Browsing by study line "Administrative Law"

Oikeusvaltion ja tuomiovallan riippumattomuuden takeet ovat viime aikoina puhuttaneet oikeusyhteisöä ja laajempaa yleisöä erityisesti Puolan ja Unkarin ongelmallisen oikeusvaltiokehityksen takia. Suomen perustuslain (731/1999) 3 §:ssä säädetyllä tavalla tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. Tuomioistuinlain (673/2016) 1 luvun 3 §:ssä säädetyllä tavalla tuomioistuimet ovat tuomiovaltaa käyttäessään riippumattomia, kuten ovat myös tuomarit saman luvun 6 §:n mukaisesti. Tuomiovallan riippumattomuutta edellytetään lisäksi oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan tuomiovallan riippumattomuuden vaatimusta erityisesti tuomareiden nimittämisen osalta. Tarkasteltavien tuomioistuinten alaan kuuluvat yleiset tuomioistuimet, hallintotuomioistuimet, sekä pysyvät erityistuomioistuimet (markkinaoikeus, vakuutusoikeus ja työtuomioistuin). Tutkielmassa tarkastellaan päätoimisten virkatuomareiden ja asessorien lisäksi tuomioistuinharjoittelua suorittavia käräjänotaareja, lautamiehiä sekä sivutoimisia asiantuntija- ja sotilasjäseniä. Tarkastelun kohteeksi nousevat asiat voidaan esittää seuraavien tutkimuskysymysten muodossa: 1) Mitä tuomiovallan riippumattomuuden vaatimuksella tarkoitetaan? 2) Sisältyykö tuomareiden nimittämiseen riippumattomuusvaatimuksen kannalta jännitteitä? Tutkimuskysymyksiä lähestytään pääosin lainopillisen menetelmän keinoin, mutta riippumattomuusvaatimuksen taustaa tarkastellessa ote on osin oikeusteoreettinen. Tutkielmassa onnistutaan tarjoamaan riippumattomuusvaatimukselle mielekäs merkityssisältö ja analysoimaan eri tuomariryhmien nimittämistä riippumattomuusvaatimuksen näkökulmasta. Kelpoisuusvaatimusten ja nimitysprosessin suhdetta riippumattomuusvaatimukseen tarkastellaan erikseen kunkin tuomariryhmän osalta. Tutkielman tulokset antavat aihetta kritisoida erityisesti lautamiesten sekä yhteiskunnallisten intressiryhmien vakuutusoikeuteen ja työtuomioistuimeen ehdottamien etupiiriedustajien valintaprosessia.

Suomeen töihin haluavien kolmansien maiden kansalaisten on lähtökohtaisesti saatava työpaikka sitovasti ennen maahan pääsemistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voitaisiinko Suomessa ottaa käyttöön kolmannen maan kansalaisille suunnattu uusi lupa, joka oikeuttaisi maahantuloon ja maassa oleskeluun työnhaun perusteella. Tutkielman aiheen valintaa ovat ohjanneet Suomen vanhenevan väestön ja heikentyvän huoltosuhteen aiheuttamat haasteet yhteiskunnan taloudelliselle kestävyydelle. Työnhakuluvan tavoitteena olisi helpottaa osaavan työvoiman maahanmuuttoa ja pyrkiä helpottamaan työmarkkinoilla vallitsevaa kohtaanto-ongelmaa työvoiman ominaisuuksien ja työnantajien tarpeiden välillä. Tutkielmassa pyritään yhtäältä selvittämään, minkälaisia piirteitä työnhaun perusteella myönnettävään lupaan voisi liittyä ja toisaalta hahmottamaan, mitä edellytyksiä sen saamiselle voisi olla tarkoituksenmukaista asettaa. Vuonna 2021 voimistuneessa työnhakulupaa koskevassa julkisessa keskustelussa on nostettu esiin riskejä Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kannalta. Tutkielmassa selvitetään, minkä laajuinen oikeus tutkielmassa hahmotellun kaltaisella työnhakuluvalla maassa oleskelevilla ulkomaalaisilla olisi yhtäältä toimeentuloa turvaaviin etuuksiin ja toisaalta sosiaali- ja terveyspalveluihin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten mahdolliset luvan käyttöönottoon liittyvät riskit voitaisiin ottaa huomioon lainvalmistelussa ja toisaalta mitä keinoja olisi puuttua tästä huolimatta mahdollisesti realisoituviin riskeihin. Mitä tehokkaampia keinoja olisi riskien ehkäisemiseen ja toisaalta mahdollisesti realisoituviin riskeihin puuttumiseen, sitä tarkoituksenmukaisempana tavoitteiltaan kannatettavan luvan käyttöönotto näyttäytyisi. Näitä kysymyksiä lähestytään osittain lainopillisen tutkimuksen keinoin ja erityisesti tarkoituksenmukaisimman säätämistavan hahmottamisessa toisaalta sääntelyteoreettisen otteen avulla. Osaan luvan käyttöönottoon liittyvistä kysymyksistä otetaan tutkielmassa nimenomainen kanta ja osassa nostetaan esiin lainsäädäntövaihtoehtoja, joita tulisi mahdollisen lainvalmistelun yhteydessä selvittää tarkemmin. Tutkielman aihe on niin uusi, ettei nimenomaisesti sitä koskevaa tutkimusta vielä ole. Myös tutkimusaiheen laajempana tutkimusympäristönä olevaa työ- ja osaamisperusteista maahanmuuttoa on tutkittu hyvin vähän. Tarpeen näitä koskevalle tutkimukselle voidaan nähdä olevan kasvussa, kun työperusteista maahanmuuttoa koskeva sääntely on murroksessa yhteiskunnallisten tarpeiden vuoksi ja keinoja osaavan työvoiman lisäämiseen etsitään aktiivisesti.

