Browsing by master's degree program "Master 's Programme in Society and Change"

Syftet med den här avhandlingen är att genom intervjuer med äldre personer kartlägga de äldres perspektiv på hur det är att bo hemma på äldre dagar och hur de uppfattar hjälpen de får som stöder deras hemmaboende och ett aktivt liv. Jag önskar få fram de äldre ur ett brukarperspektiv och reflektera kring hur gerontologiskt socialt arbete stöder de äldre att bo hemma och leva ett aktiv liv. Med äldre personer avser jag personer som är över 65 år och som därför har möjlighet att få service från äldrevården. Frågeställningarna för magisteravhandlingen är 1. Vilka element består en meningsfull vardag av enligt äldre? 2. Hur reflekterar äldre kring stödet de behöver för att klara av att bo hemma så länge som möjligt? Som teoretiska utgångspunkter har jag använt mig av gerontologiskt socialt arbete och aktivt åldrande. Jag har utfört individuella intervjuer med fyra personer. Intervjupersonerna var mellan 72 och 94 år, bodde ensamma i eget hem och anlitade ingen hemvård. Intervjuerna var ostrukturerade temaintervjuer och analyserades med innehållsanalys. Genom innehållsanalysen kom jag fram till tre teman där första temat handlar om att det är viktigt att känna att tillvaron är meningsfull och att man behövs, vilket även kan vara en orsak att äldre människor håller sig aktiva så att de klarar av att hjälpa andra. Det andra temat handlar om oro och ovisshet inför framtiden, speciellt vad gäller stödet de behöver för att kunna bo hemma så länge som möjligt samt det tredje temat som handlar om avsaknaden av information. Ett viktigt resultat var att det är viktigt för de äldre att kunna vara aktiva men att de upplever att de saknar information om service de kan få som stöder hemmaboendet och ett aktivt liv. Information om aktiviteter ökar möjligheterna till ett aktivt åldrande och delaktighet. Avsaknad av information bidrar till otrygghet nu och inför framtiden. Ett aktivt liv, men också känslan att få tillräckligt med information stärker möjligheterna att klara av att bo hemma så länge som möjligt.

The European Green Deal (EGD) is a response to multiple ecological problems caused by human activities, most notably climate change. Some of the main goals of the EGD is to reach net zero in emissions by 2050 and an economic growth decoupled from resource use. To do that, the EU is aiming to transform its energy system by moving away from fossil fuels to a renewable energy provision. Realising these goals would, however, translate into a drastic increase in raw material demand needed for renewable technologies. Extracting these materials is associated with severe socio-environmental effects. This thesis uses Fairclough’s critical discourse analysis combined with the theory of environmental justice to carry out an explanatory critique of the European Green Deal from a global environmental justice perspective. The material consists of the main communication from the European Commission on the European Green Deal paired with EU publications on critical raw materials and the Just Transition Mechanism. The thesis critically assesses the justice implications of the European Green Deal, which to a large extent relies on a dramatic increase in extractivism outside of the Union, reproducing unequal power relations between regions in forms of ecologically unequal exchange, ecological debt and green sacrifice zones. The analysis aims to study what elements of the EGD discourse contribute to this problem and make it discursively possible. The analysis finds out that the discursive understandings of ‘green’ economy, ‘clean’ energy, and a ‘just’ transition may conceal the sustained resource intensiveness of the economic system, the unequally distributed environmental justice issues related to the production of renewable technologies, and the lack of global perspective in the ‘justness’ of the transition to renewables. By pointing out how the European Green Deal discourse may reinforce the excessive increase in extractivism outside of the Union, the thesis underlines the role and responsibility of the EU in mining ventures outside of its borders and related negative consequences of the energy transition.

