Browsing by Title

Kansainvälinen juridinen kaksinkertainen verotus tulisi Suomessa lähtökohtaisesti poistaa hyvitysmenetelmällä vähentämällä vieraassa valtiossa suoritettu vero Suomessa suoritettavasta verosta. Hyvitysmenetelmä ei kuitenkaan aina toimi toivotulla tavalla, jolloin hyvitys voi jäädä kokonaan tai osittain saamatta. Kansainvälisesti toimiva verovelvollinen voikin joutua kantamaan raskaamman verotaakan kuin tuloa vain Suomesta saava. Tutkielmassa ulkomaisen veron hyvittämisen ongelmat on jaettu kolmeen kategoriaan, mutta jako ei ole tarkkarajainen ja ongelmat ovat monesti päällekkäisiä. Ensinnäkään hyvitysmenetelmä ei toimi kaksoisasumis- tai kvalifikaatiokonflikteissa, koska määritelmäeroista johtuen kumpikaan valtio ei katso olevansa velvollinen poistamaan kaksinkertaista verotusta. Kaksinkertainen verotus saadaan poistettua vain, jos valtiot pääsevät yhteisymmärrykseen asuin- ja lähdevaltiosta sekä tulotyypistä ja verovelvollisesta. Verovelvollisen kannalta hankalimpia ovat verosopimuksettomat tilanteet, koska tällöin valtioilla ei ole velvollisuutta poistaa kaksinkertaista verotusta. Ongelmia kuitenkin aiheutuu myös verosopimustilanteissa. Konfliktit ja erityisesti kvalifikaatiokonfliktit ovat yleisimpiä syitä kaksinkertaiselle verotukselle. Toiseksi ulkomaisen veron hyvitys voi jäädä saamatta, jos sen edellytykset jäävät täyttymättä. Ulkomaisen veron hyvittäminen edellyttää, että verovelvollinen hakee hyvitystä, verovelvollinen on suorittanut ulkomaisen veron, vero on hyvitettävä, vero on maksettu ulkomaisesta tulosta ja tulo ei ole Suomessa verovapaa. Yksittäisissä tilanteissa edellytykset voivat osoittautua kohtuuttomiksi, vaikka lähtökohtaisesti ne ovat perusteltuja ja loogisia hyvitysjärjestelmän kannalta. Käytännössä ongelmia syntynee useimmiten hyvityksen rajoittamisesta vain tiettyihin ulkomaisiin veroihin. Hyvitystä ei myönnetä, jos ulkomaista veroa ei tulkita valtiolle maksettavaksi tuloveroksi tai verosopimukseen piiriin kuuluvaksi veroksi. Kolmanneksi ulkomaisen veron hyvitys rajoitetaan normaalihyvityksen periaatteen mukaisesti samasta tulosta Suomessa suoritettavan veron määrään eli enimmäishyvitykseen. Verovelvollinen joutuukin aina maksamaan korkeamman verokannan mukaisen veron. Kun vieraaseen valtioon maksettu vero on suurempi kuin samasta tulosta Suomessa maksettava vero, hyvitystä ei myönnetä normaalihyvityksen periaatteen mukaisesti täysimääräisenä. Normaalihyvitys itsessään ei aiheuta kaksinkertaista verotusta, mutta enimmäishyvityksen laskemistavan vuoksi verovelvollinen voi joutua kaksinkertaisen verotuksen kohteeksi. Tällöin hyvitys voi jäädä pienemmäksi kuin ulkomailla maksettu vero, vaikka lähdevaltion verotus olisi Suomea kevyempi. Enimmäishyvityksen laskemiseksi täytyy määrittää Suomen vero, ulkomainen tulo ja yhteenlaskettu tulo. Enimmäsihyvitys voi pienentyä merkittävästi, jos esimerkiksi menoja kohdistetaan ulkomaiseen tuloon tai aiempia tappioita vähennetään ulkomaantulosta. Enimmäishyvityksen laskemiseen liittyy monia epäselvyyksiä, mikä on verovelvollisen oikeusturvan kannalta erittäin ongelmallista. Mahdollisuus hyvittämättä jääneen veron vähentämiseen myöhempinä verovuosina parantaa todennäköisyyttä, että ulkomaiset verot saadaan hyvitettyä, vaikka kaksinkertaista verotusta ei aina saada täysin poistettua. Käyttämättömän ulkomaisen veron hyvitysaikaa olisi kuitenkin kohtuullista pidentää. Lisäksi menetelmälakia pitäisi täsmentää enimmäishyvityksen laskemisen osalta ja myös sisällöllisiä muutoksia etenkin tappion vähentämisen osalta tulisi harkita. Ulkomaisen veron hyvittämisen ongelmia saadaan tehokkaimmin vähennettyä yhdistämällä eri keinot: kansainväliset harmonisointitoimet, yksityiskohtaisemmat verosopimukset ja menetelmälain muutokset.

