Browsing by discipline "General History"

This master s dissertation examines the policy formation of the Finnish Center Party towards the Nordek plan. Nordek was a common Nordic economic integration plan, negotiated in 1968-1970. The aim of the plan was to solve the problems that the Nordic countries faced in European integration politics by creating an economic union consisting of Norway, Sweden, Denmark and Finland. How did the Center Party form its policies towards the Nordek plan? is the leading research question of the dissertation. The answer to the research question is given on the basis of study on relevant archival sources and printed sources. The focus in the source material is placed on the notes of the party s board meetings, the correspondence of the leaders of the party, diaries of important political figures of the era, and on the official documents of the government and the foreign ministry of Finland. The Nordek plan was initiated during a Nordic Council meeting in February 1968. At the time the expansion of the European Economic Area was at a standstill after French president Charles De Gaulle had prevented the membership of Britain in the community for the second time. For Nordic countries Nordek acted as a tool for expanding trade figures without applying for EEC-membership. For Finland in particular Nordek offered a possibility to emphasize the country s neutral status by strengthening its international reputation as a Nordic country and counterbalancing the alignments made with the Soviet Union. Soon after De Gaulle resigned from office in April 1969 Denmark and Norway started to prepare their membership application for the EEC. It seems that for Denmark and Norway Nordek had acted as a bridge to the EEC rather than a genuine Nordic integration project. Nordek offered a possibility to develop trade standards and economic structure closer to that of the EEC. Despise this transition in Nordic integration politics the Nordek negotiations continued. However, referring to their neutral status in international politics, Sweden and Finland started to become hesitant about the membership in Nordek which now had a clear link with the EEC, a organisation considered by the Soviet Union as a strong western economic bloc. In March 1970 the government of Finland announced that it wouldn t sign the already negotiated treaty on extended Nordic economic cooperation. The Finnish government justified the withdrawal from the negotiations by referring to the perplexing political situation in Finland after the parliamentary elections held earlier in March. The Center party s policy formation towards the Nordek plan was based on domestic and foreign political factors. The determinative foreign political factor in the policy formation was the Paasikivi-Kekkonen line, which emphasised the neutral status of Finland. Just as important were the hints and comments from the Soviet leadership suggesting that Finland should withdraw from the Nordek negotiations. The long lasting tradition for supporting Nodic cooperation within the Central Party acted as a counterbalance for the arguments based on the policy of neutrality. Especially the chairman of the party, Johannes Virolainen, supported the further development of Nordic cooperation. The leading factors in the domestic political arguments were the confrontation between the Social Democratic party and the Center party and the difference of opinion among the political leadership of Finland. Based on the sources, the conclusion of the dissertation suggests that the Center Party placed the continuity of the Paasikivi-Kekkonen line as the prior foreign political goal in the parliamentary elections of 1970. The Nordek plan was seen at this point as a conflicting project with the policy of neutrality and was thus considered impossible to execute. However the development of Nordic cooperation was still considered as an important goal within the Center Party and was pursued with other projects.

Pro gradu -tutkielmani tarkoitus on selvittää Kuubaan matkanneiden yhdysvaltalaisten käsityksiä Kuubasta alueena, prosessia jolla he rakensivat Kuubasta sosiaalisen konstruktion sekä tässä tehtävässä käytettyjä keinoja. Tutkimus on rajattu vuosiin 1895-1900, jolloin Kuubassa käyty itsenäistymissota kirvoitti Yhdysvalloissa yhteiskunnallisen keskustelun mahdollisuudesta sotilaalliseen interventioon alueella. Tarkastelen lähdeaineistoa Staglin, Pinneyn, Urryn, Prattin sekä Saidin matkustamiseen ja kulttuurien kohtaamiseen liittyvien teorioiden pohjalta. Tutkimusaineistona käytän Esther Allenin väitöskirjassaan laatiman bibliografian pohjalta keräämiäni matkakertomuksia Kuubaan tarkasteluajankohtana. Yli kahdestakymmenestä teoksesta rajasin tarkastelun ulkopuolelle vuonna 1898 alueelle tehdyt sotilasmatkat. Neljäntoista matkakertomuksen perusjoukosta käsittelen tarkemman huomion kohteena edustavana otoksena pitämääni viittä matkakertomusta. Tutkituista asiakirjoista havaitaan, että matkojen motivaationa oli ennen kaikkea tuottaa tietoa yhdysvaltalaisille lukijoille, jotta heillä olisi edellytykset tehdä päätös siitä, tulisiko Yhdysvaltojen ottaa osaa alueen konfliktiin sotilaallisesti. Tämän motivaation huomataan keskittyvän ennen kaikkea luontoon, ilmastoon, rotuun, heikon hallinnon hidastamaan taloudelliseen kehitykseen sekä alueella tapahtuvaan siviileihin kohdistuvaan väkivaltaan. Myös kutsumuskohtalon nähdään linkittyvän merkittävästi matkaajien muodostamaan kuvaan Kuuban merkityksestä suhteessa Yhdysvaltoihin. Tutkimuksessa havaitaan myös, että matkaajien kertomukset muodostavat tyylilajeja, jotka käsittelevät alueelle tekemiään matkoja tunnistettavilla tavoilla. Yhden tyylilajin muodostavat matkakertomukset, jotka pyrkivät objektiivisen tiedon ulkoisesti neutraaliin esittämistapaan. Toisen muodostavat matkakertomukset, jotka pyrkivät muodostamaan persoonallisen narratiivin välittämänsä tiedon yhteen nivomiseksi. Tutkimuksessa huomataan, että tyylilajit nivoutuvat yhteen pitkälti aiemman teoriakirjallisuuden esittämällä tavoilla.

