Browsing by Title

Tausta Biopankkinäytteiden tutkimustoiminnassa kertynyt geneettinen tieto voi paljastaa näytteenantajasta kliinisesti merkittäviä seikkoja, kuten suurentuneen syöpäriskin aiheuttavan perimän muutoksen. Näille henkilölle voitaisiin tarjota tehostettua seurantaa ja riskiä vähentävää leikkaushoitoa. Geneettisen tiedon kertyminen biopankkeihin onkin herättänyt pohdintaa siitä, miten se sopisi palautettavaksi ja hyödynnettäväksi terveydenhuollossa. Tämän biopankkilähtöisen lähestymistavan käyttökelpoisuus ja vaikuttavuus ovat toistaiseksi epäselviä. Menetelmät Tässä tutkimuksessa tarkastellaan henkilöitä, jotka on Helsingin Biopankkiin FinnGen-tutkimusprojektista palautuneesta geneettisestä tiedosta seuloen tunnistettu BRCA1-, BRCA2- tai PALB2-geenin patogeenisen muutoksen kantajiksi ja joille on tarjottu perinnöllisyysneuvontaa HUS Kliinisen genetiikan yksikössä osana HUS Syöpäkeskuksen, HUS Diagnostiikkakeskuksen ja Helsingin Biopankin tutkimusta. Potilasasiakirjoista selvitettiin henkilön ja suvun syöpähistoriaa, kantajuustiedon konkreettista vaikutusta potilaan hoitoon ja nyt selvinneen syöpäalttiuteen liittyvän tiedon välittymistä suvussa. Tulokset Aiempi rintasyöpädiagnoosi oli 37 %:lla naisista ja 63 %:lla suvuista. Suvuista 27 % täytti HUS:n perinnöllisen rintasyöpä- ja munasarjasyöpäalttiuden geenitutkimuskriteerit. Kuvantamistutkimuksiin osallistuivat kaikki naiset, joille se oli perusteltua. Naisista 26 %:lle suoritettiin rinnanpoisto ja 11 %:lle munanjohtimien ja munasarjojen poisto riskiä vähentävänä leikkauksena. Keskimäärin 1,87 sukulaista indeksihenkilöä kohden hakeutui perinnöllisyyslääketieteellisiin selvittelyihin. Pohdinta Vain neljäsosassa tapauksista sukulaisia ei hakeutunut perinnöllisyyslääketieteellisiin selvittelyihin, eikä tässä havaittu eroa kokemuksiin kliinisesti tunnistettujen sukujen parissa. Kantajuustiedolla oli selvä vaikutus potilaiden seurantaan ja hoitoon. Harva suku olisi tunnistettu kliinisessä käytössä olevien lähetekriteerien perusteella. Biopankkitoiminnassa kertyvän genomitieton hyödyntäminen perinnöllisen rintasyövän hoidossa vaikuttaisikin toimivan ja tuovan lisähyötyä.

Gas permeabilities of films used in food packaging must be well known to ensure the best conditions for packed food products. In addition to oxygen and carbon dioxide permeability as such their ratio affects the choice of packaging materials. The CO2/O2 ratio of petroleum derived plastics is normally under 6:1 but that of bio-based films is less known. The literature review of this study focused on different sources of bio-based raw-materials and their chemical structure. The aim of the experimental study was to measure oxygen and carbon dioxide permeabilities of different bio-based films and to identify the CO2/O2 ratio. Another point of interest was the realiability of used carbon dioxide permeation analyzer which was assembled from an old oxygen permeation analyzer and gas chromatography. Three of the used film types were prepared in laboratory scale from Konjac glucomannan, starch and hydroxypropyl starch with 10 % or 40 % of sorbitol (of the dry matter) due to a reduction of porosity of materials. Other bio-based films were obtained from VTT (cellulose nanofibrils, hydroxypropyl xylan, cellulose derivative, cellophane and polyglycolic acid). Almost all the films had low oxygen permeabilities (OP<2.8 [cm3 µm]/[m2 d kPa]) and replicate results did not vary much. The cellulose derivative films had higher OP of 120 (cm3 µm)/(m2 d kPa). The carbon dioxide permeabilities showed more variation and were clearly higher (CO2P was 0 to 978 [cm3 µm]/[m2 d kPa]). In addition films including 40 % of sorbitol leaked more often. The ratio of CO2/O2 varied between 7:1–329:1. Most of the measured bio-based films are suitable for packaging food products, whose preservation depends on the permeability of carbon dioxide through the packaging more than that of oxygen. Excellent applications can be found among fruits and vegetables, whose maturing have to be controlled during storage. High CO2/O2 ratios were due to rather different chemical structures of the studied bio-based films and therefore the determination of a definite CO2/O2 ratio was not possible (unlike with petroleum based films). The magnitude of carbon dioxide permeabilities were similar to those reported in literature but further research with the assembled analyzer is needed to ensure its realiability.