Tutkielmassa tarkastellaan ulkomaisten yhtiö- ja trustimuotoisten vaihtoehtorahastojen Suomesta saaman portfolio-osinkotulon verokohtelua tuloverolain 20 a §:n sekä EU-oikeuden valossa. Sijoitusrahastomarkkinat ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä nopeasti ja Suomeen kohdistuvalla kansainvälisellä sijoitusrahastotoiminnalla on nykyään tyypillisesti liittymiä Suomen lisäksi myös muihin valtioihin. Sijoitusrahastojen vero- ja yksityisoikeudelliseen sääntelyyn tehdyt uudistukset valmistuivat keväällä 2019. Uudistusten myötä voimaan tulleella tuloverolain (1535/1992) 20 a §:llä täsmennettiin kotimaisten ja ulkomaisten sijoitusrahastojen ja erikoissijoitusrahastojen verovapauden edellytyksiä. TVL 20 a §:n verovapautta koskevia säännöksiä sovelletaan myös niitä vastaaviin sopimusperusteisiin ulkomaisiin sijoitusrahastoihin. Sijoitusrahastojen rajat ylittävän toiminnan verottamiseen liittyy haastava tasapainoilu pääomien vapaan liikkuvuuden turvaamisen ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä. TVL 20 a §:n tarkkarajaiset vaatimukset herättävän kysymyksiä sääntelyn EU-oikeuden mukaisuudesta erityisesti pääomien vapaan liikkuvuuden näkökulmasta. Rajoitetusti verovelvollisten sijoitusrahastojen verotuksessa eniten tulkintaongelmia ovat aiheuttaneet kysymykset siitä, milloin ulkomainen sijoitusrahasto on vertailukelpoinen kotimaisen TVL 20 a §:n nojalla verovapaan sijoitusrahaston kanssa ja tulee vapauttaa lähdeverotuksesta Suomesta saadun tulon osalta. Tulkinnanvaraisuutta on liittynyt erityisesti ulkomaisten yhtiö- ja trustimuotoisten sijoitusrahastojen verokohteluun Suomessa. Uusi TVL 20 a § jättää avoimeksi kysymyksen siitä, mihin kotimaiseen yhteisöön ulkomaiset yhtiö- ja trustimuotoiset rahastot tulee rinnastaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää 1) mitä TVL 20 a §:n sopimusperusteisuuden vaatimus tarkoittaa ja voidaanko yhtiö- ja trustimuotoiset sijoitusrahastot sulkea sen nojalla automaattisesti TVL 20 a §:n soveltamisalan ulkopuolelle, 2) miten avoimuusedellytystä tulee arvioida erikoissijoitusrahastoissa, ja 3) voidaanko TVL 20 a §:n voitonjakovaatimusta pitää EUoikeuden mukaisena ottaen huomioon TVL 20 a §:n sisältämän tosiasiallisen voitonjaon edellytyksen ja sen, että voitonjakoedellytyksen tavoitteena on verotuksen lykkääntymisedun estäminen. TVL 20 a §:n verovapauden edellytykset ovat ulkomaisten sijoitusrahastojen näkökulmasta pitkälti muodollisia ja yksityiskohtaisia. Verovapauden edellytykset on laadittu niin, että suuri osa toimintaperiaatteiltaan kotimaisia rahastoja muistuttavista ulkomaisista rahastoista saattaa jäädä säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Sopimusperusteisuuden vaatimuksen osalta voidaan tutkielmassa selvitetyn perusteella todeta, että vain sopimusperusteiset sijoitusrahastot kattava verovapauden edellytys saatetaan tietyissä tilanteissa katsoa EU-oikeuden näkökulmasta peitellyksi tai epäsuoraksi syrjinnäksi. Tutkielman toinen kysymys koskee TVL 20 a §:n avoimuusvaatimusta, joka on yksi kotimaisen sijoitusrahaston keskeisimpiä ominaispiirteitä. Avoimuusvaatimus on nykyisessä muodossaan tulkinnanvarainen erityisesti siltä osin, milloin erikoissijoitusrahastoa on pidettävä suljettuna ja milloin on kyse erikoissijoitusrahaston verovapauden saamiseksi hyväksytystä rajoitetusta aukiolosta. Avoimuusvaatimuksen keskeisen merkityksen takia olisi tärkeää, että sen täyttymisedellytyksiä täsmennettäisiin lain tai Verohallinnon ohjeistuksen tasolla. Voitonjakovaatimuksen osalta tutkielmassa tarkastellaan erityisesti Euroopan unionin tuomioistuimen vuoden 2020 alussa antaman Köln-Aktienfonds Deka (C-156/17) -ratkaisun pohjalta. Voitonjakovaatimusta ei tutkielmassa selvitetyn perusteella voida kaikissa tilanteissa asettaa ulkomaisen sijoitusrahaston verovapauden edellytykseksi Suomessa. Tutkielman johtopäätösten osalta voidaan todeta, että kokonaisuudessaan uudistus tulee todennäköisesti selventämään ulkomaisten sijoitusrahastojen verokohtelua ja rinnastettavuusarviointia Suomessa. Uudistus ei kuitenkaan tule olennaisesti vähentämään ulkomaisten yhtiö- ja trustimuotoisten sijoitusrahastojen verokohteluun liittyneitä tulkintaongelmia. Sääntely sisältää tulkinnanvaraisuuksia erityisesti sopimusperusteisuuden, avoimuusvaatimuksen ja tosiasiallisen voitonjakovaatimuksen osalta. Näiden edellytysten täyttyminen tulee todennäköisesti olemaan erikoissijoitusrahastoille usein vaativaa ja tapauskohtaista harkintaa edellyttävää.