Det finländska samhället står inför stora demografiska förändringar när fyrtiotalets stora årskullar börjar nå en ålder på 80 år fr.o.m. 2020. Den nuvarande socialpolitiska strategin är att den åldrande befolkningen skall bo hemma så länge som möjligt, och att servicebehovet skall förskjutas så långt det går. Retoriken som politikerna använder sig av kan ses att vara präglad av paradigmen om framgångsrikt och aktivt åldrande, vilka i sin tur anses vara kopplade till marknadskrafternas intressen och kostnadseffektivitet. Risken med dessa paradigm är att de skapar för snäva modeller för vad ett gott åldrande är, i vilka alla inte ryms in i. Avhandlingen betraktar äldre som lever i den sk. fjärde åldern, d.v.s. senålderdomen, en tid som placerar sig efter den tredje åldern, som avser tiden efter pensionering. Till skillnad från den tredje åldern, kan den fjärde åldern ses att vara något avskilt från det övriga samhället, en ålderskategori som inte själv har möjlighet att definiera sig själv, utan tillges olika meningar. Den fjärde åldern innebär ofta varierande grad av funktionsnedsättning, vilket medför att man i någon mån behöver utomstående hjälp för att klara sig i vardagen. Omständigheterna i den fjärde åldern kan beskrivas som en övergångsperiod där den äldre placerar sig i centrum för starka, både individuella men även samhälleliga krafter som drar åt två olika håll – att upprätthålla kontinuitet eller ingå i förändring. Denna avhandling beskriver processerna kring förändring och anpassning i den fjärde åldern utifrån den av Jyrki Jyrkämä (2008) utarbetade modellen om aktörskap. Aktörskapet innefattar en förståelse för individen som ett reflekterande subjekt, som gör olika val beroende på de resurser som finns tillhands i växelverkan till de omgivande strukturerna. I denna avhandling ligger särskilt fokus på aktörskapets reflexiva dimension, samt på kontexten, i detta fall Folkhälsanhusen, vilka är seniorbostadshus avsedda för +55 åringar. Materialet består av 6 enskilda, semi-biografiska intervjuer, varav en är en parintervju. Syftet med denna studie är att ge en nyanserad bild av de förändringar och anpassningar som individer i den fjärde åldern genomgår, och hur dessa påverkas av individens särskilda persona och kontexten. Resultaten i denna studie tyder på att processerna kring aktörskapets förändringar i den fjärde åldern är högst unika och bundna till varje enskild individs person, dess historia, dess förhållande till kontext och de resurser som finns till hands. Förändringarna som särskilt lyfts upp som betydelsefulla i denna studie är; förändringar som berör hobbyer och särskilda intressen, förändringar som berör det vardagliga livet på Folkhälsanhuset, förändringar som berör vänskapsrelationer och förändringar i anslutning till sommarstugor. Anpassning till förändringarna har inte alltid varit möjlig, och påverkas av graden av funktionsnedsättning och de resurser som finns till förfogande. Anpassningsstrategierna innehåller inslag av det som kallas SOC, d.v.s. selektiv optimering och kompensation (Baltes & Baltes, 1990) och den emotionella selektivitetsteorin (Baltes & Carstensen, 1999). Individerna tar stöd av varandra och ingår i ett slags delat aktörskap, vilket kan ses som ett vänskapligt utbyte av tjänster. Vidare har man kunnat se att en del av de äldres livsföring präglas av det Zimmermann & Grebe (2013) kallar Senior Coolness, vilket innebär ett avspänt och avståndstagande förhållningssätt till ålderdomens motgångar, samt det Tornstam (2011) kallar för gerotrancendens, en mognadsprocess där den äldre minskar på sin aktivitet, minskar på sin självcentrering, och utvecklar en anknytning till gångna generationer. Kontexten, d.v.s. Folkhälsanhusen, erbjuder en trygg miljö att åldras i, både i praktisk och sociokulturell bemärkelse. Att bo på ett Folkhälsanhuset stöder den äldres aktörskap och skyddar för diskursiva och snäva åldersförväntningar. Studien visar att det finns ett behov mer person-centrerade arbetsmetoder inom socialt arbete, t.ex. i form av biografiskt-inspirerade metoder, där man kunde tillsammans med klienten utforska vad det är som utgör kärnan i deras person och aktörskap och utifrån det ställa upp målsättningar för hur arbeta mot ett gott åldrande.

