Browsing by discipline "Farmakologia"

Histamine is a monoamine structured signal molecule, which takes part in many functions of living organisms. It was first found in brain approximately 70 years ago. Neuronal histamine regulates for example biological rhythms, energy metabolism and thermoregulation. In the 1980's, H3-receptor was recognized in the brain. Neuronal histamine regulates functions of other transmitters for example gamma-aminobutyric acid, glutamate, acetylcholine, noradrenaline and dopamine. Currently, the interactions of histamine and dopamine are not well characterized. Though, it is known that histaminergic fibers innerviate almost every dopaminergic area of the brain. There are also several H3-receptors in the striatum and in the limbic system. These brain areas are important for the rewarding effect of dopamine. The aim of the experimental part of this Master's thesis was to examine the location of histaminergic and dopaminergic nervous systems in mouse brain by using immunohistochemistry. Primary antibodies that were produced in rabbit (anti-histamine (HA)) and in mouse (anti-tyrosine hydroxylase (TH)), and secondary anti-rabbit and anti-mouse anti-bodies, that were produced in goat and conjugated with fluorophores, were used in the study. The samples were imaged with a confocal microscope. The primary aim was to find out, in which addiction related brain areas, histamine and dopamine cells and fibers are located and how they are situated in relation to each other. H3-receptor antagonists have been shown to decrease the consumption and rewarding effect of alcohol in animal models. Therefore, it was examined if non-imidazole structured H3-receptor antagonist also inhibits the rewarding effect of amphetamine, and if it decreases the locomotor activity induced by amphetamine. JNJ-39220675, a neutral antagonist of H3-receptor, and behavioral paradigm of conditioned place preference (CPP) were used in the experiment. CPP was also used to find out if D2-receptor agonist quinpirole cause reward or aversion. The effect of JNJ-39220675 on quinpirole's place preference and change in locomotor activity was also investigated. The interactions of these two pharmacological ligands were also examined in a separate locomotor activity experiment. C57BL/6J mice were used in all experiments. The results show that there are possible synaptic connections of histaminergic and dopaminergic system in substantia nigra, supramammillary nucleus, dorsomedial hypothalamic area and ventral periaqueductal grey area. Also, histaminergic nerve fibers innerviate to the dorsal striatum, which regulates motor functions, and to the ventral striatum, which is a part of the rewarding system of the brain. Hence, it is possible that histamine regulates the actions of dopa-mine in these brain areas. The behavioral experiments showed that JNJ-39220675 inhibits acutely increased locomotor activity caused by amphetamine, and decreases desensitation of decreased locomotor action caused by repeated dose of quinpirole. However, JNJ-39220675 did not have any effect on the rewarding effect of amphetamine, which causes strong sensitization. Also, JNJ-39220675 did not have an effect on quinpirole's aversive action. It remains to be seen, if H3-receptor is a potential target for new medicines in the treatment of different brain diseases and addiction in the future.

Kolinergiset α6*-nikotiinireseptorit ovat kiinnostavia, koska ne liittyvät mahdollisesti Parkinsonin tautiin ja nikotiiniriippuvuuteen. Ionikanavina toimivat nikotiinireseptorit ovat muodostuneet viidestä alayksiköstä, jotka esiintyvät erilaisina yhdistelminä. α6-alayksikköä sisältävät nikotiinireseptorit sijaitsevat presynaptisesti ja säätelevät dopamiinin vapautumista dopaminergisessä hermopäätteessä. α6*-nikotiinireseptorit ovat keskittyneet vain tietyille aivoalueille ja niitä esiintyy runsaasti dopaminergisissä hermosoluissa. α6*-nikotiinireseptoreita on erityisesti mesolimbisen ja nigrostriataalisen hermoradan dopaminergisissä hermosoluissa. Lisäksi