Tarkastelen Pro gradu -tutkielmassani yhdysvaltalaissotilaiden kertomuksia tappamisesta Vietnamin sodassa. Työ sijoittuu uuden sotahistorian tutkimusperinteen alle. Sodassa tappamisen ilmiö ei ole ongelmaton, vaan sen tutkimus on jakautunut kahtia. Yhtäältä on korostettu tappamisen vaikeutta ja sen sotilaille tuomaa taakkaa. Toisen suuntauksen mukaan surmia toteutetaan suuremmitta vaivoitta, jopa nautinnontunteen siivittämänä. Sotilaat tuovat kertomuksillaan merkityksen väkivaltaiselle toiminnalleen. Retoristen keinojen avulla luodaan etäisyyttä aggressiiviseen käytökseen ja uhrin kokemaan tuskaan. Analysoin sotilaiden kertomuksia sosiaalipsykologiasta kumpuavien teorioiden kautta. Työn metodologinen runko pohjaa Albert Banduran Moraalisen irrottautumisen teorialle. Pyrin selvittämään sota-ajan tappamiskertomuksiin vaikuttavia tekijöitä. Miten sotilaat selittävät väkivaltaista käytöstään itselleen ja muille? Miksi perustelut koetaan tarpeellisiksi? Entä miten Vietnamissa käydyn sissisodan viitekehys vaikutti sotilaiden kokemuksiin ja toimintaan? Käytän työni lähteinä Vietnamissa taistelleiden sotilaiden kertomuksia. Sotilaat jakoivat kokemuksiaan kotipuoleen lähetetyissä kirjeissä, joita on julkaistu kokoelmateoksissa. Sodan jälkeen kootut haastatteluteokset puolestaan nostavat esille sodan kokijoiden äänen. Vastaavasti taisteluita käsittelevissä muistelmissa kertojat jäsentävät kokemuksiaan seikkaperäisesti. Sotilaskoulutusta käsittelevät kenttämanuaalit ja oppaat taas tarjoavat katsauksen sotakoneiston sisällä vallinneeseen ilmapiiriin. Yhdysvaltalaisessa sotilaskoulutuksessa toisen maailmansodan jälkeen toteutetut muutokset tähtäsivät tappamisvalmiuden lisäämiseen. Vietnamin sodassa käytetyt taistelukäytännöt puolestaan rajasivat yhdysvaltalaissotilaiden toimintamahdollisuuksia ja muokkasivat miesten kokemusmaailmaa. Sotalaitoksen hierarkkinen käskyrakenne ja ryhmille pohjaava toimintamalli mahdollistivat vastuun jakautumisen ja häivyttämisen. Yhdysvaltalaistaistelijat vertasivat käyttäytymistään tovereidensa toimintaan. Vieraaseen kulttuuriin kuuluvien vietnamilaisten epäinhimillistäminen vaikutti näihin kohdistetun aggression oikeuttamiseen. Syyllisyyttä voitiin tarvittaessa vierittää väkivallan uhreille. Itsepuolustus ja kostaminen näyttäytyvät vahvoina motiiveina väkivaltaisten purkausten taustalla. Kahtiajaon sijaan kilpailevat tutkimussuuntaukset ilmentävät ristiriitaisen ilmiön eri puolia. Sotilaat jakautuvat väkivaltaisen käyttäytymisen suhteen karkeasti kolmeen ryhmään; synnynnäisiin tappajiin, sodan päivätyöläisiin, ja tappamaan kykenemättömiin miehiin. Suurin osa taistelijoista seuraa tovereitaan ja suhteuttaa toimintansa ympäristön tarjoamiin raameihin ja tilannetekijöitä muokkaamalla lähes jokainen saadaan toimimaan väkivaltaisesti. Sotilaat valitsevat merkityksenantojen arsenaalista kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivat perustelut ja etäännyttämiskeinot. Joskus selitykseksi riittää pelkkä sodan konteksti, toisinaan mielenrauhaa ei saavuteta edes useampien selitysmallien avulla.

