Browsing by Title

The distribution coefficients of radium in Olkiluoto potassium rich biotite were obtained by batch sorption experiments carried out as a function of the concentration of radium and barium. The batch sorption experiments were carried out with four different Olkiluoto associated reference groundwater types: fresh mildly reducing granitic reference groundwater ALLMR (or modified Allard granitic water), glacial anoxic meltwater OLGA, carbonate containing reducing brackish reference groundwater OLBA, and saline reducing reference groundwater OLSR. The main focus of the experiments was to evaluate the effect of the water salinity on the sorption of radium on biotite. The results were compared with sorption results obtained in previous studies done on radium and radium’s physicochemical analogue barium. According to the sorption results, the distribution coefficients of radium on biotite were largest in lower salinity waters. As the barium concentrations of the sorption solutions were increased, the distribution coefficients of radium generally stayed level until they decreased noticeably in the higher studied Ba concentrations (10E-3 and 10E-4 mol/l). This suggests that radium is a poor competitor in the ion exchange adsorption interactions on the surface of biotite, when other cations are present in the solution. As a unique case amongst the more predictable reference groundwaters, the brackish OLBA behaved differently. Despite the increasing salinity of the sorption solutions, the apparent sorption of radium increased steadily throughout the barium isotherm. It was concluded that the high concentration of sulphate in the OLBA reference groundwater caused the occurrence of coprecipitation of radium with the added barium and sulphate as (Ba,Ra)SO4.

Radium (Ra) is a naturally occurring radioactive metal, which is formed by the decay of uranium-238 and thorium-232 in the environment. In nature, radium occurs at trace levels in virtually all water, soil, rock and plants. 226Ra-, 228Ra, 224Ra, and 223Ra-isotopes are the most common isotopes of radium, and all isotopes are radioactive. The aim of the work was to study the behavior of radium in nature. In general, radium isotopes with variable activity concentrations in water and solid samples such as soil, and sediment can be measured with alpha- or gamma spectrometry or liquid scintillation counting (LSC). In this work, the measurements were done using gamma spectrometry with a Ge-detector, which is a semiconductor detector made of germanium. In addition, a very low level liquid scintillation spectrometer (Quantulus 1220) was also used. The determination of the PSA value (Pulse Shape Analysis) was successful and was determined experimentally with a Ra-226 standard sample. The activity of the Ra-226 standard sample obtained with Ge detectors was almost of the same order of magnitude as both theoretically and experimentally determined activities. The determined Ra-226 activities in water samples with gamma spectrometry were in good agreement with the activities obtained by LSC using α/β-discrimination

Pro Gradussa käsitellään vuorottelevan lisäys-irrotusketjunsiirto- eli RAFT-menetelmän soveltamista alkydi-akrylaattikopolymeerien miniemulsiopolymeroinnissa. Tavoitteena oli valmistaa tuotteita, joilla on kapeampi kokojakauma kuin alkydi-akrylaattikopolymeereilla, jotka on valmistettu perinteisellä miniemulsiopolymeroinnilla. Tiettävästi RAFT-menetelmää ei ole käytetty aiemmin alkydi-akrylaattikopolymeerien miniemulsiopolymeroinnissa. Kokeellisessa osassa alkydista valmistettiin makroketjunsiirtäjä liittämällä alkydiin esterisidoksella ketjunsiirtäjäryhmiä. Liitettävä ketjunsiirtäjä oli joko 3- (bentsyylisulfanyylitiokarbonyylisulfanyyli)-propaanihappo (CTA2) tai 2-(dodekyylisulfanyylitiokarbonyylisulfanyyli)-2-metyylipropaanihappo (DDMAT). Makroketjunsiirtäjiä valmistettiin kolmea eri synteesireittiä, joista jokaisella onnistuttiin