Antimicrobial use (AMU) has led to a development of antimicrobial resistant bacteria that complicate treatment of infectious diseases in animals and humans. Majority of veterinary AMU occurs in pigs, which is known to contribute to the development of antimicrobial resistance (AMR). Especially in large pork producing countries, the majority of antimicrobials are administered as group treatments for pigs that enhances AMR development. Biosecurity means measures that prevent pathogen transmission to a herd (external biosecurity) and within a herd (internal biosecurity). Consequently, when there is a global demand to decrease AMU, biosecurity has been introduced as an alternative to that. In Finland, veterinary AMU is one of the lowest level in the EU and group treatments are not preferred. However, Finnish pig herds have been small-sized in general and disease situation has been relatively good thorough the country thus there has been no need to invest in biosecurity. Herd size is increasing and therefore farmers must adopt alternative methods to decrease the need to use antimicrobials. This study aimed to investigate current biosecurity status of Finnish pig herds and their AMU, and study associations between them. Study population consisted of ten farrow-to-finish herds whose biosecurity status was evaluated by using an international Biocheck.UGent scoring system. AMU of individual herds was collected from national Sikava register covering around 90 % of Finnish pig herds. It is therefore the best available source for AMU data and makes comparison between herds possible. Furthermore, detailed calculation of AMU at different production stages was done. The biosecurity scores of study herds varied considerably. Mean external biosecurity score was higher than internal biosecurity score (Mean ± SD; 69 ± 1.2 vs. 44 ± 5.3, P < 0.001) and better in large herds compared to small herds (LSmeans ± SE; 72 ± 1.3 vs. 66 ± 1.3, P < 0.05). AMU tended to increase with decreasing biosecurity according to the study hypothesis. AMU was highest in suckling piglets but there were no significant correlations between the total biosecurity scores and AMU at any age groups studied. Regardless of the small sample size of this study, current findings support other studies indicating the potential to improve biosecurity of Finnish herds in order to avoid increase in AMU.

