Browsing by study line "Political History"
Now showing items 61-76 of 76
-
(2023)Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen menneisyyden kokemusten ja tulevaisuuden odotusten suhdetta valtioneuvoston ensimmäisessä tulevaisuusselonteossa, ”Suomen tulevaisuus ja toimintavaihtoehdot – valtioneuvoston selonteko eduskunnalle” (1993) ja sitä kommentoivassa eduskunnan mietinnössä ”Tulevaisuusvaliokunnan mietintö N:o 1/1994 vp valtioneuvoston selonteosta pitkän aikavälin tulevaisuudesta” (1994). Nämä asiakirjat ovat ainutlaatuinen avaus suomalaisessa poliittisessa historiassa. Ne ovat ensimmäinen kerta, kun Suomessa on valtiovallan tasolta tuotettu Suomea koskevia arvioita sen tulevaisuudesta ja vaihtoehdoista. Taustana näiden dokumenttien luomiseen on kylmän sodan päättymisen jälkeinen muuttunut maailmanpoliittinen tilanne sekä Suomeen vaikuttanut talouslama 1990- luvun alussa. Keskeiset käsitteet tutkielman kannalta ovat saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin (1985) luomat kokemustila ja odotushorisontti. Nämä ovat analyyttisia ajanjäsennyksen termejä, joiden avulla tutkitaan ja tulkitaan historiallista aikaa. Koselleckin mukaan kokemustila koostuu menneistä tapahtumista, joiden koetaan vaikuttavan nykyisyydessä. Odotushorisontti taas koostuu toiveista, haaveista, peloista ja arvioista siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Odotushorisontti voi laajentua tai supistua joko niin, että menneisyyden kokemukset vaikuttavat odotushorisonttiin suoraan tai vain välillisesti. Koselleck erottelee kaksi tapaa, jolla tulevaisuutta on alettu moderniteetin aikana arvioida menneisyyden perusteella. Nämä tavat ovat rationaalinen prognoosi, joka perustuu historiallisista kokemuksista johdettuihin arvioihin ja historiallisen prosessin filosofia, joka perustuu historianfilosofisiin teorioihin ja niistä johdettuihin päätelmiin. Tutkielman menetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, jota ohjaa aatehistoriallinen tutkimusperinne. Sisällön analyysissa tukeudun Jouni Tuomin ja Anneli Sarajärven kirjassa ”Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi” (2018) kuvaamiin menetelmiin, aatehistoriassa taas ennen kaikkea Markku Hyrkkäsen ”Aatehistorian mieli” (2002) kirjaan. Tutkimusprosessi eteni siten, että jaoin aineistossa esiintyviä menneeseen, nykyisyyteen tai tulevaisuuteen liittyviä asioita teemoittain. Tässä tutkielmassa käsittelen viittä aineistossani usein esiintynyttä teemaa, jotka ovat: talous, ympäristö, poliittinen maantiede, historia ja arvot. Sekä valtioneuvoston selonteossa että tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä odotushorisontti perustuu enemmän rationaaliseen prognoosiin kuin historiallisen prosessin filosofiaan. Kokemustilaa kuvataan ensisijaisesti ajankohtaisten ongelmien kautta ja tulevaisuutta arvioidaan niistä käsin. Erityisesti taloutta käsitellessä korostuvat synkät arviot hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja ihmisten toimeentulosta. Ympäristön suhteen aikalainen kokemustila koostuu hyvistä kokemuksista ympäristön suojelusta Suomessa, mutta globaali näkymä on arvaamattomampi. Poliittisen maantieteen ja historian teemoissa korostuvat muuttuneesta maailmanpoliittisesta tilanteesta nousevat toiveet, mutta myös epävarmuudet. Odotushorisontti on myönteinen kuitenkin vain, jos Suomen lähialueidenkin kehitys on myönteistä. Arvoista puhuttaessa kokemustilaan liittyy talouslama ja siitä johtuva ”henkinen lama”. Odotushorisontti ei arvojenkaan osalta avaudu mahdollisuuksien kautta, vaan aineistossa arvioidaan lähinnä ajankohtaisten ristiriitojen ratkaisuvaihtoehtoja.
-
(2022)Maisterintutkielmassa selvitetään, miksi Rakennusliiton merkittäväksi tavoitteeksi nousi pääalansa talonrakennusalan yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän saavuttaminen. Rakennusalan yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmäkokeilu eri vaiheineen ja sen lopullinen saavuttaminen sijoittuivat vuosien 1984–1992 välille. Yritykset alkoivat hyödyntämään aliurakointia yhä enemmän 1980-luvulla, mikä loi epävarmuutta luottamusmiesjärjestelmään. Luottamusmiesjärjestelmän yrityskohtaisuudella Rakennusliitto tavoitteli järjestelmän jatkuvuutta, varmuutta sekä parempaa otetta työpaikoista. Aiemmin yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän puuttuminen oli syönyt Rakennusliiton omia resursseja. Rakennusliiton yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän tutkiminen avaa uudenlaisen tirkistysikkunan perinteisen työmarkkinapolitiikan historiaan, jota on usein tutkittu kolmikannan näkökulmasta. Yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmä luotiin aikana, jolloin 1990-luvun lama oli iskenyt erityisesti rakennusalaan sekä Rakennusliittoon, ja Suomessa toimi työnantajamyönteinen Esko Ahon hallitus. Tämä vaikutti siihen, ettei työntekijäpuoli saanut juuri parannuksia työehtosopimuksiin. Suomen 1990-luvun lama on nähty myös taitekohtana, jonka jälkeen ay-liikkeen voima on hiipunut, ja sen jäsenmäärä on lähtenyt laskuun. Tutkielman metodina on käytetty historiankirjoituksen lähdekriittistä menetelmää. Tutkielma on tehty narratiivisesta näkökulmasta. Tutkielman tärkeimmät aineistot ovat Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta löytyvät Etelä-Suomen ja Länsi-Savon sanomalehdet, Rakennusliiton toimintasuunnitelmat, liittokokousten ja hallituksen pöytäkirjat, työehto-osaston yhteenvedot ja arviot työehtosopimuskierroksista. Tutkielmaa varten on haastateltu myös Rakennusliiton entisiä työntekijöitä. Tutkielma päättyy analysointiin rakennusalan luottamusmiesjärjestelmän nykyisistä käytännöistä, sen tulevaisuudesta sekä tämänhetkisestä työmarkkinapolitiikan tilanteesta. Koko luottamusmiesjärjestelmä kehittyi Rakennusliiton ajamaan suuntaan työnantajaosapuolen vastustuksesta huolimatta, koska Rakennusliitto oli asettanut uudistuksen niin isoksi kysymykseksi työehtosopimuksia laadittaessa. Tästä johtopäätöksenä voi esittää, että yleinen käsitys koko ammattiyhdistysliikkeen heikentymisestä 1990-luvun laman aikana ei täysin pidä paikkansa Rakennusliittoon osalta. Rakennusliiton yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän tutkiminen antaa tietoa siitä, miksi rakennusalan yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmä muodostui Rakennusliiton toimintakohteeksi 1980- ja 1990-luvulla, ja miten Rakennusliitto saavutti yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän.
