Browsing by Title

Juoksutusmahasairaudet ovat vaikeita diagnosoida elävältä vasikalta eikä niiden etiologiaa tunneta. Tämä kirjallisuuskatsaus kokoaa yhteen tutkimustietoa juottoikäisten vasikoiden juoksutusmahan toiminnasta ja sairauksista. Työssä keskitytään mahahaavaan, tulehdukseen ja tympaniaan ja käsitellään niiden etiologiaa, diagnostiikkaa, hoitoa ja ehkäisemistä. Etiologiaa painotetaan, jotta ehkäisemiskeinoja voitaisiin ymmärtää paremmin. Edellä mainitut sairaudet ovat omia diagnoosejaan, mutta niitä esiintyy myös yhdessä ja työssä pohdintaankin näiden sairauksien yhtäläisyyksiä. Työssä pohditaan myös vasikan juoksutusmahasairauksien hoitoa Suomessa sekä lisätutkimuksen tarvetta. Mahahaavan etiologia on tuntematon, mutta todennäköisesti monitekijäinen. Mahahaavaa on neljää tyyppiä: pinnallinen, vertavuotava, rajoittuneen vatsakalvontulehduksen sekä yleistyneen vatsakalvontulehduksen aiheuttava mahahaava. Diagnoosi on vaikea, sillä vasikka voi kuolla ilman edeltäviä oireita tai oireet voivat olla lieviä. Mahahaavan hoito riippuu sen tyypistä ja se sisältää mikrobilääkkeitä, tukihoitoa, mahansuojalääkkeitä ja ruokinnan muutoksen. Spesifejä ehkäisemiskeinoja ei voida antaa, koska etiologia on tuntematon. Mahahaavoilta suojaaviksi tekijöiksi katsotaan kuitenkin muun muassa oikeanlainen ruokinta ja stressin välttäminen. Juoksutusmahan tympanian taustalla on vasikan ruuansulatuskanavassa oleva kaasua tuottava organismi, ruokinnalliset tekijät sekä ruuansulatuskanavan hidastunut liike. Tympania on vakava ja nopeasti etenevä sairaus, jossa juoksutusmahaan kertyy kaasua tai nestettä. Diagnoosi tehdään kliinisen kuvan perusteella. Hoitona on paineen poisto juoksutusmahasta, tukihoito ja mikrobilääkkeet. Ehkäiseminen tapahtuu ensisijaisesti ruokinnallisin keinoin. Juoksutusmahan tulehduksen taustalla on todennäköisesti mikrobit ja ruokinnalliset tekijät. Diagnoosi on haastava nopeasti etenevän taudinkuvan vuoksi, joten hoito aloitetaan oireiden perusteella. Hoitona käytetään mikrobilääkkeitä, ruokinnan korjaamista sekä tukihoitoa. Ehkäisemisessä kiinnitetään huomiota erityisesti ruokintakäytäntöihin ja hygieniaan. Juoksutusmahan haavoilla, tympanialla ja tulehduksella on yhteisiä piirteitä, ja kirjallisuudessa on ehdotettu edellä mainittujen sairauksien olevan saman oireyhtymän eri muotoja. Vielä ei ole perusteita diagnoosien yhdistämiselle, sillä etenkin tulehduksen ja mahahaavan hoidoissa on merkittäviä eroja. Suomessa mahahaavan lääkehoitona voidaan käyttää omepratsolia, sukralfaattia, magnesiamaitoa ja mikrobilääkkeitä. Tympanian hoito perustuu paineen poistamiseen sekä mikrobiylikasvun estämiseen mikrobilääkkein. Juoksutusmahan tulehduksen hoidon perustana ovat mikrobilääkkeet. Lisäksi juoksutusmahasairauksien hoitoon kuuluu tukihoito, stressin välttäminen ja tarvittaessa ruokinnan muutos. Non-steroidaalisten tulehduskipulääkkeiden kanssa tulee noudattaa varovaisuutta niiden aiheuttaman mahahaavariskin vuoksi. Juoksutusmahasairaudet ovat alidiagnosoituja, sillä diagnoosin varmistaminen vaatii vatsaontelon avauksen. Lisätutkimuksia tarvitaan juoksutusmahasairauksien etiologiasta sekä hoidossa käytetyistä lääkkeistä. Jatkossa on tärkeää tehdä enemmän raadonavauksia, jotta mahahaavat voidaan luokitella sijainnin perusteella. On todennäköistä, että mahanpohjukka- ja mahanporttihaavat eroavat etiologialtaan toisistaan.