Tässä tutkielmassa on kolme keskeistä kysymystä. Ensimmäiseksi tarkastelen, miten kansainvälisluonteisia adoptioita ja ulkomaisen adoptiopäätöksen tunnustamista on säännelty Suomessa. Yleisen tilanteen hahmottamiseksi avaan ensin kansainvälistä adoptiojärjestelmää ja Suomen kansainvälistä adoptiota koskevaa lainsäädäntöä. Tämän jälkeen selvitän, mitä ulkomaisen adoptiota koskevan päätöksen vahvistaminen Suomessa lähtökohtaisesti edellyttää ja millaisissa tilanteissa päätöksen vahvistamisesta voidaan kieltäytyä. Toiseksi tarkastelen Suomen ulkomaisen adoptiopäätöksen tunnustamista koskevia ihmisoikeusvelvoitteita. Kiinnitän huomiota erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöllään tekemiin linjauksiin, jotka koskevat perhe-elämän ja yksityisyyden suojaa. Pohdinnassani hyödynnän erityisesti ihmisoikeustuomioistuimen sijaissynnytysjärjestelyjä koskevaa ratkaisukäytäntöä. Kolmanneksi pohdin mahdollisuutta tunnustaa ulkomainen adoptiojärjestely lapsen huoltoa koskevana päätöksenä. Jotta näiden kysymysten mielekkyys nousisi paremmin esiin, käsittelen tutkielman loppupuolella erikseen ulkomaisen adoption tunnustamatta jättämisen vaikutuksia lapsen Suomessa oleskelun näkökulmasta. Lopulta keskeiseen asemaan nousee se, miten meidän tulee ja miten haluamme ymmärtää lapsen edun kansainvälisissä adoptiotilanteissa.

Verosubjekti on tunnistettava ennen kuin toimijan verovelvollisuutta voidaan arvioida. Ulkomaisten entiteettien määrittelyyn ei ole kuitenkaan olemassa omia sääntöjä, vaan niiden luokittelu tehdään tuloverolain yleisten määritelmien avulla. TVL 3 § 7 kohdan mukaan kotimaisiin yhteisöihin verrattavat oikeushenkilöt ja muut varallisuuskokonaisuudet ovat yhteisöjä. Tätä verrattavuusvaatimusta on analysoitu osakeyhtiön ja osuuskunnan näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on tuloverolain verosubjektien yleisten määritelmien avulla muodostaa ulkomaisten entiteettien luokittelua koskeva säännöstö ja systematisoida luokitteluprosessia. TVL 3 § 7 kohdan sanamuoto ei itsessään kerro, vaaditaanko verrattavuutta kotimaisten yhteisöjen kanssa myös muulta erityiseen tarkoitukseen verrattavalta varallisuuskokonaisuudelta vai koskeeko verrattavuusvaatimus vain oikeushenkilöitä. Yhtymäksi luokitteleminen ei edellytä entiteetin vertaamista kotimaisiin henkilöyhtiöihin, vaan TVL 4 § sisältää yleisen määritelmän muulle elinkeinoyhtymälle. Jos ulkomainen entiteetti ei ole luokiteltavissa yhteisöksi, yhtymäksi tai yhteisetuudeksi, on siirryttävä tarkastelemaan entiteetin takaa paljastuvia omistajia oikean verosubjektin tunnistamiseksi. Vastaavuuden arviointi perustuu sekä yhtiöoikeudellisten ja tosiasiallisten piirteiden analysointiin. Koska sekä osakeyhtiölaki ja osuuskuntalaki mahdollistavat laajan valinnanvapauden, pitäisi myös ulkomaisia entiteettejä verrata koko tahdonvaltaisen lainsäädännön määrittelemien toimintamuotojen piiriin. Koska entiteetin verotuksellinen asema vaikuttaa suoraan sen toimintaan, tulisi myös ulkomaisen entiteetin verokohtelulle sen asuinvaltiossa antaa merkitystä. Vastaavuuden arvioinnissa huomiota tulisi kiinnittää entiteetin ominaispiirteiden sisältöön ja tarkoitukseen eikä ulkomaisen lainsäätäjän tekemiin teknisiin ratkaisuihin. Tuloverolain mukaisen luokittelun lisäksi entiteetin kuulumista verosopimuksen