-
(2020)Tutkimuksen aiheena on tarkastella Suomen sisällissodan julkista muistamista satavuotismerkkivuonna 2018. Sisällissodan julkista muistamista hallitsi pitkään voittaneen valkoisen osapuolen vapaussotatulkinta. Muistokulttuuri muuttui vähitellen moniäänisemmäksi ja punaisen osapuolen näkökulma nousi mukaan julkiseen muistamiseen erityisesti 1960-luvulta lähtien. Viimeisten vuosikymmenten aikana sisällissotaa on käsitelty laajalti eri näkökulmista ja esillä ovat olleet varsinkin osapuolten harjoittama terrori, muistitieto ja naisten rooli sekä kokemukset. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista sisällissodan julkinen muistaminen merkkivuonna oli, miten sisällissotaa tuona vuonna käsiteltiin ja mitä asioita muistamisessa korostettiin. Tutkimuksessa vertaillaan kahta julkisen muistamisen muotoa keskenään sekä tarkastellaan, miten merkkivuoden aikainen muistelu suhteutuu sisällissodan aiempaan muistokulttuuriin. Tutkimuksessa tarkastellaan kahta eri julkisen muistamisen muotoa, jotka ovat sodan valtiollinen muistaminen sekä kirjallisuuden kautta tapahtunut muistelu. Valtiollisen muistamisen osalta aineistona on merkkivuotta varten perustetun Muistovuosi 1918 -hankkeen taustamateriaalit, tiedot valtionjohdon osallistumisesta merkkivuoden tapahtumiin sekä valtionjohdon sisällissotaa käsittelevät puheenvuorot. Kirjallisuuden osalta aineistona toimii vuosina 2017-2019 julkaistu sisällissotaa käsittelevän tieto- ja kaunokirjallisuuden julkaisukenttä. Analyysimenetelmänä tutkimuksessa käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysia ja tutkimustulokset sidotaan osaksi aiempaa tutkimusta ja sisällissodan muistokulttuuria. Valtio otti sisällissodan muistamisessa melko hillityn linjan. Tapahtumien järjestämisen osalta suurin rooli oli kansalaisyhteiskunnalla valtion toimiessa taustalla tukena. Valtionjohto päätti muistamisessa korostaa eheyttä ja sovintoa sekä keskittyä sisällissodan jälkeiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Valtionjohdon puheenvuoroissa nostettiin vahvasti esiin Suomen menestystarina, nousu kahtiajakautuneesta köyhästä maasta yhdeksi maailman menestyneimmäksi maaksi. Sovintoa ja eheyttä korostava linja oli valtionjohdolta tietoinen valinta, mutta tästä linjasta poikkesi puolustusministeri Jussi Niinistö, jonka puheenvuorot puolustivat vapaussotanäkökulmaa. Kirjallisuudessa sisällissodan muistaminen oli hyvin aktiivista ja erityisesti sisällissotaa käsitteleviä tietokirjoja julkaistiin merkkivuoden tienoilla suuri määrä. Sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa sisällissotaa lähestyttiin moniäänisesti ennen kaikkea paikallisesta ja yksilöiden näkökulmasta. Sisällissodan satavuotismerkkivuosi synnytti paljon julkista muistamista. Valtiollinen muistaminen oli vähäeleistä, kun taas kirjallisuudessa sisällissotaa muisteltiin hyvin ahkerasti. Kirjallisuus myös käsitteli laajasti sisällissotaan liittynyttä väkivaltaa ja inhimillistä kärsimystä, valtion jättäessä ne muistamisessa vähemmälle huomiolle. Valtiollinen muistaminen pysyi yleisellä tasolla, kun taas kirjallisuudessa tapahtunut muistaminen oli lähempänä yksilöiden tasoa. Sisällissodan merkkivuosi osoitti, että sisällissodan muistokulttuurissa on sadan vuoden aikana päästy tilanteeseen, jossa sotaa voidaan käsitellä eri näkökulmista ja muistella yhteisesti. Täysin neutraalia muistaminen ei kuitenkaan ole, vaan sisällissota herättää edelleen tunteita.