niitä on paljon näkemiseen liittyvillä aivoalueilla. Nikotiini toimii asetyylikoliinin tavoin aktivoimalla α6*-nikotiinireseptoreita, mikä johtaa dopamiinin vapautumiseen hermopäätteessä. α6*-nikotiinireseptoreiden sijainnin, määrän ja toiminnan tutkimisessa on käytetty apuna muun muassa niille selektiivisiä antagonisteja, saalistavista merietanoista peräisin olevia α-konotoksiineja, erityisesti α-konotoksiini MII:ta. Nigrostriataalisella hermoradalla, joka ulottuu substantia nigrasta striatumiin, α6*-nikotiinireseptorit voivat vaikuttaa liikkeen säätelyyn. Nikotiini vapauttaa dopamiinia nigrostriataalisen hermoradan päätepisteessä, striatumissa, mikä voi lisätä liikeaktiivisuutta. Nikotiinilla on havaittu olevan hyödyllisiä vaikutuksia Parkinsonin taudin eläinmalleissa, mutta Parkinsonin tautipotilailla nikotiinihoidosta saadut tutkimustulokset ovat ristiriitaisia ja puutteellisia. α6*-nikotiinireseptoreille voitaisiin kehittää selektiivisiä agonisteja, joiden avulla lääkehoito voitaisiin kohdentaa paremmin ja vältyttäisiin mahdollisilta haittavaikutuksilta. Tupakanvieroitukseen tarvittaisiin lisää uusia selektiivisiä lääkehoitoja, joilla olisi hyvä hoitomyöntyvyys ja mahdollisimman vähän haittavaikutuksia. Mesolimbinen hermorata, joka ulottuu ventraaliselta tegmentaalialueelta nucleus accumbensiin, liittyy riippuvuuden syntyyn. Nikotiinin vaikutukset välittyvät VTA:n kautta nucleus accumbensiin, jossa vapautuu dopamiinia. Osa nikotiinin vaikutuksista välittyy myös presynaptisten α6*-nikotiinireseptorien kautta. Selektiivisistä α6*-nikotiinireseptoreiden antagonisteista voisi olla hyötyä nikotiiniriippuvuuden hoidossa, sillä niiden vaikutus vastaisi osittaisagonistin vaikutusta. α-konotoksiini PIA:n vaikutuksia nikotiinin aiheuttamaan dopamiinin vapautumiseen tutkittiin in vivo mikrodialyysimenetelmällä. α-konotoksiini PIA saalistavasta merietanasta eristetty selektiivinen α6*-nikotiinireseptoreiden antagonisti. Tutkimuksessa käytettiin vapaana liikkuvia urospuoleisia Wistar-rottia. Tutkimuksen kohteena olevat aivoalueet olivat striatum ja nucleus accumbens. Rotille asennettiin anestesiassa ohjauskanyyli joko striatumiin tai nucleus accum-bensiin stereotaktisen laitteen avulla. Mikrodialyysikokeessa koetinten tasapainotuksen jälkeen kerättiin perustason näytteet ja pistettiin saliini tai nomifensiini tai vaihdettiin Ringer-ruiskun tilalle α-konotoksiini PIA-ruisku. Puolen tunnin päästä pistettiin saliini tai nikotiini ja vaihdettiin Ringer-ruisku takaisin. Näytteitä kerättiin 15 minuutin välein yhteensä 5,5 tuntia. Lopuksi aivot otettiin talteen ja niistä tehtyjen aivoleikkeiden avulla tarkastettiin koetinten paikat. Mikrodialyysinäytteistä määritettiin HPLC-menetelmällä dopamiinin ja sen metaboliittien DO-PAC:n ja homovaniliinihapon sekä koejärjestelyssä oletettavasti muuttumattomana pysyvän 5-HIAA:n pitoisuudet. Koejärjestelyssä päätettiin käyttää tutkittavien aivoalueiden dopamiinipitoisuuden nostamiseen nomifensiinia, joka estää dopamiinin takaisinottoa hermopäätteissä. Käsittelyryhminä olivat saliini-saliini (n=striatum ja nucleus accumbens, 8+7), saliini-nomifensiini (n=8+4), saliini-nikotiini (n=3+4), nomifensiini-nikotiini (n=10+13) ja nomifensiini-nikotiini-α-konotoksiini PIA (n=8+5). Rottia jouduttiin hylkäämään eri syistä joko ennen mikrodialyysia, mikrodialyysin aikana tai sen jälkeen. Rottia hylättiin yhteensä 70 kpl. Tilastollisessa analyysissä tutkittujen käsittelyiden tai aivoalueiden välille ei saatu merkitseviä eroja, koska eläinten välinen hajonta oli liian suurta. Silmämääräisesti nomifensiini-nikotiinikäsittely nosti striatumin ja nucleus accumbensin dopamiinipitoisuuksia. α-konotoksiini PIA näytti estävän dopamiinin vapautumista striatumissa ja nucleus accumbensissa, mutta erot nomifensiini-nikotiinikäsittelyyn eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. AUC-arvolla mitattuna α-konotoksiini PIA esti dopamiinin vapautumista striatumissa 39,6 % ja nucleus accumbensissa 31,3 %. Aivoalueiden välillä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja.

