Browsing by study line "Maailmanpolitiikka"

Afganistanissa on käynnissä konflikti, joka alkoi vuonna 2001. Konflikti on kuvattu kahtiajaoksi virallisen hallinnon ja uskonnollisen Taliban liikkeen välillä. Tarkasteltuna toimijoita ja heidän motiivejaan pintaa syvemmältä tulee esille monimuotoisempi konflikti. Tutkielman valossa konflikti näyttäytyy sisällissotana paikallisten toimijoiden kesken. Afganistanin hallinto rakentui vuonna 2001 sodan voittaneelle Pohjoisen-liiton verkostolle. Tästä johtuen sotalordien valta levisi kattamaan lähes koko maan. Sotalordit saivat paikallisen autonomian hallitsemillaan alueilla. Autonomisilla alueilla ei toiminut virallista hallintoa tai oikeusjärjestelmää. Hallinta ja riitojen sovittelu oli puolueellista ja mielivaltaista. Muodostui tila jossa, väkivaltaisuudet eivät olleet riippuvaisia virallisista identiteeteistä. Paikallistasolla poliisit voivat taistella toisiaan vastaan, ja toisaalta tehdä yhteistyötä Talibanin kanssa. Järjestäytynyt rikollisuus oli integroitunut vertikaalisesti hallintoon ja Talibaniin. Paikallisten heimot liittoutuivat hallintoon tai Talibaniin varmistaakseen resurssit paikallisiin taisteluihin. Kilpailevan heimon liittyessä hallintoon oli toisen liityttävä Talibaniin, jotta pystyttiin vastaamaan kilpailijan kasvaneeseen suorituskykyyn. Paikalliset verkostot käyttivät kansainvälisiä toimijoita hyväksi. Paikalliset ilmiantoivat kilpailijansa kansainvälisille toimijoille Talibanin tai Al Qaidan taistelijana. Kansainväliset toimijat suorittivat operaatioita tiedon perusteella. Kansainvälistä terrorisminvastaista sotaa käytettiin henkilökohtaisten kaunojen selvittämiseen. Afganistanin talouden erityispiirteet olivat merkittävässä roolissa konfliktin jatkuvuuteen. Massiivinen oopiumteollisuus yhdistettynä perinteiseen Hawala-rahoitusjärjestelmään mahdollistaa talouden pyörimisen länsimaisen valvonnan ulkopuolella. Afganistanissa 90 prosenttia rahaliikenteestä tapahtuu Hawala- järjestelmän kautta. Hawala yhdistettynä heikosti valvottuun viralliseen pankkijärjestelmään mahdollisti laajamittaisen rahanpesun ja yhteydet globaaliin maailmantalouteen. Tutkielmassa kuvataan Afganistanin konfliktia monimuotoisemmin, kuin ”virallisessa” kahtiajakoon perustuvassa kuvauksessa. Monimuotoisemmassa selityksessä toimijoiden yhtenäisyys on kiistelty ja identiteetit ovat vain keino saada resursseja. Afganistanissa on käynnissä monta paikallista taistelua vallasta. Tutkielmassa pyritään syventämään ”virallista narratiivia” ja selittämää toimijoiden liukuvuutta. Konfliktia tarkastellaan Mary Kaldorin uuden sodan teorian lähtökohdista. Kaldorin teoriaa syvennetään tukevilla tutkimuksilla. Teoreettinen viitekehys nivoutuu kokonaisuudeksi, joka mahdollistaa mikrotason lähteiden valossa tutkia epävirallista puolta yhteiskunnasta ja yhdistää se viralliseen. Konfliktin ratkaisua tulisi etsiä perinteisten rakenteiden kuten heimorakenne ja hawala-rahoitusjärjestelmä yhdistämisellä nykyaikaisiin rakenteisiin. Perinteisten ja legitiimien toimintamallien sivuuttaminen epävirallisena, johtaa vieraiden toimintamallien tuomiseen kulttuuriin. Organisoitua väkivaltaa tulee ilmenemään Afganistanissa jatkossakin, kysymys on siitä, onko väkivalta poliittista vai henkilökohtaista. On löydettävä ratkaisu, jossa paikallisilla on omistajuutta. Tutkielma tarjoaa uusia näkökulmia siihen miten virallinen länsimaiden näkökulmasta ja legitiimi afgaanien näkökulmasta eroavat merkittävästi toisistaan, kuten poliisi ja Taliban.