-
(2023)Tämä maisteritutkielma luo katseen Suomen metsäohjelmien lähihistoriaan, tarkas-tellen Kansallinen metsäohjelma 2010, Kansallinen metsäohjelma 2015 sekä Kansallinen metsä-strategia 2025 valmistelutyötä. Tarkoituksena on vastata siihen kysymykseen, mitkä olivat ne toimijat, diskurssit sekä uskomukset jotka dominoivat suomalaisen metsäpoliittisten ohjelmien valmistelutyötä. Tätä kysymystä tutkin koalitiopohjaisen tutkimusmetodi Advocacy Coalition Frameworkin lävitse jakamalla toimijat uskomuspohjaisiin fiktiivisiin koalitioihin. Työssä tunnistan viisi erillistä koalitiota, näiden ollessa metsiensuojelu-, markkina-, työvoima-, tutkimus- sekä muut-koalitio. Näiden kautta kuva erilaisten toimijoiden valta-suhteista, ristiriidoista sekä muutoksista yhteiskunnallisessa keskustelussa sekä uskomuksissa piirtyy kulloisenkin tarkastelujakson vertautuessa toisiinsa. Analyysini keskiöön nousevatkin ennen kaikkea ristiriidat sekä niiden mahdolliset puuttumiset koalitioiden välisessä vaikuttamis-työssä ja esiin herää kysymys siitä, onko onnistunut vaikuttaminen lopulta kiinni koalitioiden resursseista, uskomusten liittolaisista vai kenties puhtaasta koosta? Entä missä määrin hallitus-vastuu tai yleisesti eduskuntapuolueiden rooli korostuu koalitioiden menestyksessä. Vaikka politiikasta puhutaan usein pelinä ja tässäkin työssä käsittelen onnistumisia usein voittoina, on kyse lopulta myös aina ruohonjuuritason tekemisestä. Tässä nousee metodologiavalintani vahvuus, sillä sen avulla kykenen rakentamaan analyysini osaksi myös sellaisia toimijoita jotka tavallisesti jäisivät huomiotta perinteisen politiikan määritelmissä. Tämän työn perimmäinen tarkoitus onkin luoda katsanto yhteiskuntaamme monin tavoin määriteleviin metsiin. Se, miten käsittelemme metsiämme ei ole yhdentekevää kotimaisessa eikä globaalissa mittakaavassa, taloutta ja ihmisten hyvinvointia unohtamatta. Raottamalla verhoa metsäohjelmien ja -strategian valmistelutyön suhteen, toivon samalla rakentavani myös ymmärrystä siitä politiikan jatkumosta jonka keskiössä metsäinen maamme seisoo.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan 1920-luvulla käytyä keskustelua taloudellisesta demokratiasta. Ajallisesti tarkastelua jäsentää suomalaisen poliittisen historian kannalta mielenkiintoinen aikakausi sisällissodan jälkeen, jolloin erityisesti työmarkkinat olivat jännitteisiä työnantajien ja työntekijöiden välillä. Talousdemokratiakeskustelu toimii ikkunana tämän poliittisesti jännitteisen aikakauden tarkasteluun. Talouden demokratisoimista vaativat 1920-luvulla erityisesti sosialidemokraatit. Taloudellisella demokratialla tarkoitettiin erityisesti työntekijöiden päätösvallan lisäämistä yrityksissä, mutta käsite ymmärrettiin myös laajemmin joko väliasteena siirtymässä kohti sosialismia tai jopa sosialismin synonyymina. Lähestyn talousdemokratiakeskustelua käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Erityisesti Quentin Skinnerin menetelmällisiä painotuksia hyödyntäen tarkastelen, millaista kamppailua käytiin taloudellisen demokratian käsitteen määritelmistä ja arvottamisesta. Tavoitteena on selvittää, minkälaiseksi käsitteeksi taloudellinen demokratia ymmärrettiin talousdemokratiakeskusteluun osallistuneiden tärkeimpien toimijoiden keskuudessa. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa keskeisinä toimijoina olivat sosialidemokraattinen puolue ja sen äänenkannattajalehdet sekä työnantajapuolta ja liike-elämää edustaneet äänenkannattajalehdet. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat sanoma- ja aikakauslehtiaineisto. Tämän lisäksi hyödynnän analyysin tukena myös Sosialidemokraattisen puolueen asiakirjoja sekä eduskunnan pöytäkirjoja. Sekundäärilähteinä käytän käsitehistoriaa ja työmarkkinahistoriaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Keskeisinä tutkimustuloksina esitän, että taloudellista demokratiaa määriteltiin ja arvotettiin 1920-luvulla sen mukaan, miten käsitteen nähtiin palvelevan eri toimijoiden poliittisia tavoitteita. Talouden demokratisoinnin keskeisin käsitteellinen rajoite oli sen suhteuttaminen yritysten tehokkuuteen ja kannattavuustavoitteisiin. Demokratisoinnin kriitikot näkivät työntekijöiden päätösvallan uhkaavan yritysten tehokkuutta ja yleistä taloudellista menestystä, mikä puolestaan uhkasi kansallista yhteisetua – taloudellista tuottavuutta ja hyvinvointia. Taloudellisen demokratian kannattajilla ei ollut varteenotettavia tapoja kyseenalaistaa tehokkuuden tärkeyttä, vaikka he argumentoinnissaan saattoivatkin nostaa esille kapitalismin synnyttämiä yhteiskunnallisia ristiriitoja yhteisen edun sijaan ja määritellä kapitalistisen tuotantotavan tehottomaksi. Kriitikot pystyivät kuitenkin osoittamaan demokratisoinnin kannattajien näkemykset yhteisedulle alisteisiksi luokkaeduiksi. Näin vahvimmaksi legitimaatiokäsitteeksi talousdemokratiakeskustelussa nousi kansakunnan yhteisetu, johon vetoaminen on ollut suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa yleistä. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa taloudelliseksi tuottavuudeksi ja edistykseksi ymmärretty yhteisetu määriteltiin usein itsestään selväksi ja epäpoliittiseksi. Tästä näkökulmasta katsottuna taloudellinen asiantuntijuus nähtiin tärkeämpänä kuin demokratia.