This thesis investigates work against gender violence in two Bolivian women’s rights Non-Governmental Organizations. Its purpose is to contribute to the literature on gender violence work, to understand factors that influence the work and show examples to fight the problem. The study participates in feminist anthropological research on gender, violence and patriarchy. It uses anthropological literature of violence, gender and gender violence work and utilizes especially the thoughts of Sally Engel Merry, Karin Friederic and Mark Goodale in their understandings on how human rights are adapted to the local reality and pre-existing subjectivities. The research was conducted during one year in Chuquisaca Bolivia, starting in September 2021. The research data was collected in two NGOs specialized in work against gender violence located in Sucre. The main research methods were participant observation of the workplaces and semi-structured interviews with the professionals of gender violence work. The field material was processed using content analysis. All the data was coded and organized into thematic wholes. The thesis focuses on the topics that appeared most frequently in the data. The study found three main research conclusions: First being that the help the NGOs offer cannot compass all aspects of gender violence because of the complexity of the issue. For that reason, in their work the NGOs are focused on fighting against patriarchy and empowering women. The second conclusion is that the help offered to the clients is hierarchical, which contrasts with the ideology of the NGOs as they are officially against patriarchal and colonial hierarchical structures of power. The third conclusion is that while the official help given to the victims is hierarchical, women’s collectives formed after the clientele process can offer a more egalitarian help, where the support comes from working together to empower other women. The study demonstrates the extreme difficulty of planning and executing programs to prevent gender violence and help victims/survivors, due to the complexity of the problem.

This thesis is a contribution to the discussion on globalising education. Empirically, it focuses on the context of Finland and particularly, on Finnish actors engaging in education projects in the Global South. Today, every child’s right to education is widely acknowledged, and the aim of all children receiving formal education is a global goal that rarely is contested. Between 2001 and 2011 access to education improved with 20%. However, the fast improvement of access has had its consequences, and today 60% of all children that go to school do not reach the required numeracy and literacy skills. This has come to be called ‘the learning crisis’ both in educational sciences and in the field of global development. This thesis highlights two pitfalls related to solving the learning crisis, namely that of Westernising the world and that of enhancing an unsustainable relationship with nature. The idea of a learning crisis presupposes that all children should learn universalised and standardised skills, and consequently this thesis asks whether this actually is the best outcome. Currently, the content of schooling remains distant to many children as it rarely is locally created, but rather globally or at best nationally. The same applies to language, as the medium of instruction often is a former colonial language rather than the learner’s mother tongue or heritage language. More specifically, this thesis examines how Finnish actors engage in global education projects, and the aim of this work is to obtain an overview of where Finnish education development actors stand in relation to solving the global learning crisis. The research questions centre around the participants’ inclusion of locals in their work, their knowledge about the local context, and their perception of their role. Semi-structured interviews with 15 education experts engaging in education development projects in the Global South were carried out in January 2021. The critical theoretical frameworks of post-development and decolonial theories guide the discourse analysis of the collected data. Together, the main findings in this research demonstrate how current ways of globalising education still relay almost without exception on Western epistemology while other epistemologies are neglected. The results suggest that the most common way to ameliorate the quality of schooling, is by arranging teacher trainings for local teachers, while neither the content of schooling nor the language of instruction is in focus. In order to contribute to solving the learning crisis, this study suggests that practitioners in the field of education development in the Global South should increasingly engage in projects in which the main focus is the learner’s mother tongue and the content of schooling, as well as engage more in lobbying on the state level in order to encourage inclusive education policy.