This is a systematic review aiming to investigate the efficacy, effectiveness, and safety of biosimilars in the treatment of inflammatory bowel diseases. Biosimilar drugs used to treat inflammatory bowel diseases include biosimilar infliximab and biosimilar adalimumab. Biosimilar infliximab has been authorized by the European Medicines Agency (EMA) in 2013 and by the US Food and Drug Administration (FDA) in 2016. Biosimilar adalimumab has been authorized by EMA and FDA in 2017 and, at the time the literary search for this systematic review was conducted no studies were found regarding the treatment of adalimumab biosimilar for inflammatory bowel diseases. To acquire marketing authorization for biosimilars, it must be proven that the biosimilar is biologically similar to the original medicinal product. Bioequivalence is demonstrated through physicochemical trials and clinical trials. However, clinical trials do not have to be performed with all of the indications for which the original medical product is registered. After proving bioequivalence with one or more indication it is possible to extrapolate the biosimilar to be used in all of the original medical products indications. This has raised the question of whether biosimilars are really comparable to the originator in indications for which no clinical trials have been conducted. This systematic review was implemented using the Cochrane Handbook for Systematic Reviews and Interventions. Systematic literature searches were made in Cochrane, Medline (Ovid®), PubMed and Scopus databases on 12.05.2017. 14 observational studies, one systematic review and a randomized clinical trial that met the inclusion criteria were included in the systematic review. The quality of the publications was evaluated using the STROBE-, NOS- and CONSORT-checklists and information regarding the efficacy, effectiveness and safety of biosimilars was extracted. CD-patients receiving tumor necrosis factor alpha inhibitors for the first time, the clinical response was achieved in 50.0 % to 97.2 % of patients depending on patient population and the duration of treatment. Similarly, for UC-patients, the clinical response was achieved in 62.2 % to 100.0 %. The clinical remission was achieved among 28.9 % to 84.4 % of CD-patients and among 28.9 % to 84.4 % of UC-patients, depending on patient population and treatment follow-up. After the switch from original infliximab to biosimilar, the proportion of patients in clinical remission during follow-up ranged from 62.3 % to 100.0 % in CD-patients and from 45.5 % to 100.0 % in UC-patients. Clinical remission was sustained throughout the whole follow-up in 70 % to 100 % of CD-patients and 66.7 % to 92.0 % of UC-patients. The incidence of adverse events leading to the discontinuation of drug treatment was between 0.0 % and 25.0 %, and the incidence of all adverse events ranged from 0.0 % to 93.6 % in CD- and UC-patients. Biosimilar infliximab seems to be comparable to the original product regarding the efficacy, effectiveness and safety. This result is supported by the systematic literature review published earlier. Conducting a meta-analysis of the information contained in this systematic literature review could have led to a more final decision considering efficacy, effectiveness and safety of biosimilar-infliximab in the treatment of inflammatory bowel diseases.

Rikosoikeudellisen ja kriminologisen tutkimuksen, sekä erilaisten biologiaa ja lääketiedettä hyödyntävien eksaktien tieteiden välinen kuilu näyttäytyy edelleen tänä päivänä varsin leveänä. Tilanne on erityisen epäonninen sellaisten rikosoikeudellisten aspektien – kuten syyntakeisuuskysymysten – kannalta, joiden täysimittainen ymmärtäminen vaatii juridisen osaamisen lisäksi etenkin lääketieteen, psykiatrian ja psykologian osaamista. Tämän opinnäytetyön intressissä on kuroa kyseistä kuilua hieman kapeammaksi, tutustumalla vielä toistaiseksi verrattain tuntemattomaan tapaan tutkia rikollista käytöstä, jossa yhdistyvät useat edellä mainitut eksaktien tieteiden metodit: biososiaaliseen kriminologiaan. Biososiaalinen kriminologia hyödyntää tutkimuksessaan muun muassa käyttäytymisgenetiikkaa ja neurotieteitä. Se perustaa rikollisen käytöksen vaikuttimet sekä geneettisiin, että ympäristöllisiin tekijöihin. Biososiaalista kriminologiaa pidetään usein kriminologisessa diskurssissa ”vaarallisena” tutkimuksen alana, sillä geenien vaikutukset ihmiskäytökselle oletetaan deterministiksi. Geenien toimintatavat eivät tosiasiassa ole näin yksinkertaisia, vaan