Laminins are a family of heterotrimeric glycoproteins found mainly in basement membranes. They interact with numerous other extracellular matrix components and cell surface receptors, including integrins and α-dystroglycan. Laminins play roles in myriad of functions including tissue morphogenesis, organogenesis, maintenance of tissue integrity and compartmentalization. In central nervous system laminins are involved in every major developmental stage from neural tube closure to synaptogenesis. Laminin expression in central nervous system decreases after maturation but has been found inducible by injury after trauma or disease. Since laminins are known to promote neurite outgrowth and neuronal survival, this has been proposed as a regenerative response to injury. Although the effects of endogenous laminin are clearly inadequate for repair, laminin based compounds could be powerful therapeutic agents. In previous in vivo studies KDI-tripeptide, a neurite outgrowth promoting fragment from γ1-laminin, has proved effective neuroprotective and regeneration promoting compound. Encouraged by these results I set out to test whether KDI would rescue midbrain dopaminergic neurons in unilateral 6-hydroxydopamine-induced rat model of Parkinson's disease. KDI (1-30µg) was injected to the striatum six hours prior to 6-hydroxydopamine. The severity of the lesion was then evaluated by measuring D-amphetamine induced rotation 2, 4 and 6 weeks postlesion and by assessing the number of neurons in substantia nigra pars compacta and optical density of striatum after tyrosine hydroxylase immunostaining at week seven. The only effective KDI dose studied was 3 µg. Compared to control it decreased Damphetamine induced rotational behaviour significantly at week four. KDI, however, failed to save tyrosine hydroxylase positive dopaminergic neurons in substantia nigra pars compacta or their axons in striatum. KDI might be usable in treating Parkinson's disease but it's mode of action doesn't appear to rely on protecting dopaminergic neurons or promoting the branching of their axons. KDI is known to inhibit ionotropic glutamate receptors and could therefore improve motor function by opposing striatal denervation induced overactivity of glutamatergic subthalamic nucleus neurons.

Heart failure is a complex and severe syndrome caused by different kinds of cardiovascular diseases. Pathophysiology of heart failure involves, for example, activation of sympathetic nervous system and the renin-angiotensin-aldosterone system (RAAS), insufficiently contracting left ventricle, cardiac remodeling, myocyte mishandling of Ca2+ and myocyte loss owing to apoptosis. Despite advances in the management of patients with heart failure, the mortality of patients with heart failure remains high. The use of classic inotropic agents is hampered by poor prognosis due to increase in [Ca2+]i, induction of arrhytmias and increase in the myocardial oxygen consumption. Levosimendan is an inotropic agent that has positive inotropic and anti-stunning effects mediated by the calcium sensitization of the contractile proteins and vasodilatory, anti-ischemic and cardioprotective effects mediated by opening of sarcolemmal and mitochondrial KATP channels. Levosimendan also inhibits cardiac PDE3 predominately at higher concentrations. Levosimendan is currently used only as 24-hour infusion to improve symptoms of acute decompensated heart failure. However, other promising indications have also been discovered. For example, chronic use of oral levosimendan improves survival and protects cardiovascular system in vivo. In the present study, the effects of oral levosimendan, valsartan and their combination use on survival, blood pressure and cardiac remodeling were examined in Dahl/Rapp rats on a high salt diet (8 %). Levosimendan improved the survival in Dahl/Rapp rats on a high-salt diet, although not statistically significantly when compared to control group. The drug combination prevented completely salt-induced cardiovascular mortality. The combination therapy also produced a blood pressure-dependent protection against hypertension-induced hypertrophy measured by heart weight-to-body weight ratio (HW/BW) and echocardiographic parameters. Interestingly, the combination use of levosimendan and valsartan had an additive antihypertensive effect in Dahl/Rapp rats. Levosimendan slightly improved systolic function. However, echocardiography revealed increased IVRT in Dahl/Rapp control rats when compared to control group on low salt diet (0,2 %) indicating impaired diastolic relaxation in Dahl/Rapp rats. In the present study, levosimendan, alone and in combination with valsartan, also corrected hypertension-induced diastolic dysfunction.