Maisterintutkielmassani tarkastelen, millaisen historiakiistan emeritusprofessori Heikki Ylikankaan vuonna 2007 ilmestynyt kirja ”Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944” sai aikaan, ja mitkä olivat kiistaan keskeisesti osallistuneiden henkilöiden tärkeimmät puolesta ja vastaan -argumentit sekä näkemyserot lähteistä ja niiden tulkinnasta. Lisäksi pohdin, miksi historiakiista ylipäätään sai alkunsa. Kirjassaan Ylikangas käsittelee kesän 1944 jatkosodan ratkaisutaisteluita. Kirjan eniten huomiota herättänyt osio käsittelee kesällä 1944 kenttäoikeudenkäynneissä ja esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla teloitettujen suomalaissotilaiden lukumäärää. Ylikangas arvioi teloitettuja olleen noin 250, kun aikaisempi tutkimus samasta aiheesta on vakiintunut lukuun 62. Pääasiallisina lähteinäni käytän Ylikankaan ja hänen vastakirjoittajiensa kirjoja sekä heidän Historiallisessa Aikakauskirjassa julkaisemiaan tekstejä. Ylikankaan väitteet saivat aikaan historiakiistan. Jo Ylikankaan kirjan julkistustilaisuudessa hänellä oli vastassaan esimerkiksi Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja Jarmo Nieminen, joka haastoi Ylikankaan uudet luvut, päätelmät ja lähteet. Vuonna 2008 Ylikankaan kirjalle ilmestyi Niemisen ja filosofian tohtori Jukka Kulomaan toimittama vastakirja ”Teloitettu totuus – kesä 1944”, jossa kaikkiaan kuusi eri kirjoittajaa pyrki osoittamaan Ylikankaan kirjan kiistanalaisten väitteiden virheellisyyden. Ylikankaalta taas ilmestyi vuonna 2009 Niemisen ja Kulomaan vastakirjalle oma vastakirja nimeltään ”Yhden miehen jatkosota”. Uudessa kirjassaan Ylikangas vastasi Teloitetun totuuden väitteisiin ja puolusti omia tutkimustuloksiaan. Tutkielmani perusteella voi todeta Ylikankaan ja muiden kirjoittajien välillä vallinneen merkittävän tulkintaeron historiantutkimuksen luonteesta, mikä pitkälti johti historiakiistan syntymiseen. Ylikangas ei tyydy pelkästään virallisiin valtiollisiin lähteisiin, vaan hän jättää tilaa myös spekuloinnille, arvioinnille, vaihtoehtoisille lähteille ja tulkinnalle. Hänen vastakirjoittajansa taas luottavat tiukasti viranomaislähteisiin ja vaativat uskottavamman näytön teloituksesta ennen kuin uskovat sen tapahtuneen.

Tutkielma käsittelee Venäjän Suomen suurlähetystön toteuttamaa julkisuusdiplomatiaa vuosien 2012–2020 välisenä aikana. Venäjän julkisuusdiplomatian äskeishistoriaa tutkitaan Venäjän Suomen-suurlähetystön Twitter-tililtä sisällönanalyysin ja teemoittelun keinoin. Tutkielmassa tarkastellaan suurlähetystön tuottamaa Twitter-viestintää julkisuusdiplomatiana sekä analysoidaan sitä tutkimuskirjallisuutta vasten. Tutkielmassa julkisuusdiplomatia ymmärretään valtiollisten toimijoiden viestinnäksi, jonka päämääränä ovat kyseisen maan ulkopoliittiset tavoitteet. Empiirisen aineiston muodostavat suurlähetystön Twitter-tili sekä Venäjän Suomen-suurlähettilään julkiset esiintymiset. Analyysin tuloksena käy ilmi sosiaalisen median keskeinen rooli julkisuusdiplomatiassa. Lisäksi selviää millaista julkisuusdiplomatiaa Venäjä harjoittaa Suomessa sekä mitkä ovat sen tavoitteet. Lähestymistapa havainnollistaa julkisuusdiplomatian jatkuvuuksia Itä-Ukrainan sodan sekä kiristyvän maailmanpoliittisen tilanteen ympärillä. Tutkielma osoittaa, että Venäjä pyrkii edistämään julkisuusdiplomatiansa avulla omaa vaikutusvaltaansa sekä ulkopoliittisia tavoitteitaan. Tärkeimpinä tutkimustuloksina käy ilmi, että Suomi ei ole merkittävä kohde Venäjän julkisuusdiplomatiassa. Venäjän tavoitteena on ylläpitää hyviä naapuruussuhteita ja samalla sitoa Suomi vaikutuspiirinsä taloudellisen ja arktisen yhteistyön sekä energiapolitiikan avulla. Venäjä ei julkisuusdiplomatiansa avulla pyri suoraan vaikuttamaan Suomen politiikkaan tai päätöksentekoon, joskin sen toiveena on Suomen pitäminen sotilaallisesti liittoutumattomana. Hyvä naapuruus on Venäjän Suomeen suunnatun julkisuusdiplomatian keskeisimpiä diskursseja. Se juontaa juurensa jo YYA-Suomen ajalta, joka muodostaa Venäjälle edelleen suhteiden ihannetilan. Hyvän naapuruuden voidaan tulkita vallitsevan niin kauan kuin Venäjän intressit huomioidaan päätöksenteossa. Julkisuusdiplomatiaa voidaan tulkita myös informaatiovaikuttamisena, jonka avulla pyritään heikentämään toisen valtion sisäistä tilaa. Itä-Ukrainan sodan aktiivisessa vaiheessa 2014–2015 myös Venäjän mediasota oli kiivaimmillaan. Tämä heijastui myös Suomeen suunnatussa julkisuusdiplomatiassa. Itä-Ukrainan sodan lisäksi tutkielman aikavälille sijoittuvat vuoden 2015 pakolaiskriisi sekä turvapaikanhakijoiden välineellistäminen, kuten osa myös niin sanotun lapsikiistan (venäläislasten huostaanotot Suomessa) vaiheista. Periodin päätösvuodelle mahtuvat myös koronaepidemian alkuvaiheet. Maisterintutkielma tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella sekä tulkita mitkä ovat tuolloin olleet Venäjän pyrkimykset.