The rights of sexual minorities are either violated or inadequately materialized in most countries of the world. Discrimination against sexual minorities is not explicitly banned in internationally recognized human rights law. Thus human rights philosopher Jack Donnelly concludes that the rights of sexual minorities cannot be viewed as internationally recognized human rights. In this study, Donnelly’s human rights philosophy is situated within the political conception of human rights. It is observed that Donnelly’s human rights philosophy and anthropology leads to an emphasis on the importance of international consensus as the foundation for the justification of human rights. Since the current consensus nevertheless fails to grasp the human rights situation of sexual minorities realistically, the purpose of the study becomes to explore whether naturalistic conceptions of human rights might help understand the human rights status of sexual minority rights. The study criticizes the anthropological skepticism of several human rights philosophers of the political conception. Instead, the study emphasises the importance of scientific approaches such as cognitive neuroscience and evolutionary psychology. Following naturalistic conceptions, the study asserts that human rights can be based on best available science about human nature. The study tentatively concludes that the most central sexual minority rights appear to fit within various naturalistic conceptions of human rights philosophy. The study proposes conceptualizing central sexual minority rights as natural human rights. A pluralistic model of progressive naturalism is proposed as an outline for a more ambitious multidisciplinary study.

Maisterintutkielmani tarkastelee Suomen ulkopoliittisessa ajattelussa keväällä 2022 tapahtunutta murrosta. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa Suomi ja Ruotsi päättivät samanaikaisesti hakea Pohjois-Atlantin liiton (Nato) jäsenyyttä, päättäen maiden pitkäaikaisen sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikan. Tutkielma pyrkii ymmärtämään tapahtunutta muutosta etsimällä ja löytämällä kilpailevia ulkopoliittisia omakuvia valtioneuvoston keväällä antamista Nato-jäsenyyteen liittyvistä selonteoista, ulkoasiainvaliokunnan selonteoista antamasta yhteisestä mietinnöstä sekä näistä käydyistä kahdessa eduskuntakeskustelussa. Tutkimusaineisto käsittää yhteensä 258 eduskuntapuheenvuoroa. Tutkielman teoreettinen viitekehys yhdistelee psykologisia ja konstruktivistisia teorioita tarkastellakseen kollektiivisten ideoiden merkitystä ulkopolitiikassa identiteettien kautta. Tarkemmin tutkielma ammentaa Anne Clunanin (2009) tavoitteellisesta konstruktivismista, sekä Matti Pesun (2019) esittelemästä ideationaalisen ulkopolitiikan analyysistä, joiden mukaan valtioiden identiteetit, jotka voidaan käsittää omakuviksi, koostuvat näkemyksistä valtion poliittisesta tarkoituksesta, statuksesta, sekä maailmankatsomuksista. Pesun tavoin myös tämä tutkielma rinnastaa kilpailevat omakuvat ulkopoliittisiksi koulukunniksi. Laadullisen johdatellun sisällönanalyysin avulla aineistosta ensin erotellaan tutkimuksen kannalta oleellinen tieto. Suodatettu aineisto