin sopimuksiin maininta sen synnyn taustalla vaikuttaneesta avoimesta innovaatiosta. Tilannekohtaiseen ratkaisuun voi vaikuttaa myös se, mitä arvoja innovaatioyhteistyötä tehneet haluavat korostaa: siinä missä yhteisomistussuhde ja joint venture vaikuttaisivat painottavan erityisesti yhteistyön tärkeyttä, korostavat IPR holding-yhtiö sekä yksinomistus luottamuksen merkitystä ja patenttipoolit puolestaan avoimuutta. Näin eri omistusmallivaihtoehdot tarjoavat mahdollisuuksia myös tiettyjen arvojen painottamiseen.

Hammastraumojen esiintyvyys on suurta ikävuosina, jolloin puhkeavan pysyvän hampaan juurenkärki on vielä avoin. Tällainen traumahammas joudutaan toisinaan juurihoitamaan. Ennen juurikanavan täyttöä juuren kärkiosaan on luotava sulku. Sen muodostumisen indusoimiseen on käytetty pitkiä kalsiumhydroksidihoitoja, mutta nykyään ensisijainen vaihtoehto on mineraalitrioksidiaggregaatin (MTA) vieminen suoraan juurenkärjen alueelle. Hoitotuloksista on olemassa melko vähän pitkäaikaisia tutkimuksia, eikä aihetta ole aiemmin tutkittu Suomessa. Kehittyvän hampaan säilyttäminen on toiminnallisesti ja esteettisesti tärkeää, minkä lisäksi se ylläpitää alveoliharjanteen kasvua mahdollista implantointia ajatellen. Tutkimuksen aineisto koostui 72 avojuurisen traumahampaan juurihoitoihin liittyvistä potilasasiakirjamerkinnöistä päivystyskäynnistä lähtien. Hoidot oli suoritettu loppuun PKSSEHYK:ssä vuosina 2006–2013. Viisi hammasta oli täytetty guttaperkalla ja 67 apikaaliosastaan MTA:lla. 68 hampaasta (94,4 %) oli saatavilla seurantatietoja. Hampaiden seuranta-aika vaihteli kolmen kuukauden ja hieman yli viiden vuoden välillä. MTA:lla apikaalisesti täytettyjen hampaiden ennuste todettiin kliinisesti ja röntgenologisesti hyväksi. Potilaat eivät olleet toistaiseksi kokeneet tarvetta implanteille. Neljästä guttaperkalla täytetystä hampaasta oli saatavilla seurantatietoja, ja kahdessa näistä oli esiintynyt komplikaatio.

Avoliittojen määrä on Suomessa kasvanut tasaisesti viime vuosikymmenten aikana. Avopuolisoiden väliset varallisuussuhteet olivat pitkään kokonaisuudessaan samojen varallisuusoikeudellisten säännösten varassa, joita sovellettiin toisilleen vieraiden ihmisten välillä. Avoliittoja koskevaa erityissääntelyä saatiin vihdoin vuonna 2011, kun laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (26/2011) tuli voimaan. Avoliittolailla säädetään puolisoiden varallisuussuhteista niissä tilanteissa, kun avoliitto on jo päättynyt joko eroon tai toisen puolison kuolemaan. Avoliittolaki selkeytti avopuolisoiden välistä varallisuusoikeudellista tilannetta jossain määrin, mutta paljon kysymyksiä on edelleen yleisten varallisuusoikeudellisten säännösten, oikeuskäytännön ja puolisoiden välisen sopimisen varassa, sillä avoliiton kestäessä varallisuussuhteet ovat edelleen vailla erityissääntelyä. Esimerkiksi puolisoiden välisestä elatuksesta avoliittolaki ei siten lausu mitään. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisten yhdessä asuvien henkilöiden ajatellaan lainsäädännön, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden valossa osallistuvan toistensa elatukseen silloinkin, kun elatuksesta ei ainakaan nimenomaisesti ole sovittu ja missä määrin tällainen avoliitossa eläminen vaikuttaa henkilön elatukseen. Lisäksi selvitän, mitä ongelmia tällaiseen avopuolisoiden väliseen elatukseen liittyy. Oikeuskäytännössä oletetaan tavanomaisten jokapäiväisten kulujen jakautuvan avoliitossa siten, että niiden takaisinmaksua elatusvelvollisuuden puuttumisen perusteella ei voida avoliiton päättyessä vaatia, mikäli takaisinmaksusta ei avoliiton kestäessä nimenomaisesti ole sovittu. Sosiaalioikeuden puolelta tutkimuksen kohteena ovat asumisen tuet. Mikäli asumisen tuet eivät riitä turvaamaan henkilön asumista, joudutaan turvautumaan toimeentulotukeen. Tämän vuoksi tutkielmassa luodaan myös lyhyt katsaus toimeentulotukeen. Avopuolisoiden väliseen elatukseen nämä tuet liittyvät siten, että sosiaalilainsäädännössä avopuolisot rinnastetaan aviopuolisoihin ja tätä kautta avopuolisoille on lailla säädetty niin sanottu sosiaalioikeudellinen elatusvelvollisuus. Elatukseen liittyvien ongelmien ohella tutkin avopuolison ja avoliiton käsitteitä sekä avoliittolaissa että sen ulkopuolella. Avoliiton määritelmä on avoliittolakia säädettäessä jätetty tulevan oikeuskäytännön varaan. Siitä syystä on ollut mielekästä pohtia, minkälaisiin ongelmiin tuomioistuimet mahdollisesti käsitteen osalta törmäävät avoliittolakia soveltaessaan. Tämän lisäksi avoliiton käsitteen osalta käsittelen avoliittoa sopimuksena yhteiselämästä tai yhteisestä taloudesta, sekä puolisoiden mahdollisuutta solmia muita varallisuusoikeudellisia sopimuksia. Lopuksi olen koonnut yhteen tutkimustulokset sekä avoliiton käsitteen osalta että sen osalta, kuinka siviilioikeudellisen elatusvelvollisuuden puuttuminen suhtautuu siihen, että sosiaalioikeudessa elatusvelvollisuudesta on myös avopuolisoiden kesken säännelty.