Tarkastelen tutkielmassani Salon Ollikkalassa sijaitsevan lähiön rakennusprosessia sekä lähiön muotoutumiseen vaikuttaneita syitä ja seurauksia vuosien 1967-1989 välisenä aikana. Tutkielma lähestyy Ollikkalan lähiötä varsinkin yhteiskuntatieteissä tutkittujen rakennemurroksen, suuren muuton sekä tehokkuuden ideologian ilmiöinä, sekä toisaalta modernin työläisyhteiskunnan viitekehyksessä, jossa lähiö on nähtävissä omana sosiaalisena kokonaisuutenaan. Tutkielma liittää lähiön ajallisesti laajempaan kontekstiin, jonka tarkoituksena on hahmottaa aluerakennusprosessista erillisiä rakenteita, jotka vaikuttivat myös lähiön muotoutumiseen. Tarkoitus on luoda vaihtoehtoisia tulkintoja lähiöiden syntyyn vaikuttaneista tekijöistä sekä elämäntapojen eriytymisestä lähiössä, kuin myös uudenlaisia tulkintoja lähiöstä ja sen merkityksestä. Tutkielma hahmottaa miten rakennemurros vaikutti Salon kaupungin teollisuussektoriin sekä väestönkasvuun, sekä minkälaisia ongelmia kaupungistuminen loi paikalliselle asuntotuotannolle. Paikallistasolla lähiöalueen syntyä tarkastellaan asuntotuotantoa ohjaavan ideologian, valtiollisen sääntelyn ja paikallistason hallintamekanismien välisenä vuorovaikutuksena, joka sitoi yhteensä niin poliitikot, suunnittelijat, rakentajat kuin maanomistajatkin. Samalla tutkielma hahmottaa lähiön muotoutumista asukkaiden mielikuvissa erilliseksi sosiaaliseksi konstruktioksi. Asukkaiden mielissä lähiö muodostui aluerakennusprosessista erilliseksi sosiaalisesi kokemusmaailmaksi, joka erosi oleellisesti fyysisestä pienlähiöstä. Lähdemateriaali koostui Salon kaupungin virallisista julkaisuista, rakennustilastoista, julkaisemattomista tilastoista, sekä haastatteluista, joilla on tutkittu lähiön muodostumista yhteiskunnan ylärakenteista käsin. Sosiaalista muotoutumista käsittelevässä osiossa lähteinä on käytetty pääasiassa haastattelumateriaalia, sanomalehtiartikkeleita, sekä tilastollista materiaalia. Tutkielmassa haastateltiin toistakymmentä alueella asunutta ihmistä, joiden avulla kartoitettiin asukkaiden mielikuvia Ollikkalasta, elämästä lähiössä ja sen asukkaista. Mielikuvien ohella seurattiin aluetta käsittelevien lehtiartikkeleiden muutosta 1980-luvun aikana. Tutkielma osoittaa, että siinä missä Ollikkalan lähiö liittyy osittain rakennemurroksen jälkeiseen yhteiskunnalliseen muutosprosessiin, niin siitä muodostui myös monin tavoin perinteisistä tulkinnoista poikkeava pienlähiö. Monipuolinen rakennustoiminta sekä lähiön pitkä rakennusaikakausi loivat lähiöstä heterogeenisen asuinyhteiskunnan, josta muodostui monelle aktiivinen, avoin sekä sosiaalinen asuinalue. Toisaalta lähiössä ilmenneet ongelmat ja passivoituminen edesauttoivat lähiössä tapahtunutta eriytymistä korttelikohtaisiin kokonaisuuksiin ja lopulta myös stigmatisoivat lähiön yleisessä keskustelussa ongelmalähiöksi.