Tutkimuksessa selvitetään venäläisten feministien toimintaa, tavoitteita, ongelmia ja ristiriitoja 1990-luvun alkupuoliskolla. Primäärimateriaalina toimivat aikakauden tärkeimpien venäläisten feministien haastattelut, tekstit, puheet, esitelmät ja muut esilletulot, jossa he selvittävät tavoitteitaan, kertovat toiminnastaan ja erittelevät ongelmiaan. Lisäksi käytössä on merkittävimpien tapahtumien materiaaleja, järjestöjen lehtiä ja seminaarikertomuksia. Tutkimus keskittyy erityisesti Itsenäinen naisten forum -nimiseen löyhään verkostoon, jota feministit fasilitoivat. He pyrkivät sen avulla yhdistämään maan hajanaista naisliikettä. Tutkimuksen kontekstina on laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne Venäjällä, sen kehittymätön kansalaisyhteiskunta ja poliittinen sekavuus. Feministien tavoitteet, joita tutkimus käsittelee, liittyivät pitkälti naisliikkeen kehittämiseen, vahvistamiseen ja koordinoimiseen. Tämä tehtävä lankesi feministisille toimijoille, koska heillä oli muihin naisaktiiveihin nähden paremmat edellytykset tähän taloudellisesti, intellektuaalisesti, organisatorisesti ja institutionaalisesti. 1990-luvun ensimmäisiä vuosia kuvastaakin eräänlainen laajeneminen tässä suhteessa: feministit organisoivat tapahtumia, jotka saivat kasvavaa suosiota ja näkyvyyttä. Esiin nousi kuitenkin myös jatkuvasti kysymyksiä liikkeen poliittisen vaikuttavuuden kasvattamisesta, aseman virallistamisesta ja toiminnan struktuurien riittävyydestä. Ongelma oli naisliikkeen hajanaisuus, ideologinen monimuotoisuus sekä kokemattomuus poliittisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Nämä ongelmat kulminoituivat vuoden 1993 duuman vaaleihin, joihin osallistumisen epäonnistuminen osoitti entistä selkeämmin tarpeen muuttaa toimintaa. Toinen jakso tutkimuksessa käsittelee institutionalisoitumisen kauden alkamista 1990-luvun puoliväliä kohden. Aikakautta kuvaa ammattimaistuminen, feminististen toimijoiden eriytyminen ja laajat informaatio- ja koordinointihankkeet, joiden tekijät olivat yhtä ja samaa pientä moskovalaista ryhmittymää. Löyhä verkosto tai yhteisö ei ollut enää riittävä. Feministit perustivat Itsenäiselle naisten forumille tiukan strukturoidun koordinaatio- ja informaatiokeskuksen, joka otti liikkeen johtoaseman itselleen ja alkoi kehittää toimintaa. Tässä ammattiaktivistien piirissä liikkui paljon länsimaisten säätiöiden projektirahoitusta, minkä vuoksi heillä oli resurssit alkaa kontrolloida liikkeen toimia entistä enemmän. Tässä vaiheessa feministinen ryhmittymä oli jakautunut niihin, jotka olivat mukana tässä johtavassa ryhmässä ja niihin, jotka pyrkivät toisenlaiseen toimintaan. Feministien voimistuneet institutionalisoitumispyrkimykset aiheuttivat liikkeessä ongelmia. Merkittävimpiä teemoja, joita tutkimuksessa nousi esiin, oli feministien identiteetin jakautuneisuus; he olivat useasti samaan aikaan itsenäisiä aktivisteja, valtiolle työskenteleviä asiantuntijoita sekä akateemisia tutkijoita. Merkittävimmän yksittäisen feministisen järjestön, Moskovan sukupuolentutkimuksen keskuksen, asema kertoo tästä hyvin: se oli valtion tiedeakatemian alainen tutkimusyksikkö, mutta se identifioi itsensä voimakkaasti nimenomaan kolmannen sektorin järjestöksi, joka näki tehtäväkseen toimia naisliikkeen parissa. Samaan aikaan sen työntekijät tekivät tutkimusta niin valtiolle kuin muillekin tilaajille. Tämä aiheutti ongelmia niin akateemisessa maailmassa kuin muussa naisliikkeessäkin, jossa feministit koettiin elitistisiksi ja kaukaisiksi. Myös feministit itse kokivat tämän position yhä haastavammaksi 1990-luvun puoliväliä kohden, ja tutkimuksessa todetaankin eriytymisen alkaneen voimistua tämän seurauksena. Feministisistä toimijoista osa keskittyi voimakkaammin vain akateemiseen toimintaan ja osa taas naisliikkeen koordinointiin. Tutkimuksessa nousivat esiin myös feministien keskeiset ristiriidat ja se, että kyseessä ei ryhmän pienestä koosta ja samasta ideologisesta