In the written part of my master -thesis I discuss about GDNF signalling and more specifically how the changes in the GDNF/GFRα1/Ret signaling affect the nigrostriatal dopaminergic neurons in different mutant mice. In the animal models of Parkinson's disease the neuroprotective and neurorestorative effects of exogenous GDNF are very clear which raises hope for use of GDNF in treatment of Parkinson's disease. In intact animals GDNF stimulates the function of nigrostriatal dopaminergic system. Revealing the role of GDNF/GFRα1/Ret signaling in development, maintenance and protection of nigrostriatal dopaminergic system will certainly help in search for treatment of neurodegeneration in Parkinson's disease. In knockout mouse models GDNF/GFRα1/Ret signaling is not crucial for prenatal nigrostriatal dopaminergic neuron development, but it has been shown that it plays an important role in the early postnatal development. Also, it was shown that reduced GDNF/GFRα1/Ret signaling compromises nigrotriatal dopaminergic system in heterozygous GDNF/GFRα1/Ret knockout mice. However the physiological roles of endogenous GDNF and its signalling in the nigrostriatal dopaminergic neurons are not very well understood. In the experimental part of my master -thesis I studied how reduced endogenous GDNF signaling affects the dopaminergic system after 6-OHDA induced neurotoxicity in the conventional heterozygous GDNF mice. Besides that I examined the effects of elevated endogenous GDNF on dopaminergic system of 7 days old so-called GDNF hypermorphs mice. The effects of reduced endogenous GFRα1 levels on dopaminergic system of 20 days old GFRα1 hypomorphs have also been studied. The obtained date showed that mice with the reduced levels of endogenous GDNF are not more susceptible to the 6-OHDA induced neurotoxicity than the wild type littermates. Elevated endogenous GDNF levels did not affect early postnatal development of the nigrostriatal dopaminergic system in GDNF hypermorphs mice as revealed by normal intensity of TH staining in striatum and normal number of TH-positive cells in the substantia nigra pars compacta. Reduced levels of endogenous GFRα1 levels did not affect monoamine levels in the striatum of GFRα1 hypomorph mice.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko Escherichia coli-bakteerin seerumiherkkyydellä yhteyttä akuutin mastiitintaudinkuvaan, tulehdusreaktion voimakkuuteen tai paranemistulokseen. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään mastiittia aiheuttavien koliformien bakteerien virulenssitekijöiden ja utareenpuolustusmekanismien vuorovaikutuksia. Hautjärven klinikan toimialueelta oli eristetty akuuteista mastiiteista bakteerikantoja (n=75), jotka oli alustavasti tunnistettu E. coli -bakteereiksi lähinnä pesäkemorfologian perusteella. Kannat identifioitiin käyttäen API 20 E -diagnostiikkakittiä. Bakteerien seerumiherkkyys määritettiin Bioscreen-analysaattorilla inkuboimalla Iso-Sensitest-liemeen suspensoituja bakteereita joko aktiivisessa seerumissa, inaktivoidussa (56 °C:ssa 30 min) seerumissa tai Hanksin balansoidussa suolaliuoksessa 20 h +37 °C:ssa . Kliinisten oireiden voimakkuus arvioitiin potilaskortteihin kirjattujen tietojen perusteella. Maidon NAGaasi-aktiivisuus mitattiin käyttäen MilkNAGase Testiä. Kannoista 68 identifioitiin E. coli -bakteeriksi. Näistä 36 (53 %)oli seerumiresistenttejä. Kannoista 24 (35 %) oli välimuotoisia ja 8 (12 %) seerumiherkkiä. Yleisoireiden vakavuuden perusteella 19 % tapauksista oli lieviä, 62 % kohtalaisen vakavia ja 19 % vakavia. Utareen turpoaminen oli voimakasta 55 %:ssa tapauksista ja erittäin voimakasta 45 %:ssa tapauksista. Maidon NAGaasi-aktiivisuuden keskiarvo - keskihajonta akuutissa vaiheessa oli 226 +- 171 U/ml ja seurantanäytteissä 113 +- 134 U/ml. E.coli -kantojen seerumiherkkyyden ja kliinisten oireiden voimakkuuden välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa, ei myöskään seerumiherkkyyden ja akuutin vaiheen NAGaasi-aktiivisuuden välillä. Testattavia kantoja oli liian vähän, jotta seerumiherkkyyden ja seurantanäytteiden NAGaasin suhdetta olisi voinut käsitellä tilastollisesti.