-
(2023)Tässä tutkielmassa tarkastellaan Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden toimintaa poliittisena päätöksentekijänä aborttioikeutta koskevissa tapauksissa. Valikoidut tapaukset ovat Planned Parenthood of Southeastern Pennsylvania vastaan Casey -päätös vuodelta 1992 ja Dobbs vastaan Jackson Women’s Health Organization -päätös vuodelta 2022. Näistä ensimmäinen päätyi vahvistamaan aborttioikeuden liittovaltion tasolla, kun taas jälkimmäinen kumosi sen Yhdysvalloissa. Aborttioikeuden oli sallinut vuonna 1973 tehty korkeimman oikeuden Roe vastaan Wade -päätös, joka olisi täyttänyt tammikuussa 2023 50 vuotta. Yhdysvalloissa perustuslain tulkinta on korkeimman oikeuden tehtävä, mutta perustuslain tiiviin luonteen vuoksi yhdeksänhenkinen kokoonpano joutuu usein linjaamaan asioista, joissa perustuslaissa ei ole mainintaa. Näin päätöksistä tulee myös politiikkaa. Tätä muutosta, jossa poliittinen päätöksenteko siirtyy lain piiriin, kutsutaan politiikan laillistumistendenssiksi (engl. judicialization of politics). Ran Hirschl on kirjoittanut, että tällä tarkoitetaan yhteiskunnallisten instituutioiden riippuvaisuutta oikeuslaitoksista ja lainopillisista menetelmistä silloin, kun ratkotaan moraalisia ongelmia ja poliittisia ristiriitoja. Hirschlin mukaan tuomarit eivät kuitenkaan toimi näiden asioiden ratkomisessa kovinkaan eri tavalla kuin poliitikot. Juridinen aktivismi (engl. judicial activism) viittaa siihen, että korkein oikeus on valmis tekemään merkittäviä muutoksia politiikkaan tehtävässään perustuslain tulkinnassa. Yleensä tämä aktivismi linkitetään perustuslakiin ja sen sanamuotojen noudattamiseen, mutta Thomas Sowellin mukaan aktivismi voi suuntautua monia muitakin asioita, esimerkiksi korkeimman oikeuden ennakkotapauksia tai lainsäädäntöelintä, kohtaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden harjoittamaa poliittista päätöksentekoa Erving Goffmanin kehysanalyysin kautta. Korkeimman oikeuden päätösten pohjalta on laadittu kolme kehystä, jotka perustuvat Sowellin havaitsemiin juridisen aktivismin kohteisiin. Näiden avulla avataan sitä, minkälaisia arvoja, näkemyksiä ja arvotuksia korkeimman oikeuden päätösten taustalta löytyy. Lisäksi kehyksillä tavoitellaan sitä, miten yhteiskunnallinen konteksti muuttui vuosien 1992 ja 2022 välillä.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan rotu- ja rasismidiskurssia 1970- ja 1980-luvuilla Suomen Naisten Kansandemokraattisen liiton Uusi Nainen -lehdessä. Tavoitteena on selvittää, mitä rodusta ja rasismista puhuttiin Suomen kontekstissa, miten puhe yhdistyy ajan keskusteluun kolonialismista Suomessa, ja onko puhe valkoisen suomalaisuuden rodullistettuja rajoja purkavaa vai niitä ylläpitävää. Aineisto on Uusi Nainen -lehden vuosikerrat 1970-1989. Tutkielman teoreettinen viitekehys nojaa pohjoismaisen postkolonialistisen feminismin perinteeseen, ja aineistoa analysoidaan diskurssianalyyttisen menetelmän avulla. Tutkimus osoittaa, että lehdessä käytiin kolonialismikriittistä ja rasisminvastaista keskustelua ottamalla kantaa saamelaisten, romanien ja muiden ei-valkoisiksi rodullistettujen puolesta. Keskustelua käytiin kuitenkin valkoisuusnormin sisältä, eikä se ollut hegemonista, mikä näkyy esimerkiksi paikoittaisessa rasistisessa kielessä, vähemmistöryhmiä eksotisoivissa jutuissa sekä valkoisen suomalaisuuden määrittelyissä. Tutkielma purkaa käsitystä siitä, että puhe rodusta ja rasismista olisi rantautunut Suomeen vasta 1990-luvun maahanmuuttoaallossa. Lisäksi se tarkentaa kuvaa suomalaisesta rasismista ja antirasismista, sekä luo uusia näkökulmia suomalaisen työväenliikkeen ja naisliikkeen historioihin.
-
(2021)Tämän maisterintutkielman tarkoitus on tarkastella katolisen kirkon roolia poliittisena toimijana Jugoslavian hajoamiskriisissä 1991–1995. Tarkastelen tätä toimijuutta kuuden paavi Johannes Paavali II:n pitämän puheen kautta. Tutkimuskysymyksenäni on: “minkälainen rooli katolisella kirkolla oli poliittisena toimijana Jugoslavian hajoamisprosessissa 1991–1995?”. Tutkimuskysymyksen alakysymyksiä ovat: “mihin tämä poliittinen toimijuus perustui ja miten se näkyy paavin puheissa ” ja “miten tämä poliittinen toimijuus vaikutti Jugoslavian seuraavavaltioiden kehitykseen, erityisesti Jugoslavian katolisissa osissa?” Katolisella kirkolla tarkoitetaan tässä tutkielmassa katolista kirkkoa instituutiona, jonka ulkopoliittisia suhteita johtaa Pyhä Istuin eli paavi. Jugoslavian hajoamisen aikaan paavina toimi Johannes Paavali II. Tutkin aihettani abduktiivisen analyysin avulla, missä lähteeni ja tutkimuskirjallisuuteni keskustelevat keskenään. Esittelen ensiksi Jugoslavian historiaa, katolisen kirkon diplomatiaa sekä suhdetta Jugoslaviaan. Tämän jälkeen esittelen katolisen kirkon poliittisen ajattelun perusteita, paavi Johannes Paavali II:n poliittista näkemystä sekä katolisen kirkon suhdetta Eurooppaan. Tämän jälkeen tutkin Jugoslavian pääosin katolisten alueiden ja katolisen kirkon suhdetta sekä katolisen kirkon suhdetta nationalismiin. Katolisen kirkon poliittinen toimijuus perustuu tuhansien vuosien teologiseen ajatteluun, jonka juuret ovat Raamatussa, ja ovat sen jälkeen kehittyneet eri katolisten ajattelijoiden ja paavien kautta nykyiseen muotoonsa. Tämä poliittisen ajattelun perinne oli kuitenkin rajoittunutta ennen Vatikaanin II:sta konsiilia 1960-luvulla, jolloin kirkko alkoi suhtautua yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ilmiöihin avoimemmin. Johannes Paavali II oli teologiselta kannalta monella tapaa Vatikaanin II:n konsiilin liberalismin vastusta, mutta yhteiskunnalliselta kannalta hän noudatti konsiilin suuntaa. Henkilökohtaisesti Johannes Paavali II:n toi katolisen kirkon poliittiseen toimijuuteen näkemyksensä vastuullisesta personalismista