Tämän gradututkielman tarkoituksena on selvittää, millainen on Jürgen Moltmannin käsitys kristillisestä toivosta ja Jumalan kirkkauden valtakunnasta. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi, jossa pyrin selvittämään Moltmannin keskeisimmät käsitteet, jotka liittyvät toivoon ja kirkkauden valtakuntaan. Tutkielman päälähteenä ovat englanninkieliset käännökset Jürgen Moltmannin teoksista Theologie der Hoffnung 1967, Trinität und Reich Gottes 1980, Gott in der Schöpfung: Ökologische Schöpfungslehre 1985 ja Der Weg Jesu Christi: Christologie in Messianischen Dimensionen, 1989. Jürgen Moltmannin toivon teologiassa keskeisiä käsitteitä ovat Jumalan lupaukset ja ilmoitus, historia ja aika, missio, messiaanisuus, ja sapatti ja kirkkauden valtakunta. Filosofi Ernst Blochilta hän on saanut teologiseen ajatteluunsa vaikutteita hegeliläisyydestä ja marxilaisuudesta. Moltmannille kristillisen toivon edellytys ovat Jumalan lupaukset ja Kristuksen ylösnousemus lupauksena. Eskatologia ja toivo läpäisevät Moltmannin koko teologisen ajattelun, ja sen miten hän rakentaa ajattelumallinsa toivosta, luomisesta, Kristuksesta ja Jumalan valtakunnasta. Moltmannille oppi eskatologiasta merkitsee pohjimmiltaan oppia kristillisestä toivosta. Toivo tulee esille Jumalan lupauksissa, joissa tulevaisuus on vielä kätkettyä, mutta vaikuttaa toivon kautta historiaan. Historia on osallistumista Jumalan missioon, jossa kirkon tehtävä on julistaa tulevaisuutta Kristuksessa. Moltmannille ’Kristus on toivo’ ja Jumala on ’toivon Jumala’, joka ilmoittaa itsensä lupausten ja historian kautta. Nykyhetki ei vielä vastaa sitä, mitä lupauksissa on tullut ilmi. Tuleva määrittää nykyhetkeä, jossa avoimuus tulevalle koskee koko luomakuntaa. Moltmann korostaa, että kristillinen toivo suuntautuu kohti uutta luomista – kirkkauden valtakuntaa, joka on ikuista sapattia. Jumala loi maailman omaksi kirkkaudekseen, ei antroposentrisesti ihmistä varten. Jeesuksen ylösnousemus on Jumalan lupaus uudesta luomisesta, ja tulevasta Jumalan kirkkaudesta. Luominen on messiaanista ja trinitaarista luomista. Kirkkauden valtakunnassa, jossa vallitsee rauha, vapaus ja oikeudenmukaisuus, Jumala on läsnä kaikenkattavasti kirkkaudessaan. Moltmannille toivo on messiaanista, eteenpäin vievää ja avointa kohti tulevaa. Toivo tuo nykyhetkeen levottomuuden ja ristiriidan, joka mobilisoi ja saa aikaan muutosta. Toivo on Moltmannille myös olemukseltaan yhteisöllistä, koko luomakunnan yhteisöä koskevaa. Luomakunnan yhteisö heijastaa kolmiyhteistä Jumalaa. Moltmannin teologisessa ajattelussa toivosta korostuu sen yhteisöllisyyden prinsiippi, universaalisuus, mobilisoivuus, messiaanisuus, avoimuus ja tulevaisuuteen suuntautuneisuus. Moltmannin käsitys toivosta ja kirkkauden valtakunnasta on yhteydessä hänen teologiaansa jäsentäviin ajatusmalleihin, joissa lupauksiin nojautuva eskatologia läpäisee sen kaikenkattavasti ja holistisesti.