soveltamisalan piiriin on arvioitava erikseen. Tuloverolain mukaan yhteisöksi luokiteltava entiteetti saattaa jäädä verosopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle, minkä johdosta tarkastelu siirretään entiteetin omistajien asuinvaltion ja tulon lähdevaltion väliseen verosopimukseen. EU-oikeudella on myös merkitystä vastaavuusarvioinnin kannalta: luokittelu, jonka seurauksena toisessa jäsenvaltiossa asuva entiteetti tulee luokitelluksi eri lailla kuin sitä vastaava suomalainen entiteetti, voi muodostaa kielletyn sijoittautumisoikeuden rajoituksen.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan sinkkuihin ja sinkkuuteen liitettyjä oletuksia verkkokeskusteluissa. Tutkimuskirjallisuuden mukaan sinkkuihin ja yksineläjiin kohdistuu stereotypioita ja ennakkoluuloja, ja he kokevat taloudellista ja poliittista eriarvoistamista. Tutkielma pyrkii selvittämään, millaisia oletuksia verkkokeskustelijat liittävät sinkkuihin parisuhdestatuksen perusteella. Tutkielma esittelee teoreettisia lähtökohtia sinkkuihin kohdistuvaan syrjintään ja eriarvoisuuden mekanismeihin ja pyrkii selvittämään verkkokeskustelujen pohjalta oletusten lisäksi myös sitä, millä tavoin sinkkuutta arvotetaan. Kiinnostavan tutkimuksen kysymyksenasettelusta tekee se, että sinkkuus saatetaan nähdä ongelmallisena statuksena siitäkin huolimatta, että sinkkuus ja yksineläminen yleistyy. Tutkielma tarkastelee sinkkuutta potentiaalisesti ”queerina” positiona, jota marginalisoidaan ja toiseutetaan yhteiskunnassamme. Tutkielman teoreettisen perustan muodostavat sinkkuudesta tehty mediatutkimus sekä yleisemmällä tasolla liikkuva, sinkkuuden yhteiskunnallisista merkityksistä tehty tutkimus, josta tutkielman kannalta tärkeiksi nousevat erityisesti eriarvoisuuden teemat. Tutkielman teoreettiseen viitekehykseen sisältyy myös kriittinen queer-teoria. Tutkielman analyysiosiossa käytetään kriittistä diskurssianalyysia (critical discourse analysis, CDA). Tutkimusaineisto kerättiin Helsingin Sanomien ja Yleisradion verkkosivuilta. Aineisto koostuu yhdestä Helsingin Sanomien uutista koskevasta verkkokeskustelusta ja yhdestä Ylen kolumnia koskevasta verkkokeskustelusta. Yhteensä sinkkuutta käsitteleviä kommentteja oli 250, joista rajauksen jälkeen päätyi tarkemmin analysoitavaksi 154. Aineiston analyysista käy ilmi, että sinkkuutta arvotetaan eri diskurssien kautta ja että sinkkuihin liitetään monia ennakko-oletuksia, niin negatiivisia kuin positiivisia. Sinkkuihin kohdistui kommenteissa monen tyyppistä arvottavaa kieltä heidän parisuhdestatuksensa perusteella. Verkkokeskustelijat liittivät sinkkuihin oletuksen nirsoudesta sekä muita negatiivisia määreitä, kuten empatiakyvyn puutteen, itsekkyyden ja vaikean luonteen. Lisäksi sinkkuudelle oletettiin olevan tietty ”syy”. Toisaalta sinkkujen oletettiin myös olevan muita onnellisempia parisuhdestatuksensa perusteella, mikä osoittaa kommentoinnin olevan hyvin arvolatautunutta. Sinkkuutta voidaan analyysin ja queer-tutkimuksellisen otteen kautta lähestyä mahdollisena marginalisoituna statuksena, jota voidaan potentiaalisesti kutsua ”queeriksi”. Sinkku-status tuntee aineiston perusteella mahdollisesti painetta erilaisten parisuhteeseen liitettyjen normien, kuten pakollisen heteroseksuaalisuuden ja avioliiton ja perheen ideologian, puolelta.

