Browsing by Title

Vaikka yrityssalaisuudet ovat immateriaalioikeuksien tavoin äärimmäisen arvokkaita nykyajan yrityksille, yrityssalaisuuksien suoja on kuitenkin lähtökohtaisesti immateriaalioikeudellista suojaa heikompi. Yrityssalaisuuksien suojaan liittyy useita eri epävarmuustekijöitä, mutta yhtenä merkittävänä heikkoutena voidaan pitää yrityssalaisuussääntelyn hajanaisuutta ja tulkinnanvaraisuutta. Merkittävimmät yrityssalaisuuksia suojaavat lait ovat rikoslaki (RL), laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa (SopMenL) sekä työsopimuslaki (TSL). Erityisen haasteelliseksi tulkintaongelmaksi on osoittautunut arviointi siitä, milloin yrityssalaisuuksien hankkimista on edellä mainittujen lakien nojalla pidettävä oikeudettomana. Rajanveto oikeudettoman ja oikeutetun hankkimistavan välillä on ehdottomasti haasteellisinta silloin, kun yrityssalaisuuksien hankkijana on työntekijä, joka on saanut yrityssalaisuudet haltuunsa työnantajan suostumuksella. Korkeimman oikeuden viimeaikaisen oikeuskäytännön myötä rikoslain nojalla määräytyvä yrityssalaisuuksien hankkimisen oikeudettomuuden arviointi on juuri mainittuun tekijärelaatioon nähden kuitenkin monelta osin selkiintynyt. Tulkinnanvaraisuuksia liittyy edelleen myös siihen, kuinka yhtenäisesti yrityssalaisuuksien hankkimisen oikeudettomuusedellytyksiä RL:n, SopMenL:n ja TSL:n välillä tulkitaan. Tulkinnan yhtenäisyydelle on esitettävissä sekä puolesta että vastaan puhuvia seikkoja. Vaikka eri lakien mukaiset tulkinnat yrityssalaisuuksien hankkimisen oikeudettomuudesta eivät ole täysin yhtenäisiä, voidaan oikeudettomuuden tulkinnassa pääsääntöisesti antaa merkitystä myös muun kuin sovellettavana olevan lain mukaan määräytyvälle oikeudettomuusarvioinnille. Siten yrityssalaisuuksien oikeudetonta hankkimista koskevat säännökset ovat olennaisella tavalla sidoksissa toisiinsa. Euroopan komissio on marraskuussa 2013 antanut liikesalaisuuksien yksityisoikeudellista suojaa koskevan direktiiviehdotuksen, joka sisältää muun muassa liikesalaisuuksien oikeudettoman hankkimisen määritelmän. Määritelmä sinänsä täsmentäisi yksityisoikeudellista oikeudettomuuden arviointia nykyisestä, mutta osa määritelmässä luetelluista oikeudettoman hankkimisen tekotavoista olisi mitä todennäköisimmin hyvin haasteellista sovittaa nykyiseen Suomen yrityssalaisuuksien oikeudetonta hankkimista koskevaan sääntelykokonaisuuteen. Lisäksi, kun Suomessa yrityssalaisuuksien oikeudettoman hankkimisen tulkinnassa voidaan pääsääntöisesti antaa merkitystä samanaikaisesti sekä yksityis- että rikosoikeudellisille oikeudettomuuden perustaville arviointikriteereille, jouduttaisiin direktiivin toteutuessa ehdotuksen mukaisena yrityssalaisuuksien oikeudetonta hankkimista koskevien säännösten keskinäistä suhdetta todennäköisesti arvioimaan uudelleen.