Contract adaptation is to a considerable extent different kind of decision-making than settling a traditional dispute. When a party requests adaptation of the contract, the tribunal is asked to reshape the parties’ future contractual relationship, which may include creating new obligations for the parties upon the tribunal’s discretion. Thus, the decision-making includes a creative or innovative element thereby denoting wider discretion and requiring high competence from the arbitrators. For these reasons, it is not self-evident that parties want arbitrators to possess the powers to adapt their contract even if they wished them to solve their disputes through traditional dispute settlement. In that light, this study evaluates the possible grounds on which a party could contest a claim requesting adaptation of the parties’ contract in arbitration. In particular, the study aims at determining how a preliminary objection to the arbitral tribunal’s procedural powers to adapt the contract ought to be classified in the obscure division between jurisdiction and admissibility. In legal literature and case law the issue has so far been by default understood as an issue pertaining to the arbitrators’ jurisdiction. This study critically considers whether such view is actually the most accurate and well-grounded perception. The first research question examines the separation between challenges to jurisdiction and challenges to admissibility. There is unfortunate inconsistency in the use of the concepts among courts and tribunals as well as legal commentators, and issues of admissibility have often been wrongly treated as jurisdictional. However, there is a substantial difference between classifying an issue as of jurisdiction or admissibility. Firstly, whereas challenging the arbitral tribunal’s jurisdiction intends to send the particular dispute to a court instead of arbitration, an admissibility challenge seeks to cease the legal processing of the case altogether. Thus, while a jurisdictional challenge attacks the tribunal, an admissibility challenge is aimed at the particular claim. The second main difference between jurisdiction and admissibility concerns the finality of the decision. While arbitrators’ decisions on jurisdiction are necessarily reviewable by courts, issues concerning admissibility fall within the scope of arbitrators’ exclusive adjudicatory powers and are thus non-reviewable. Thereby, the classification has direct effect on the length of the proceedings. In addition, arbitrators may not regard the claim’s admissibility by their own initiative, but such arguments need to be raised by the parties. Therefore, the parties should be particularly mindful of how to formulate and classify their preliminary objections. The second research question considers the appropriate nature of a preliminary objection against a claim on contract adaptation. If the question of the arbitrators’ powers to adapt the parties’ contract was regarded as jurisdictional, the tribunal’s decision could be reviewed by a court on the ground that the claim requesting adaptation was outside the scope of the arbitration agreement. Yet, what is problematic in characterizing the issue as jurisdictional is the uncertainty in the existence of the state courts’ jurisdiction to adapt the contract in case the arbitrators would be found to lack such jurisdiction. While jurisdictional issues constitute an either-or situation between litigation and arbitration, such substituting jurisdiction of the courts is indeed a necessity in order to avoid a situation where nobody would have the jurisdiction in the case. Furthermore, characterizing the issue as jurisdictional would in case of a negative decision on the tribunal’s jurisdiction cause decentralization of different claims to different forums. However, when the parties have agreed on arbitration through a general arbitration clause, they can be presumed to have intended that different disputes would not be fragmented between arbitration and litigation. Thus, such characterization would presumably contradict the parties’ intentions. The ultimate conclusion of the study is that the question of the arbitrators’ procedural powers to adapt the parties’ contract would be better characterized (as a default rule) as an issue of admissibility. Such default rule is considered to best reflect the intentions of the parties. Hence, a new plausible ground for inadmissibility of claims, i.e. inadequacy of the decision-maker’s powers, is proposed to be recognized. Indeed, it is suggested that the pro-arbitration principle and the need for promoting minimal judicial interference in arbitration to avoid multiple proceedings do not require only that the available court review is limited to jurisdictional issues but also that the users of international arbitration rethink what actually constitutes a jurisdictional issue. First and foremost, the characterization of the particular issue should be evaluated individually in each case and not labelled automatically as concerning the tribunal’s jurisdiction when the ultimate consequence is that the issue is always in the end finally decided by a court.

