Browsing by Title

This Master’s thesis is a pilot study that seeks to make a novel contribution to the existing academic literature on how whiteness operates in Denmark. This study is guided by two research questions: How do white Danish university students narrate growing up white in Denmark, and what meanings do they attach to being racially aware, and to being white? Through semi structured interviews with 5 white Danes age 23 to 28, this study reveals how the internalized whiteness and racial exceptionalism of these five white Danes is rooted in their socialisation and how it manifests itself in their lives, both personally, academically and politically. A thematic analysis of the data is carried out in order to uncover underlying meanings of how the interview participants narrate their whiteness. As in Denmark (and globally), whiteness marks itself as being the unmarked norm, the analysis will be theoretically underpinned by the critical whiteness approach. Five themes are identified, and the interview data is used to critically reflect on and explore the aspects and dynamics of Danish society that, both implicitly and explicitly, contributes to whiteness remaining normative and unmarked at the same time. This study ends by concluding that in order to truly uncover the nuances of how whiteness manifests itself in Danish society, more research is needed. It also concludes that the participants narrate their whiteness as something deeply rooted and ingrained in the socialisation they have gone through and the national narratives that Denmark brands itself on, such as the idea of (racial) exceptionalism, hygge and colonial innocence.

This thesis provides an analysis of Growth Optimal Portfolio (GOP) in discrete time. Growth Optimal Portfolio is a portfolio optimization method that aims to maximize expected long-term growth. One of the main properties of GOP is that, as time horizon increases, it outperforms all other trading strategies almost surely. Therefore, when compared with the other common methods of portfolio construction, GOP performs well in the long-term but might provide riskier allocations in the short-term. The first half of the thesis considers GOP from a theoretical perspective. Connections to the other concepts (numeraire portfolio, arbitrage freedom) are examined and derivations of optimal properties are given. Several examples where GOP has explicit solutions are provided and sufficiency and necessity conditions for growth optimality are derived. Yet, the main focus of this thesis is on the practical aspects of GOP construction. The iterative algorithm for finding GOP weights in the case of independently log-normally distributed growth rates of underlying assets is proposed. Following that, the algorithm is extended to the case with non-diagonal covariance structure and the case with the presence of a risk-free asset on the market. Finally, it is shown how GOP can be implemented as a trading strategy on the market when underlying assets are modelled by ARMA or VAR models. The simulations with assets from the real market are provided for the time period 2014-2019. Overall, a practical step-by-step procedure for constructing GOP strategies with data from the real market is developed. Given the simplicity of the procedure and appealing properties of GOP, it can be used in practice as well as other common models such as Markowitz or Black-Litterman model for constructing portfolios.

G-streptokokkeja kuuluu pääasiassa kolmeen streptokokkilajiin [1, 9, 20, 25], jotka ovat fysiologisilta ja geneettisiltä ominaisuuksiltaan sekä taudinaiheuttamiskyvyltään toisistaan poikkeavia [9, 12, 15, 20, 21, 27, 33]. Näistä erityisesti yksi, Streptococcus dysgalactiae alalaji equisimilis (SDSE), on noussut ihmisen merkittäväksi taudinaiheuttajaksi viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana [22, 48, 64, 65]. Erityisesti SDSE:n aiheuttamien ihon ja ihonalaiskudosten tulehduksien esiintyvyys on kasvanut voimakkaasti [53]. Epidemiologiset havainnot SDSE-infektioiden esiintyvyyden kasvusta ovat johtaneet molekyyligeneettisiin tutkimuksiin lajin ominaisuuksista, niiden alkuperästä sekä yhteydestä taudinaiheuttamiskykyyn [20, 34, 43, 46, 50, 55]. Vakuuttavimmat todisteet on kerätty