Oikeus asumisperusteiseen sosiaaliturvaan on Suomessa perinteisesti syntynyt vakinaisen Suomessa asumisen myötä. Tutkielmassa tarkastellaan kansalliseen sosiaaliturvan kohdentamissääntelyymme sisältyvää vakinaisen asumisen käsitettä ja tämän käsitteen roolissa tapahtunutta muutosta liittyen sosiaaliturvan kohdentamissääntelymme kokonaisuudistukseen. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan pääasiallisia syitä tämän muutoksen taustalla. Laissa tarkastellut säädökset ovat laki asumiseen perustuvan sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisesta, eli niin sanottu soveltamisalalaki sekä tämän säädöksen 1.4.2019 korvannut laki asumisperusteisesta sosiaaliturvasta rajat ylittävissä tilanteissa. Tutkielmassa tarkastellaan vakinaisen asumisen käsitettä ja sosiaaliturvaoikeuden alkamista Suomeen muuttamisen tilanteessa ja erityisesti kolmannen maan kansalaisen näkökulmasta. Tutkielma sijoittuu aihepiiriltään sosiaalioikeuden ja ulkomaalaisoikeuden välimaastoon. Tutkielmassa havaitaan, että toteutetun kokonaisuudistuksen myötä niin lainsäädäntöömme sisältyvä vakinaisen asumisen käsite kuin käsitteen saama roolikin osana henkilön sosiaaliturvaoikeuden alkamista koskevaa arviointia ovat uudistuneet. Suomeen muuttavan henkilön asumista koskeva arviointi on uudistuksen myötä aiempaa vahvemmin sidottu henkilölle myönnetyn oleskeluluvan tyyppiin. Lisäksi uudistusten myötä eri viranomaiset tekevät henkilön asumista koskevat ratkaisut aiempaa yhtenäisemmin kriteerein. Tutkielmassa myös ilmenee, että vain osa vakinaisen asumisen käsitteen rooliin ja soveltamisalaan toteutetuista uudistuksista liittyy seikkoihin, joiden osalta kansallisella lainsäätäjällä ylipäänsä on ollut liikkumavaraa. Useiden soveltamisalalain voimassaolon aikana lakiin toteutettujen muutosten taustalla ovat vaikuttaneet EU-oikeuden kansalliselle lainsäätäjälle asettamat toimintavelvoitteet. Soveltamisalalain kokonaisuudistuksen yhteydessä kuitenkin on toteutettu olennaisia kansallisen lainsäätäjän liikkumavaran piirissä olevia uudistuksia, joilla erityisesti lyhytaikaisesti maassa oleskelevien henkilöiden oikeusasemaa on parannettu.