lähtökohdasta huolimatta ollut homogeeninen ryhmittymä. Monet sisäiset ristiriidat liittyivät siihen, miten feminismiä tulisi toteuttaa naisliikkeessä, millainen tulisi akateemisen toiminnan ja poliittisen aktivismin suhteen olla, oliko feministien liikkeen johtoasema hyväksyttävää vai ei, ja mitkä sen taustalla oleviksi motiiveiksi nähtiin. Feministien liike ei siis ollut yhtenäinen ja ristiriidat korostuivat ajan myötä. Feministien pyrkimykset koota naisliike yhdeksi vaikuttavaksi voimaksi epäonnistuivat 1990-luvun alkupuoliskolla. He eivät onnistuneet muodostamaan tavoitteidensa mukaista vahvaa naisliikettä, vaan pikemminkin feministien oma ammattimainen, erillinen ryhmittymä päätyi tekemään johtoasemastaan käsin parhaaksi katsomiaan asioita länsimaisten säätiöiden tuella. Sukupuolentutkimuksen kehitys kulkee koko tutkimuksen läpi yhtenä sivujuonena: sen kehittäminen oli osa feministien toimintasuunnitelmaa. Tässä he onnistuivatkin paremmin: sukupuolentutkimus sai akateemisen legitimiteetin, ja ensimmäistä kertaa maan historiassa venäläiset naiset tekivät tutkimusta venäläisten naisten tilanteesta.

This thesis presents and analyses the effectiveness of the EU-China human rights dialogue between 1995 and 2004. The thesis has three research questions. 1) What were the objectives of the European Union for the dialogue? 2) Using the objectives identified in question 1, was the dialogue effective, i.e. were there concrete developments on the ground concerning the human rights situation in China? 3) What were the economic reasons behind the failure of the human rights dialogue? The research is conducted using ordinary qualitative techniques of historical inquiry, mainly source criticism and critical examination of the source material. Source pluralism is also used by using documents and source material from many different sources. The thesis begins with a short introduction to the history and importance of human rights in the context of the Western World and especially the EU. The first research question is addressed by using documents of the European Commission and the Council of the European Union. Consequently, eight “special areas” or benchmarks that the EU identified for its own assessment of the dialogue are presented. The situation on the ground is analysed by using material from three different sources. First, annual human rights reports written by two Western NGOs, Amnesty International and Human Rights Watch. Second, for the point of view of the Chinese state, Chinese governmental White Papers on human rights are used. Third, the viewpoint of the EU is assessed by using a partially declassified Council assessment report on the dialogue from 2004. The final research question focuses on the growth of the Chinese economy and the trade between China and EU Member States in the years 1995 to 2004. This is done by using data from the World Bank Group, the International Monetary Fund and Eurostat. To showcase the growing trade between EU Member States and China, two specific products, “saddles for cycles” and “microwave ovens” are analysed. Moreover, imports from Japan, the main regional rival for China, are used as a point of comparison. The thesis concludes, on the basis of the reports of Western NGOs and the EU, that by 2004 the dialogue had not achieved desired progress on the “special areas” set by the EU, i.e. the dialogue was a failure. The Chinese viewpoint, however, presents China as a champion of human rights. Economic reasons were the major cause behind the failure. Individual EU Member States did not want to endanger their economic ties with China due to human rights concerns. Between 1995 and 2004, the growth of the Chinese economy was phenomenal, especially compared to other major global economies at the time. At the same time China became one of the main trade partners for EU Member States. This was especially true in the case of goods imported to the EU from China.