liittämään ketjunsiirtäjäryhmiä alkydiin. Liittyneiden ketjunsiirtäjäryhmien määrää ei kyetty määritettämään, ainoastaan vertaamaan ketjunsiirtäjiä toisiinsa. CTA2-pohjaisia alkydimakroketjunsiirtäjiä käytettiin alkydi-butyyliakrylaatti(BA)-kopolymeerien valmistamisessa miniemulsio- ja massapolymerointina. Massapolymeroinnit tehtiin auttamaan miniemulsiopolymerointituotteiden analysoinnissa. Ketjunsiirtäjäryhmien läsnäolon havaittiin vaikuttavan massapolymeroinnissa muodostuvan tuotteen lukukeskimääräiseen moolimassaan (Mn) ja polydisperisteetti-indeksiin (PDI). Kun ketjunsiirtäjäryhmien määrä kasvoi, pieneni muodostuvan tuotteen Mn sekä PDI. Valitettavasti miniemulsiopolymeroinneissa ei havaittu vastaavaa vaikutusta, mikä viittaa siihen, että CTA2-pohjainen alkydimakroketjunsiirtäjä ei kykene kontrolloimaan BA:n miniemulsiopolymerointia. CTA2:ta käytettiin myös vapaana ketjunsiirtäjänä (ilman alkydia) BA:n miniemulsio- ja massapolymeroinnissa. Massapolymeroinneissa onnistuttiin valmistamaan BA-polymeereja, joiden Mn oli 27 000 g/mol ja PDI alle 1,2. Miniemulsiopolymeroinneissa onnituttiin valmistamaan BA-polymeereja, joiden Mn oli 69 000 g/mol ja PDI noin 1,8.

Metsästysoikeus on Suomessa sidottu maanomistukseen. Tämä oikeudellinen järjestely on peräisin jo Ruotsin vallan ajalta. Maanomistaja voi halutessaan vuokrata metsästysoikeutensa toiselle taholle, joka yleensä on metsästysseura tai -seurue (jäljempänä seura). Vastike metsästysvuokrasta on yleensä riistaliha, palvelut tai raha. Tavoitteenani on tässä työssä selvittää, onko raha yleistymässä vaihdon välineenä suomalaisessa metsästyskulttuurissa osana maanvuokrausjärjestelyä. Lisäksi tavoitteena on selvittää vastikkeiden suuruus sopimuksissa, joissa vastikkeena on raha eri maanomistajaryhmillä ja riistakeskusalueilla. Aineisto on kerätty kahdella kyselyllä, joista ensimmäinen lähetettiin 1554 hirvenpyyntilupaa hakeneelle metsästysseuralle vuonna 2006. Vastauksia kertyi 882 kappaletta. Toinen kysely lähetettiin edelliseen kyselyyn vastanneelle 839 seuralle vuonna 2017 ja siihen vastasi 476 seuraa. Tämän opinnäytteen kannalta on olennaista, että kyselyt sisälsivät kysymyksiä seurojen vuokrakuluista, alueiden koosta sekä omistuksista ja rahavastikkeista. Vastanneilta seuroilta laskettiin rahavastikkeellisten metsästysmaiden osuus kokonaispinta-alasta vuosilta 2005 ja 2016 ja tarkasteltiin ovatko niiden keskimääräiset osuudet muuttuneet koko maassa ja eri riistakeskusalueilla. Myös riistakeskusalueiden keskimääräisiä metsästysmaiden hehtaarihintoja ja niiden muutoksia tutkittiin molemmilta vuosilta. Tarkastelussa otettiin huomioon myös eri maanomistajaryhmät. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin onko riistataloudellisesti arvokkaiden hirvieläinten pyyntialueiden suhteellisella osuudella kokonaispinta-alasta yhteyttä seurojen kokonaisvuokrakuluihin. Tulokset osoittivat, että rahavastikkeellisten metsästysmaiden osuudet kokonaismetsästyspinta-aloista koko Suomessa ovat pienentyneet. Pelkästään yksityisen sektorin omistamia maita tarkasteltaessa muutos oli vähäisempi. Riistakeskusalueittain tarkasteltaessa tilastollisesti merkitseviä muutoksia löytyi muutamalta alueelta. Hehtaarivuokrat kasvoivat vuosien välillä yksityishenkilöiden ja metsäyhtiöiden omistamilla mailla. Yhteisöt-ryhmän kohdalla tilastollisia eroja vuosien välillä ei havaittu. Valtion mailla hinnat eivät olleet muuttuneet rahanarvon muutoksen mukana, vaan olivat inflaatio huomioiden 2 % pienemmät. Maanomistajaryhmillä oli myös keskenään erisuuruiset keskivuokrat vuonna 2016. Hirvieläintenmetsästyspinta-alan suhteellisen osuuden ja seurojen kokonaisvuokrakulujen välillä ei löytynyt yhteyttä. Hehtaarihinnat näyttäisivät olevan kasvussa, mutta kuitenkin valtaosa metsästysmaista vuokrataan rahavastikkeetta. Yksityismaanomistajat asuvat tulevaisuudessa kuitenkin yhä kauempana omistamastaan metsästä, joten rahavastikekäytäntö saattaa tulevaisuudessa yleistyä.

Rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämiseen pyrkivällä lainsäädännöllä ja kansainvälisellä yhteistyöllä on pitkät perinteet. Taistelu, joka alkoi kansainvälisen huumekaupan ja järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseksi, on vuosien saatossa laajentunut myös kamppailuksi terroristijärjestöjä ja terrorismin rahoittamista vastaan. Koska molemmat ongelmat ovat globaaleja, ja nykyteknologian ansiosta niin varat kuin informaatio liikkuvat silmänräpäyksessä mantereelta toiselle, ainoa mahdollinen tapa taistella näitä rikoksia vastaan on kansainvälinen yhteistyö. OECD:n alla toimiva FATF on vaikuttanut jäsenvaltioiden kansallisiin käytäntöihin monella tavoin. Sen piirissä on tehty suosituksia, jotka ovat olleet perustana monelle lainsäädäntöhankkeelle, kuten EU:n rahanpesudirektiiveille. FATF:n kautta tapahtuva yhteistyö onkin rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisen suhteen merkittävä. Suomessa käsitellään keväällä 2017 hallituksen esitystä rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä eduskunnassa. Kyseinen lakiesitys implementoi EU:n neljännen rahanpesudirektiivin. Lakiuudistuksessa muutoksia velvoitteisiin on tulossa niin ilmoitusvelvollisille, valvojille kuin muillekin viranomaisille. Tutkielman tarkoitus on tarkastella näitä muutoksia ja pohtia, mitä seurauksia uusi rahanpesulainsäädäntö saattaa tuoda tullessaan valvojille ja finanssialan ilmoitusvelvollisille toimijoille. EU:n lainsäädäntö, ja sen implementoinnin seurauksena myös kansallinen lainsäädäntö, ovat siirtymässä uuteen vaiheeseen neljännen rahanpesudirektiivin myötä. Nykylainsäädännön mukaiset tuntemis- ja tunnistamisvelvollisuuden rikkominen, epäilyttävän liiketoimen ilmoitusrikkomus, sekä velvoite kouluttaa ja suojella työntekijöitä dekriminalisoidaan. Kyseisten velvollisuuksien laiminlyöntejä ei rangaista uuden lain astuessa voimaan rikoslain alaisuudessa, vaan valvonta ja sanktiointi tulevat siirtymään laissa määrätyille valvoville viranomaisille. Velvollisuuksien rikkomisesta voi tulevaisuudessa seurata viranomaisen antama hallinnollinen sanktio. Tämä tarkoittaa rangaistusvallan siirtymistä pois tuomioistuimilta erinäisille viranomaisille. Voidakseni arvioida viranomaisten valtuuksia ja hallinnollisten sanktioiden vaikutuksia, olen tutkinut lyhyesti myös hallinnollisia sanktioita, niiden säätämisperusteita ja erityisesti hallinnollisten sanktioiden suhdetta rikosoikeuteen. Suomessa ei ole varsinaista järjestelmää hallinnollisten sanktioiden säätämiseksi. Tähän liittyen olen tutkimuksessa käynyt läpi sitä, mihin EU-direktiivin ja uuden rahanpesulain kokonaisuudistuksen dekriminalisointi perustuu. Oikeuskirjallisuudessa lainsäätäjällä on todettu olevan motiivinsa hallinnollisiin sanktioihin siirtymiselle. Tähän liittyen tutkin, mitä lainsäädännössä tapahtuvalla dekriminalisoinnilla tavoitellaan. Viimeisessä kappaleessa tutkin Suomen ja Ruotsin valvovien viranomaisten valvontatoimenpiteitä sekä FATF:n Ruotsissa ja Suomessa tekemiä maatarkastuksia ja niistä tehtyjä raportteja toimenpidesuosituksineen.