Tämä tutkielman käsittelee Suomen yrityssaneerauslain (YSL) mukaista saneerausmenettelyn tehokkuutta Suomessa. Legaalinen saneerausmenettely on ollut osana Suomen oikeusjärjestystä vuodesta 1993 alkaen. Menettelyn tarkoituksena on palauttaa velallisen maksukyky tilanteessa, jossa velallinen muuten kuin tilapäisesti kykenemätön maksamaan velkansa niiden erääntyessä (YSL 3.1 §:n 3 kohta). Lainsäätämisaikaan saneerausmenettely oli etenkin tarkoitettu suurille ja keskisuurille yrityksille. Saneerauskäytäntö on kuitenkin osoittanut, että saneerausmenettelyyn hakeutuvat pääasiassa pien- ja mikroyritykset usein tilanteessa, jolloin ne ovat jo lähes konkurssikypsiä. Tutkielma käsittelee ainoastaan legaalista saneerausmenettelyä ja sopimusperusteinen saneerausmenettely on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimusmetodi on pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Oikeusdogmaattisen tutkimusmetodin lisäksi tutkielmassa käytetään ongelmakeskeistä lainoppia sekä oikeusvertailua kansallista lainsäädäntöä palvelevassa tarkoituksessa. Tutkimusmateriaalina on käytetty oikeuskirjallisuutta, lainsäädännön esitöitä, viranomaislähteitä sekä oikeustaloustieteellistä tutkimusta. Oikeustaloustieteellisen tutkimuksen hyödyntäminen on tutkielmaan asetettujen tutkimuskysymysten vuoksi tärkeää. Tutkimuksen pääkysymyksiksi on asetettu: i) onko yrityssaneeraus Suomessa menettelynä tehokas? ii) onko olemassa keinoja, joilla Suomen saneerausmenettelyä voidaan tehostaa? Käsite tehokkuus, voidaan tutkielman kannalta nähdä olevan muun muassa tuomioistuimen käsittelyaikojen lyhentymisenä saneerausasioissa, tuomioistuimessa vahvistettujen saneerausohjelmien onnistuneina toteuttamisina sekä saneerausmenettelyyn osallisten erikoisosaamisen parantumisena. Saneerausmenettelyn tehokkuus saadaan selvitettyä oikeustaloustieteellisen tutkimuksen pohjalta vertaamalla Suomen saneerausmenettelyä Kanadan velkajärjestelyyn. Suomen saneerausmenettelyn ja Kanadan velkajärjestelyssä on havaittavissa eroja muun muassa käsittelyaikojen pituudessa sekä tuomioistuimessa vahvistettujen ohjelmien toteutuksessa. Kanadan velkajärjestelyssä saadaan aikaan lyhyemmillä käsittelyajoilla enemmän onnistuneita ohjelmia kuin Suomen saneerausmenettelyssä. Tutkielmassa saavutetaan lopputulos, jonka mukaan saneerausmenettely on Suomessa tehoton. Tutkielmassa esitetään tehostamiskeinoja menettelyn parantamiseksi. Tehostamiskeinojen avulla pyritään vaikuttamaan siihen, että velalliset hakeutuisivat saneerausmenettelyyn varhaisemmassa vaiheessa, mikä edellyttää velallisen uhkaavan maksukyvyttömyyden mahdollisimman aikaista tunnistamista. Mitä aikaisemmin velallista uhkaava maksukyvyttömyys saadaan tunnistettua, sitä paremmat edellytykset on saneerausmenettelyn onnistumiselle. Näitä keinoja ovat tutkielman mukaan muun muassa nykyaikaisten palveluiden hyödyntäminen sekä kolmansien osapuolten roolin tarkastelu velallisen maksukyvyttömyyden tunnistamiseksi. Kolmansilla osapuolilla tarkoitetaan tässä yhteydessä tilintarkastajaa sekä kirjanpitäjää. Myös yrityksen koolla, tuomioistuimella, jonne saneeraushakemus on saapunut sekä muilla tekijöillä on vaikutusta menettelyn onnistumisen kannalta, joita myös tutkielmassa tarkastellaan. Lisäksi esitetään, että saneerausmenettelykustannukset olisi Suomessa tilastoitava. Keskimääräisten saneerausmenettelykustannusten tilastointi voisi auttaa tuomioistuinta, kun se harkitsee menettelyn aloittamista. Saneerausmenettelylle on YSL 7 §:n mukaan este, mikäli velallinen ei kykene suoriutumaan saneerausmenettelykustannuksista eikä kukaan muu ole sitoutunut vastaamaan niistä. Selvittäjällä on keskeinen rooli saneerausmenettelyssä. Tutkimuksessa pyritään tuomaan esiin keinoja, joilla saataisiin aikaan parempia saneerausohjelmia. Selvittäjien liiketoimintaosaamisessa on eri tutkimusten mukaan puutteita eikä selvittäjien vuotuisesti hoitamien yrityssaneerausten määrä todennäköisesti kasvata heidän käytännön osaamista. Saneerausmenettely on tutkielman valossa raskas prosessi menettelyyn pääasiassa hakeutuville pien- ja mikroyrityksille, jonka vuoksi tutkielmassa esitetään lopussa tiivistetysti keinot, joilla saneerausmenettelyä saadaan todennäköisesti tehokkaammaksi ja prosessuaalisesti kevyemmäksi.