Eräs tarkkanäköisimmistä niistä valistuksen kriitikoista, jotka uskoivat selkeään kausaaliseen ketjuun ulottuen valistuksesta aina Ranskan vallankumouksen lopun terroriin ja yhteiskuntarauhan järkkymiseen, oli eurooppalaisen konservatismin oppi-isänä pidetty savoijilainen Joseph de Maistre. Hän esitti vallankumouksen olevan Jumalan rangaistus valistuksen synneistä. Näin ollen valistus merkitsi hänelle pimeyttä, tuhoa ja vertaansa vailla olevaa pahuutta – valistusajattelijoiden korostaman järjen, valon ja edistyksen sijaan. Maistre on tyypillisesti nähty antimodernina konservatismin, vastavalistuksen ja vastavallankumouksellisuuden henkilöitymänä – dogmaattisena väkivaltaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa ihannoivana ajattelijana sekä periksiantamattomana katolisen uskon ja monarkian puolestapuhujana. Viimeaikaisessa tutkimuksessa tällainen perinteinen kuva on kuitenkin kyseenalaistettu ja sen sijaan on korostettu Maistren ajattelun maltillisia, jopa moderneja piirteitä. Provokatiivisimmin Maistren moderniudesta puhuessa on tämän jopa esitetty ennakoineen 1900-luvun postmodernismia. Tutkielma käsittelee Maistren poliittista ajattelua. Lisäksi työ tarkastelee kysymystä siitä, miten Maistren poliittinen ajattelu sopii tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin tämän väitetystä moderniudesta tai toisaalta sen vastakohdasta. Työn keskeiset alkuperäislähteet ovat kolme, aiheeni kannalta keskeisintä Maistren 1790-luvulla kirjoittamaa poleemista kirjoitusta. Niissä hän hyökkää paitsi Ranskan vallankumousta, myös sen taustalla hahmottamaa valistusta ja erityisesti sen poliittisia implikaatioita vastaan. Vaikka savoijilaisajattelijaa on tutkittu, ei hänen poliittista ajatteluaan ole systemaattisesti kartoitettu. Tämän työn tavoitteena onkin luoda tarkka ja perusteellinen syväanalyysi siitä, mistä Maistren poliittisessa ajattelussa oli pohjimmiltaan kysymys. Lisäksi tutkielma pyrkii hahmottamaan, mikä on Maistren potentiaalinen relevanssi nykyaikana leviävän konservatiivisen ja äärioikeistolaisen populismin suosion kasvussa ja sen syiden ymmärtämisessä. Tutkielmassa aihetta lähestytään tekstianalyysiä ja lähilukua hyödyntäen. Työn keskeinen ja edeltävään tutkimukseen nähden uusi teesi on se, että siinä missä viimeaikaisessa Maistren ajattelun maltillisuutta painottavassa tutkimuksessa on lähinnä korostettu tämän yllättävää samankaltaisuutta vasemmistoon ja postmodernisteihin, mitä tulee näkemyksiin historiasta tai järjen rajallisuudesta, voidaan tämän ajattelusta havaita yllättävästi myös poliittiselta sisällöltään pikemminkin vasemmistoon kuin konservatismiin tai vastavalistukseen tavallisesti yhdistettäviä argumentteja. Erityisesti Maistren näkemykset edustuksellisen demokratian puutteista ja kontrolloimattoman eliitin vallan vaaroista muistuttavat hämmästyttävän paljon niin Karl Marxin, Friedrich Engelsin kuin 1900-luvun eliittiteoreetikoiden ja 2000-luvulla radikaalidemokratiasta puhuneen Chantal Mouffenkin huomioita edustuksellisen demokratian ongelmakohdista. Lisäksi tutkimus esittää, että Maistren poliittista ajattelua määrittävä tekijä on dogmatistisen monarkian, katolisen uskon ja yhteiskunnallisen hierarkian itseisarvoisuuden puolustamisen sijaan pragmaattinen, poliittista realismia edustava pyrkimys turvata yhteiskuntarauha ja siten ihmisten onnellisuus. Vaikka tutkielmassa esitetään, ettei Maistrea voi rehellisyyden nimissä olla käsittelemättä muutoin kuin osana konservatiivista traditiota, osoitetaan siinä, ettei tämän ajattelu ole suinkaan itsestäänselvää. Lisäksi työ ehdottaa, että kenties Maistren ajattelun tutkiminen voisi myös tarjota paremman ymmärryksen vallitsevasta poliittisesta kahtiajaosta, jossa yhdellä puolella ovat ne, jotka vankasti luottavat, tai ainakin haluaisivat luottaa valistuksen optimismiin sekä liberaaleihin ideaaleihin – kun taas toisella puolella ne, jotka jakavat Maistren pessimistisen maailmankuvan ja kokevat, että valistuksen ja siitä kumpuavan liberalismin lupaukset jatkuvasti lisääntyvästä hyvinvoinnista ja onnellisuudesta ovat olleet silmänlumetta ja hyödyttäneet vain harvoja. Maistren katkera valistuskritiikki toimii myös varoittavana historiallisena esimerkkinä siitä, kuinka rajuja ja epätoivoisiakin reaktioita voi ilmetä, kun ihmisten todellisia pelkoja ja huolia ei oteta huomioon, mistä ajankohtainen esimerkki on nykyisten populististen liikkeiden suosio.