Tutkielman lähtökohtana ovat perus- ja ihmisoikeudet. Tahdosta riippumatonta hoitoa arvioidaan vapaudenriistona, mikä tarkoittaa syvälle käyvää rajoitusta PL 7 §:ssä ja esimerkiksi EIS 5 artiklassa turvattujen oikeuksien suhteen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi Suomelle langettavan tuomion tapauksessa X v. Suomi (3.7.2012). EIT totesi tuomiossaan, että Suomen kansallinen lainsäädäntö ei taannut riittäviä oikeusturvakeinoja mielivaltaa vastaan. Tapauksessa oli kyse objektiivisen lääkärilausunnon puuttumisesta tahdosta riippumattoman hoidon edellytysten arvioinnissa hoitoa jatkettaessa. Tämän jälkeen mielenterveyslakia (1116/1990) muutettiin lisäämällä uusia säännöksiä potilaiden oikeudesta ulkopuolisen lääkärin puolueettomaan arvioon hoitoon määräämisen edellytysten täyttymisestä tahdosta riippumattoman hoidon jatkamispäätöksenteon yhteydessä. Ulkopuolisen lääkärin lausunto perustuu aina potilaan henkilökohtaiseen tapaamiseen. Tässä tutkielmassa pyrin vastaamaan kysymykseen; minkälainen merkitys on ulkopuolisen lääkärin lausunnolla tahdosta riippumattoman hoidon jatkamispäätöksenteon yhteydessä. Ensin tarkastelen sitä, tuoko säännöksen sisältämä henkilökohtainen keskustelu potilaan kanssa jotain lisää hoitoon määräämisen edellytysten arviointiin suhteessa muihin hoidon jatkamisen kannalta oleellisiin lääketieteellisiin lausuntoihin. Toiseksi tarkastellaan ulkopuolisen lääkärin lausunnon esiintyvyyttä itse keräämäni aineiston pohjalta Vaasan hallinto-oikeudesta. Tutkielma on oikeusdogmaattinen, mutta hyödynnän empiiristä tutkimusmenetelmää uuden aineiston keräämisessä. Uusi aineistoni kattaa kaikki Vaasan hallinto-oikeuteen vuonna 2016 vireille tulleet tahdosta riippumattoman hoidon jatkamispäätökset sekä niihin kohdistuvat valitukset. Empiirisellä aineistolla tuon ulkopuolisen lääkärin lausunnon merkityksen tarkasteluun käytännön näkökulmaa. Oikeusdogmatiikkaa edustaa tutkimuksessani julkaistut tiivistelmän muotoon kirjoitetut oikeustapaukset. Tutkielmani tuloksissa muodostuu järjestys eri lausuntojen välillä tahdosta riippumattoman hoidon jatkamispäätöksenteon yhteydessä. Mielenkiinto kohdistuu siihen, mihin kohtaan ulkopuolisen lääkärin lausunto sijoittuu. Lyhyesti tutkielmani osoittaa, että potilaan henkilökohtaiseen kohtaamiseen perustuva lausunto, jota myös ulkopuolisen lääkärin lausunto edustaa, voidaan sijoittaa asiakirjaharkinnan ja potilaan tuntemiseksi vaadittavan pidempiaikaisen hoitosuhteen väliin. Asiakirjaharkintaa edustaa hallinto-oikeuden asiantuntijajäsenen lausunto, Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen lausunto sekä tietyin edellytyksin myös johtavan ylilääkärin lausunto. Potilassuhteeseen perustuvaa lausuntoa edustaa tarkkailulausunto hoitavan lääkärin toimesta. Järjestys osoittaa, että henkilökohtaista potilaan kohtaamista pidetään luotettavampana tapana arvioida potilaan mielisairautta ja hoidon tarvetta kuin asiakirjoista arvioimista. Toisaalta ulkopuolisen lääkärin lausunnossa on heikkoutensa. Ensinnäkin mielenterveyden edellytysten täyttymisen arviointi on haastava kokonaisuus. Yhden tapaamiskerran avulla, ei kiistatonta mielisairauden toteamista ole mahdollista suorittaa. Hallinto-oikeus on katsonut, että pitkä hoitosuhde ja potilaan tunteminen ovat luottamusta osoittavia tekijöitä. Ulkopuolisen lääkärin eriävä mielipide kuitenkin asettaa hoitavan lääkärin ja hoidosta päättävän lääkärin punnitsemaan omaa lausuntoaan tarkemmin ja perustelemaan päätöksensä paremmin. Itse keräämäni aineisto Vaasan hallinto-oikeudesta sisälsi vireille tulleita alistuksia yhteensä 291 kappaletta. Mielenkiinto kohdistui ulkopuolisen lääkärin esiintyvyyteen hoidon jatkamista koskevien hallintopäätösten yhteydessä. Aineistossani ulkopuolisen lääkärin lausuntoa oli käytetty yhteensä 146 kertaa ja siitä oli kieltäydytty 144 kertaa. Mielenkiintoista oli se, että kunnallisen puolen psykiatrista hoitoa tarjoavissa laitoksissa, joissa hoitoaika on usein lyhyempi, oli jokaisessa tapauksessa ollut ulkopuolinen lääkäri antamassa lausuntonsa hoidon edellytysten olemassaolosta. Näitä tapauksia oli yhteensä 48 kappaletta. Valtion mielisairaalan puolelta, jossa hoitoaika on keskimäärin 8 vuotta, kiinnostus ulkopuolisen lääkärin lausuntoon oli selvästi heikompaa. Valtion puolella psykiatrisen hoidon jatkamispäätöksiä tehtiin yhteensä 244 kappaletta, joista ulkopuolinen lääkäri oli mukana ainoastaan 99 tapauksessa. Tämän mukaan kieltäytymisiä oli huomattavasti enemmän eli 143 kappaletta. Tämä tarkoittaa sitä, että ulkopuolisen lääkärin lausunto oikeusturvakeinona ei jostain syystä herätä kiinnostusta pitkäaikaisesti hoidossa olevien potilaiden keskuudessa.