SDSE:n ja sen lähisukulaisen, vakavan taudinaiheuttajan, Streptococcus pyogeneksen eli A-streptokokin välisestä geneettisen materiaalin siirrosta, mikä on mahdollistanut SDSE:n nousun kyvykkääksi taudinaiheuttajaksi A-streptokokin rinnalle [15, 17, 18, 33, 38, 46, 52, 63]. Lisäksi Streptococcus pyogeneksen diagnostiikkaan nykyään tarjolla olevat antigeenin osoitustekniikkaa hyödyntävät pikatestit rajoittavat yhtä lailla oireisten SDSE-infektioiden tunnistamista ja hoitamista [15, 36, 65, 78, 79, 80]. Edeltävät seikat ovat luoneet G-streptokokin osalta tarpeen uusien, nopeampien diagnostisten menetelmien kehittämiselle perinteisen bakteeriviljelyn lisäksi [78, 79, 81, 82]. Tutkimuksessa keräsimme sadanviidenkymmenen bakteerikannan aineiston, joka sisälsi sekä nielu- että veriviljelyistä eristettyjä suuripesäkkeisiä beeta- eli täyshemolyyttisiä G-streptokokkeja. Kantojen deoksiribonukleiinihappo eli DNA eristettiin, puhdistettiin ja yhdisteltiin näytekokonaisuuksiksi geenimonistusta eli -sekvenointia varten. Käytettyjen menetelmien toimivuutta arvioitiin jatkuvasti kokeellisen osuuden aikana, ja epäpuhtaat sekä riittämättömät näytteet hylättiin yhdistelmäsekvenoinnista. Kuten tavoitteena oli, geeni-informaatiosta löydettiin eri kannoissa yleisiä, mahdollisimman vähän muuntelua sisältäviä alueita tulevaisuuden diagnostisia tutkimuksia varten. (185 sanaa)

Tutkielmani käsittelee keväällä 2012 Helsingin Sanomissa (HS) käytyä keskustelua Guggenheim Helsinki -taidemuseohankkeesta. 10.1.2012 julkaistiin Guggenheim Helsinki: konsepti- ja kehitysselvitys, jonka oli tilannut Solomon R. Guggenheimin säätiö. Raportissa kuvaillaan suomalaista ja erityisesti helsinkiläistä taide-elämää ja todetaan, että Helsingistä puuttuu kansainvälistä modernia taidetta esittelevä museo. Guggenheim Helsinki -museosta on raportissa kolme eri kävijämääräskenaarioita, joista keskimmäinen nousi julkiseen keskusteluun. Raportissa uskotaan vahvasti siihen, että Guggenheim Helsinki houkuttelee kaupunkiin lisää turisteja, elävöittää matkailuelinkeinoa ja tuo vireyttä suomalaiseen taide-elämään. Museo kuvataan keinona parantaa Helsingin asemaa kaupunkien keskinäisessä globaalissa kilpailussa. Tarkastelen raportin julkistamisesta alkanutta keskustelua, joka oli erittäin kiivasta. Tutkielmassani on mukana 181 Helsingin Sanomissa ajalla 2.1.2012–14.5.2012 julkaistua tekstiä, joista puolet on mielipidekirjoituksia. Näkökulmani teksteihin on se, miten eri kirjoittajat tai artikkelien haastateltavat näkevät Helsingin paikkana? Millaisia käsityksiä heillä on tilasta ja miten paikan identiteetti ymmärretään? Tämän lisäksi arvioin tekstien valossa sitä, kenellä on valta eri ryhmien näkökulmasta ja miten kirjoittajat ja haastateltavat suhtautuvat paikan prosessinomaisuuteen, siihen kohdistuviin muutospaineisiin? Teoreettisena pohjana on Doreen Masseyn aika-tila-käsitepari. Arvioinnin avuksi olen hahmottanut teksteistä viisi eri toimijaryhmää, verkostoa, joiden kautta kuvaan tutkimuskysymyksiäni. Ryhmien valta suhteessa tilaan on erilaista, kuten myös niiden keinot kyseenalaistaa toisten valtaa. Nämä ryhmät ovat: talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat, Helsingin kaupungin viranhaltijat, kaupungin poliittiset päätöksentekijät, taidemaailman vaikuttajat ja kaupunkilaiset. Näiden lisäksi arvioin myös Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen kuvaa Helsingistä paikkana. Kaksi ensimmäistä kuukautta keskustelu liittyi selvitysraporttiin, kuten onko kävijämääräarvio realistinen ja osataanko vastaava museo tehdä itse. Maaliskuun alussa teksteissä käsiteltiin valtaan liittyviä teemoja, kuten millaista “peliä” Guggenheimiin liittyy. Museohanketta tukeneet talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat liikkuvat aika-tila-tiivistymässä ja hyötyvät siitä. Tämän liikkuvuuden he uskovat hyödyttävän koko yhteiskuntaa. Vaikuttajat tarkastelevat museohanketta makrotasolta. Jos museo ei etene, voidaan elinkeinopolitiikkaa hoitaa jollain toisella projektilla. Keskeistä on se, kuinka Helsinki pärjää globaalissa kaupunkien kilpailussa ja tätä voidaan tukea ns. paikkojen politiikalla, eli rakentamalla kiinnostavaa kaupunkiympäristöä luovissa palvelu-ammateissa toimiville. Vetovoimainen kaupunki houkuttelee myös kansainvälisiä