Rahanpesurikos on alun perin kansainvälisessä kontekstissa liitetty järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan. Nykyisin rahanpesurikos yhdistetään sekä kansallisesti että kansainvälisesti myös muunlaisen rikollisuuden laittomien varojen laillistamiseen. Suomessa rahanpesurikos oli alun perin rangaistava kätkemisrikoksena. Vuodesta 2003 voimaan tulleella lailla rahanpesu kriminalisoitiin omana nimikkeenä. Rahanpesurikoksen tunnusmerkistö edellyttää esirikosta, joka Suomessa voi olla mikä tahansa rikoshyötyä tuottava rangaistava teko. Esirikoksen lisäksi rangaistavuudelta edellytetään myös tietyn tekotavan täyttymistä. Ritva Sahavirta on jakanut rahanpesukriminalisoinnin tekotavat vuonna 2008 ilmestyneessä väitöskirjassaan tarkoitusta korostavaan (RL 32:1.1 § 1-kohta) ja seurausta edellyttävään (RL 32:1.1 § 2-kohta) rahanpesuun. Molemmissa tekotavoissa esiintyvät tunnusmerkistötekijät peittää ja häivyttää kytkeytyvät sekä tahallisuuden että näyttökysymysten tematiikkaan. Tutkielmassa käsitellään peittämisen ja häivyttämisen merkitystä ja sisältöä rahanpesurikoksen tunnusmerkistössä. Käsittely aloitetaan kriminalisoinnin kansainvälisen kontekstin hahmottamisella ja tekotapojen sisällön selvittämisellä. Tämän jälkeen pohditaan termien sisältöä yleiskielen sanoina ja tahallisuuteen liittyviä kysymyksiä erityisesti seuraustahallisuuden näkökulmasta. Rahanpesurikoksen tahallisuusvaatimukset vaihtelevat tekotapakohtaisesti. Toisaalta rahanpesurikoksen kokonaisuudessa huomioon otetaan esirikoksen näkökulmasta myös olosuhdetahallisuuden vaikutukset. Tahallisuusteema yhdistetään tutkielmassa rahanpesurikosten tekotapojen näyttövaatimuksiin. Rahanpesurikoksen sisältöä hahmotetaan oikeusvertailevassa osassa erityisesti peittämisen ja häivyttämisen näkökulmasta. Vertailu kohdistetaan Ruotsiin, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Peittämiseen ja häivyttämiseen liittyvissä tahallisuusvaatimuksissa on eroavuuksia Suomen ja vertailumaiden välillä. Yhdysvaltalaisessa oikeuskäytännössä korostuvat objektiiviset olosuhteet esimerkiksi näyttöä arvioitaessa. Tämä vastaa rahanpesukriminalisoinnin kansainvälisessä kontekstissa esitettyä. Lisäksi erityistä merkitystä peittämisen ja häivyttämisen toteutumisessa annetaan rahanpesijän esirikostietoisuudelle. Tutkimuskysymyksiä konkretisoidaan runsaalla oikeuskäytännöllä. Tavoitteena on selventää peittämisen ja häivyttämisen sisältöä ja näyttökysymyksiä sekä pohtia kuinka tekotapojen tahallisuusvaatimukset on huomioitu. Tahallisuusvaatimukset aiheuttavat haasteita oikeuskäytännössä siten, että vaadittava tahallisuuden taso ei aina ilmene tuomioistuimen tulkinnasta. Oikeuskäytännön perusteella on syytä myös kysyä erotellaanko tarkoitusta korostavan ja seurausta edellyttävän rahanpesun tunnusmerkistötekijät toisistaan siten kuin rahanpesukriminalisointi edellyttää. Onko jopa niin, että joissakin tapauksissa on vaadittu rangaistusta tarkoitusta korostavasta rahanpesusta