Tässä Pro gradu- tutkielmassa tarkastellaan ulkoryhmäasenteiden muutoksiin vaikuttavia tekijöitä organisaatiofuusiossa. Tutkimuksen kohteena on Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ja terveyskeskuksen fuusio, joka tapahtui 1.1.2013. Tutkimuksen aineistona on Helsingin yliopiston sosiaalitieteen laitoksen 'Uhat, mahdollisuudet ja yhteinen tulevaisuus'- tutkimushankeen puitteissa kerätyn kolmen mittauspisteen aineiston kahteen ensimmäiseen kyselyyn (10/2012 ja 11/2013) vastanneet (N= 1152). Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana toimii ryhmien välisiä suhteita käsittelevistä sosiaalipsykologista teorioista niin sosiaalisen identiteetin lähestymistapaa (SIA) soveltavat teoriat kuin ryhmien välisiin kontakteihin keskittynyt tutkimushaara. Sosiaalisen identiteetin lähestymistapa pohjautuu sekä Henri Tajfelin & John Turnerin sosiaalisen identiteetin teoriaan (SIT) että John Turnerin itsekategorisointiteoriaan (SCT). Ryhmien välisten kontaktien tutkimuksen pohjana on puolestaan Gordon Allportin kontaktihypoteesi. Organisaatiofuusioiden kontekstissa on SIA: n puitteissa tutkittu niin vanhaan kuin uuteen organisaatioon samaistumisen vaikutuksia, fuusiopartnereiden välisten statuserojen tuomia jännitteitä ja koettua uhkaa kuin menettelytapojen oikeudenmukaisuuden ja identiteetin jatkuvuuden seurauksia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää ovatko mahdolliset ulkoryhmäasenteen muutokset olleet erilaisia terveyskeskuksen työntekijöiden (oletettu korkeamman statuksen organisaatio) ja sosiaaliviraston työntekijöiden (oletettu matalamman statuksen organisaatio) välillä. Lisäksi kiinnostuksen kohteena oli selvittää, mitkä valittuihin teoreettisiin lähtökohtiin liittyvät tekijät selittivät ulkoryhmäasenteiden muutoksia joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Päätutkimusmenetelmänä käytettiin hierarkkista regressioanalyysiä. Muita käytettyjä menetelmiä olivat khi2- testi, toistettujen mittausten varianssianalyysi, kaksisuuntainen kovarianssianalyysi ANCOVA, Pearsonin korrelaatioanalyysi sekä faktorianalyysi. Tulosten mukaan niin terveyskeskuksen (korkeamman statuksen organisaatio) kuin sosiaaliviraston (matalamman statuksen organisaatio) ulkoryhmäasenteet olivat jokseenkin positiivisia, eivätkä olleet muuttuneet mittausajankohtien välillä. Ulkoryhmäasenteet eivät siis olleet muuttuneet tarkasteltujen ryhmien välillä. Sen sijaan yksilötasolla ulkoryhmäasenteiden muutoksia positiiviseen suuntaan selitti parhaiten kontaktien laatu ja sen jälkeen menettelytapojen koettu oikeudenmukaisuus. Lisäksi uuteen organisaatioon samaistuminen ajankohtana 2 välitti menettelytapojen oikeudenmukaisuuden yhteyttä ulkoryhmäasenteiden muutoksiin. Ulkoryhmäasenteiden muutoksia negatiiviseen suuntaan selitti puolestaan parhaiten organisaation korkea status ja sen jälkeen koettu uhka muutoksen suhteen. Vaikka ulkoryhmäasenteissa ei havaittu eroa organisaatiotasolla, ei tästä voinut kuitenkaan vetää sitä johtopäätöstä, että fuusio olisi sujunut ongelmitta. Johtopäätökseksi jäi siten, että mahdollinen tyytymättömyys ei ole heijastunut ainakaan toisen organisaation työntekijöihin kokonaisuudessaan. Yksilötason ulkoryhmäasenteiden muutoksiin vaikuttavien tekijöiden pohjalta esitettiin puolestaan joitain jatkotutkimusaiheita.