Innovation is an important theme in economics and economic history because modern societies with sustained economic growth are based on constant creation and employment of new technology. This thesis studies the role of individuals and organisations in creating innovations in Finland in the period 1880-1940. A debate in economic history of innovation concerns the notion that innovation was driven by individual inventors without support of formal training and an organisation around them until late 19th century. The alleged transition from independent to dependent innovation created by formally trained inventors within firms in the early 20th century implies that innovation activities would have intensified in the period and, using more of state-of-the-art knowledge, would have produced more innovations of a higher quality. The novelties of this thesis are its focus on independent inventorship in Finland and exceptional focus on inventor careers through biographical or prosopographic data. Finland is an interesting object of study due to a research gap. Finnish technological development has been studied before in literature. However, earlier literature has not addressed the question of independent and dependent innovation in Finland. Literature using historical Finnish patent data has addressed other themes such as patenting by foreigners before the First World War and technology markets. The major data source in this thesis is the Finnish patent database created in a research project at the University of Helsinki. It contains data on patents registered in Finland in 1842-1940 of which I use data on years 1880-1940. I measure this increased quality and complexity of inventing through a quantitative measure, the duration of patents. The variable is used often in quantitative historical literature to measure the quality of patents. As an additional indicator of patent quality, I check the distribution of technological International Patent Classifications (IPC) of patents. I study the distributions by looking at individual and organisation patentees from Finland, Sweden, Germany and the rest of the world’s countries to assess the role of technology and human capital transfer from abroad to Finland. I also use additional prosopographic or biographical data on 93 Finnish inventors with patents in the Finnish patent database between 1910 and 1940 except for two inventors with biography patents prior to 1910. I take the biographical data from two biography databases of Finnish Literature Society (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura), the National Biography of Finland and Talouselämän vaikuttajat. I match the data in biographies with patent data in Finnish patent database. I use these biographies to assess in more detail the formal training, career paths, international connections, economic sectors of work and social background of inventors. The main contribution of this thesis is showing that most inventors worked in organisations when inventing in Finland in the late 19th century and early 20th century. Besides independent inventors actually being dependent, the official patent data seems to show that firms, particularly foreign firms from Sweden and Germany, were important drivers of innovation and economic growth in Finland since the early 1920s. Foreign firms were particularly important in high-tech sectors like chemistry. Independent innovation was rare in Finland already in the late 19th century and early 20th century as innovation was largely carried out by firms and, when studied through prosopographic data, allegedly independent inventors were actually working in or for firms in some way. The results of this thesis are similar to earlier literature on other Nordic countries. The results on biography patents reveal that the official patent data understate the professional and social background of inventors. Even though many inventors were presented in official patent records as engineers, most of the inventors in the biography sample, around 50-60 per cent, were managers, board members or owners of firms when inventing. Inventors had clear occupational continuity in their career. Most inventors had a lot of formal training as over 60 per cent of biography patent inventors had an academic education. Many inventors had education and work experience from abroad, mostly from Germany, Sweden, the USA and Russia. Most inventors had worked most of their career or the second longest term of their careers in someone else’s firm or their own firm. However, there is speculative evidence in this thesis that work history in the public sector or the academia can help inventors to provide high quality technology. The social mobility of inventors was low as most inventors had an upper middle-class or high social background: most inventors were either engineers, managers or non-technical experts and so were their fathers.