unohtaen seurausta edellyttävä rahanpesu? Kysymyksen yhteydessä on syytä pohtia myös syytesidonnaisuutta. Peittämiseen ja häivyttämiseen liittyvissä näyttövaatimuksissa korostuu objektiivisten olosuhteiden merkitys myös subjektiivista tarkoitusta näytettäessä. Kansainväliset sopimukset ja eurooppaoikeudelliset säännökset ovat luoneet pohjan peittämisen ja häivyttämisen sisällölle, joka on laaja-alainen eikä tyhjentävän määritelmän antaminen ole mahdollista. Oikeusturvan, ennakoitavuuden ja yhtenäisen tulkinnan vuoksi oikeuskäytännön merkitys korostuu peittämiseen ja häivyttämiseen liittyvien vaatimusten luomisessa.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää rahapelaamisen kulttuurihistoriaa suomalaisessa yhteiskunnassa erityisesti 1920–1940-luvuilla sekä niihin liittyvää sanomalehtiraportointia. Tutkin myös suomalaisten rahapeliyritysten, Veikkauksen ja RAY:n perustamista ja niiden saamaa vastaanottoa ja vähitellen kehittynyttä suurta asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Sanomalehtien rahapelaamiselle antama huomio tutkimassani aineistoissa oli alkuun hyvin kielteistä, mutta sitä yritettiin varsinkin sotavuosina parantaa vedoten yhteiseen hyvään. Käsitys ”yhteisestä hyvästä” on elänyt vahvasti pitkälle 2000-luvulle. Pääasiallisena tutkimuslähteenä on käytetty Kansalliskirjaston digitaalisesta palvelusta sekä Helsingin Sanomien Aikakone -palvelusta saatuja sanomalehtireportaaseja ja tutkimusmetodina niiden analysointia representaation kautta. Sanomalehtien valinnassa on otettu huomioon muun muassa julkaisujen koko, poliittinen asema sekä lehden levikkialue. Olen tutkielmassani tarkastellut artikkeleja yli 25 eri sanomalehdestä saadakseni mahdollisimman kattavan kuvan siitä, kuinka rahapelaaminen ilmeni ja otettiin vastaan eri puolilla Suomea. Suhtautumisessa rahapelaamiseen on havaittavissa selkeitä eroja esimerkiksi sukupuolten, väestöryhmien ja eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Tutkimuksessani on käytetty myös lukuisia verkkolähteitä sekä tutkimuskirjallisuutta. Rahapelaaminen on ollut viime vuosina laajalti eri medioissa lähinnä kielteisesti uutisoituna, joten tutkimukseni osuu ajankohdaltaan mielenkiintoiseen aikaan. 1920–1940-lukuja voidaan pitää suomalaisen rahapelaamisen kehittymisen kannalta tärkeimpänä ajankohtana, koska silloin luotiin Veikkaus ja RAY, jotka samalla saivat monopolin rahapelitoiminnan harjoittamiseen. Tutkielmani johtopäätöksistä voidaan todeta, että rahapelaamisen kielteisiä puolia tuotiin selkeästi myönteisiä puolia enemmän esiin. Rahapelaaminen koostui myös normaalista, ei haitallisesta pelaamisesta, josta ei juurikaan uutisoitu. Kielteisten puolien esilletuomiseen lienee syynä ollut epäilevä ja jopa pelokas suhtautuminen rahapelaamiseen – tulisiko kaikki tuotto menemään vain yksityisille bisnesmiehille tarjoten kansalaisille vain ongelmia? Rahapelaaminen tuotti ihmisille monenkaltaisia huolia ja ongelmia, joita edelleen ratkotaan nyky-yhteiskunnassa.