The Energy Charter Treaty (ECT) is one of the most frequently invoked international investment treaties. Characteristically to modern international investment law, it provides for investor-state dispute settlement (ISDS). The ECT is a multilateral treaty to which the EU, EU member states (with the exception of Italy) and several non-EU states are parties. Therefore, it entails the possibility of settling intra-EU disputes, that is disputes between EU based investors and EU member states, by international arbitration. Before the Treaty of Lisbon and the inclusion of foreign direct investment in the common commercial policy of the EU, international investment law was the main tool of investment policy in Europe. For decades, international law and EU law were able to coexist and to harmonically interact. However, since the enlargement of the EU to the East, issues between EU law and international investment law and arbitration have preoccupied investors, EU member states and the European Commission. EU member states have argued since 2007 that intra-EU bilateral investment treaties have been superseded by EU law. In 2018, the claim was partially successful when the CJEU concluded in its Achmea judgement that ISDS arbitration clauses in intra-EU bilateral investment treaties are precluded by EU law. Under the ECT, the intra-EU jurisdictional objections have also been made since 2007, but ECT tribunals have consistently rejected them. The study examines the ECT panels’ jurisdiction in investor-state arbitration in an intra-EU context. As the Achmea judgement has been the most important recent development relating to the issue of jurisdiction of investment tribunals in intra-EU cases, the thesis examines especially how arbitral tribunals under the ECT have assessed the intra-EU jurisdictional objection before and after Achmea. Because the aim of the thesis is to identify relevant legal norms and to clarify their content in the light of recent case law, a doctrinal method is assumed. The study is conducted from a public international law perspective with limited elements of EU law. Hence, the doctrine of legal sources is crucial. The most relevant sources for the study are: 1) the ECT, Article 26(1) of the treaty in particular, as the jurisdictional basis of an arbitral tribunal and 2) ECT case law relating intra-EU disputes as it is what translates treaty language into operative law. Since the power to determine the extent of jurisdiction lies with the arbitral tribunal itself, jurisdictional issues in particular should be examined in the light of case law. In addition, customary international law regarding treaty conflict and treaty interpretation are included in the study as treaty-based rules have to be understood in the context of general rules of international law. In order for an arbitral tribunal to have jurisdiction under Article 26(1) ECT, five conditions must be met: 1) there must be a dispute concerning an alleged breach of an obligation under Part III of the ECT by a contracting party; 2) the dispute must relate to an investment as defined by the ECT; 3) the investment must be in the area of a contracting party; 4) the claimant must be an investor of another contracting party; and 5) the events with which the claim is concerned must have occurred at a date such as to give the tribunal jurisdiction. In summary, EU actors have argued that as the investor in intra-EU disputes is not from another contracting party (but from the area of the EU) the investment relations are subject to the EU’s regulatory framework and that the ECT and EU law have conflicting rules warranting EU law to prevail in intra-EU relations. Based on the research, it is established that ECT panels have jurisdiction in intra-EU disputes. In terms of argumentation, the case law rejecting the intra-EU jurisdictional objection is consistent enough to form the following general level conclusions: 1) interpretation of Article 26(1) ECT in accordance with the interpretation rules of customary international law is clear in including intra-EU disputes; and 2) there is no conflict between ISDS under the ECT and EU law. What remains undecided is the potential status of EU law from the perspective of the ECT. Application of EU law could only be possible based on international law that requires it and while the tribunals have assessed applying EU law based on e.g. the lex specialis and lex posterior principles or an inter se agreement, they have not formed a single approach. In fact, by stating that the interpretation of Article 26(1) ECT is clear and that there is no conflict with EU law, the tribunals leave little chance for applying EU law and therefore, little chance for the Achmea judgement or potential future developments of EU law to have an impact on the tribunals’ jurisdiction. Consequently, for the time being, the intra-EU claims under the ECT remain arbitrable.