Miltä tuntuu olla kansanedustaja? Tässä maisterintutkielmassa syvennytään kansanedustajuuden kokemuksellisen puolen tutkimukseen. Kokemuksellinen näkökulma kansanedustajuuteen on kiinnostava, sillä työn julkisuuden määrä ja laatu, olennaiset sosiaaliset suhteet, työtä säätelevä toimintakulttuuri ja työtavat poikkeavat mistä vain muusta työstä. Tarkastelun kohteena ovat vihreiden kansanedustajien kokemukset. Vihreiden kokemuksia tutkimalla etsitään vihreän kansanedustajakokemuksen ominaispiirteitä, mutta myös pohditaan kansanedustajuuden kokemusta yleisemmin erityisesti vertaamalla löydöksiä aiempaan tutkimukseen, erityisesti Anne Ollilan ja Anna Kontulan tutkimuksiin. Vihreästä kansanedustajakokemuksesta tekevät mielenkiintoisen puolueen poikkeuksellinen syntytausta ja alkuperäinen halu myllätä eduskunnan käytänteitä uusiksi, kuten jättämällä noudattamatta senioriteettiperiaatetta tai pukukoodia. Uudenlainen puolue myös toi Arkadianmäelle edustajia uudenlaisista taustoista, kuten ennen näkemättömiä vähemmistöjä, joiden kokemuksiin perehdytään. Tässä tutkielmassa kokemusta tutkitaan lähdeaineistona Eduskunnan muistitietoarkiston vihreiden kansanedustajien haastattelut, tutkielmaa varten tehdyt muistitietohaastattelut ja täydentävänä lähteenä kokemuksellisesti kiinnostavat elämäkerrat. Menetelmänä hyödynnetään ymmärtävää muistitietotutkimusta ja keskeisin tutkimuskysymys on, että miten vihreät kansanedustajat työnsä kokivat. Kokemuksia eritellään kolmen kategorian alle: identiteetin, sosiaalisten suhteiden ja toimintakulttuurin. Identiteettiin liittyvässä luvussa käsitellään kaikkia edustajan itseensä liittyviä luonnehdintoja ja kokemuksia kansanedustajuudesta, sosiaalisten suhteiden luvussa eritellään keskeisimpiä sosiaalisia kokemuksia eduskunnasta ja toimintakulttuuria käsittelevässä luvussa käsitellään edustajan kokemusta hallitus- ja oppositiotyöskentelystä, julkisuudesta ja vihreistä poikkeuksista totuttuihin toimintatapoihin. Identiteettiin liittyvissä kokemuksissa vihreillä korostuivat kokemukset erilaisuudesta. Aineistossa erilaisuutta muihin ja erityisesti muiden puolueiden kansanedustajiin peilattiin esimerkiksi poikkeavan taustan, ajattelutavan, työmotivaation, akateemisuuden ja rahattomuuden kautta. Erilaisuutta vihreiden eduskuntaryhmän sisälläkin koettiin ja se linkittyi usein itsensä asemoimiseen suhteessa alkuvihreään vaihtoehtokulttuuriin. Sosiaalisissa kokemuksissa korostuivat vihreiden eduskuntaryhmien sisäiset monipuoliset kokemukset aina tiukoista riidoista suuriin ystävyyksiin. Jokainen kausi oli korostetun erilainen, mutta useimmiten ryhmän ollessa kiireinen esimerkiksi hallituksessa oli riitoja vähemmän, rauhallisina aikoina enemmän. Parhaimmat ystävät ja pahimmat vihamiehet löydettiin yleensä muista puolueista erityisesti tiiviin valiokuntatyön kautta. Eduskunnan puhemiehen merkitys kansanedustajakokemukseen olennaisesti vaikuttavana vaikuttajana korostui. Työn ja perheen yhdistäminen koettiin usein hankalaksi. Toimintakulttuurikokemuksissa