Euroopan unionin oikeudellisen järjestelmän fundamentaalisena piirteenä voidaan nähdä unionin ja sen jäsenvaltioiden välillä vallitseva sisäänrakennettu ja dynaaminen jännite, joka koskee erityisesti integraation laajentumista sekä toisaalta jäsenvaltioiden sääntelyautonomiaa. Tätä jännitettä voidaan edelleen kohdennetusti tarkastella mm. federalismin tutkimuksessa vakiintuneen universaliteetti - diversiteetti dikotomian avulla, jossa tietyn entiteetin universaalit eli yleisesti sovellettavat tavoitteet ja säännöt tulee sopeuttaa entiteetin jäsenten monimuotoisiin ja toisistaan eroaviin arvoihin ja intresseihin yhteistyön legitimiteetin varmistamiseksi. EU:n kontekstissa universaaleina ilmiöinä voidaan pitää jo Euroopan talousyhteisön perustamisesta asti integraation vetureina toimineita taloudellisia perusvapauksia sekä syrjimättömyyden ja vapaan kilpailun ihanteita. Diversiteetillä taas voidaan viitata niihin jäsenvaltioille sensitiivisiin asioihin ja intresseihin, joiden suojelemista varten mm. subsidiariteettiperiaate sekä SEU 4(2) artikla on luotu. Nämä arvot heijastuvat usein myös perusvapauksien rajoitusperusteiden taustalla. Rahapelisektori taas on juuri sellainen kansallisesti herkkä ala, jota on perusteltua tarkastella universaliteetti - diversiteetti dikotomian kautta. Tähän vaikuttaa ensinäkin se, että rahapelialaa ei ole vielä tänä päivänä harmonisoitu EU-tasolla, mutta perusvapauksia koskevien sääntöjen on silti katsottu soveltuvan niiden järjestämiseen. Perusvapauksien kuuluessa jaetun toimivallan alueelle Euroopan unionin tuomioistuin on joutunut lukuisissa ennakkoratkaisuissa yli kahden vuosikymmenen aikana ottamaan kantaa rahapelien EU-oikeudelliseen asemaan. Tämän aseman on taas katsottu olevan hyvin kaksijakoinen, sillä toisaalta rahapeleihin liittyy varsinkin sähköisen pelaamisen aikakaudella suuria taloudellisia intressejä niin valtioiden, yksityisten markkinatoimijoiden sekä sisämarkkinoiden näkökulmasta. Toisaalta taas pelaamiseen on läpi historian liitetty erityinen moraalinen, uskonnollinen ja kulttuurinen stigma sekä muita kuluttajan ja yhteiskunnan kannalta negatiivisia aspekteja. Rahapelien kansallinen sääntely onkin perinteisesti ilmentänyt tiukkaa julkisen vallan kontrollia ja oman kokonaisuutensa on muodostanut myös julkisten toimijoiden keräämien pelituottojen ohjaaminen yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Tutkielmassa on tarkoitus vallitsevan lainopin doktriinin avulla selvittää, minkälaisia diversiteettiä ja toisaalta universaliteettia tukevia perusteita voimassaolevasta ja rahapelejä koskevasta EUT:n oikeuskäytännöstä, oikeuskirjallisuudesta ja virallisaineistosta löytyy ja systematisoida ne eri puolille dikotomiaa eli kahtiajakoa. Tämän jälkeen tarkoituksena tulkita sitä, miten rahapelien perinteinen asema EU:ssa on mahdollisesti muuttunut tai tulee muuttumaan. Painopiste on nimenomaan rahapelien EU-oikeudellisessa asemassa, joka on vuonna 1994 annetusta ensimmäisestä rahapelejä koskeneesta Schindler-ratkaisusta asti ilmentänyt toisaalta diversiteettiä tukevaa