ne toimivat tiiviissä vuorovaikutuksessa eri ympäristötekijöiden kanssa rikollisen ja antisosiaalisen käytöksen taustalla. Mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mistä biososiaalisessa kriminologiassa on kyse? Mitä se kykenee kertomaan rikoksentekijöiden käytökseen vaikuttavista taustatekijöistä, ja minkälaisia tutkimustuloksia se on tuottanut rikollisuuden syistä? Näihin kysymyksiin perehdytään tässä opinnäytetyössä. Uuden kriminologisen perspektiivin adaptoiminen ei tietenkään ole varsin tarkoituksenmukaista, ellei se kykene tuottamaan kriminologian, rikosoikeuden tai kriminaalipolitiikan kannalta jotakin uutta. Tämä on toinen – deterministisyyteen perustuvien vaarallisuusargumenttien ohella – usein biososiaalista kriminologiaa vastaan esitetystä tyyppikritiikistä. Tästä syystä opinnäytetyö ei yksistään perehdy biososiaaliseen kriminologiaan teoriatasolla, vaan tarkoituksena on sen tutkimustuloksia soveltaen tuottaa eri tyyppisiä kontribuutioita rikosoikeuden, kriminologian ja kriminaalipolitiikan alalle. Opinnäytetyöhön on otettu kohdennettuun tarkasteluun syyntakeisuusinstituutio, ja biososiaalisen kriminologian osa-alueena ne neurotieteelliset tutkimukset, joissa on tarkasteltu rikoksentekijöiden aivotoimintaa ja -rakennetta (neurokriminologinen tutkimus). Tätä kautta on haluttu niin kutsutun uteliaisuustutkimuksen tasolla kokeilla biososiaalisen kriminologian tuottaman tutkimustiedon soveltamista käytännön rikosoikeuteen. Syyntakeisuuskysymykset ovat erinomainen esimerkki niistä rikosoikeudellisista kokonaisuuksista, joiden ymmärtämiseksi pelkkä juridinen osaaminen ei riitä. Tästä huolimatta sellaista oikeudellista tutkimusaineistoa, jossa syyntakeisuuden kannalta relevantteja seikkoja olisi tarkasteltu tai tutkittu muutoin, kuin lainopillisesti, ei tuntunut olevan varsinaisesti olemassakaan. Syyntakeisuuskysymykset palautuvat tuomioistuimissa rikoksentekijän kykyyn ymmärtää tekonsa oikeudellis-moraalinen luonne (ymmärryskyky), sekä hänen kykyynsä säädellä käyttäytymistään (kontrollikyky). Nämä ovat seikkoja, jotka palautuvat edelleen rikoksentekijän lääketieteellis-psykiatriseen mielentilaan, joka tutkitaan pääsääntöisesti mielentilatutkimuksessa. Mielentilatutkimusten toteuttaminen ei kuitenkaan ole pakollista ja sen tarpeellisuudesta päättää tuomioistuin. Mielentilatutkimusten määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana puolittunut, kun psykoottisten vankien määrä on samalla kymmenkertaistunut. Suunta on yhteiskunnallisesti ongelmallinen ja saattaa kertoa siitä, että nykyisellään syyntakeisuusarviointiprosessissa on joitakin puutekohtia. Tämän opinnäytetyön intressissä on tarkastella Suomessa käytössä olevaa normatiivista syyntakeisuusinstituutiota ensin perinteisen oikeusdogmaattisesti. Kysymyksenä on muun muassa se, mitä oikeuskirjallisuus kertoo ymmärrys- ja kontrollikyvystä käsitteinä? Kuinka tuomioistuimet ovat näitä käsitteitä arvioineet normatiivisen syyntakeisuusarviointiprosessin lomassa, ja toteuttaako tämän kaltainen arviointiprosessityyppi sitä tarkoitusta parhaalla mahdollisella tavalla, mistä syyntakeisuusarvioinnissa pohjimmiltaan tulisi olla kyse, eli rikoksentekijän psyykkisen tilan arvioinnista? Neurokriminologiaan tutustumalla pyritään lainopillista tarkastelua syvemmälle luotaavaan, neurobiologiseen ja oikeuspsykiatriseen tutkimukseen siitä, kuinka voimakkaasti rikoksentekijän toimintaan ja käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät palautuvat tämän genetiikkaan ja aivoihin, keskittyen etenkin syyntakeisuuskysymysten keskiössä oleviin käsityksiin kontrolli- ja ymmärryskyvystä. Pyrkimyksenä on tuoda näiden seikkojen arviointiin uusia – eksaktien tieteiden metodeille rakentuvia – ulottuvuuksia, ja tutkia sitä, kykeneekö neurokriminologinen tutkimus kertomaan jotakin hyödyllistä sellaisten syyntakeisuuskysymysten kannalta, jotka eivät tällä hetkellä tule vastatuiksi sitä koskevan oikeusdogmaattisen tutkimuksen lomassa. Läpi opinnäytetyön kulkee laaja-alaisempi pyrkimys syvällisempään ymmärrykseen niistä biologisista ja geneettisistä seikoista, jotka vaikuttavat rikollisten käytösmallien taustalla. Tarvitaan eksaktien tieteiden ja rikosoikeudellisen tutkimuksen yhteistyötä aidon poikkitieteellisen kriminologisen tutkimuksen muodossa, jotta rikollisen käytöksen taustalla vaikuttavia syitä ei pelkästään pystytä faktisesti ymmärtämään, vaan jotta niihin pystytään lisäksi kehittämään tosiasiallisesti toimivia kriminaalipoliittisia vastauksia ja tehokkaimpia mahdollisia hoitokeinoja.