hallituskansanedustajuus koettiin usein mielekkäänä, oppositiossa olo epäkiinnostavana. Julkisuus koettiin usein epäreiluksi ja kohut ylimitoitetuiksi ja jopa turvallisuusuhkiksi. Vihreä käytäntö senioriteettiperiaatteen puuttumisesta koettiin yleisesti toimivaksi erityisesti ensimmäisen kauden kansanedustajien kiinnostavan kansanedustajakokemuksen takaajana. Pukeutumisen suhteen kokemusta määrittivät kuuluisat skandaalit, joista moni halusi erottautua. Kansanedustajakokemukseen linkittyi monella vahva tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Median koettiin katsovan kansanedustajia yksipuolisesti, vaikka edustajat eivät usein itse kokeneetkaan työnsä pelkistyvän esimerkiksi valtapeleiksi.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin eri toimielinten ulkopoliittisia kantoja liittyen Syyrian arabi-kevään tapahtumiin ja sisällissotaan vuosina 2011–2015. Eri toimielinten näkemyksiä tarkastellaan pääasiassa suojeluvastuun periaatteen ja suvereniteetin rajalla käydyn keskustelun näkökulmasta, jolloin nämä kaksi nousevat tutkielmassa keskeisiksi käsitteiksi sekä muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Samalla tutkielmassa käsitellään unionin ulkopolitiikan johdonmukaisuuden ja toisaalta epäjohdonmukaisuuden teemoja. Euroopan unionin tunnuslause on ”moninaisuudessaan yhtenäinen” ja usein unionin ulkopolitiikassa nostetaan esiin ”yhdellä äänellä puhuminen”, jolloin näiden teemojen käsittely tulee tutkimusasetelman vuoksi myös yhdeksi osa-alueeksi tutkielmaan. Lähestymistapa on käsite-historiallinen ja EU:ta käsitellään monitasoisen hallinnan lähestymistavan avulla. Tutkimusaineisto koostuu EU:n eri toimielinten päätöslauselmista, päätelmistä, kannanotoista ja suosi-tuksista. Näillä asiakirjoilla EU:n toimielimet ilmaisevat poliittisia kantojaan ja näkemyksiään. Tässä tutkielmassa ei käsitellä unionin eri toimielinten sisäisiä keskusteluita. Pääasiassa tarkasteltavat toimielimet ovat Euroopan unionin neuvosto, Euroopan unionin ulkosuhdehallinto ja Euroopan parlamentti. Aineisto koostuu noin 124 asiakirjasta, joka muodostaa kokonaisuudessaan noin 800 sivuisen aineiston. Tutkimusmenetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Aineistoanalyysi alkaa Syyrian arabikevään tapahtumista ja ulottuu EU:n maaliskuussa 2015 julkaisemaan Syyria-strategiaan. Aineistoanalyysin esitystapa on kronologinen. Syyrian tapahtumia tarkastellaan suojeluvastuun ja suvere-niteetin linssien läpi tilanteen muotoutuessa. Tutkimustulokset vastaavat suurelta osin tutkielman hypo-teeseja: Euroopan parlamentti näyttäytyy vahvana suojeluvastuun periaatteen kannattajana, kun taas unionin ulkosuhdehallinnon ja neuvostojen kannoissa suojeluvastuu ei ylitä valtion suvereniteettia. Tässä tarkastelussa nähdään myös eroavaisuuksia toimielinten ulkopoliittisten kantojen johdonmukaisuuden välillä. Suvereniteetin näkökulmasta suurvaltojen intressit ylittivät ihmisten suojelun velvoitteen. EU näyttäytyy kuitenkin vahvana humanitaarisen avun ja ihmisoikeuksien kannattajana.