Glutamatergisen hermosolutoiminnan häiriöt vaikuttavat olevan yhteydessä mielenterveys- ja mielialahäiriöihin. Metabotrooppiset glutamaattireseptorit ovat yksi mahdollinen kohde kun etsitään nykyisiä lääkkeitä tehokkaampia vaihtoehtoja näiden sairauksien hoitoon. Hiirten marmorikuulien hautaamiskokeen ajatellaan mittaavan hiirten ahdistuneisuutta ja pakko-oireisuutta, ja metabotrooppisen glutamaatti-2/3-reseptorin antagonisti LY-341495:llä on aikaisemmissa tutkimuksissa havaittu hautaamiskäyttäytymistä lievittäviä vaikutuksia tässä testissä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli havainnoida LY-341495:n jo tunnettuja vaikutuksia hiirten käyttäytymiseen marmorikuulien hautaamiskokeessa ja selvittää, ovatko vaikutukset riippuvaisia mGlu3-reseptoreista. Lisäksi tutkimme LY-341495:n vaikutusta hiirten liikeaktiivisuuteen ja sitä, onko vaikutus samanlainen mGlu3R-poistogeenisillä hiirillä kuin villityyppi-hiirillä. Emme havainneet LY-341495:llä olevan vaikutusta villityyppi-hiirten marmorikuulien hautaamiskäyttäytymiseen tai liikeaktiivisuuteen. LY-341495 ei vaikuttanut myöskään mGlu3R-poistogeenisten hiirten marmorikuulien hautaamiskäyttäytymiseen. Havaitsimme kuitenkin LY-341495:llä olevan tilastollisesti merkittävä mGlu3R-poistogeenisten hiirten liikeaktiivisuutta lisäävä vaikutus. mGlu2-reseptorin toiminnan estyminen mGlu3-reseptorin suhteen poistogeenisillä hiirillä näyttää johtavan yliaktiivisuuteen. Pystyynnousu-aktiivisuuden lisääntymisestä ei kuitenkaan voi päätellä LY-341495:n vaikutusta mielialaan. Tuloksemme eivät tukeneet sitä, että LY-341495:n vaikutus villityyppi- tai mGlu3R-poistogeenisiin hiiriin olisi pakko-oireisuutta lievittävä.

Cortical stroke induces a chain of events that results in secondary injury in the ipsilateral thalamus. Inflammation is a key player in the delayed injury. Microglia, the resident innate immune cells of the brain, seem to have an important role in the initiation and maintenance of the inflammation. After infarct they are rapidly activated and start to proliferate and release proinflammatory cytokines. They may even phagocytose viable neurons, a phenomenon called "phagoptosis". Many studies, which have aimed at inhibition of the the detrimental function of microglia, suggest that inhibition of microglia might offer promising therapeutical targets. However, microglia are also involved in the resolution and the repair phase after infarct, which makes development of novel therapies challenging. The only approved treatment for ischemic stroke, a fibrinolytic agent, has a very narrow therapeutic time window. Thus, new treatments are urgently needed. Modulation of inflammation may offer a wider therapeutic time window. In this study, we investigated the effects of two potentially neurotrophic factors, CDNF (cerebral dopamine neurotrophic factor) and MANF (mesencephalic astrocyte-derived neurotrophic factor), as well as a specific vitronectin receptor blocker, cRGDfV, on the prevention of neuronal death in thalamus in a transient murine cortical stroke model. MANF and CDNF are proteins released during stress of the endoplasmic reticulum (ER). They have been shown to protect neurons during ER stress and to reduce the production of some proinflammatory mediators. The vitronectin receptor blocker has in vitro inhibited microglial phagoptosis. The treatments were administered as single injections to the thalamus 7 days after the stroke onset. CDNF and MANF alleviated functional deficits, but did not protect thalamic neurons from death or affect the accumulation of phagocytic microglia. cRGDfV neither enhanced functional outcome nor protected neurons from death. The mechanisms of action were not investigated. In addition, we investigated, whether the death of thalamic neurons in the cortical stroke results in sensitization to pain. Central post-stroke pain has been reported on stroke patients and it has been associated with the death or the disturbances in the function of thalamic neurons. However, in spite of significant reduction in the number of neurons in the ipsilateral thalamus and the increase in the accumulation of phagocytic microglia on day 30 after stroke, we did not observe any significant sensitization to pain caused by thermal or mechanical stimuli on days 3, 14 and 28 after stroke. In conclusion, transient ischemic cortical stroke doesn't seem to induce sensitization to pain. MANF and CDNF seem to alleviate functional deficiencies, but they do not protect thalamic neurons from delayed death.