Tutkielmani tarkoituksena on selvittää kolmen yrityksen, Nokian, Koneen ja Keskon julkilausuttujen arvojen näkymistä yritysten toiminnassa sekä se, että ovatko julkilausutut arvot eettisiä arvoja. Tutkimukseni sijoittuu systemaattisen teologian alaan. Tutkimusmetodini on yhdistelmä sekä kvantitatiivista tutkimusta että filosofisen tekstianalyysin tutkimusmenetelmää. Teoreettinen viitekehykseni perustuu Georg Henrik von Wrightin teokseen The varieties of goodness ja hänen etiikan jaotteluun arvoihin, normeihin ja tekoihin. Etiikassa tutkitaan käsityksiä hyvästä eli arvoista sekä käsityksiä normeista. von Wright jaottelee hyvät viiteen kategoriaan. Tätä hyväksi käyttäen olen jaotellut myös yritysten arvot hyvän kategorioihin ja tehnyt niistä taulukon. Joitakin arvoja oli vaikea hahmottaa vain yhden kategorian alaan, joten ne voivat esiintyä taulukossa kahdessa kategoriassa. Tutkimukseni aineisto koostuu yritysten vuosiraporteista. Olen poiminut raporteista yritysten julkilausumat toimintaa ohjaavat arvot. Arvoja analysoitaessa olen käyttänyt sanahakua löytääkseni kaikki julkilausutut arvot toimintakertomusten teksteistä. Olen kuitenkin poistanut hakutuloksista sellaiset sanat, jotka ovat viitanneet joko rahaan tai titteleihin. Olen myös lisännyt sanan esiintymiskertoihin, mikäli tekstissä on viitattu johonkin termiin, vaikka sanaa ei ole suoranaisesti tekstissä mainittu. Esiintymiskertoja olen havainnollistanut diagrammeilla. Diagrammi auttaa hahmottamaan, miten arvojen esiintyminen yritysten vuosiraporteissa on hyvin epätasaista. Yritysten julkilausuttuja arvoja jaoteltaessa hyvän kategorioihin sekä etsiessä arvojen esiintymiskertoja vuosiraporteista kävi selväksi, että yritykset käyttävät arvoja hyvin eri tavalla kuvaillessaan yrityksen toimintatapoja. Osalla yrityksistä arvot näkyvät selvästi toimintaa kuvailtaessa, toisilla arvot loistavat poissaolollaan. Yritykset kävivät melko johdonmukaisesti tekstissä kaikki arvot läpi kertoessaan edellisestä toimintavuodesta. Jotkut arvot ylikorostuivat toisiin arvoihin nähden esiintymiskerroissa, mutta toisaalta, jotkut arvot jäivät kokonaan näkymättömiin. Joissakin tapauksissa arvojen merkitys jäi hämäräksi. Toisaalta toimintakertomuksissa esiintyi myös sellaisia toimintaa ohjaavia termejä, jotka olisi voitu listata julkilausuttujen arvojen joukkoon. Osa yritysten julkilausumista arvoista on selvästi yrityksen toimintaa tai toimintatapaa ohjaavia arvoja. Osa on selvästi normeja, joiden varassa arvoja toteutetaan.

Työn ensisijaisena tavoitteena on selvittää mistä syistä yritysten koon ja kannattavuuden sekä kasvun ja kannattavuuden väliset ristiriitaiset tulokset kirjallisuudessa ovat johtuneet ja testata yritysten koon, kasvun ja kannattavuuden välistä yhteyttä empiirisesti yksinkertaista ja monimuuttuja regressionanalyysiä käyttäen. Tutkimuksen toisena tavoitteena on tarkoitus selvittää yritysten koon ja kannattavuuden välistä yhteyttä eri toimialatasoilla. Tutkimuksemme poikkeaa suuresta osasta aiempaa kirjallisuutta siinä, että aineistomme koostuu yksittäisistä yrityksistä, eikä aggregoidusta aineistosta. Yksinkertaisessa regressioanalyysissä yritysten koon mittareina käytetään taseen loppusummaa ja liikevaihtoa, luonnollista logaritmia taseen loppusummasta ja liikevaihdosta, työntekijöiden määrää, markkina-arvoa ja yritysarvoa. Kannattavuuden mittareina käytetään kokonaispääoman-, oman pääoman sekä sijoitetun pääoman