jaetaan poliittisen tarkoituksen, statuksen ja maailmankatsomusten alakategorioihin. Tämän jälkeen kategorioista tyypitellään ideaalityyppisiä käsityksiä Suomen ulkopolitiikan kilpailevista omakuvista. Lopuksi analysoin kilpailevia omakuvia, sekä vertaan tuloksia aiempaan tutkimukseen. Ulkopoliittisista koulukunnista on käyty Suomessa aktiivista tieteellistä keskustelua 2010-luvulla. Haukkala ja Vaahtoranta (2016) löysivät Suomen 2000-luvun alun ulkopolitiikasta euroatlanttisen, globalistisen ja pienvaltiorealistisen koulukunnan. Matti Pesu (2019) katsoo Suomessa kylmän sodan päättyessä vaikuttaneen neljä koulukuntaa: integrationismi, euroatlantismi, pienvaltiorealismi, sekä globalismi. Tutkimustulosten perusteella katson Suomessa kevään 2022 Nato-jäsenyyskeskustelussa vaikuttaneen neljä kilpailevaa koulukuntaa: liberalistinen euroatlantismi, normatiivinen euroglobalismi, realistinen kansallispragmatismi, sekä Nato-jäsenyyteen kriittisesti suhtautuva puolueettomuuslinja. Johtopäätöksenä katson vakavan, akuutin ja yllättävän muutoksen Suomen turvallisuusympäristössä johtaneen murrokseen ulkopoliittisen koulukuntien ajattelussa. Aiemmin kieltävästi suhtautuneet euroglobalistit, sekä kansallispragmatistit kääntyivät kannattamaan Nato-jäsenyyttä Suomen turvallisuuden lisäämiseksi. Samalla ulkopolitiikan jännitteet ja linjaerot eivät kuitenkaan kadonneet. Nato-jäsenyydestä pitkään vallinneet jännitteet siirtyivät Nato-jäsenyyden sisälle. Koulukunnat käyvät aktiivista kilpailua siitä, millainen Naton jäsenmaa Suomesta pitäisi tulla.

Työssä tutkitaan miehittämättömistä asejärjestelmistä – “tappajaroboteista” – käytävää julkista keskustelua mikroblogipalvelu Twitterissä. Tähänastisessa kansainvälisen politiikan tutkimuksessa miehittämättömiä asejärjestelmiä on tarkasteltu etenkin oikeutetun sodan teorian piirissä, jossa tutkimus on keskittynyt pitkälti moraalis-eettisiin kysymyksiin. Sitä, millaista julkista keskustelua aiheesta käydään, ei kuitenkaan ole tutkittu. Suomessa julkinen keskustelu miehittämättömistä asejärjestelmistä on vasta heräämässä, mutta kansainvälisesti aihe on ollut tapetilla jo vuosia. Työn tarkoituksena onkin havainnoida, millaista keskustelua aiheesta niin kutsutussa englanninkielisessä maailmassa käydään. Työn metodina käytetään visuaalista kehysanalyysiä, jonka keskiössä on ajatus siitä, että todellisuutta havainnoidaan aina valikoiden – erilaisten kehysten kautta. Kehykset ohjaavat toisaalta korostamaan, toisaalta häivyttämään joitain todellisuuden puolia, jopa sulkemaan osia todellisuudesta kokonaan pois. Työn tavoitteena on tutkia, millaisia kehyksiä miehittämättömiin asejärjestelmiin Twitterin visuaalisissa esityksissä liitetään sekä sitä, miten nuo kehykset ohjaavat, jopa manipuloivat julkisen keskustelun suuntaa. Lisäksi tarkastellaan, miten sukupuolittuneet ja seksualisoidut orientaatiot rakentavat kehyksiä. Työn aineistona toimii Twitteristä kerätty kuvamateriaali, jonka keräämisessä on käytetty neljää hashtagia eli aihetunnistetta: #killerrobots, #stopkillerrobots, #autonomousweapons sekä #autonomousweaponsystems. Tutkimusasetelman painoarvoa lisää se, että sosiaalisen median analyysi, etenkin visuaalinen sellainen, on