Climate change and its unparalleled and irreversible effects to natural and human systems initiate a need to take immediate action to develop effective measures for climate change adaptation. Both climate change impacts and responses to climate change are found to further aggravate the division between winners and losers that is already present in the pre-existing patterns of development. This is while previous research has found explicit concern for justice to be limited at the urban level. This study seeks to examine urban climate change adaptation strategies critically from the perspective of climate justice to contribute to the understanding of how justice can be identified and advocated for in practice. Justice is conceptualised with four justice dimensions encompassing recognitional, distributive, procedural, and restorative justice dimensions. An Adaptation Justice Index is applied to policy documents to perform a qualitative content analysis. In addition, a literature review is utilised to explore the representations of justice present in the adaptation strategies of eight leading city-level climate change adaptors. Results from the analysis show that on average, procedural justice dimension is the most highlighted among the four dimensions, while restorative justice is the least emphasised. The cities performed the best in allocating responsibilities related to adaptation and in enabling participation in the implementation phase. Strategies frequently emphasise vulnerable people and acknowledge the aim to advance equity and just outcomes with adaptation initiatives. The initiatives described in the strategies, however, seem generally to be insufficient to realise these outcomes. Measures to include the perspectives of vulnerable individuals and communities are found to require improvement to promote empowerment of disadvantaged people for climate justice. The impacts of adaptation measures ought to be scrutinised in more detail to recognise the losses borne by the most disadvantaged in society and to make amends for injustices taking place in the context of climate change and adaptation practice. In conclusion, more research is in order to shed further light to the extent climate justice is accounted for in adaptation practice, especially in the context of the Global South.

Tutkimus käsittelee Richard Rollen (k. 1349), englantilaisen erakon ja uskonnollisen kirjailijan, käsityksiä ystävyydestä yleensä ja erityisesti hengellisestä ystävyydestä miesten ja naisten välillä. Rolle kirjoitti useita latinan- ja keskienglanninkielisiä tutkielmia ja hengellisiä oppaita, joissa hän sivusi ystävyyden tematiikkaa sekä omaelämäkerrallisesta että teoreettisesta näkökulmasta. Tutkimuksen pääasiallisina lähteinä käytetään seitsemää Rollen omaa teosta sekä kanonisoinnin toivossa hänestä laadittua pyhimyselämäkertaa. Tutkimus esittelee Rollen ystävyysteoriaa ja suhteuttaa sen 1300-luvun Yorkshiren historialliseen kontekstiin, Rollen kirjallisiin esikuviin sekä hänen ajatteluunsa yleensä. Rolle näyttää tunteneen sekä Ciceron (k. 43 eaa.) että Aelred Rievaulxlaisen (k. 1167) teokset ystävyydestä, mutta sovelsi näiden näkemyksiä omintakeisesti. Rollen maailmankuvalle oli ominaista jyrkkä kaksijakoisuus maailman ja Jumalan rakkauden välillä, minkä vuoksi ero pyhän ja maallisen ystävyyden välillä oli ehdoton. Vääränlainen ystävyys oli vaarallista etenkin kontemplatiivista elämää harjoittaville erakoille ja anakoreeteille, joita Rolle opasti välttämään ihmiskontakteja. Jyrkkyydestään huolimatta Rolle erosi edeltäjistään ja 1300-luvun valtavirrasta puolustamalla sukupuolten välisen pyhän ystävyyden mahdollisuutta. Tutkimuksen keskeinen löytö on, että Rolle määritteli sukupuolten välisen ystävyyden hengelliseksi ohjaukseksi ja perusteli siten sen tarpeellisuutta; naiset tarvitsivat pyhien miesten neuvoja pelastuakseen. Tällainen opetusystävyys ei ollut tasa-arvoinen suhde, vaan miehen tuli opastaa ja oikaista naista tämän omaksi parhaaksi. Toisaalta Rolle uskoi naisten mahdollisuuksiin saavuttaa hengellisen elämän korkeimmat asteet. Lähteet paljastavat, että Rolle tosiasiassa opasti naisia