tuottoasteita. Monimuuttuja regression yritysten koon päämittarina käytetään luonnollista logaritmia liikevaihdosta ja kannattavuuden mittarina kokonaispääoman tuottoastetta. Kontrollitekijöinä puolestaan tutkimuksessa käytetään velkaantumisastetta, liikevaihtomuutosprosenttia, investointiastetta, taseen loppusummaa ja bruttokansantuotteenmuutosprosenttia. Tutkimuksen aineisto on saatu OMX Helsinki pörssiin listattujen yritysten tilinpäätöstiedoista vuosina 2004–2013, joka koostuu 125 yrityksestä. Toimialakohtaisen yritysten koon ja kannattavuuden yhteyden selvittämiseksi suoritamme regressioanalyysin teollisuus- ja palveluyrityksille erikseen, pääluokka-, kaksi- ja nelinumerotasolla. Kirjallisuuskatsauksen ja empiirisin tuloksiimme avulla olemme selvittäneet kaksi merkittävää asiaa, jotka vaikuttavat yritysten koon, kasvun ja kannattavuuden väliseen yhteyteen. Yritysten koon kuten taseen loppusumman tai liikevaihdon logaritmointi saa aikaiseksi sen, että yritysten koon ja kannattavuuden välillä on positiivinen yhteys useimmissa tapauksissa. Ilman logaritmointia kirjallisuus ja empiiriset tulokset näyttävät, ettei yritysten koolla ja kannattavuudella ole tilastollisesti merkittävää yhteyttä. Toinen syy miksi kirjallisuudessa ilmenneiden tulosten ristiriitaisuudet selittyvät on kontrollitekijöiden valinnassa. Tulostemme mukaan liikevaihdolla on merkittävämpi yhteys kannattavuuteen kuin taseen loppusummalla. Tutkimustulosten mukaan yritysten kannattavuus on sitä parempi mitä suurempi on yritysten liikevaihto ja mitä pienempi on sen tase. Toimialakohtaisessa monimuuttujaregressioanalyysissä selvisi, että suurimmalla osalla toimialoista on joko positiivinen yhteys koon ja kannattavuuden välillä tai yhteys ei ole tilastollisesti merkittävää, eikä yhdessäkään tapauksessa negatiivista yhteyttä havaittu. Yksinkertaisen regressioanalyysin mukaan osalla toimialoista on negatiivinen yhteys koon ja kannattavuuden välillä. Koska nämä tulokset eivät vahvistuneet monimuuttujaregressiossa, uskomme, että negatiivinen yhteys selittyy todennäköisesti muilla tekijöillä kuin yritysten koolla. Lisäksi huomasimme erityisesti päätoimialan N Hallinto- ja tukipalvelutoiminta ja toimialan 28.2 Muiden yleiskäyttöön tarkoitettujen koneiden valmistuksessa olevan erityisen vahva yhteys yritysten koon ja kannattavuuden välillä, riippumatta siitä onko koon mittarina taseen loppusumma, työntekijöiden määrä vai liikevaihto. Voimme todeta, että kyseisellä toimialalla yritysten kannattaa pyrkiä kasvuun joko olemassa olevaa liiketoiminta laajentamalla tai yritysten yhdistymisten kautta. Tulostemme mukaan yritysten kasvulla liikevaihdon muutoksella mitattuna ei ole yhteyttä kannattavuuteen. Positiiviset tulokset johtuvat siitä, että regressioanalyysissä ei oteta huomioon lasku- ja noususuhdanteiden vaikutuksia. Kun talouskasvu otetaan huomioon regressioissa, liikevaihdonmuutoksella ei ole enää tilastollisesti merkittävää yhteyttä kannattavuuteen. Tämä selittyy sillä, että noususuhdanteen aikana yritysten kannattavuus on korkeampi kuin laskusuhdanteen aikana ja yritykset pyrkivät investoimaan ja kasvamaan juuri noususuhdanteissa, kun taas laskusuhdanteissa liiketoimintoja pyritään supistamaan kannattavuuden parantamiseksi. Lisäksi monimuuttujaregressiossa selvisi, että investointiasteella ja talouskasvulla on positiivinen yhteys kannattavuuteen ja nettovelkaantumisasteella on negatiivinen yhteys kannattavuuteen.