kansainvälisen politiikan tutkimuksessa ollut tähän mennessä varsin vähäistä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu queer-teoriaan, erityisesti Ahmedin queer-fenomenologiaan, jossa sosiaalisen todellisuuden nähdään järjestäytyvän erilaisten orientaatioiden varaan. Queer-teoriassa painottuvat erityisesti heteroseksuaalisuuden ja cis-sukupuolisuuden käsitteet, mutta queer-fenomenologia lähestyy orientaation käsitettä seksuaalista ja sukupuolista orientaatiota laajemmassa perspektiivissä; queer on sateenvarjopositio, joka kyseenalaistaa niitä totunnaisia orientaatioita, joiden perusteella niin kutsuttua yhteistä hyvää – asioiden “normaalia tilaa” - tuotetaan ja uusinnetaan. Queer-tutkimuksessa onkin nähty, että miehittämättömät asejärjestelmät pervottavat (to queer) sodankäynnin logiikan. Näin miehittämättömät asejärjestelmät ovat eräänlaisia gender queer -vartaloita, jotka rikkovat sodankäynnin sukupuolittuneen ja seksualisoidun logiikan. Tällöin syntyy queer-hetkiä; radikaaleja disorientaation hetkiä, jotka särkevät totunnaisten tulkintakehysten logiikan ja hierarkian. Queerin rinnalla toinen keskeinen käsite on queer-tutkimuksessakin paljon hyödynnetty kyborgi, joka toimii Harawayn analyysissä paitsi ontologisena, ennen kaikkea epistemologisena positiona. Länsimaisen epistemologian kritiikissään Haraway esittää länsimaisen tiedon rakentuvan binääristen polariteettien varaan. Tämän tutkimuksen kannalta keskeisiä polariteetteja ovat etenkin Itse/Toinen, subjekti/objekti, mies/nainen, maskuliininen/feminiininen, ihminen/kone sekä inhimillinen/ei-inhimillinen. Harawayn keskeinen huomio on, etteivät epistemologiset dikotomiat ole vain tapoja järjestää tietoa, vaan ne synnyttävät vallan käytännön ja dominaation logiikan. Vallan ja dominaation rakenteiden rikkomiseen tarvitaan kyborgi – queer. Aineistoanalyysissä nousee esiin neljä hallitsevaa kehystämisen tapaa: antropomorfisointi eli ihmisenkaltaistaminen, fetisointi, toiseuttaminen sekä militaarisen maskuliinisuuden kyseenalaistaminen, ylläpito ja uudelleenmäärittely. Antropomorfisointi liittää sotateknologiaan ihmisenkaltaisia ominaisuuksia ja pyrkii hahmottamaan teknologiaa inhimillisen logiikan kautta. Tällöin hämärtyy se tosiasia, että yksittäisten ruumiillistumien sijaan kyse on parvista ja verkostoista, jotka eivät taivu subjektilogiikan alle. Fetisointi taas näkee asejärjestelmät materiaalisista ja sosiaalisista suhteista riippumattomina, jopa kvasiuskonnollisina artefakteina ja siirtää ne täten kliiniseen, apoliittiseen tilaan. Toiseuttamisessa robotiikkaa ja tekoälyä hyödyntävät järjestelmät taas nähdään radikaalisti Toisina, ihmisyhteisöä uhkaavina hirviöinä. Militaarisen maskuliinisuuden kyseenalaistaminen, ylläpito ja uudelleenmäärittely sen sijaan johtaa siihen, että vaikka miehittämättömät asejärjestelmät kyseenalaistavat ihmisen roolin osana sotateknologista komentoketjua, pyritään militaarisen maskuliinisuuden totunnaista logiikkaa silti pitämään yllä erilaisin maskuliinisin representaatioin. Kehystämistapojen perimmäinen problematiikka on sama: ne tekevät tasa-arvoisesta, ihmisen vastuun ja poliittisen ohjauksen tarpeellisuuden tunnustavasta keskustelusta vaikeaa.