esittämänsä mallin mukaan. Tutkimus osoittaa, että yksittäisille naisille laaditut kansankieliset opaskirjeet sisältävät opetusystävyyden keskeisiä piirteitä ja noudattavat sen hierarkista logiikkaa: Rolle esiintyy välittäjänä Jumalan ja lukijan välillä houkutellen, moittien ja neuvoen lukijaa, jotta tämä saavuttaisi yhä korkeamman pyhyyden asteen. Rollen ja anakoreetti Margaret Kirkebyn välinen suhde, jota on keskiajalla ja myöhemmin pidetty esimerkkinä pyhästä ystävyydestä, näyttää myös muiden lähteiden valossa olleen hierarkkinen opetussuhde. Tutkimuksessa argumentoidaan, että Rollen kirjoittamista motivoi tarve itsepuolustukseen ja toiminnan oikeuttamiseen; hänen kontaktinsa naisiin herättivät epäilyksiä. Rolle halusi olla hengellinen auktoriteetti, mutta hänellä ei ollut luostarisääntökunnan, kerjäläisveljestön tai pappisviran tuomaa virallista tukea, joten hänen paras mahdollisuutensa itsepuolustukseen oli kirjallinen toiminta. Oikeuttaakseen toimintansa naisten parissa Rolle esitti mallin Jumalan rakkauden elävöittämästä pyhästä elämästä, johon kuului velvollisuus opettaa naisia ystävinä. Lisäksi Rollen tuli osoittaa, että hänen oma elämänsä edusti hänen puolustamaansa mallia, jonka edellytyksenä oli välinpitämättömyys maallisia houkutuksia kohtaan. Kaiken tämän takana näyttää olleen toive tasavertaisen ystävän löytämisestä: Rolle ei ollut löytänyt vertaistaan ystävää, joka olisi jakanut hänen hengelliset kokemuksensa, joten hän pyrki hengellisen ohjauksen avulla nostamaan edes yhden oppilaistaan tasolleen. On huomionarvoista, että Rolle näyttää pitäneen naisia kelvollisina kandidaatteina tällaiseen suhteeseen.

Planning process for the Arctic Railway was initiated by the Ministry of Transport and Communications in 2017 and lasted until early 2019. The proposed railway line would cut through the homeland of the indigenous Sámi, which received harsh criticism from the Sámi Parliament for its adverse effects on the traditional Sámi culture and livelihood, both protected by the Constitution of Finland. In this thesis the claims of these two actors are analysed using the Justification theory and Justification analysis to gain insight into the underlying justifications that were used to either oppose or support the Arctic Railway. The results will also illuminate how the MTC’s use of justifications resulted in the constitutional rights of the indigenous Sámi being disregarded during the planning process. At the end of this thesis the reader should have a greater understanding of the Arctic Railway’s planning process, the main arguments and justifications of the two key actors, and how they were used to either resist or support the railway’s construction.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee 100-luvulla eläneen apologeetan Justinos Marttyyrin apologian suhdetta aikakautensa vallitseviin filosofikoulukuntiin. Lähteenäni ovat Justinoksen teokset Ensimmäinen Apologia, Toinen Apologia sekä Dialogi Tryfonin kanssa. Tarkastelen filosofian kannalta olennaisia tekstikohtia sekä taustoitan niitä käsittelemällä sekä Justinoksen omaa taustaa että yleistä aatehistoriallista kontekstia. Tutkimuskysymykseni siis on, miten Justinos suhtautuu filosofiaan. Metodini on sisältöanalyysi ja lähestymistapani on siis tekstipohjainen. Lähteistäni Ensimmäinen ja Toinen Apologia painottuvat, koska niissä on enemmän tutkimuskysymykseni kannalta olennaisia tekstikohtia. Koska Justinoksen viittaustyyli on varsin vapaamuotoinen ja hän harvoin auki kirjoittaa vaikutteitaan tai lähteitään, on ensisijaisen tärkeää pureutua käännösten ja niiden kommentaariosuuksien sekä tutkimuskirjallisuuden avulla tekstitasoa syvemmälle ja miettiä, minkä vuoksi Justinos käyttää tiettyjä ilmaisuja ja mistä hän on mahdollisesti ne omaksunut. Tutkielmani johtopäätöksistä keskeisin on se, että Justinos Marttyyrin suhde filosofiaan on kaksijakoinen. Toisaalta hän kritisoi filosofiaa ja filosofeja, mutta toisaalta hän hyödyntää myös filosofista käsitteistöä ja ajattelua. Olkoonkin että keino jolla Justinos hyödyntää niitä on varsin valikoiva ja välillä hän tuntuu joko väärinymmärtäneen tai kärjistävän