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään, minkälaiset historialliset tekijät vaikuttivat Kainuun maakuntaidentiteetin muodostumiseen. Ensin tutkielmassa tarkastellaan nationalismia aatteena ja suomalaisuutta käsitteenä, joiden pohjalta tutkielma käsittelee Kainuun maakuntaidentiteetin muodostumisen eri vaiheita tarkastelemalla sellaisia maakunnan historian käännekohtia, jotka vaikuttivat maakuntaidentiteettiin merkittävästi. Tutkielmassa edetään kronologisesti käsitellen näistä käännekohdista tärkeimmät, joita ovat esimerkiksi karelianismin eli Kalevalan synnyinsijoja ihannoivan liikkeen, kirjallisen tradition ja oman maakuntaliiton perustamisen vaikutukset kainuulaisuuden muotoutumiseen. Maakuntaidentiteetin syntytarinan lisäksi tässä tutkielmassa tarkastellaan Kainuun maakunnan kahta 1990-luvun hanketta ja sitä, mikäli nämä hankkeet ovat erityisen kainuulaisia. Tällä viitataan siihen, että tutkimuskysymys selvittää, näkyykö hankkeissa kainuulainen mentaliteetti. Tarkastelun kohteena olevat hankkeet ovat: Sinisten Ajatusten Kainuu -tapahtuma vuodelta 1994 sekä Vuokatin hiihtoputki, joka on maailman ensimmäinen sisähiihtotunneli. Kolmas, suppeampi tutkielman kysymys käsittelee Euroopan unionin vaikutuksia Kainuun maakunnassa tarkastelemalla kainuulaisten yleistä suhtautumista unioniin ja esimerkiksi haja-asutusalueille luotua tukimuotoa, tavoite 6 -ohjelmaa. Tutkielman ainestoina on käytetty Kainuun seutukaavaliiton ja Kainuun liiton päätöspöytäkirjoja 1990-luvun alkuvuosilta, Kainuun Sanomien lehdistökirjoittelua vuosilta 1994 - 1995, erilaisista Kainuun hankkeista ja raporteista koottuja yhteenvetoja, Siniset hetket ja Siintävät vaarat maakuntakuvatutkimusta -2000 ja kolmea haastattelua. Haastatellut olivat näiden maakuntahankkeiden taustajoukkojen keskeisimpiä henkilöitä. Siniset hetket ja siintävät vaarat - maakuntakuvatutkimus 2000 toimii työkaluna hankkeiden sisällön tarkastelussa. Tutkimuksessa selvitetään, mikäli mielikuvatutkimuksessa esille nousevat adjektiivit ja avovastaukset ikään kuin resonoivat maakuntahankkeiden sisällön kanssa. Pro gradu -tutkielma osoittaa sen, että Kainuun maakuntaidentiteetti on vahva, ja tarkastellut historialliset tekijät vaikuttivat Kainuun maakuntaidentiteetin muodostumiseen merkittävästi. Tutkielma osoittaa myös, että Euroopan unionilla oli positiivisia vaikutuksia Kainuun maakunnassa, vaikka kainuulaiset eivät aluksi olleetkaan tyytyväisiä siihen, että Suomi liittyi Euroopan unioniin. Tutkielmassa käy ilmi, että valitut kaksi hanketta, ovat erityisen kainuulaisia, ja ne resonoivat mielikuvatutkimuksessa esille tulleiden adjektiivien ja avovastausten mukaisesti. Kainuu näyttäytyy tutkielman mukaan erikoisena alueena Suomen kartalla. Tutkielmassa käytetty aineisto on verrattain hajanainen. Iso osa päätelmistä tässä pro gradu -tutkielmassa perustuu tekijän omaan analyysiin sanomalehtiaineiston pohjalta.

Rauha oli säilynyt Euroopassa suhteellisen pitkään 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta se oli pääosin säilynyt kauhun tasapainon ja aseellisen rauhan avulla. Rauhanliikkeet ja kansainväliset järjestöt näkivät 1800-luvun jälkipuoliskolla, että uusi ja kehittymässä ollut kansainvälinen oikeus olisi kaikkein tehokkain rauhan tae ihmiskunnalle. Kehityksen myötä se korvaisi vanhan järjestelmän, jonka avulla Euroopassa oli totuttu ratkomaan erimielisyyksiä ja ylläpitämään rauhaa. Tuon vanhan järjestelmän keskiössä olivat ”Euroopan konsertti”, perinteinen diplomatia, suurvaltojen välinen voimapolitiikka sekä viime kädessä sota tai sillä uhkaaminen. Kansainvälisen oikeuden kehitys saavutti valtiollisen tason viimeistään vuoden 1899 Haagin rauhankonferenssissa. Siellä oikeuden aatteen avuksi rauhan takaajaksi otettiin kansainvälisten kiistojen rauhanomaiset ratkaisukeinot, jotka hyvien menettelytapojen ja sovittelun, kansainvälisen tutkimuskomission sekä kansainvälisen välimiesmenettelyn keinoin sovittelisi valtioiden väliset suhteet ilman voimakeinoja. Tässä tutkielmassa tarkastelen näiden rauhanomaisten ratkaisukeinojen aatteellista ja konkreettista kehitystä ja käyttöä ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka. Ensimmäisen rauhankonferenssin jälkeen valtiot käyttivät joitakin kertoja konferenssissa solmimiaan ratkaisukeinoja ja näiden käyttökokemuspohjalta kehittämistä jatkettiin vuoden 1907 Haagin rauhankonferenssissa. Silti usein historiantutkimuksessa Haagin rauhankonferenssit nähdään vain irrallisina tapauksina, joilla ei ollut laajempaa merkitystä. Tutkielmani päälähteinä toimivat molempien