Opioidien antinosiseptiivista vaikutusta on hyödynnetty pitkään kivun lievityksessä. Opioidien pitkäaikaiskäyttöä haittaa niille kehittyvä toleranssi. Uusimpien tutkimusten mukaan keskushermoston tukisoluilla, gliasoluilla, saattaa olla osuutensa toleranssin kehittymisessä. Eri opioidien välillä saattaa myös olla eroja toleranssin kehittymisessä. Tässä tutkimuksessa verrattiin kolmelle eri opioidille kehittyvää antinosiseptiivista toleranssia. Tutkimuksessa selvitettiin myös kroonisen opioidikäsittelyn aiheuttamaa gliasolujen aktivaatiota rottien aivoalueilla. Lisäksi tutkittiin lipopolysakkaridin vaikutusta morfiinitoleranssin kehittymiseen ja glia-aktivaatioon. Tutkimuksessa rotille muodostettiin opioiditoleranssit (morfiini, oksikodoni ja metadoni) 9 vuorokauden aikana. Lisäksi yhdelle ryhmälle annettiin lipopolysakkaridiesikäsittely. Opioidien aiheuttamaa antinosiseptiota mitattiin toleranssikäsittelyä ennen ja sen jälkeen. Rottien aivoista tehtiin mikroskooppileikkeet kolmesta eri aivoalueesta, joista tutkittiin mikroglia- sekä astrosyyttiaktivaatiota kolmella eri merkkiaineella (IBA1, OX-42 ja GFAP). Antinosiseptiokokeiden perusteella morfiinitoleranssi kehittyi nopeimmin ja oksikodonitoleranssi hitaimmin. Glia-aktivaatiossa ei nähty eroja eri opioidikäsittelyjen välillä.

Parkinson's disease is a chronic progressive neurodegenerative disorder, characterized by muscle rigidity, hypokinesia, tremors and bradykinesia. The cause of symptoms in Parkinson's disease is loss of dopaminergic nerve cells in the substantia nigra, which attenuates the nigrostriatal dopaminergic signaltransmission. Oxidative stress, mitochondrial dysfunction, protein misfolding and aggregation, inflammation, excitotoxicity, apoptosis and other routes for cell death, and loss of neurotrophic factors have shown to be mechanisms in the pathogenesis of Parkinson's disease. Microglia might have a double role in the pathogenesis of Parkinson's disease. Microglia stimulated by Į- synuclein does not only produce toxic factors such as certain cytokines and reactive oxygen and nitrogen species, which contribute to the neuronal cell death but also produce anti-inflammatory cytokines and neurotrophic factors, which can be neuroprotective. Deeper knowledge of the mechanisms underlying Parkinson's disease is needed for developing restorative medicines. Three different neurotrophic factor families are known to be important in the research of Parkinson's disease. The GDNF-family consists of glial cell line-derived neurotrophic factor (GDNF), neurturin (NRTN), artemin (ARTN) and persephin (PSPN). The neurotrophin-family consists of nerve growth factor (NGF), brain-derived neurotrophic factor (BDNF) and neurotrophins NT3 and NT4/5. The most recently discovered family is the MANF-family, which consists of mesencephalic astrocyte-derived neurotrophic factor (MANF) and conserved dopamine neurotrophic factor (CDNF). In Parkinson's disease the neurotrophic factors could stop, slow or ideally even reverse the neurodegeneration in the dopaminergic system and decrease the functional decline of the neurons. Research has already shown that GDNF has both a neurorestorative and neuroprotective effect in animal models of Parkinson's disease. Clinical trials have however shown controversial results. The challenge with neurotrophic factors can be the administration to the brain through the blood-brain-barrier, sideeffects because of receptor binding in other organs or sites of the body and low diffusionrate. Research of both MANF and CDNF has shown promising neurorestorative and -protective results in vivo. Local diffusion of MANF has been shown to be better than of GDNF. In this Master's thesis research was done on whether MANF and CDNF have a neurorestorative effect on the dopaminergic nerve cells in mixed primary culture in vitro after 6-OHDA exposure. The aim of the study was to receive information about whether MANF and CDNF are as effective as GDNF at repairing celldamages caused by 6-OHDA in vitro in this experimental model. GDNF was used as a posivite control in this study. The results from this study suggest that MANF might have a neurorestorative effect, but this effect is much smaller than with the neurotrophic factor GDNF. The results show no neurorestorative effect with CDNF. Neither the dopamine uptake nor the tyrosine hydroxylase staining showed statistical significance.