sekä kokemuksensa kommunistisesta Puolasta. Johannes Paavali II koki myös kristillisyyden tärkeänä eurooppalaisen identiteetin luojana – olivathan pääasiallisesti kristillisdemokraattiset puolueet ja ajattelijat luoneet idean eurooppalaisesta yhteisöstä. Katolinen kirkko toimi poliittisesti Jugoslavian hajoamiskriisissä monitahoisesti: se kannatti ensi sijassa pasifistista ratkaisua. Toisaalta kirkko myös halusi saattaa Jugoslaviasta irronneet Kroatian ja Slovenian kohti Eurooppaa. Johannes Paavali II:n johtamalla katolisella kirkolla oli oma idän- ja Eurooppa-politiikkansa, jonka pohjalta he toimivat. Tämä käsitti Jugoslavian katolisten osien saattamisen takaisin katolisen kirkon vaikutusalueeseen pitkän sosialismin kauden jälkeen, näiden alueiden ohjaamisen kohti eurooppalaista integraatiota sekä katolisuuden lujittamisen osaksi näiden itsenäistyneiden valtioiden kansallista identiteettiä. Katolinen kirkko oli kuitenkin varovainen uusien valtioiden kanssa, sillä se ei halunnut, että katolinen usko nähtäisiin osana primordiaalista nationalismia, joka synnyttäisi etnisiä erimielisyyksiä sekä rasismia. Johannes Paavali II halusi toteuttaa visionsa ”kahdella keuhkolla” hengittävästä Euroopasta, jossa Euroopan läntiset ja itäiset osat toimisivat yhdessä, ja joka perustuisi kristillisille periaatteille. Euroopan johtavat katoliset valtioita olivat olleet perustajina Euroopan yhteisössä – Jugoslavian hajoamisessa syntyneiden uusien katolisten valtioiden saattaminen osaksi tätä yhteisöä oli katolisen kirkon intresseissä.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan, millaista julkista keskustelua poliittisesta polarisaatiosta Suomessa on Helsingin Sanomien sivuilla käyty vuosina 2006–2019, ja nähdäänkö poliittinen polarisaatio siinä omanlaisenaan ilmiönä suhteessa aiempiin tapoihin puhua poliittisista ristiriidoista. Keskustelua on mielekästä analysoida diskurssianalyysin ja grounded theory -menetelmän keinoin, sillä siten aineiston sisäisen monipuolisuuden ja hajanaisuuden saa hyvin esiin. Aineistosta hahmottuu neljä erilaista tulkintarepertuaaria: muutoskuvan tulkintarepertuaari, median roolin tulkintarepertuaari, syiden ja seurauksien tulkintarepertuaari sekä reagoimisen tulkintarepertuaari. Repertuaarit koostuvat erillisistä niiden teemaan liittyvistä väittämistä. Lehtiartikkeleista muodostuva käsitys poliittisesta polarisaatiosta on siis monitahoinen ja osin ristiriitainenkin. Kuitenkin artikkeleissa muutos, menneisyyden ja nykyisyyden polarisaatiotilanteiden suhde, on yleinen teema. Kuva, jota monitahoinen aineisto vahvimmin välittää lukijalle, on muutoskuvan tulkintarepertuaariin sisältyvä näkymä, jossa nykyisyys näyttää menneisyyttä polarisoituneemmalta ja jossa tämä kehitys nähdään huolestuttavana. Aineisto tukee jossain määrin näkemystä siitä, että poliittinen polarisaatio nähtäisiin omanlaisenaan ilmiönä suhteessa aiempiin tapoihin kuvata poliittisia ristiriitoja. Aineistossa esitetyt polarisaation määritelmät korostavat omaleimaisesti erkaantumista käsitteen ytimenä. Lisäksi tutkimuskirjallisuudesta löytyvät poliittiseen polarisaatioon liitetyt erityispiirteet nousevat esiin suuremmassa osassa aineistosta muodostetuista väittämistä. Poliittinen polarisaatio -termillä näyttäisi myös olevan omanlaisensa kielteinen konnotaatio, joka kytkeytyy polarisaation ilmenemiseen sääntelemättöminä ristiriitoina.
-
(2024)Suomen väestönsuojelujärjestelyillä on pitkä historia, ja ne pohjautuvat sekä toisen maailmansodan että kylmän sodan aikaisiin kokemuksiin. Kansallisten kehityskulkujen ohella myös kansainvälinen tilanne on vaikuttanut väestönsuojelun kehittämiseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten ja millä perustein väestönsuojelua kehitettiin Suomessa kylmän sodan kärjistymisvaiheessa eli vuosina 1979–1985. Kiinnostuksen kohteina ovat väestönsuojelun kehityksen painopisteet, velvollisuudet ja oikeudet väestönsuojeluun liittyen, sekä väestönsuojelun linkittyminen laajempaan kontekstiinsa. Tutkielma keskittyy valtionhallinnossa tapahtuneeseen kehitystyöhön. Alkuperäislähteinä on käytetty väestönsuojeluneuvottelukunnan ja sen jaostojen pöytäkirjoja ja muita materiaaleja sekä parlamentaarisen väestönsuojelukomitean kokouspöytäkirjoja ja vastaavaa materiaalia. Täydentävinä alkuperäislähteinä on lisäksi käytetty muuta valtionhallinnossa tuotettua materiaalia, valtiopäiväasiakirjoja sekä aikalaisjulkaisuja. Menetelmänä käytettiin laadullista, aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Väestönsuojelua kehitettiin vuosina 1979–1985 osana kansallisia prosesseja kansainvälisten jännitteiden myös heijastuessa kehitystyöhön. Ajanjaksolla näkyivät pitkän kehitystyön tulokset, jo aiemmin tehtyjen ratkaisujen toteutus sekä kansainvälisen tilanteen kärjistymisen aiheuttamiin huoliin vastaaminen. Materiaaliset ja rakenteelliset sekä koulutukselliset ja valistukselliset seikat olivat väestönsuojelun kehitystyössä keskeisiä. Niin taloudelliset kuin muutkin resurssit olivat olennaisia kautta linjan. Hallinnolliset järjestelyt ja lainsäädäntö sekä antoivat kehitystyölle raamit että olivat muutoksen kohteina itsessään. Koko väestön suojaaminen erilaisilta kriisivaihtoehdoilta oli olennainen päämäärä väestönsuojelun kehitystyössä. Kehitystyössä painotettiin toisaalta yhteistoimintaa ja yhteensovittamista, toisaalta väestönsuojelun erityishuomiota vaativaa asemaa. Valtion vastuuta korostettiin, mutta samanaikaisesti väestönsuojelun vastuut olivat hajaantuneet eri tahoille. Väestönsuojelun valmistelut ja varautuminen liitettiin vuosina 1979–1985 enenevässä määrin muuhun varautumiseen: väestönsuojelu ymmärrettiin laajasti, osana laajaa turvallisuus- ja varautumisajattelua ja eri kriiseihin varautumista, ja koko yhteiskunnan kattavasti.