filosofikoulukuntien ajattelua. Kaiken taustalla on Justinoksen omaksuma ja hänen muokkaamansa logos-oppi, joka on Justinoksen ajattelun keskiössä. Logos-opin on spekuloitu olevan peräisin jostain aiemmasta logos-opillisesta muotoilusta, mutta tutkijoiden keskuudessa ei vallitse konsensusta siitä, ovatko Justinoksen vaikutteet peräisin Filonilta, stoalaisilta, keskiplatonisteilta vai aiemmasta kristillisestä logos-tulkinnasta. Justinoksen toinen keskeinen väittämä on, että kristinusko on tosi filosofia, kun taas muut filosofikoulukunnat ovat alkuperäisen filosofian rappeutuneita, vaillinaisia versioita. Vaikka filosofit ovat puhuneet ansiokkaasti logoksen kylvämien siementen myötävaikutuksesta, juurikin kristillinen oppi ja elämäntapa ovat filosofian täyttymys. Tähän liittyy olennaisesti ajatus Kristuksesta inkarnoituneena Logoksena, sillä Kristus on kristittyjen opettaja ja tämä selittää, miksi kristityt ovat armon kautta osallisia koko Sanasta. Justinos lisäksi esittää logos-oppinsa nojalla, että logoksen kylvämät siemenet ovat toimineet jo ennen Jeesuksen syntymää ja siten esimerkiksi ansiokkaat filosofit ovat itse asiassa esikristittyjä, sillä he ovat tavoittaneet osan totuudesta jo ennen Logoksen inkarnaatiota. Toisaalta vaikka logos-oppi ja käsitys kristinuskon suvereeniudesta yleisesti ottaen läpileikkaavat Justinoksen Apologioita sekä suhdetta filosofiaan, on teoksissa havaittavissa silti nyansseja sen suhteen, miten hän suhtautuu eri filosofeihin ja filosofikoulukuntiin. Sokrates edustaa Justinokselle mallikelpoista esikristittyä, stoalaisia hän kehuu heidän eettisestä opetuksestaan ja kritisoi muun muassa stoalaisten fatalismia, kun taas Platonia hän jopa siteeraa ja hyödyntää teoksissaan platonistisia käsitteitä ja ilmaisutapoja. Jälkimmäisen suhteen ymmärtäminen selkeytyy, kun käy ilmi, että Justinoksen kääntymystä kristityksi edelsi hänen keskiplatonilainen taustansa.

The purpose of this user-centered development research was to design sustainable and long-lasting trousers for the 7-year-old child. There was such a problem with the use of the child's trousers that the knees of trousers broke really fast, and even the more expensive trousers assumed to be higher quality had not endured in the child´s use. In addition to functionality and durability, the long-lived product should be pleasing to the user, so the user´s participa-tion in the design process was important. The research also considered suitability of partici-patory design methods to the design process of an individual garment. The framework for determining the user's needs for trousers was the FEA model of Lamb and Kallal (1992), in which the user's needs are divided into functional, aesthetic and expressive needs. The child and his parents participated in determining the user profile, the context of the use-situation and the needs of the user. Methods of participatory design were used to col-lect the data. The data was analyzed using qualitative content analysis. The need for recrea-tional trousers used in normal everyday life raised from the data. The development of the trousers continued iteratively with the manufacture, use, and usability evaluation of trousers´ prototype and two further developed trouser versions. The user evaluated trousers with the child-custom survey, where contentment with the trousers was measured using a colored smiley scale. The child and parents were interviewed about the usability of trousers at each stage of the research. Parents also evaluated the last trouser version using a checklist. Based on evaluations of the trouser versions, trousers evolved at each design iteration, and in the opinion of the child and parents, the latest trouser version corresponded to all needs of the user. In the research used a participatory design toolkit by Brandt, Binder, and Sanders (2013), divided into themes of telling, making and enacting. These themes provided a good basis for the methods of data collection, and in particular helped to show up the child's wish-es for trousers. Participatory approach allowed research to be done on a practical level and was understandable to the child.