staattisuutta, mutta myös osoittanut universaliteettia tukevia dynaamisia piirteitä erityisesti sähköisessä pelaamisessa tapahtuneen suuren murroksen johdosta. Sähköinen pelaaminen onkin ennennäkemättömällä tavalla asettanut kyseenalaiseksi tätä taloudellista toimintaa rajoittavat kansalliset ja fragmentoituneet normistot EU-alueella, kun yksityiset online-operaattorit kykenevät vaivatta tarjoamaan pelejään ympäri Eurooppaa kansallisia suojasäännöksiä kiertämällä. Tutkielman keskittyessä universaliteettiin ja diversiteettiin liittyviin kokonaisuuksiin rahapelien kontekstissa on kuitenkin taustoittamistarkoituksessa suotavaa kiinnittää lukijan huomio myös itse rahapelien käsitteeseen, historiaan sekä siihen laajempaan poliittiseen ja oikeudelliseen kontekstiin, jossa rahapelejä koskeva oikeuskäytäntö on syntynyt ja kehittynyt. Diversiteettiä koskevia relevantteja ja tarkastelun kohteena olevia kokonaisuuksia ovat moraaliin, kulttuuriin ja uskontoon liittyvät aspektit, rahapelien erityinen luonne suhteessa muihin samankaltaisiin ilmiöihin, perusoikeudellinen ulottuvuus, kuluttajasuojaan ja yhteiskuntajärjestyksen (ordre public) suojeluun liittyvät oikeuttamisperusteet, SEU 4(2) artiklaa ja toissijaisuusperiaatetta koskeva oikeuskäytäntö sekä erityisesti sähköisiin peleihin luomaan uhkaan ja vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen kieltoon liittyvät perustelut. Universaliteetin osalta pääteemoina ovat vuorostaan empiirinen näyttö rahapelien erityistä luonnetta vastaan, pelien sähköistymisen luoma harmonisaatiopaine ja siihen liittyvä liberalisaatiokehitys keskeisissä jäsenvaltioissa sekä kansallisen harkintavallan kaventuminen oikeuskäytännössä ja virallisaineistossa.

Rahapelialalla on selvästi nähtävissä jännite toisaalta kansallisen tilanneherkkyyden ja toisaalta Euroopan unionin perusvapauksien edistämisen välillä. Alalla esiintyy jäsenvaltioiden välillä moraalisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti toisistaan eroavia näkökantoja. Tästä syystä ala on jätetty harmonisoimatta, eikä alaan sovelleta vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta. Alan sääntely on siten jätetty osaksi jäsenvaltioiden toimivaltaa toissijaisuusperiaatteen nojalla. Jäsenvaltiot pyrkivät suojelemaan kansalaisiaan ja yhteiskuntaansa rahapelien aiheuttamilta haitoilta rajoittamalla alueellaan harjoitettavaa rahapelitoimintaa. Täysin vapaita käsiä alan herkkyydestä huolimatta jäsenvaltioilla ei ole, vaan rahapelitoimintaan taloudellisena toimintana soveltuvat kuitenkin EU:n perusvapaudet. Lähestulkoon kaikki jäsenvaltiot soveltavat lisenssi- tai yksinoikeusjärjestelmää, jotka molemmat muodostavat rajoituksen sekä palvelujen vapaalle liikkuvuudelle että sijoittautumisvapaudelle. Harmonisoimattomuuden vuoksi EUT on ajautunut tilanteeseen, jossa sen on pitänyt antaa alaan liittyen useita kannanottoja perusvapauksien ja niiden rajoitusten oikeuttamisen tulkintaa varten. Kansallista harkintavaltaa on korostettu EUT:n ratkaisuissa ensimmäisestä alaa koskevasta ratkaisusta Schindler lähtien. Ajan myötä EUT:n