-
(2024)Maisterintutkielmani käsittelee ulkomaalaisvalvontaa suomalaisen kontrollipolitiikan osana toisen maailmansodan kynnyksellä. Tutkielman yleisessä osassa tarkastellaan järjestelmän rakenteita eli ulkomaalaislainsäädäntöä ja erityisesti Etsivän keskuspoliisin (EK) ja sittemmin Valtiollisen poliisin (Valpo) roolia ulkomaalaisvalvonnassa. Samalla laajennetaan näkökulmaa erityisesti yhteiskuntahistoriallisella kontekstoinnilla. Yksittäistapauksessa puolestaan havainnollistetaan, kuinka lakia sovellettiin ja kuinka eri viranomaiset toimivat ulkomaalaisvalvontaa toteuttaessaan. Tapausesimerkkinä on Suomeen vuonna 1937 saapuneen Viron kansalaisen, insinööri Aleksander Saidelsonin, oleskelu- ja työlupahakemusprosessi, jota myös peilataan aikakauden yleistä ratkaisukäytäntöä vasten. Tutkielman aineistona on käytetty EK-Valpon, sosiaaliministeriön ja Kuopion lääninhallituksen arkistoja sekä alkuperäistä lainsäädäntöä ja tilastollisia aineistoja 1930-luvulta. Suurin osa aineistosta on peräisin EK-Valpon henkilömapeista. Mukana on myös aineistoja virolaisista arkistoista (Eesti Juutide Arhiiv ja Eesti Rahvusarhiiv). Saidelson saapui maahan matkakortin turvin vuonna 1937 ja perusti kemiantehtaan Suonenjoen kirkonkylälle. Saidelsonin toimista levisi kylällä pian huhuja, ja tapaus päätyi EK:n paikallisosaston käsiteltäväksi. Tiedusteluun ja päätöksentekoprosessiin osallistui viranomaisia kaikilta tasoilta; piirin nimismies, lääninhallitus, EK-Valpon paikallisosasto ja pääosasto, sosiaaliministeriö ja ulkoministeriö. Myös paikallisilla asukkailla oli oma osuutensa, ja esille nouseekin paikallisyhteisön merkitys osana valtion kontrollipolitiikkaan lukeutuvaa ulkomaalaisvalvontaa. Aineistosta tulee ilmi paitsi ulkomaalaisiin kohdistunut yleinen epäluulo ja valvonnan tarkkuus, myös viranomaisten välinen hierarkia. Ulkomaalaisvalvonta oli jo lain mukaan EK-Valpon vastuulla, mutta oleskelu- ja työlupia koskeva päätösvalta kuului 1930-luvulla ministeriöille ja lääninhallituksille. Toisaalta hierarkian voi nähdä myös päinvastoin, sillä lääninhallitusten ja ministeriöiden päätökset saattoivat pitkälti perustua EK-Valpon lausuntoihin. Aineistosta voidaan päätellä, että lakeja sovellettiin osittain mielivaltaisesti, eivätkä viranomaiset aina itsekään olleet perillä niiden sisällöstä. Vuonna 1938 voimaan astunut uusi ulkomaalaisasetus ei sinänsä asettanut kovin tiukkoja vaatimuksia maahan saapumiselle tai oleskelu- ja työluvan myöntämiselle. Lain lähtökohtana oli, että oleskelulupa tuli myöntää, jos ei ollut syytä hylätä sitä. Saidelsonin kohdalla viranomaiset kuitenkin sovelsivat lakia aivan päinvastoin: heidän lähtökohtanaan oli, että lupaa ei tullut myöntää, jos sille ei ollut erityistä syytä. Erityiseksi syyksi taas ei riittänyt viisi henkilöä työllistänyt tehdas tai siihen sijoitettu huomattava pääoma.
-
(2021)Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Yhteiskunnallinen muutos Opintosuunta: Poliittinen historia Tekijä: Minna Aitola Työn nimi: Valjastettu hevonen—Neuvottelut kohti ydinaseetonta Ukrainaa 1991-1994 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: 6/2021 Sivumäärä: 75 + lähteet Avainsanat: Ukraina, ydinsulkusopimus, Budapestin sopimus, ydinaseet Säilytyspaikka: Helsingin yliopisto Tiivistelmä: Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten Ukrainan sitoutuminen ydinsulkusopimuksen piiriin eteni kylmän sodan päättymisen jälkeen sekä erityisesti sitä, miten Ukrainalle tärkeistä turvatakuista sovittiin vastineena luopumiselle ydinaseiden tuomasta puolustuksesta. Tutkimuksen tausta löytyy Venäjän Krimin valtaamisesta ja siitä tiedosta, että Ukraina oli vaatinut tällaisia mahdollisia tilanteita varten turvatakuut ydinasevalloilta. Turvatakuuneuvottelujen suhteen aineisto koottiin ulkoministeriön asiakirjoista ja niistä muodostettiin kronologinen esitys. Tutkimuskirjallisuutta edustaa kylmän sodan lopun ajan tutkimukset sekä artikkelit koskien aihepiiriä. Tutkimuskirjallisuuden kautta muodostin kuvan itsenäistyvän Ukrainan alkuvaiheista sekä myöhemmin tapauskohtaisesti, kun Venäjä valtasi Krimin vuonna 2014. Teoreettinen viitekehys tutkimukselle on poliittisen realismin sekä utopianismin välillä. Turvatakuuneuvottelut olivat monivuotinen prosessi, jossa Ukraina