yrityksiä perustamaan toimistojaan. Helsingin kaupungin viranhaltijat näkyvät teksteissä lähinnä päätöksenteon luovijoina. Jos yksi keino ei edistä asiaa, etsitään toinen tapa. Kaupungin poliittiset päätöksentekijät taas jakautuvat selkeästi eri leireihin: museohankkeen puolustajiin ja vastustajiin. Pääosin tätä ryhmää leimaa kuitenkin passiivisuus: pitkin kevättä he kertovat yhä odottavansa lisätietoa kaupungin johdolta. Päätöksentekoa ohjaavat myös valtakamppailut. Kaupunkilaiset eivät näe museohankkeessa juurikaan hyötyjä, joitain yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. He arvioivat museon tarpeellisuutta suhteessa peruspalvelujen säästöihin ja puolustautuvat voimakkaasti tilaa uhkaavalta muutokselta: turisteja ja museoita on jo nyt liikaa. Vahvaa paikan tuntua kaivataan. Taidemaailma on huolissaan omien instituutioidensa rahoituksesta ja vaikutusvallasta. Tämä ryhmä puhuu myös ristiriitaisimmin: toisaalta vakuutetaan omasta kyvystä hallita aika-tila-tiivistymää, mutta samaan aikaan puolustaudutaan ja kaivataan vahvaa paikan tuntua. Ulkopuoliset koetaan tunkeutujina omaksi koettuun tilaan, eikä oman tilan resursseja haluta luovuttaa vieraille. Poikkeuksen tähän puheeseen tuo Checkpoint Helsinki -hanke, mutta sen näkökulmat hautautuvat nopeasti kiistelevien osapuolten jalkoihin. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset myötäilevät kaupungin kehittäimistarvetta investointien houkuttelemiseksi. Keskustelua käydään hyvin erilaisten ”karttojen” pohjalta, joissa kuva Helsingistä paikkana ja tilana on hyvin erilainen. Puoltajille kaupunki on mahdollisuuksien paikka, joka saisi museosta kansainvälisen pääoman magneetin. Kaupunkilaisille Helsinki näyttäytyy kurjistuvana palvelutuottajana, jossa rahaa tuhlataan elitistiseen museoon. Taidemaailma näkee Helsingin yhtenäiskulttuurin paikkana, jossa ei ole tilaa ”vieraalle” toimijalle.

Earth’s overshoot day marks the date when humanity’s ecological footprint exceeds Earth’s biocapacity for the year. As the day fell on earlier every year it shows that our current consumption pattern is unsustainable. One of the main human sources of greenhouse gas emissions is related to household consumption and thus companies play an important role in developing consumption practices more sustainable for consumers as they are the main providers of products and services. This research examines the ways three Finnish companies guide consumers towards environmentally sustainable choices as well as drivers and barriers related to consumer guidance. The objective is to enlighten companies’ consumer guiding methods as part of corporate responsibility and understand which factors encourage and hinder companies to guide consumers. The research was conducted as a qualitative multiple-case study. The case companies were Valio, S Group’s grocery stores and Fazer. The research data was collected via companies’ sustainability reports and focused semi-structured interviews by interviewing the case companies’ employees working with corporate responsibility, environmental management and communication. The data was analyzed by data-driven content analysis. The findings show that the case companies use guiding methods to steer consumers to environmentally sustainable choices: information provision, choice editing, nudging and financial incentives. The current trends related to sustainability and responsibility as well as a potential competitive advantage, the protection of brand image, the benefits of a forerunner, and a corporate strategy in which sustainability is an integral part encourage companies to guide consumers. Whereas, the principle of consumers’ freedom of choice, the responsibility of a big operator as well as risks related to the development of innovations and being a forerunner cause tensions in consumer guidance. The results confirm that various tensions are related to guiding consumers towards sustainability. Especially, the concept of consumers’ freedom of choice is firmly embedded in the mindset of business. Therefore, future research could examine the ways to bring these tensions and underlying contradictions more strongly into the public discussion to find solutions to promote sustainable consumption for consumers among companies.