Julkisuusperiaate yhtenä keskeisimpänä hallinto-oikeudellisena oikeusperiaatteena ohjaa yksityisten ja yhteisöjen oi-keutta saada tietoja viranomaisten toiminnasta ja siihen liittyvistä viranomaisten asiakirjoista. Julkisuusperiaate muodos-taa pääsäännöksi tällaisen tiedon julkisuuden, josta voidaan poiketa ainoastaan lakisääteisesti. Julkisuusperiaatetta koskevassa yleislaissamme, viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (621/1999, JulkL), viranomaisen asiakirja muodostuu keskeiseksi lain soveltamisalaa määrittäväksi säännökseksi. JulkL 5 § 4 momentin nojalla viran-omaisen asiakirjan käsitteen ja näin ollen lain soveltamisalan ulkopuolelle on rajattu viranomaisen sisäistä työskentelyä varten laaditut asiakirjat, mikäli ne eivät sisällä tietoja, jotka arkistolainsäädännön nojalla on liitettävä arkistoon. Julkisuusperiaatteen keskeisin käytännön sovellutus hallinnon toiminnossa on viranomaisen asiakirjaan kohdistuva tietopyyntö. Tietopyyntöjen ratkaisemiset ovat hallinnon jokapäiväistä toimintaa, minkä johdosta JulkL:a säädettäessä lain sääntelytekniikaksi muotoutui erittelevä, yksityiskohtainen ja kasuistinen sääntely. Tällainen sääntelytekniikka on pragmaattista ja helposti sovellettavaa myös virkamiehille, jotka eivät ole suorittaneet juridista koulutusta. Viranomaisen sisäisen työskentelyn asiakirjoja koskeva sääntely on kuitenkin verrattuna lain yleiseen sääntelyilmeeseen vaikeasel-koinen, abstrakti ja tulkinnanvarainen, mikä asettaa haasteita JulkL:n pragmaattisten tavoitteiden saavuttamiseksi. JulkL:n valmistelussa lainsäätäjä tukeutuu lain esitöissä vahvasti ruotsalaiseen julkisuuslainsäädäntöön ja sen käyttä-mään systematiikkaan. Ruotsalaista lainsäädäntöä ei kuitenkaan lain esitöissä enemmälti avata. Tutkielmassa kuvataan ruotsalaista valmisteluasiakirjoja koskevaa lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä. Työssä tarkastellaan Ruotsin perustuslain-tasoista säädöstä painovapausasetusta, mistä löytyvät JulkL 5 §:ää vastaavat asiakirjan määritelmää koskevat säännök-set. Ruotsalainen asiakirjaa koskeva sääntely rakentuu samanlaiseen perusasetelmaan JulkL:n systematiikan kanssa. Poikkeuksen tästä muodostaa terminologiset erot, ruotsalainen terminologia vastaa JulkL:ia edeltäneen yleisten asiakir-jain julkisuudesta annetun lain (83/1951) terminologiaa. Ruotsissa sisäisen työskentelyn asiakirjoja koskien on oikeus-kirjallisuudessa kehittynyt sekä yksityiskohtaisempia että esimerkiksi asiakirjan julkiseksituloa koskien merkittävästi poikkeavampia doktriineja. JulkL 5.4 §:n säännös on analysoitavissa kolmeen yleisemmän tason kokonaisuuteen, joita tutkielmassa käytetyssä analyysissä kutsutaan asiakirjatasoksi ja tietotasoksi. Asiakirjatason kysymykset liittyvät ensinnäkin lainkohdassa tar-koitetun asiakirjan käyttötarkoitukseen sisäisen työskentelyn välineenä, minkä pohjalta voidaan hahmottaa lainkohdan asiallinen soveltamisala. Toiseksi asiakirjatasolla ratkaistaan lainkohdan henkilöllinen soveltamisala, eli minkä tahojen välistä lainkohdassa tarkoitettu sisäinen työskentely voi olla. Lainkohdan tietotaso koskee sisäisen työskentelyn asia-kirjan tietosisältöä, joka ratkaisee asiakirjan arkistoimisen arkistolainsäädännön nojalla. Asiakirjaan kohdistuvasta arkistointivelvoitteesta riippuen asiakirja voidaan JulkL 5.4 §:n nojalla viranomaisen määräyksestä julistaa myös luvan-varaisesti annettavaksi. Lisäksi JulkL 5.4 §:llä on temaattinen ja säännöshistoriallinen yhteys JulkL 5.3 § 2 kohdan säännökseen, jossa säädetään viranomaisen muistiinpanoasiakirjojen luonteesta viranomaisen asiakirjana ja näin ollen JulkL:n soveltumisesta niihin. Asiakirjajulkisuutta koskevat lainkäyttöasiat ovat hallintolainkäyttöä. Ylintä hallintolainkäyttövaltaa maassamme käyttää korkein hallinto-oikeus (KHO), jonka antamilla ratkaisuilla on oikeuslähdeopillista painoarvoa oikeuskäytäntöä yhte-näistävien ennakkopäätösten muodossa. JulkL 5.4 §:ää koskevia ennakkopäätöksiä on JulkL:n voimassaolon ajalta kertynyt kymmeniä. JulkL 5.4 §:ää koskevan analyysin perusteella KHO:n tekemiä tulkintakannanottoja voidaan yhdistää analyysin perusteella hahmottuneisiin tulkintaongelmiin. Lukuisiin kysymyksiin on löydettävissä KHO:n ratkaisukäytän-nössä selviä ohjaavia kannanottoja. Yhdeksi keskeisimmäksi ongelmaksi on muodostunut sisäisen työskentelyn asiakirjojen asiallinen soveltamisala ja varsinkin sisäisen työskentelyn käsite. Lakitekstissä sisäisen työskentelyn määrittelyssä on käytetty joustavaa sanan-muotoa, mikä hämärtää sisäisen työskentelyn käsitekentän hahmottamista. Rajatapauksissa KHO on soveltanut JulkL 5.4 §:n säännöstä perusoikeusmyönteisen laintulkinnan hengessä suppeasti siten, että lainkohdan tulkinnan kannalta ongelmallisia työhyvinvointiselvityksiä on tullut katsoa viranomaisen asiakirjoiksi niiden julkisuusperiaatteen kannalta keskeisen roolin vuoksi. Varsinkin tapauksessa KHO:2015:171 KHO tukeutui ratkaisun perusteluissaan vahvasti JulkL:n ja julkisuusperiaatteen tarkoitukseen, ja KHO:n käyttämää tulkintaa voidaan tulkintateoreettisista lähtökohdista kuvata jopa teleologiseksi.