neuvotteli tukea ja turvatakuita lännestä, etenkin Yhdysvalloista. Ukraina vaati juridisesti sitovia turvatakuita, mutta tyytyi lopulta vakuuksiin. Budapestin sopimus solmittiin 5.12.1994 ja samalla Ukraina liittyi ydinsulkusopimukseen. Turvatakuut eli ”Budapestin sopimus” eivät pitäneet, kun Venäjä valtasi Krimin. Syy tähän on se, että sopimuksen sisältö esitti käytännössä yhden asiakirjan sisällä kansainväliset poliittiset käyttäytymisnormit, mutta ei mitään erityisiä seurauksia niiden rikkomisesta. Niiden rikkominen on joka tapauksessa kansainvälisen lain vastaista. Budapestin sopimuksen rikkomisella voi olla vakavia vaikutuksia ydinaseriisunnan suhteen, kun sopimuspohjaisuuteen ei voi luottaa kansallisen tai kansainvälisen turvallisuuden takaajana.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan Suomen valtion suhdetta kansalaisiinsa vuonna 1935 säädetyssä sterilointilaissa. Laki mahdollisti henkilön pakkosteriloinnin rotuhygieenisin tai sosiaalisin perustein ilman tämän suostumusta. Tavallisimpia sterilointiperusteita olivat tylsämielisyys, vähämielisyys ja mielisairaus, mikäli sairaus todennäköisesti olisi perinnöllistä, tai sairas ei kykenisi pitämään jälkikasvustaan huolta. Luonnottomana pidetty sukuvietti mahdollisti steriloinnin, jos sen uskottiin aiheuttavan vaaraa muille ihmisille. Lähdeaineisto koostuu sterilointilakia valmistelleen komitean mietinnöstä, lain eduskuntakäsittelyjen pöytäkirjoista, valmiista sterilointilaista, sitä täydentäneestä sterilointiasetuksesta sekä aiheen uutisoinnista Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Tulenkantajissa vuoden 1929 alusta vuoden 1935 loppuun. Tavoitteena on selvittää valtion ja yksilön valtasuhdetta sterilointilain säätämisessä sekä julkista keskustelua aiheesta. Aineistoa tarkastellaan Michel Foucault’n biovallan käsitteen ja seksuaalisuuden historian avulla. Foucault’n mukaan moderni valtio politisoi kansalaistensa ruumiit tarkoituksenaan muodostaa terveistä yksilöruumiista terve valtioruumis. Sukupuoli ja seksuaalisuus tarjosivat väylän ja työkalun. Valvomalla, mittaamalla ja luokittelemalla kansalaisiaan valtio loi normiston, jonka täyttämällä kansalainen lunasti oikeutensa. Ihanneihmisen vaatimukset alittaneet olivat yhteiskunnallinen riski, jonka eliminoimiseksi valtio tarpeen vaatiessa turvautui voimakeinoihin. Mentaliteettihistoriallisesta näkökulmasta pyritään analysoimaan sterilointilain säätämiseen vaikuttaneiden mentaliteettien rinnakkaiseloa. Suomalainen sterilointilainsäädäntö noudatteli pitkälti samoja linjoja kuin yleislänsimainen ja erityisesti pohjoismainen eugenistinen liike 1900-luvun alussa. Rotuhygienia näyttäytyi perinnöllisyystieteen ja psykologian uusimmista opeista ammentavana ratkaisukeinona teollistuneen yhteiskunnan ongelmiin ja suoranaiseen degeneraatiopaniikkiin. Väestön säätelyä steriloinnin avulla pidettiin yhtäältä modernin tieteen saavutuksena, toisaalta yksilönvapautta loukkaavana pakkovaltana. Siitä puhuttiin sekä siveellisten arvojen säilyttämiskeinona että tuhoajana. Tutkielmassa osoitetaan, että sterilointilain edistäjät Suomessa olivat pieni joukko miespuolisia asiantuntijoita, joilla oli myös henkilökohtaisia intressejä laki voimaansaamiseksi. Kehyksenä käytetty luokittelu normaaliin ja epänormaaliin edusti pitkälti heidän maailmankatsomustaan. Aloite lakiin tuli samoilta henkilöiltä, joita sen säätämisessä pääasiallisesti kuultiin. Toisaalta sterilointilakia kannatettiin laajasti sekä poliittisessa oikeistossa että vasemmistossa. Kohdehenkilöt ymmärrettiin lähtökohtaisesti yhteiskunnallisiksi objekteiksi, ja usein heiltä puuttuivat poliittiset oikeudet. Lisääntymisen estämistä pidettiin huoltotoimenpiteenä sekä heille itselleen että tärkeimpänä yhteiskunnalle. Uutisointia tarkastellessa käy ilmi, että julkinen mielipide oli sterilointilain puolella. Suurimmassa osassa lehtikirjoituksia toisinnettiin lakia kannattaneita näkemyksiä. Ainoa kategorisesti lakia vastustanut julkaisu oli Tulenkantajat, jonka toiminta oli kuitenkin valtakunnallisesti marginaalista. Vähäinen kritiikki paljastaa, kuinka vallitseva sterilointimyönteinen mieliala oli asiantuntijatahojen lisäksi koko yhteiskunnassa. Terve ja puhdas väestö nähtiin välttämättömänä tulevaisuuden turvaamiseksi.