Ihmisen uloshengitysilman hiilidioksidin hiilen ja hapen isotooppijakauma riippuu monien biologisten prosessien yhteisvaikutuksesta. Ihmisen energia-aineenvaihdunta tuottaa hiilidioksidia, joka siirtyy verenkierrossa keuhkoihin ja poistuu uloshengityksen mukana. Energiaksi käytettävän ravintoaineen alkuperä vaikuttaa sen sisältämien hiilen ja hapen atomien erimassaisten isotooppien jakaumaan, joka heijastuu hiilidioksidin isotooppijakaumaan yhdessä ravinnossa ja juomassa saadun veden ja sisään hengitettävän ilman kanssa. Elimistön aineenvaihdunnan tila ja sairaudet voivat vaikuttaa uloshengitysilman isotooppijakaumaan. Tässä tutkimuksessa mittasimme uloshengitetyn hiilidioksidin isotooppijakaumia vapaaehtoisilta tutkimushenkilöiltä korkean tarkkuuden optisella isotooppispektrometrillä (OIRS). Arvoja analysoitiin suhteessa henkilöiden terveystietoihin ja laboratoriotuloksiin. Tutkimus osoittaa, että loppuvaiheen diabeteksen munuaistautia sairastavien hemodialyysihoitoa saavien henkilöiden uloshengittämän hiilidioksidin 18O/16O -isotooppisuhde on tilastollisesti merkitsevästi matalampi kuin kontrollihenkilöillä. Tämä tarkoittaa sitä, että toistaiseksi tuntemattomasta syystä näiden henkilöiden elimistöstä poistuu poikkeavan paljon hapen yleisintä isotooppia raskaampaa isotooppia tai heidän elimistönsä ottaa sitä vähemmän vastaan ympäristöstä. Tämän löydöksen merkitys munuaistaudin kehittymisessä ei ole vielä tiedossa, vaan lisää tutkimusta tarvitaan.

Laissa takaisinsaannista konkurssipesään (26.4.1991/758, TakSL) säädetään edellytyksistä, joiden nojalla sinänsä päteviä oikeudellisia määräämistoimia voidaan peräyttää. Takaisinsaannilla voidaan siten palauttaa konkurssipesään tai muun insolvenssimenettelyn piiriin omaisuutta, jonka luovuttaminen on loukannut velkojien tasa-arvoisuuden periaatetta tai koko velkojakollektiivin oikeuksia. Tarkoituksena on mitätöidä taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneen velallisen sellaiset määräämistoimet, joilla on suosittu yhtä velkojaa toisten kustannuksella tai siirretty omaisuutta täytäntöönpanotoimien ulottumattomiin. TakSL 12 §:n mukaan velkojan ulosmittauksella saama maksu peräytyy pääsääntöisesti, jos ulosmittaus on toimitettu myöhemmin kuin kolme kuukautta ennen konkurssihakemuksen tekemistä tai muuta määräpäivää. Tämä säännös on edullinen takaisinsaantia vaativan kannalta, sillä peräyttäminen sen nojalla on mahdollista ilman erityisedellytyksiä koskien esimerkiksi velallisen taloudellista asemaa ja velkojan vilpitöntä mieltä. Ulosottokäytännössä on yleistä, että velallinen tekee maksuja ulosottoon ilman ulosottomiehen pakkotoimia. Tällaisia vapaaehtoisia suorituksia voidaan tehdä maksukehotuksesta ja maksuajalla sekä vahvistetun maksusuunnitelman tai -sopimuksen puitteissa. Kysymyksellä siitä, voidaanko TakSL 12 §:ää soveltaa vapaaehtoisesti ulosottomiehelle tehtyihin maksuihin, on siten käytännön merkitystä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millä edellytyksillä tällaisia maksuja voidaan peräyttää. Ennen ulosottolainsäädännön uudistusta, joka kulminoitui uuden ulosottokaaren (15.6.2007/705, UK) voimaantuloon vuonna 2008, lakiin ei sisältynyt säännöksiä ulosottomiehelle vapaaehtoisesti tehdyistä maksuista. Tällaiset maksut oli kuitenkin jo pitkään sallittu ulosottokäytännössä, mutta korkein oikeus oli linjannut, ettei niitä pidetty TakSL 12 §:ssä tarkoitettuina ulosmittauksella saatuina varoina (KKO 1995:89). Ulosottolainsäädännön uudistuksessa lakiin otettiin vapaaehtoisesti ulosottomiehelle tehtyjä maksuja koskevat säännökset. Vaikka lakitekstissä tai esitöissä ei ollut otettu huomioon tämän muutoksen vaikutusta TakSL 12 §:n soveltamisalaan, oikeuskirjallisuudessa tällainen heijastusvaikutus havaittiin nopeasti. Nykyisen UK:n mukaan varat, jotka velallinen on suorittanut maksusuunnitelman tai maksusopimuksen perusteella, katsotaan heti ulosmitatuiksi, kun ne on maksettu ulosottomiehelle. Tämän säännöksen nojalla maksusuunnitelman ja -sopimuksen nojalla tehdyt vapaaehtoiset maksut voidaan samaistaa ulosmitattuihin varoihin. Siten vaikuttaa perustellulta, että niihin voidaan soveltaa TakSL 12 §:ssä säädettyä ulosmittauksella saatuja varoja koskevaa peräyttämisperustetta. Korkein oikeus vahvistikin tämän tulkinnan vuonna 2019 annetussa ennakkoratkaisussa (KKO 2019:91). Lakiteksti, esityöt ja oikeuskäytäntö eivät kuitenkaan edelleenkään anna selkeää vastausta siihen, voidaanko TakSL 12 §:ää soveltaa maksukehotuksen johdosta tai maksuajalla ulosottomiehelle tehtyihin