rauhankonferenssien keskustelupöytäkirjat sekä kansainvälisen oikeuden aikalaisauktoriteettien akateemiset kirjoitukset. Näiden avulla tarkastelen, miten kansainvälisen oikeuden periaatetta rauhan takaajana tulkittiin ja kehitettiin 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Haagin tuomioistuimen raporttien ja tuomiolauselmien avulla tarkastelen, miten kiistoja konkreettisesti ratkottiin rauhanomaisin keinoin ja peilaan näitä oikeustapauksia omaan historialliseen tapahtumakontekstiin. Lopuksi tutkin virallisten diplomaattisten sähkeiden kautta, miten Euroopan johtajat yrittivät ratkoa sitä kriisiä, joka johti Sarajevon laukauksista suursotaan. Euroopan viimeisinä rauhanvuosina kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisten kiistojen rauhanomaisia ratkaisukeinoja käytettiin rinnakkain vanhan järjestelmän kanssa, mutta heinäkuun 1914 kriisiä ratkoessaan Euroopan johtajat eivät kyenneet enää hyödyntämään kumpaakaan rauhan takaajana toiminutta järjestelmää. Haagin rauhankonferenssit eivät kuitenkaan olleet merkityksettömiä historiallisia kuriositeetteja, vaan osa sitä kansainvälistä järjestelmää, jota aikansa valtiot olivat jatkuvasti muokkaamassa ja kehittämässä.

Pro gradu –tutkielmani käsittelee suomalaisissa sotilasaikakauslehdissä 1920- ja 1930-luvuilla esiintyneitä kansallisia stereotypioita ja ennakkoluuloja. Tutkimuskysymykset selvittävät minkälaisia ominaisuuksia eri kansallisuuksiin liitettiin, miten yhtenäinen kuva niistä muodostui ja mistä syistä stereotypioita esiintyi. Huomattavimpina lähteinä toimivat aikakauden suosituimmat sotilasaikakauslehdet, suojeluskuntajärjestön pää-äänenkannattaja Hakkapeliitta ja ensisijaisesti vakituiselle väelle ja kansalaissodan veteraaneille suunnattu Suomen sotilas. Syvyyttä ja kuriositeetteja tarjoavat aikakaudella julkaistu historiankirjoitus sekä edellä mainittuja lehtiä pidättyvämpi ja asiapitoisempi julkaisu Suomen sotilastieteellinen aikakauslehti. Metodologisesti työ yhdistelee kvalitatiivista lähdetutkimusta, lehdistötutkimusta sekä aate- ja sotahistoriaa. Lähteinä toimineiden julkaisujen vuosikerrat on käyty lehti lehdeltä läpi ja lopulliseksi lähdeaineistoksi on valikoitu tutkimuskysymyksissä mainittuja stereotypioita ja ennakkoluuloja sisältäneet artikkelit, uutiset, arvostelut ja pakinat. Lähdeaineistoksi sopivia artikkeleita löytyi noin sataviisikymmentä yli tuhannen läpikäydyn lehden joukosta. Artikkeleita ei ole arvotettu kirjoittajan taustan tai vaikutusvallan perusteella, vaan tutkimuksessa on kartoitettu ensisijaisesti lehtien välittämää yleiskuvaa. Molempien lehtien sisältöä on ollut tuottamassa varsinaisen toimituksen lisäksi myös lukuisa joukko vieraskyniä, joiden joukossa esiintyy säännöllisesti myös ulkomaalaisia sotilasasiamiehiä ja nationalisteja. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen Suomessa valtaa pitäneiden konservatiivisten ja militarististen piirien aatepohja välittyy selkeästi sotilasaikakauslehtien sivuilta. Voimakasta nationalismia ja reipasta sotilashenkeä edustavat valtiot saavat osakseen ihailua ja arvostusta. Kansallisuuksista pääosin positiivisessa valossa esiintyvät ennen kaikkea saksalaiset, muut Itä-Euroopan vastaitsenäistyneet valtiot sekä japanilaiset. Saksalaisiin liitetään henkisten ohella myös usein teknisiä ominaisuuksia muista kansoista poiketen. Muita Itä-Euroopan kansallisuuksia kohtaan tunnetaan voimakasta solidaarisuutta, mistä johtuen stereotypioita rakennetaan tietoisesti positiivisiksi, oli kyseessä sitten ugrilainen sukulaiskansa (virolaiset, unkarilaiset) tai slaavilainen entinen viholliskansa (puolalaiset). Englantilaiset koetaan esimerkillisiksi, mutta samalla yllättäen vieraiksi kosmopoliittisuuden ja huumorintajun vuoksi. Suomessa itsenäistymistä seurannut venäläisvihamielisyyden nousu löytyy suoraan sotilasaikakauslehtien sivuilta. Tarve viholliskuvan ja varoittavan esimerkin luomiseen johtaa voimakkaan negatiiviseen stereotypiaan, joka poikkeaa täysin vielä 1800-luvulla esiintyneestä hieman yksinkertaisesta mutta joviaalista venäläiskarikatyyristä. Samalla venäläispelko ja -viha sulautuvat käytännössä saumattomasti osaksi kommunismia kohtaan tunnettua epäluuloa. Venäläiset esitetään yksinkertaiseksi ja aloitekyvyttömäksi kansaksi, joka on ainoana maailmassa luonnostaan vastaanottavainen kommunismille. Toisin kuin muiden stereotypioiden kohdalla, venäläisiä käsittelevät tekstit eivät tee kertaakaan myönnytystä ymmärtäväiseen tai positiiviseen suuntaan.

Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena on selvittää, kuinka paljon Englannin ja Skotlannin kuningas Jaakko Stuart (Jaakko VI & I) vaikutti elinaikanaan englantilaisiin noituususkomuksiin eli demonologiaan. Tutkimukseni kohteena eivät ole noitavainot tapahtumahistoriallisena trendinä, vaan demonologia aatehistoriallisena ja osin noitavainoista irrallisena ilmiönä. Aikarajaukseni alkaa vuodesta 1584, jolloin ensimmäinen merkittävä englantilainen demonologi, noitavainojen kriitikko Reginald Scot, julkaisi tutkielmansa The Discoverie of Witchcraft, ja päättyy Jaakon kuolemaan vuonna 1625 – tänä aikana englantilainen demonologia muodostuu mannermaisesta erilliseksi oppikokonaisuudeksi. Merkittävin yksittäinen lähde tutkimukselleni on Jaakon vuonna 1597 julkaisema demonologinen tutkielma Daemonologie. Lähdeaineistoni muodostuu noin kahdestakymmenestä demonologisesta tutkielmasta sekä noitavainoja kuvaavasta tapahtumakertomuksesta: niiden kautta noituususkomukset näyttäytyvät yhtenä kokonaisuutena, jonka diskursseja ja muutoksia tarkkailen. Metodinani on jatkuva dialogi aikalaislähteiden ja myöhemmän tutkimuskirjallisuuden kanssa. Erityisinä kiinnostukseni kohteina ovat demonologiassa esitetyt poliittiset ja mannermaiset näkemykset. Jaakko Stuart kirjoitti kaksi oppinutta tutkielmaa absolutismista välittömästi Daemonologien jälkeen, mistä johtuen tarkastelen kolmea teosta yhtenä kokonaisuutena, joissa samat diskurssit ilmenevät näennäisesti erillisissä asiayhteyksissä. Jaakon vaikutus mannermaisen demonologian yleistymiseen Englannissa ja Skotlannissa on ollut pitkään tutkimuksessa kiistakapulana, toisten tutkijoiden väittäessä Jaakon tuoneen ajatusrakennelman mukanaan Tanskasta vuonna 1590 ja toisten kieltäessä tämän. Pyrin antamaan lopullisen vastauksen tähän kysymykseen tarkastelemalla englantilaista demonologiaa ennen ja jälkeen vuosien 1590 ja 1597. Jaakko Stuart on eittämättä vaikuttanut demonologiaan, sillä hänen kirjoituksissaan ilmenee ensimmäistä kertaa joitakin mannermaisina pidettyjä demonologian piirteitä sekä samaten englantilaisten noitavainojen ja noituususkomusten ominaispiirteitä. Nämä piirteet ovat kuitenkin laajassa perspektiivissä tarkasteltuina varsin merkityksettömiä sivuhuomioita, ja englantilaisen demonologian suuret diskurssit – noitien ja taikuuden demonisointi, antikatolilaisuus, noitien kapinallisuus Jumalaa vastaan – olivat paljon Jaakon osallistumisia merkittävämpiä. Halutessaan tai kokiessaan noidat suoraksi uhaksi henkilöään kohtaan, Jaakko olisi saattanut vaikuttaa demonologiaan enemmänkin, mutta ailahtelevan mielenkiintonsa takia hänen vaikutusta voi parhaiten kuvata katalyyttisenä, olemassa ollutta kehitystä vauhdittavana, mutta ei sitä käynnistävänä.