Tutkielman tavoitteena oli ymmärtää yritysten ajatuksia koskien kunnostettujen puhelinten käyttämistä työpuhelimena. Puhelinten vaihtuvuus on nopeaa ja ympäristöhaittojen vähentämiseksi olisi olennaista noudattaa kiertotalouden periaatteita kunnostamisesta ja kierrättämisestä myös puhelinten osalta. Tutkielmassa haluttiin tämän vuoksi selvittää, kokevatko yritykset ekologisen kestävyyden olevan olennainen ominaisuus työpuhelimille. Tutkielma on toteutettu toimeksiantona Resetelle, joka myy yrityksille kunnostettuja puhelimia leasingsopimuksella. Tutkielman teoreettinen viitekehys koostuu teknologian hyväksymismallista (Technology Acceptance Model), sekä sen pohjalta kehitetystä teknologian hyväksymisen ja käytön yhdistetystä teoriasta (the Unified Theory of Acceptance and Use of Technology). Teoreettisen viitekehyksen perusteella tarkasteltiin erityisesti kunnostettujen työpuhelinten havaittua hyödyllisyyttä, havaittua helppokäyttöisyyttä, sosiaalista merkitystä sekä yhteensopivuutta organisaatiossa käytössä olevan infrastruktuurin kanssa. Kirjallisuuskatsauksessa aiemmasta tutkimuksesta koskien mielipiteitä kunnostettujen puhelinten käyttämisestä huomattiin, että aiempi tutkimus kohdistuu pitkälti yksilöiden kontekstiin. Tämä tutkielma laajentaa ymmärrystä kunnostettujen puhelinten käyttämisestä tuomalla tutkimuskentälle yritysten näkökulman aiheesta. Tutkimus toteutettiin laadullisena haastattelututkimuksena, joka oli aiheelle luonteva lähestymistapa, sillä tarkoituksena oli ymmärtää haastateltavien yritysten mielipiteitä ja ajatuksia aiheesta. Tutkimuksen aineisto kerättiin puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla. Analyysimenetelmänä toimi teemoittelu, jonka pohjalta nousseita teemoja tarkasteltiin teoreettiseen viitekehykseen ja aiempaan tutkimukseen peilaten. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että yritykset yhdistävät kunnostettuihin työpuhelimiin viisi teemaa: laitteiden ominaisuudet, hinnan, työntekijöiden mielipiteet, laitteen kunnon ja ekologisen kestävyyden. Tulosten perusteella voidaan todeta, että uutta puhelinta edullisempi hinta on yritysten mielestä oleellinen hyöty kunnostetuissa työpuhelimissa. Näkemykset kunnostetun puhelimen laadusta vaihtelevat eri yritysten välillä, ja ovat niin myönteisiä, kuin varauksellisiakin. Myös työpuhelimen eliniän pidentämiseen suhtaudutaan sekä myönteisesti, johtuen ympäristösyistä, että varauksellisesti, johtuen huolesta teknologian vanhenemisesta. Tulosten perusteella työpuhelimen ekologisella kestävyydellä voisi olla yrityksille merkitystä heidän imagonsa kannalta, tai ekologisuus voi olla heille arvona tärkeä, mutta on tulkittavissa, ettei se kuitenkaan ole työpuhelimille kovinkaan olennainen ominaisuus. Jatkossa tulisi tutkia käytetyn ja kunnostetun teknologian hyväksymistä tilastollisesti, jotta saadaan yleistettävissä olevia tuloksia.

Kilpailuoikeudellisilla menettelyillä on merkittävä vaikutus niiden kohteena olevan yrityksen oikeusasemaan. Euroopan unionin ("EU") komissiolla ja kansallisilla kilpailuviranomaisilla on asetuksen 1/2003 myötä laajat tutkintavaltuudet Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen ("SEUT") 101 ja 102 artikloissa säädettyjen kilpailunrajoitusten selvittämiseksi. Lisäksi näillä toimeenpanevilla viranomaisilla on valta määrätä rikkominen lopetettavaksi, edellyttää yrityksiltä rakenteellisia ja toiminnallisia korjaustoimenpiteitä ja asettaa sakkoja paitsi aineellisten kilpailusääntöjen rikkomisesta, myös menettelyn aikana tapahtuvista rikkeistä. Yritysten oikeusasemaa suojaavat puolustautumisoikeudet, jotka perustuvat unionin perusoikeuskirjaan, EU:n sekundaarilainsäädäntöön ja unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä vahvistettuihin yleisiin periaatteisiin. Oikeusvaltioperiaatteen merkitys EU:n oikeudessa on kasvanut unionin tuomioistuimen vahvistettua, että siihen voidaan vedota oikeudellisena argumenttina ratkaisun perusteluissa. Unionin tuomioistuin on viime vuosina ratkaissut useita tapauksia, jotka tarkentavat käsitteen soveltamisalaa. EU:n oikeusvaltiokäsitys ei ole yksinomaa muodollinen, vaan siihen sisältyy myös aineellisia elementtejä, kuten oikeus tehokkaaseen oikeussuojaan. Oikeusvaltioperiaatteen merkitystä kilpailuoikeudelle nimenomaan puolustautumisoikeuksien kannalta on erityisen kiinnostava tarkastella, sillä sekä oikeusvaltioperiaatteen että puolustautumisoikeuksien tarkoitus on suojata yksilöä hallinnolliselta mielivallalta. Tässä tutkielmassa kartoitetaan yritysten menettelyllisiä puolustautumisoikeuksia ja niiden sisältöä ja soveltamisalaa kilpailuoikeudellisessa kontekstissa. Tutkielmassa pohditaan, millaisia kysymyksiä unionin tuomioistuimen tulkintalinja herättää tarkasteltaessa menettelyllisiä puolustautumisoikeuksia oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta, ja arvioidaan, onko oikeuskäytännössä saavutettu asianmukainen ja oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta hyväksyttävä tasapaino yritysten oikeuksien ja viranomaisten toimivaltuuksien välille. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, miten unionin kilpailuoikeudellisten sääntöjen tehokkuuden turvaamista on käytetty puolustautumisoikeuksien argumenttina puolustautumisoikeuksien rajoittamiselle, ja arvioidaan tehokkuusperiaatteen soveltamista kilpailuoikeudessa prosessiautonomian kannalta. Tutkielman johtopäätöksenä on, että vaikka oikeusvaltioperiaatetta ei olekaan suoraan sovellettu unionin tuomioistuimen menettelyllisiä puolustautumisoikeuksia koskevassa oikeuskäytännössä kilpailuoikeuden kontekstissa, monet sen osatekijät on otettu riittävästi huomioon puolustautumisoikeuksien alaa käsiteltäessä. Puolustautumisoikeuksien ja toimivaltuuksien tasapainon turvaamisen kannalta olisi suotavaa, että viranomaisten toimivaltuuksien harmonisoinnin yhteydessä harkittaisiin myös puolustautumisoikeuksien harmonisointia.