Multiple anthropogenic stressors on lake ecosystems demand effective measures towards improved protection and management of water bodies. The Water Framework Directive defines a common goal for sound water management and obliges EU member countries to monitor and protect the ecological status and water quality of all relevant surface waters. However, major problems hindering the attempts for effective water management are the lack of long-term observational data on reference status and an inadequate understanding of the responses of lake ecosystems to environmental pressures. With this regard, paleolimnological techniques are invaluable as they provide means to seek for past analogies of lake-environment interactions. Long-term development in the water quality and ecological status of Lake Storträsk, located in southern Finland, was assessed using a variety of paleolimnological proxies. The aim was to determine the reference status of this dystrophic lake, and to attain holistic understanding of late Holocene environmental changes and their influences on the lake's status. The principal hypothesis of the study was that late Holocene climate changes, catchment development and contemporary human activities have affected the status of the lake leaving records in the abiotic and biotic features of the sediment deposits. A 43-cm sediment core was obtained from the lake basin and studied for its physicochemical and biological attributes. The core was dated with radiometric methods, and a time frame of ca. 4500 years was established for the sediment sequence. Loss-on-ignition and magnetic susceptibility were measured and the elemental content of the sediment was assessed by ICP-MS- and CNS-analyses. Fossil diatom assemblages were studied to reconstruct long-term development in lake-water pH. Ordination techniques and diversity indices were applied to identify temporal patterns and relationships in the bioassemblages, and Spearman's correlation coefficients were calculated to assess statistical relationships between the studied abiotic and biotic parameters. The results reveal that, whereas long-term climate changes have had the most profound impact on the water quality and ecology of Lake Storträsk, the status of the lake has also been altered by early catchment disturbances and historical human activities as well as more intensive anthropogenic disturbances after the establishment of intensive agriculture in the area. The base of the sediment core reflects the transition from the warm and dry Holocene Thermal Maximum to the cooling and increasingly humid late Holocene. After the initial phase, a more stable development took place, disrupted by possible signs of forest fires and early clearance periods in the area. From the late Middle Ages onwards, human activities within the vicinity of the lake became more intensive leaving highly distinct marks in the sediment, but were receded towards the present. Regardless of the current location of Lake Storträsk in a conservation area, and the apparent inability of the barren catchment to support any intensive agricultural practices, it is clear that human influences on the lake have been significant. The results of this study highlight the importance of long-term perspective in the assessment of lake reference conditions since lake ontogeny is often far from linear. Furthermore, this study emphasizes the importance of combining information from multiple paleolimnological proxies as they provide a more robust and holistic basis for understanding lake-environment dynamics particularly in humic boreal lakes which often respond to environmental change in distinct ways.