suorituksiin. TakSL 12 §:n joustavaa tulkintaa siten, että kaikkien vapaaehtoisesti ulosottomiehelle tehtyjen maksujen katsottaisiin kuuluvan sen soveltamisalaan, voidaan puoltaa tietyin argumentein. Laissa ja esitöissä on esimerkiksi toisinaan käytetty sanamuotoja, joissa myös maksukehotuksesta ja maksuajalla tehdyt maksut rinnastuvat ulosmittauksella saatuihin maksuihin. Laajentavaa tulkintaa vastaan puhuu kuitenkin se, että laissa ei ole sitä selkeästi tukevia sanamuotoja ja esitöissä on toisinaan tehty ero ulosmitattujen ja vapaaehtoisesti maksettujen varojen välille. Lisäksi perinteisesti on katsottu, että takaisinsaantiperusteita tulisi tulkita suppeasti, koska takaisinsaannilla puututaan sinänsä päteviin oikeudellisiin määräämistoimiin. Myös korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö tukee ajatusta takaisinsaantiperusteiden ei-laajentavasta tulkinnasta. Siten parhaiten perusteltu on näkemys, jonka mukaan ulosottomiehelle maksukehotuksen jälkeen tai maksuajalla suoritettuja varoja ei voida peräyttää TakSL 12 §:n nojalla. Jos TakSL 12 §:ää ei voida soveltaa, takaisinsaantia haluavien on vedottava johonkin muuhun takaisinsaantiperusteeseen. Kyseeseen tulevat TakSL 10 §:n mukainen velan maksun peräytyminen ja TakSL 5 §:ssä säädetty yleinen takaisinsaantiperuste. Nämä säännökset ovat velalliselta suorituksen saaneen takaisinsaantivastaajan kannalta edullisempia kuin TakSL 12 §, sillä niissä asetetaan peräyttämiselle useita erityisedellytyksiä. Erityisedellytykset koskevat muun muassa maksun vaikutusta velallisen taloudelliseen asemaan, maksun suuruutta ja takaisinsaantivastaajan vilpitöntä mieltä. Käytännössä kuitenkin TakSL 10 § soveltunee usein ulosottomiehelle maksukehotuksesta tai maksuajalla tehtyihin suorituksiin, jos maksu on ollut määrältään huomattava. Myös TakSL 5 §:ää voidaan periaatteessa soveltaa tällaisiin suorituksiin, mutta pykälässä esitetty tunnusmerkistö asettaa peräytymiselle varsin tiukat edellytykset.

Goals. The purpose of this dissertation was to explore the effects of class background on individual’s educational path, especially university studies, and entering academic workforce. Previous research show that students with non-academic background experience university as defining and alien, but also that gained university degrees alienate them from the members and values of their original class background. According to research the impact of social class has not decreased: the concept of class order covers historical and cultural climates which still influence current approaches, although diversity within classes has increased and general workforce changed. In this dissertation I explore social class as an individual lived experience with the concepts of inscription, respectability, and legitimation by Beverley Skeggs. I set two research questions: 1) How do inscription, respectability, and legitimation entangle with educational path and attending academic workforce? 2) In my data, what similar or divergent lived experiences of class transitions were described by the women with non-academic family background? Methodology. The data contain biographic interviews of four women, which were themed by periods of educational path and finding employment in academic field. The analysis of data was theory-based, that is inscription, respectability, and legitimation by Skeggs were the premise. Results and conclusions. The results showed that social class background affected on integrating academic education and work force by shutting individuals out: studies slowing down because of work or aimless wandering were part of educational paths, and upper middle-class values typical to academic world were not experienced as inclusive. However, interviewees did not experience themselves as victims, but active agents who found studying and taking degrees pleasurable and meaningful. Devotion to educate themselves, as well as succeeding in studies, stood out in the interviews. This dissertation extends previous research with the observation of the importance of guidance, especially during general secondary education and university studies. Offspring of non-academic families had no knowledge of educational or work opportunities, their own competence or how to compile their university studies, and they found institutional guidance lacking. Also, family support was highlighted, as well as families’ ignorance in the ways to support their school-thriving child or how to take advantage of schooling system in order to benefit educational path.