kannanotot ja tulkintaohjeet ovat muuttuneet kriittisemmiksi, jotta jäsenvaltioiden protektionistiset intressit eivät vie liikaa alaa perusvapauksien turvaamiselta. Tutkielmassa jäsennetään EUT:n oikeuskäytäntöä rajoitusten oikeuttamisesta kokonaisuudeksi, jossa käsitellään tätä kehitystä kriittisyyden ja kansallisen harkintavallan kaventumisen suuntaan sekä yleisellä tasolla että suhteessa erilaisiin sääntelyjärjestelmiin. Nykypäivänä muita rahapelejä enemmän riskejä aiheuttavien online-pelien tarjoaminen kuluttajille kiertämällä jäsenvaltioiden asettamia rajoituksia on yksinkertaista ja muodostunut ongelmaksi. Rahapelimarkkinaa on oikeastaan mahdotonta pitää enää jäsenvaltion sisäisenä, vaikka siihen pyrittäisiin esimerkiksi yksinoikeusjärjestelmän avulla. Kansallisten rajoitusten toimivuus jäsenvaltioiden asettamien tavoitteiden saavuttamisessa voidaankin kyseenalaistaa. Kansallisten rajoitusten kiertämisen helppoudesta johtuen yksi EU:n jäsenvaltioista, Suomi, on käynnistänyt lainsäädäntöhankkeen, jonka avulla kiertämisestä johtuvien laittomien rahapelien saatavuutta yritetään torjua. Suomi suunnittelee asettavansa tietyin edellytyksin maksuliikenteen estoja mannersuomalaisten pelaajien ja yksinoikeuden ulkopuolisten rahapelejä tarjoavien toimijoiden välille. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisen tulevan lainsäädännön yhdenmukaisuutta EU:n perusvapauksien ja tutkielmassa esitellyn EUT:n oikeuskäytännön kanssa ja kyseenalaistetaan maksuliikenteen estojen asettamisen todellinen syy ja toimivuus käytännössä. Jos lainsäädäntöhanke toteutuu, tullaan lopputulokseen, ettei EU-oikeuteen voida yksinoikeuden kattavan alueen ulkopuolella sijaitsevan Ahvenanmaan ja siellä toimivan rahapeliyhtiö Paf:n osalta vedota.

Rahdinkuljettaja on taho, jolle tavara luovutetaan kuljetettavaksi. Rahdinkuljettajan tiekuljetusvastuu syntyy kuljetusasiakkaan eli lähettäjän tai vastaanottajan kanssa solmitun kuljetussopimuksen perusteella. Rahdinkuljettajan vastuuta säännellään tiekuljetussopimuslailla (TKSL), joka perustuu CMR-yleissopimukseen. Rahdinkuljettaja on vastuussa tiekuljetuksen aikana syntyneestä vahingosta, ellei kyseessä ole TKSL:ssa tai CMR:ssä tarkoitettu vastuuvapauden perustava tilanne. Vastuu on pääsääntöisesti määrällisesti rajoitettua vastuuta. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin tilanteet, joissa rahdinkuljettajan menettely synnyttää täyden vahingonkorvausvastuun. Tiekuljetusvakuutus on vastuuvakuutustyyppi, jolla vakuutetaan rahdinkuljettajan TKSL:n tai CMR:n mukaista vahingonkorvausvastuuta. Tiekuljetusvakuutuksen korvauspiiri ei kuitenkaan ole täysin yhteneväinen TKSL:n tai CMR:n mukaisen vastuun kanssa, vaan sen ulkopuolelle on erilaisin rajoitusehdoin suljettu sellaisia tilanteita, joissa rahdinkuljettajalla on TKSL:n tai CMR:n mukainen vahingonkorvausvelvollisuus. Tutkielma tarkastelee rahdinkuljettajan tavaravastuusta tiekuljetuksissa sekä siihen liittyvää vastuuvakuutussopimusta oikeuskirjallisuuden, vakuutusehtojen sekä kotimaisen tuomioistuin- ja lautakuntakäytännön valossa.