Tutkielma lähtee liikkeelle Neta Crawfordin, Emma Hutchisonin, Roland Bleikerin sekä muiden maailmanpoliittisen tunteiden tutkimuksen pioneerien huomiosta, että maailmanpolitiikka kaipaa lisää keskustelua tunteiden tutkimuksen ja maailmanpolitiikan teoreettisesta ja menetelmällisestä yhteensovittamisesta. Viime vuosina on esiintynyt kiinnostusta neuropsykologisen tutkimuksen merkityksestä ja mahdollisuuksista maailmanpolitiikalle. Tunteiden neuropsykologiaa koskevia teoreettismetodologisia kysymyksiä on tutkittu maailmanpolitiikassa kuitenkin toistaiseksi vähän, jonka vuoksi tutkimusaihe kaipaa lisätutkimusta. Tutkielmaa on rajattu selventämään neuropsykologisten tunneteorioiden ja menetelmien yhdistettävyyttä maailmanpolitiikkaan. Tutkielma tuottaa siis teoreettista ymmärrystä ja ajankohtaista tietoa uudesta ja poikkitieteellisestä tutkimusaiheesta. Teoreettisen ulottuvuuden lisäksi tutkielma ankkuroituu käytäntöön analysoimalla käytännön sovellutuksia tutkimuksen tekemiseen. Tutkielmassa hyödynnetään Marcus Holmesin kehittämää nelikenttämallia, joka on neuropsykologian ja politiikan tutkimuksen tieteenfilosofisista tutkimusperinteistä ammentava työkalu maailmanpoliittisen teorioiden ja menetelmien luokitteluun. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan neuropsykologiasta ammentavan Ideological Conflict Project -tutkimushankkeen puitteissa kehitettyjä teoreettisia sekä menetelmällisiä ratkaisuja tunteiden tutkimukseen. Näiden kahden tapausesimerkin kautta esitellään, analysoidaan ja pohditaan tunteiden neuropsykologisten näkökulmien integroimista maailmanpolitiikan tutkimukseen. Tutkielmassa esitellään ja täydennetään Holmesin tekemää luokittelutyötä. Luokittelun esittelyn ja tutkimusten sijoittelun avulla tuodaan esille maailmanpoliittisen tunteiden tutkimuksen taustalla ilmeneviä ontologisia ja epistemologisia kysymyksiä. Lisäksi havainnoidaan Holmesin tavoin, että tietyt teoreettiset tutkimusperinteet esiintyvät yhdessä tiettyjen temaattisten tutkimusaiheiden kanssa: esimerkiksi päätöksenteon ja ulkopolitiikan tutkimuksessa hyödynnetään usein kognitiivisia ja latentteja tunneteorioita ja menetelmiä. Analyysissä päädytään johtopäätelmiin, joiden mukaan tarkasteltava tutkimushanke teoretisoi tunteita ensisijaisesti subjektitason neuropsykologisina ilmiöinä, joita on mahdollista tutkia havainnoimalla ja analysoimalla subjektien kognitiivista toimintaa. Vaikka taustateoria painottaa tunteita neuropsykologisina ja emergentteinä ilmiöinä, tarkasteltava menetelmä, eli kognitiivisaffektiivinen mallintaminen, painottaa tunteiden sosiaalisia ja pysyviä ulottuvuuksia. Yhdessä teoria ja menetelmä tuottavat mekanistisia sekä säännönmukaisuuksia ja kausaalisuhteita painottavia näkökulmia tunteiden tutkimukseen. Kun kognitiivisaffektiiviset kartat asetetaan Holmesin nelikenttään, havaitaan, että ne ovat yhdenmukaisia tunteiden kognitiivisia ja latentteja painottavien tutkimusperinteiden kanssa. Tutkielmassa paikannetaan erityisesti neuropsykologisten tunneteorioiden ja menetelmien yhdistettävyyttä koskevia haasteita, mutta myös uusia ja innovatiivisia tapoja yhdistellä näitä tutkimusaloja. Vaikka kiinnostusta ja menetelmällisiä ratkaisuja on tarjolla yhä enemmän poikkitieteellisen tutkimuksen tekemiseen, tutkielmassa yhdytään näkökulmiin, joiden mukaan monimenetelmällisesti ja monitieteellisesti tuotetun datan integroiminen maailmanpolitiikkaan vaatii lopulta tutkimusalojen teorioiden kehittämistä ja yhteensovittamista.