Laajalti tunnetun tavaramerkin haltijalla on suuri intressi suojata tavaramerkkinsä erottamiskykyä yleisesti ja myös sosiaalisessa mediassa. Vahva erottamiskyky takaa tavaramerkinhaltijalle korkeampia tuloja tuotteillensa tai palveluillensa sekä parempaa suojaa sekoitettavuutta vastaan edistäen kuluttajien mahdollisuutta löytää tavaramerkin haltijan tuote nopeasti. Tavaramerkin haltijalla on siten intressi puuttua erottamiskykyä heikentäviin loukkaustilanteisiin. Sosiaalinen media tuo lisäksi tilanteisiin omanlaisiaan piirteitä, kun palveluun ladattu materiaali leviää nopeasti ja hyvin laajalle. Tavaramerkin haltijalla tulisi olla nopeat ja tehokkaat keinot puuttua loukkaamisiin, jotta tavaramerkin haltijan oikeudet saataisiin parhaalla tavalla toteutettua myös sosiaalisessa mediassa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, miten tavaramerkit vesittyvät sosiaalisessa mediassa ja mitä yritykset voivat tehdä, jotta ne voisivat estää vesittymisen kokonaan tai ainakin vähentää sitä.

Suomea koskeva normijärjestelmä asettaa yrityksille oikeudellisia ja muita vaatimuksia edistää ihmisten tasa-arvoa ja ehkäistä syrjintää. Tasa-arvo on ihmis- ja perusoikeus, minkä lisäksi siihen liittyen on säädetty kansallinen erillislakinsa. Tasa-arvo on myös modernin länsimaisen yhteiskunnan keskeinen periaate ja koko oikeusjärjestelmän läpileikkaava maksiimi, joka siten vaikuttaa myös yhtiöoikeuteen. Perinteisesti tasa-arvon turvaaminen on velvoittanut valtiollisia toimijoita. Eriarvoisuutta kuitenkin ilmenee eri syistä yhä edelleen; myös ja erityisesti työ- ja yritysmaailmassa. Vahvistuva kanta on, että yrityksillä on osaltaan vastuu tasa-arvosta. Tässä kauppaoikeudellisessa maisterintutkielmassa pyritään tutkimaan kattavasti yritysten tasa-arvovastuuseen velvoittavaa ja ohjaavaa normistoa sekä sen sisältöä ja soveltamista käytäntöön. Tutkimus on monimenetelmällinen ja se jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään oikeussosiologisesti vastuullisuuden, tasa-arvon ja eriarvoisuuden käsitteitä yritysten tasa-arvovastuunormien taustavaikuttimina. Tutkielman toisessa osassa tarkastellaan lainopillisesti ja oikeuslähdepillisesti voimassa olevaa yritysten tasa-arvovastuunormistoa sivuten myös tulevaa Euroopan unionin yritysvastuulainsäädäntöä. Kolmannessa osassa perustellaan asiantuntijahaastatteluihin pohjautuen, miksi ja mitä tasa-arvotoimia yrityksiltä edellytetään. Tutkimuksen mukaan yritysten tasa-arvovastuun toteuttaminen on asianmukaisen huolellisuuden prosessin toteuttamista, jossa keskiössä on juridisen osaamisen varmistaminen, tasa-arvosuunnittelu, vuorovaikutuksellisuus mm. raportoinnin keinoin sekä mielipidevaikuttaminen. Näin ollen yritysten tasa-arvovastuu on oikeudellinen, taloudellinen, sosiaalinen ja moraalinen vaatimus. Sen toteuttaminen on myös osa hyvää ja kannattavaa liiketoimintaa.