-
(2024)Tutkimus keskittyy muistin politiikkaan Virossa. Siinä tarkastellaan Postimees-lehdessä vuonna 2022 käytyä julkista keskustelua Virossa olevien neuvostomuistomerkkien eli punamonumenttien kohtalosta. Ukrainan sodan myötä keskustelu punamonumenteista eskaloitui ja johti monien symboliarvoltaan merkittävien punamonumenttien, esimerkiksi Narvan tankin poistamiseen. Koko keskustelu monumenteista tarjoaa runsaasti näkökulmia muistin politiikkaan: mitä asioita monumentit edustavat, kuinka neuvostohallintoa muistetaan ja millä tavoilla menneisyyttä pyritään käsittelemään monumenttien poistamista ja säilyttämistä koskevassa keskustelussa. Tutkimuksen ensisijaisena metodina on diskurssianalyysi, jonka avulla tarkastellaan julkista puhetta, kielenkäyttöä ja siihen liittyvää sosiaalista toimintaa. Aineisto koostuu noin viidestäkymmenestä Postimees-lehden artikkelista, joissa otetaan eri näkökulmista kantaa punamonumenttien merkitykseen Virossa. Lähdeaineiston havaintoja reflektoidaan tutkimuskirjallisuuteen ja erityisesti muistin politiikan teorioihin, joista tärkeimpänä on Mihail Bernardin ja Jan Kubikin typologisointi kolmeen muistin regiimiin ja neljään muistin toimijaan. Regiimit ovat pirstoutunut, pilarisoitunut ja yhtenäinen, toimijat ovat muistin taistelijat, pluralistit, kieltäjät ja mahdolliset. Lähdeaineiston perusteella muistin politiikka on Virossa melko pirstoutunutta ja merkittävä osa keskustelijoista on luokiteltavissa muistin taistelijoiksi: he ovat varmoja historian totuudesta, eivät etsi keskusteluyhteyttä toisin muistavien kanssa ja näkevät vahvan eron ”meidän” ja ”vieraan” välillä, vieraan edustaessa Venäjää ja venäläistä muistin politiikkaa. Menneisyyden käsittelyssä muodostuu selkeä vastakkainasettelu Viron vapaussodan (1918–1920) ja neuvostomiehityksen – ja niihin liittyvien muistomerkkien – välille: vapaussota on ”meitä” ja ”meidän” kansallista identiteettiämme määrittävä historian avainkokemus, neuvostoaika taas ”vierasta” aikaa, jonka perintöä on vaikea ja osin mahdoton pitää omana. Erityisesti Narvan historiaa muistettaessa keskustelijoilla esiintyy myös muistin kieltämistä: Narvan pommitusta ja 1940-luvun venäläistämistä ei käytännössä hyväksytä osaksi tapahtunutta historiaa, vaan halutaan palauttaa Narva osaksi toista maailmansotaa edeltänyttä historiaa. Kuitenkin keskustelijoiden joukossa on myös muistin pluralisteja, jotka hyväksyvät erilaiset muistamisen tavat ja etsivät keskusteluyhteyttä eri muistikollektiiveihin kuuluvien välille. Yleensä kuitenkin sekä pluralisteilla että taistelijoilla on etnisen enemmistön näkökulma ja keskusteluun osallistuu huomattavan vähän vaihtoehtoisen, käytännössä venäläisen, diskurssin piiristä tulevia ihmisiä. Etnisen enemmistön sisälläkin on kuitenkin toisistaan runsaasti poikkeavia tapoja käsitellä menneisyyttä, vaikka keskeinen diskurssi ”meistä” ja ”vieraasta” ja vapaussodan ja neuvostomiehityksen suhteesta onkin melko yhtenäinen. Tutkimuksessa todetaan, että erityisesti johtavat poliitikot lukeutuvat pääasiassa muistin taistelijoihin, minkä seurauksena melko revansistinen monumenttikulttuuri ja muistin politiikka saavat julkisuudessa vahvan aseman: ”vieras” historia eli punamonumentit halutaan pois näkyvistä ja sen tilalle ”oma” historia eli erityisesti vapaussodan muiston vaaliminen. Tutkijoiden ja kulttuurialan ihmisten tehtäväksi jää tämän revansismin haastaminen, mikä ainakin jossain määrin myös onnistuu.
-
Venäjän pronssiset kasvot : Venäjän sotahistoriallisen seuran patsaiden rooli historiapolitiikassa (2021)Tämän maisterintutkielman aiheena on Venäjän sotahistoriallisen seuran (RVIO) tuottamien patsaiden rooli Venäjän hallinnon harjoittamassa historiapolitiikassa, joka on kokenut uuden nousun 2000-luvulla Vladimir Putinin valtakautena. Historiapoliittinen kenttä koostuu useasta näennäisesti riippumattomasta toimijasta, jotka kaikki kuitenkin ajavat hallinnon asettamia päämääriä ja ovat osa keskitettyä nk. historiapoliittista strategiaa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten seuran tuottamat historianarratiivit heijastelevat historiapoliittista strategiaa. Tutkimuskohteeksi on valittu seuran keskeinen toimintamuoto, patsaat ja muistomerkit, ja näiden tuottamat narratiivit. Tutkielman aineisto on RVIO:n toimintaa vuosina 2012–2020 käsittelevän toimintaraportin patsaita käsittelevät osuus. Tutkielman metodi on narratiivinen analyysi. Keskittymällä RVIO:n itse tuottamaan aineistoon ilmenee mielenkiintoisella tavalla, miten seura itse suhtautuu omaan toimintaansa, ja minkälaista historiakuvaa se pyrkii tuottamaan. Samalla tutkielmassa kiinnitetään huomiota tämän historiakuvan sisäisiin ristiriitaisuuksiin, jotka ovat läsnä myös hallinnon historiapoliittisessa strategiassa. Analyysin perusteella aineistossa on tunnistettavissa kolme päänarratiivia: 1) Venäjän sivilisaation jatkuvuus 2) sankaruus 3) uhriasema. Päänarratiivien lisäksi tutkielmassa eritellään historian näennäisen demokratisoitumisen alajuoni, joka tukee päänarratiiveja. Näin RVIO:n tuottamat narratiivit heijastelevat Venäjän historiapoliittisen strategian tärkeimpiä piirteitä ja tutkielman johtopäätös on, että RVIO on osa tämän strategian toteutusta.
-
(2024)Yritysvastuullisuus on noussut 2000-luvulla yhä keskeisempään rooliin yritysten viestinnässä, EU-tason regulaatiossa sekä laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Yhä useampi yritys kertoo huomioivansa vastuullisuuden ja toimivansa vastuullisesti. Samanaikaisesti käsitys siitä mikä tekee yrityksestä vastuullisen jää usein avoimeksi ja kuulijan arvioitavaksi. Tutkielmassa tarkastellaan kymmentä YK:n alaisen Global Compact -aloitteeseen kuuluvaa markkina-arvoltaan suurinta suomalaista pörssiyritystä. Aineistona käytetään yritysten uusimpia saatavilla olevia vuoden 2022 yritysvastuuraportteja. Keskeistä tutkimuksessa on pyrkiä tarkastelemaan yritysten vastuullisuuspuhetta niiden laatimissa raporteissa keskittyen kuvailemaan yritysten esittelemiä vastuullisuustoimenpiteitä ja -puhetta. Tutkielma hyödyntää teoreettisena viitekehyksenään kolmea yritysvastuullisuutta tutkivaa teoriaa: sidosryhmäteoriaa, yrityskansalaisuutta sekä laillisuusteoriaa. Teoreettisen mallin soveltaminen tutkielman analyysiosuudessa on toteutettu analysoimalla jokaista teoriaa yritysvastuuraporttien sisältöjä vasten laadullisen sisällönanalyysin avulla. Tutkielman analyysin kautta osoitetaan miten yritysten vastuullisuustoimissa ja niiden esittelemisessä on selkeä suhde edellä mainittuihin teorioihin.
Now showing items 61-76 of 76