This thesis examines the use of sexual violence against men during the Bosnian War in 1992-1995, based on the case files of the International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia (ICTY). Previous studies on the victimization of men in conflict-related contexts, including in Bosnian War, are lacking and are not researched enough. The objective is to contribute to the research on sexual violence against men in conflict-related contexts, to find the motives behind committing such actions and to combine the areas of research – conflict, war crimes and human rights studies. The primary source for this thesis is the database of the International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, the first-ever international war crimes tribunal to indict and convict individuals with charges of sexual violence against men. The case files on individuals that have been charged of using sexual violence or include charges of sexual violence in their indictments were analysed to clarify if they fit into the criteria of this research. Sexual violence against men during Bosnian War was used as tactic, a method to create and spread fear. It was part of widespread and systematic attack against the civilian population and to dehumanise the victims. In the case of the Bosnian Serbs and Bosnian Croats the data reveals an intent to forcibly remove a specific ethnic group from an area to ensure control and to depopulate certain areas. Analysis shows that in many instances the person convicted of his or her crime(s) was not directly involved in committing the crimes but bore the responsibility of the acts of their subordinates.

Pro gradu-tutkielmani käsittelee Neuvostoliitossa ja Venäjällä vuosina 1986-2018 tehtyä Gulag-historiapolitiikkaa julkisen historiakulttuurin näkökulmasta ja sitä, miten Gulag-historiaa on käytetty poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Tässä työssä Gulagia käytetään sen arkikielisessä merkityksessä sateenvarjokäsitteenä, jolla tarkoitetaan Neuvostoliiton aikaisten vankileirien lisäksi myös kaikkea Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään sisältynyttä poliittista väkivaltaa. Historiapolitiikalla tarkoitetaan tietoisesti tapahtuvaa historian poliittista käyttöä, jonka avulla pyritään saavuttamaan tiettyjä yhteiskunnallisia tavoitteita. Julkisella historiakulttuurilla viitataan julkisessa tilassa tapahtuvaan historian poliittiseen käyttöön, esimerkiksi erilaisiin muistomerkkeihin ja muistopäiviin. Aikarajaukseni alkaa vuodesta 1986, jolloin glasnost-periaatteen käyttöönotto mahdollisti ensimmäistä kertaa avoimen keskustelun Neuvostoliiton vankileirihistorian kaltaisesta aiemmin vaietusta aiheesta. Aikarajaukseni päättyy vuoteen 2018, johon mennessä on mielestäni ollut kestävää tarkastella Gulag-historiapolitiikan pitkäkestoisten suhdanteiden lisäksi myös 2010-luvun Venäjän yhteiskunnallisen tilanteen uudenlaista heijastumista vankileirihistorian tulkintaan. Tutkimukseni näkökulma perustuu siihen, että Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän yhteiskunnalliset olosuhteet ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten Gulag-historiaan on suhtauduttu. Tutkimuskysymykseni mukaisesti tarkastelen, millaista Gulag-historiapolitiikkaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä on tehty, ja miten sitä on hyödynnetty poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Gulag-historiapolitiikan ajallisten painotusten ja ominaispiirteiden lisäksi kiinnostukseni kohdistuu historiapolitiikan taustalla olevien historiapoliittisten motiivien havainnointiin. Hypoteesini on, että Gulag-historiapolitiikka on luonteeltaan ja sisällöiltään alueellisesti ja sosiaalisesti jakautunut ilmiö, jonka ilmenemisessä on paikallistasolla suuria eroja. Oletus perustui siihen, että historiapolitiikan kentällä ovat vaikuttaneet melko tasaisesti muutamat keskenään erilaiset toimijat, joiden historiakulttuuri on lähes poikkeuksetta ollut tiiviisti sidoksissa poliittisten repressioiden historian kannalta tärkeisiin