Maailmanpolitiikan tutkimuksessa on käyty keskustelua, onko yritysten valta kasvanut suhteessa kansallisvaltioiden valtaan, ja jos on, niin mitä seurauksia sillä on kansainväliselle järjestelmälle. Tässä tutkielmassa lähdetään ajatuksesta, että yritykset ovat yhä merkittävämpiä toimijoita, ja niiden toimilla on suurta merkitystä lähes kaikkien ihmisten elämään. Valtiot, kansainväliset organisaatiot ja kansalaisyhteiskunta ovatkin yrittäneet suitsia yrityksiä, mutta sitovaa kansainvälistä lainsäädäntöä ei ole saatu aikaan. Yksi yritysten käyttäytymistä rajoittava tekijä on yritysvastuunormi, joka asettaa liiketoiminnalle hyväksyttävyyden standardit. Globalisaation myötä kuluttajien saataville on tullut yhä enemmän tietoa tuotteiden alkuperästä ja valmistusoloista, sekä yritysten mahdollisista väärinkäytöksistä. Tämä on lisännyt vastuuvaatimuksia, ja yritysvastuusta on tullut yhä tunnetumpi normi, jota useat suuryritykset soveltavat liiketoiminnassaan. Yritysvastuu voidaan käsittää Euroopan komission mukaan ’yritysten vastuuksi vaikutuksistaan yhteiskuntaan’. Yritysvastuu kytkeytyy nyt myös maailmantalouden muutoksiin, sillä Transatlanttista kauppa- ja investointisopimusta (TTIP) neuvottelevat tahot, EU ja Yhdysvallat, ovat ilmaisseet halunsa ottaa sopimuksessa huomioon kestävää kehitystä, sekä työ- ja ympäristönäkökohtia. Lisäksi Yhdysvallat neuvottelee yhtä aikaa myös Aasian ja Tyynenmeren maiden kanssa vapaakauppasopimusta. Kun TTIP:n sekä TPP:n perustajajäsenien yhteenlaskettu osuus maailman BKT:stä nousee jopa 61 prosenttiin, ne voivat suuren painoarvonsa vuoksi muuttaa monenvälisen kauppajärjestelmän rakennetta, sekä kansainvälisen kaupan ja investointien sääntöjä. TTIP-sopimukseen sisällytettävillä säännöillä ja normeilla on merkitystä maailmanpolitiikassa. Konstruktivistisesta näkökulmasta tarkasteltuna kansainväliset ja alueelliset normit asettavat hyväksyttävän käytöksen standardeja valtioille ja ei-valtiollisille toimijoille, kuten yrityksille. TTIP-sopimus nähdään tutkielmassa yritysvastuunormin sisäistymistä edistävänä tekijänä, joka vaikuttaa kansainvälisen systeemin jaettuihin ideoihin. Sopimukseen liittyvissä teksteissä ilmenevät yritysvastuudiskurssit voivat vaikuttaa toimijoiden ajattelutapoihin ja sitä kautta niiden toimintaan. Tutkimuskysymyksenä on, 'millaisen yritysvastuunormin uusintamista ja sisäistymistä EU edesauttaa pyrkiessään sisällyttämään sen osaksi Transatlanttista kauppa- ja investointisopimusta Yhdysvaltojen kanssa?'. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu Alexander Wendtin (1999) sosiaalisen konstruktivismin ontologialle, johon yhdistetään Martha Finnemoren ja Kathryn Sikkinkin (1998) malli normien elämänsyklistä. Tutkielma toteutetaan kriittisen diskurssianalyysillä, jolla etsitään Euroopan komission TTIP-sopimuslukuun liittyvästä aineistosta kumpuavia diskursseja. Analyysissä löydettiin neljä diskurssia, joita olivat hyötydiskurssi, arvodiskurssi, TTIP mahdollisuutena -diskurssi, sekä mahdollisuuden ja vastuun rajojen diskurssi. Hyötydiskurssin piireisiin kuuluivat yrityksiin vetoava bisnessanasto ja materiaalisten hyötyjen esitteleminen. Se loi kuvaa yritysvastuusta välineenä taloudelliselle kasvulle ja yritysten maineen kohentamiselle. Välineellinen lähestymistapa ei kuitenkaan ole ongelmaton yritysvastuun ja kestävän kehityksen kannalta. Arvodiskurssilla yritysvastuu representoitiin universaalien arvojen toteuttajaksi ja lähes kyseenalaistamattomaksi päämääräksi. Kolmas diskussi, jossa TTIP ja