Ylimmät laillisuusvalvojat, valtioneuvoston oikeuskansleri ja oikeusasiamies, valvovat lähtökohtaisesti kaikkea viranomaistoimintaa ja julkisen vallan käyttöä. Tämän lisäksi ylimmät laillisuusvalvojat voivat valvoa yksityistä toimintaa, jos se täyttää perustuslain 108 § ja 109 §:n mukaisen julkisen tehtävän tai perustuslain 124 §:n nojalla siirrettävän julkisen hallintotehtävän edellytykset. Julkisen tehtävän ja julkisen hallintotehtävän määritelmät ovat pitkälti perustuslakivaliokunnan ja oikeuskirjallisuudessa esitetyn laintulkinnan varassa. Ylimmät laillisuusvalvojat valvovat viranomaistoimintaa kanteluiden, omien aloitteiden sekä tarkastusten muodossa. Kantelut muodostavat suurimman osan viranomaisvalvonnasta. Kanteluiden määrä on kasvanut tasaisesti, jonka vuoksi muusta valvonnasta on jouduttu säästämään resursseja kanteluiden tutkimiseen. Kantelut myös ohjaavat valvontaa. Monet omat aloitteet ja tarkastukset on aloitettu kanteluiden pohjalta. Ylimmät laillisuusvalvojat ovat antaneet merkittäviä ratkaisuja koskien hallintodigitalisaatiota. Ratkaisuissa on otettu kantaa viranomaisen päätöksenteossaan käyttämien sähköisten järjestelmien käytön lainmukaisuudesta, yhdenvertaisuudesta sekä järjestelmien toiminnallisuuksien lainmukaisuudesta. Viranomaisreaktio on kuitenkin ollut vaihtelevaa. Jos ylimmän laillisuusvalvojan ratkaisussaan esittämät kehitysehdotukset liittyvät jo käytössä olevan sähköisen järjestelmän korjaamiseen, korjaustarve on saatettu torjua vetoamalla kustannustehokkuuteen. Suositusluontoiset ratkaisut joutuvat vastakkain viranomaisen kustannussäästöintressien kanssa. Laillisuusvalvonnan perus- ja ihmisoikeuksia ja hyvää hallintoa painottava näkökulma törmää sähköistä hallintoa valvottaessa kustannustehokkuuteen ja säästötavoitteisiin. Säästöpolitiikka ja oikeusturvavaatimukset asettavat viranomaiselle vastakkaisia vaatimuksia. Sähköisen hallinnon hankitojen kustannukset ovat merkittävä rahallinen panostus viranomaiselta, ja projekteihin sitoudutaan pitkiksi ajoiksi. Ristiriitaa ehdotetaan lieventävän kohdistamalla valvonta tahoon, jolla on parhaat valmiudet tehdä muutoksia ja hyvän hallinnon mukaisia ohjelmistoja, eli ohjelmistokehittäjään. Valvontavallan ylettämistä yksityisiin ohjelmistokehittäjiin tarkastellaan hankintamenettelyn, julkisen tehtävän ja julkisen hallintotehtävän kautta. Valvonnan kohteena olevan julkisen vallan havaitaan häivettyvän julkisen ja yksityisen sektorin toiminnan lähentyessä toisiaan. Valvottava hallinto ei myöskään pelkisty julkisen vallan käytöksi, vaan sisältää myös puhtaan hallinnollisia valvontakohteita. Tämä luo haasteita valvonnan kohdistamiselle oikeaan paikkaan. Sähköisen hallinnon laillisuusvalvonnalle asettamat haasteet heijastelevat laajempaa yksityisen ja julkisen toiminnan sekoittumisen trendiä.