Tutkielma käsittelee bioteknologian patentointia ja sen erityistä suhdetta perus- ja ihmisoikeuksiin. Erityisesti keskitytään modernin bioteknologian keksintöihin, sillä kyseiset keksinnöt liittyvät usein terveydenhuoltoon ja lääketieteeseen – niiden kohdalla aktualisoituu myös eniten perus- ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä. Bioteknologian patentointia koskeva erityissääntely sisältyy bioteknologiadirektiiviin (44/98/EY), joka on implementoitu osaksi Suomen kansallista lainsäädäntöä sekä sisällytetty Euroopan patenttisopimukseen (EPC). Tutkielmassa esitellään lisäksi keskeiset bioteknologian tutkimukseen ja patentoitiin vaikuttavat perus- ja ihmisoikeudelliset oikeuslähteet, joista on erityisesti syytä mainita Euroopan neuvoston yleissopimus ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla (SopS 24/2010) eli biolääketiedesopimus. Tutkielma perustuu sille lähtökohdalle, että patenttijärjestelmä ja perus- ja ihmisoikeudet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Patenttijärjestelmä on riippuvainen perusoikeuksista, sillä ilman tutkimuksen ja tiedonvälityksen vapauksia ei voisi syntyä keksintöjä patentoitavaksi – näin ollen perusoikeudet voidaan nähdä patenttijärjestelmän taustalla. Bioteknologian yhteydessä perus- ja ihmisoikeuksilla on kuitenkin usein myös patentointimahdollisuuksia rajoittavaa merkitystä, sillä alan sovelluksiin liittyy huomattavia eettisiä ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä: jokaisen bioteknologian patentoitavuudelle asetetun erityisedellytyksen ja rajoituksen taustalta on löydettävissä ihmisoikeussäännöksillä turvatun oikeushyvän suojelu. Patenttijärjestelmä tosin pyrkii arvoneutraalisuuteen patentoitavuuden edellytyksiä sovellettaessa, mutta tosiasiassa patentoitavuuden edellytykset eivät voi olla eettisesti neutraaleja, sillä niiden avulla lainsäätäjä pyrkii myös tavoittelemaan tasapainoa ristiriidassa olevien intressien välille. Tällöin tiettyjä arvoja suojataan sulkemalla tietyt keksinnöt järjestelmän ulkopuolelle. Tutkielmassa käsiteltäviä bioteknologian patenttien yhteydessä suojattavia arvoja ovat erityisesti ihmisarvon kunnioittaminen, itsemääräämisoikeus, oikeus terveydensuojeluun sekä siihen sisältyvä lääkkeiden saatavuus ja biodiversiteetin suojelu osana oikeutta ympäristöön. Bioteknologian keksintöjen patentointiin sovelletaan lähtökohtaisesti samoja patentoitavuuden perusedellytyksiä kuin kaikkien muiden tekniikan alojen keksintöihin: patentoitavalta keksinnöltä vaaditaan uutuutta, keksinnöllisyyttä ja teollista hyödynnettävyyttä. Biologinen materiaali on patentoitavissa, kun se on tuotettu teknisen menetelmän avulla ja muodostaa keksinnön – löytöä ei voida patentoida. Erityiskysymykset liittyvätkin pääosin siihen, mikä voi muodostaa patentoitavan keksinnön, ja milloin keksintö voidaan sulkea patentoitavuuden ulkopuolelle eettisistä syistä, toisin sanoen sen perusteella, että sen hyödyntäminen olisi hyvän tavan ja yleisen järjestyksen vastaista. Lukuun ottamatta ihmisoikeudet huomioon ottavia rajoituksia bioteknologian patentoitavuus eroaakin lopulta varsin vähän muiden alojen keksintöjen patentoitavuudesta.