yritysvastuuesitettiin suurina ja ainutlaatuisina mahdollisuuksina, jätti puolestaan käsittelemättä TTIP:n negatiiviset mahdollisuudet, herättäen epäilyjä komission kyvystä hoitaa sopimuksen mahdollisia kääntöpuolia. Mahdollisuuksien ja vastuun rajojen diskurssin avulla komissio taas rajasi toimijoiden liikkumatilaa yritysvastuun suhteen. Samalla vastuuvelvoitteet kapenivat, ja yritysvastuun käsitettä hämärrytettiin. Analyysin johtopäätöksenä oli, että yritysvastuuta on vaikea toteuttaa, mikäli ei määritellä, kuka on vastuussa, mistä, ja kenelle. EU:n normatiivinen valta kansainvälisessä järjestelmässä on verrattain suuri, ja siksi sen ajamilla normeilla on merkitystä. Kun normi Euroopan komission uusintamana sisäistyy entisestään, yhä useammat kansainvälisen järjestelmän toimijat muokkaavat käytöstään normin luoman hyväksyttävän käytöksen standardien mukaisesti. Välineellinen, yrityksiä suosiva ja hämärretty käsitys yritysvastuusta leviää EU:n painoarvon takia nopeasti maailmanpolitiikassa.

Vastuullisuus on ollut yksi keskeisistä yritystoimintaan vaikuttavista teemoista viime vuosina. Samalla kun yhteiskunnan ja sidosryhmien odotukset yritysten vastuullisuudelle ovat kasvaneet, yritysvastuun sääntely on myös kiristynyt. Yritysvastuuseen kohdistuukin suuri määrä alati muuttuvaa ja kehittyvää monitasoista sääntelyä. Yritysvastuun yhtenä ulottuvuutena on yritysten sosiaalisen vastuu, jonka perustana on puolestaan odotus siitä, että yritys kunnioittaa kansainvälisesti tunnustettuja ihmis- ja työoikeuksia. Niin kutsuttu huolellisuusvelvoite (due diligence) on yrityksille työkalu toteuttaa yritysvastuuta ja siihen sisältyvää ihmisoikeusvastuutansa käytännössä. Huolellisuusvelvoite on perinteisesti pohjautunut kansainväliseen ei-sitovaan sääntelyyn sekä yrityselämän itsesääntelyyn, mutta trendinä viime vuosina on ollut oikeudellisesti sitovan eli niin kutsutun pakollisen huolellisuusvelvoitteen (mandatory due diligence) säätäminen eri EU-maissa ja muualla maailmassa. Myös EU:ssa valmistellaan parhaillaan huolellisuusvelvoitteeseen tähtäävää lainsäädäntöä: komissio julkaisi direktiiviehdotuksensa yritysten kestävää toimintaa koskevasta huolellisuusvelvoitteesta helmikuussa 2022. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella edellä kuvattua kehittyvää ja oikeudellistuvaa yritysvastuuta, yritysten ihmisoikeusvastuuta erityisesti työoikeuksien kontekstissa sekä huolellisuusvelvoitteen sisältöä. Tutkielmassa kuvataan yritysvastuun kehitystä yleisellä tasolla sekä käydään läpi ja systematisoidaan yritysvastuun sääntelyympäristöä mukaan lukien kansainvälinen, EU-, kansallinen sekä itsesääntelytaso. Kehyksen avulla luodaan ymmärrystä yritysvastuusta oikeudellisena ilmiönä. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan yritysvastuuseen sisältyvää ihmisoikeusvastuu-ulottuvuutta. Tässä yhteydessä tarkastellaan mitä kansainväliset ihmis- ja työoikeudet ovat, miten yritystoiminta liittyy ja voi vaikuttaa niihin, sekä millaisia odotuksia yrityksiin kohdistuu niiden huomioimiseksi. Lopuksi tutkielmassa käsitellään huolellisuusvelvoitetta, joka toisinaan näyttäytyy melko abstraktina ja jäsentymättömänä käsitteenä. Siten sen määrittelyllä ja tulkinnalla on keskeinen merkitys yrityksille, kun nämä toteuttavat ihmisoikeusvastuutaan. Parhaassa tapauksessa huolellisuusvelvoite voi toimia tehokkaana työkaluna, jonka avulla yritys voi pyrkiä varmistamaan, että sen omissa toiminnoissa sekä tuotantoketjuissa työskennellään eettistä tarkastelua kestävissä työolosuhteissa.