Tarkastelen maisterintutkielmassani Suomen ja Yhdysvaltain päättäjien retoriikkaa Afganistanista perääntymisestä elokuussa 2021. Afganistanin operaatio alkoi vuonna 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen seurauksena ja päättyi elokuussa 2021, kun Nato-johtoisen operaation osallistujat vetivät joukkonsa pois Afganistanista. Pyrin tutkielmassa selvittämään, millaisin retorisin keinoin vetäytymistä perustellaan Suomessa ja Yhdysvalloissa, ja miten päättäjät huomioivat ihmisoikeusvastuun argumenteissaan ääri-islamistisen Talibanin noustua jälleen valtaan. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: 1) Miten Yhdysvaltain ja Suomen johtajat perustelevat vetäytymistä Afganistanista elokuussa 2021? 2) Millaisia vastuuseen liittyviä argumentteja puhujat käyttävät puheissaan? Tutkimuksen kohteena olevat erilaiset maat tarjoavat monipuolisen näkökulman Afganistanin operaation rooleihin sekä vastuupositioihin maailmanpolitiikassa. Siinä missä Yhdysvallat käynnisti sodan ja myös päätti sen lopetuksesta, Suomi on osallistunut kriisinhallintaoperaatioon yhtenä monesta Nato-yhteistyömaasta. Yhdysvalloissa on tehty laajasti tutkimusta Afganistanin sodasta ja sen retorisista keinoista, kun taas Suomessa niin tutkimusta kuin julkista keskustelua aiheesta on vähän. Summaan tutkielman kirjallisuuskatsauksessa keskeiset perusteet Afganistanin operaation aloitukselle sekä reaktiot perääntymiseen molempien maiden tapauksessa. Yhdysvalloissa operaation aloittamisen perusteena ovat olleet erityisesti terrorismin vastainen sota, ja Suomessa puolestaan on korostettu naisten ja lasten oikeuksien puolustamista Afganistanissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys on kaksiosainen ja taustoittaa tutkimuskysymyksiä. Ensimmäinen teoreettinen käsite on politiikan oikeuttaminen: tapa, jolla poliittiset päättäjät käyttävät kielellisiä prosesseja legitimoidakseen tekemiään päätöksiä. Esittelen sekä teoriaa sodan ja rauhan oikeutuksesta sekä erilaisia ontologisia lähestymistapoja oikeuttavien puheiden tutkimukseen. Toinen keskeinen käsite on vastuu maailmanpolitiikassa, jonka liberaaleihin perusteisiin sekä postkolonialistiseen ja realistiseen kritiikkiin perehdyn. Pyrin vastaamaan tutkimuskysymykseen tarkastelemalla yhdeksää puhetta, haastattelua ja tiedotustilaisuutta Suomessa ja Yhdysvalloissa Chaïm Perelmanin retorisen analyysin avulla. Analyysin tuloksena totean, että Suomessa perusteltiin Yhdysvaltoja huomattavasti vähemmän Afganistanin operaation päätöstä. Molemmissa maissa keskeisenä syynä perääntymiselle nähtiin Yhdysvaltain kansalliset intressit sekä maailmanpolitiikan muutos. Lisäksi Yhdysvalloissa presidentti Biden korostaa, että sodan todelliset tavoitteet saavutettiin jo ajat sitten. Päättäjät korostavat puheissaan vastuunkantoa erityisesti vastavuoroisuuden periaatteen pohjalta ja humanitaarisin keinoin. Lisäksi Suomessa asetetaan kyseenalaiseksi liberaalien arvojen edistäminen sotilaallisten operaatioiden kautta. Näin vastuun argumentit edustavat sekä jatkumoa että muutosta maailmanpolitiikassa.