Plants have evolved mechanisms to cope with various environmental stresses, including abiotic factors like temperature extremes and biotic factors involving the interactions with pathogens and herbivores. Kale (Brassica oleracea var. acephala) is a superfood famous for containing many compounds that are beneficial in the human diet but are primarily produced as specialised metabolites to aid in plant defence. Amongst these are glucosinolates which are defence compounds characteristic of plants in the Brassicaceae family. The aim of this study was to investigate how the diverse metabolic profiles of kale cultivars contribute to postharvest resistance against herbivory and necrotrophy. To assess the resistance of each kale cultivar against herbivory, I used the larvae of the wood tiger moth Arctia plantaginis as a test subject. We used detached leaves from 30 kale cultivars in an overnight feeding experiment with the larvae. The same 30 cultivars were used in a postharvest infection experiment with a generalist necrotroph B. cinerea to investigate the resistance of each kale cultivar against necrotrophy. For a comparative experiment between necrotrophs, we selected 10 kale cultivars to assess the necrosis caused by B. cinerea and a specialist necrotroph A. brassicicola. The A. brassicicola-infected and mock-treated leaves were analysed for their metabolic profiles to observe how these were altered by the infection. The weight gain of the tiger moth larvae was not significantly affected by the kale cultivars or their sugar content. A correlation between sucrose and indole glucosinolates might have reduced the kales’ palatability and potentially deterred the herbivores. In the B. cinerea experiment, we observed a positive correlation between necrotic lesion area and protein, sucrose, and indole GSL contents in kale leaves, even though indole GSLs are generally considered defence molecules against necrotrophic pathogens. When comparing the necrotic damage caused by the two necrotrophs, the specialist A. brassicicola exhibited a statistically significantly more violent infection compared to B. cinerea. Chlorophyll became degraded in the infected leaves compared to the uninfected controls. Amino acid content was high in the aged control and infected leaves, indicating protein degradation either due to senescence or cell wall-degrading enzymes from the pathogen. There was a statistically significant positive correlation between necrotic damage and protein in the infected leaves potentially due to proteins being secreted by the pathogen during infection. Starch levels decreased in the infected leaves compared to the controls. The infected samples also showed decreased glucose amounts potentially being taken up by the necrotroph during infection. Altogether, the study showed that kale cultivars respond to biotic stress factors by triggering metabolic changes that can affect the disease resistance and postharvest quality of the leafy vegetables.

The anthropause following the beginning of the COVID-19 pandemic in 2020 was followed by a heavy decline in people’s mobility and outdoor activities, which has had differing effects on biodiversity in urban areas. In Finland, outdoor activities were allowed, and as a result, the use of greenspaces increased notably in relation to pre-pandemic times. My objective was to study how people’s outdoor activities developed during the pandemic in the form of recreational bird-watching in the Helsinki metropolitan area (including Espoo, Vantaa, and Kauniainen). To accomplish this, I retrieved data on the number of bird observers from Tiira (a Finnish bird information service focused on bird observations), and related this data to the pandemic periods, also taking into account variables such as daily temperature and the use of parks. I found the highest number of bird-watchers during both lockdowns in 2020 and 2021. I also found that the number of bird-watchers was significantly higher after all restrictions were lifted, in 2022, when contrasted with pre-pandemic times. It is notable that the lockdowns happened at the same time as the bird Spring migration, a naturally popular time among bird-watchers. Thus, I consider that this may have had a synergistic role in people taking the opportunity to dedicate more time for bird-watching since they had more time to go outside due to strict restrictions. After all the restrictions were lifted in 2022, some bird-watchers continued to spend more time in bird-watching due to habit or increased appreciation for the activity or outdoors. The findings highlight the importance and potential of citizen science in observing birds and enabling more efficient conservation efforts for them. The results showing the development of bird-watching activities during the pandemic could also potentially be used as a proxy for other outdoor activities, and combined with other studies on the relations of COVID-19 on humans and other species could help to better understand the complex socio-ecological relationships in cities and greenspaces.

More and more people live in cities and urbanization is estimated to grow in the future. The functionality of the city is therefore important in terms of nature values. The diversity of urban nature is important for the environment but also for humans. The diverse nature of the city contributes to human health on a physical and psychological level. On a larger scale, biodiversity is a prerequisite for the functioning of the global economy. In this thesis I surveyed the question of whether people know about environmental problems in Lahti and Helsinki. I focused on bird-window collisions in urban areas and how this affects biodiversity. I aimed to determine whether there is a correlation between areas that are supposed to have a lot of bird strikes and awareness of the problem in these areas. The importance of urban nature to human life is obvious, but perhaps not very well known. I aimed to survey the amount of consciousness among citizens in Helsinki and Lahti. In this thesis, I also aim to bring together already existing research data and create a broader picture of the contribution of urban structures harmful to birds and biodiversity.