paikkoihin. Tästä voisi päätellä, että Gulag-historiapolitiikka olisi luonteeltaan epäyhtenäistä, ja että tämä epäyhtenäisyys näkyisi venäläisessä yhteiskunnassa kollektiivisen muistamisen ja yleisen Gulag-historiatietoisuuden puutteellisuutena. Tutkimusmetodini on lähdeaineiston laadullinen sisällönanalyysi, jonka perusteella analysoin Gulag-historiapolitiikan ilmenemistä ja Gulag-historialle aineistossa annettavia merkityksiä. Tekemäni johtopäätelmät kontekstoin Neuvostoliiton ja Venäjän yhteiskunnallisiin kehitysprosesseihin. Aineiston sisällönanalyysin perusteella käy ilmi, että tutkimushypoteesini toteutui osittain. Gulag-historiapolitiikka osoittautui hypoteesini mukaisesti yhteiskunnallisesti jakautuneeksi ja monimuotoiseksi ilmiöksi. Tätä perustelee ennen kaikkea sen historiapoliittisten toimijoiden monimuotoisuus: voidaan katsoa, ettei koko aikarajauksen aikana ole ollut olemassa yhtä yhtenäistä Gulag-historiapolitiikkaa, vaan pikemminkin useiden yksittäisten toimijoiden suhteellisen tarkasti rajattuja historiapoliittisia näkemyksiä ja niiden perusteella tuotettua historiakulttuuria. Etenkin kansalaisjärjestö Memorialilla ja ortodoksisella kirkolla on ollut omat selkeän yhtenäiset näkökulmansa, jotka ovat näkyneet niiden historiakulttuurien erilaisuutena. Niiden historiakulttuurit osoittautuivat omiksi, yhtenäisiksi kokonaisuuksikseen, joiden vaikutukset vastoin hypoteesiani ylittävät paikkakuntakohtaiset rajat, ja joilla on molemmilla ollut huomattava vaikutus Gulag-muistamiseen valtakunnallisella tasolla ympäri Venäjää. Kaikkia historiapolitiikkoja yhdisti niiden motiivien sisäpoliittisuus, pyrkimys kansallisen yhtenäisyyden luomiseen ja Stalinin hallintokauden aikaisten repressioiden suhteellinen korostaminen. Tästä huolimatta Venäjällä ei ole yksiselitteistä, kollektiivista käsitystä siitä, kuinka Gulag-historiaan tulisi suhtautua ja kuinka sitä tulisi julkisesti muistaa ja käsitellä. Tulevaisuuden kannalta huomionarvoista on etenkin valtion 2010-luvulla Gulag-historiaa kohtaan herännyt kiinnostus, jonka taustalla näyttäisi olevan pyrkimys rajoittaa ja kontrolloida valtiosta riippumatonta Gulag-historiapolitiikkaa. Tämä koskee etenkin sellaista historiapolitiikkaa, jonka taustalla on pyrkimys liberaalidemokraattisten arvojen edistämisestä. Nähtäväksi jää, tuleeko Gulag-historiasta tosiasiallinen osa kollektiivista kansallista muistia, ja missä määrin mahdollisesti valtion uusi historiapoliittisen vallankäytön väline.

L’aumento dei fenomeni migratori e gli scambi interculturali fra individui appartenenti a diverse comunità linguistiche offrono sempre più spesso occasioni di code switching e code mixing; e quando ci si trova davanti a nuovi prestiti da altri idiomi, i parlanti nativi italiani hanno la capacità (ma soprattutto la necessità) di assegnare un genere grammaticale. Tale esigenza nasce dal fatto che in molte lingue, tra cui l’italiano, il genere svolge una funzione cruciale dal punto di vista sintattico. Questa tesi si pone l’obiettivo di inserirsi nel dibattito sulla produttività dei vari criteri di assegnazione, provando a dimostrare la non marginalità dell’assegnazione su base fonologica, soprattutto in presenza di prestiti da lingue come il finlandese, che non prevedono la categoria grammaticale del genere, ma condividono con l’italiano la terminazione vocalica di un numero consistente di parole. Per verificare la bontà dell’ipotesi di partenza di questa tesi, ossia che i parlanti nativi italiani siano portati ad attribuire un genere a dei referenti inanimati basandosi (anche) sull’ultima vocale di una determinata parola, si è pensato a costruire questo lavoro sulla base di un “approccio multifattoriale”. Dopo aver esaminato gli aspetti (vantaggiosi e non) delle ricerche presenti in letteratura, basate spesso sull’assegnazione del genere a prestiti provenienti da lingue con terminazioni consonantiche (ad es. l’inglese), si è provveduto a costruire una parte empirica che potesse restituirci dei risultati soddisfacenti dal punto di vista scientifico. Innanzitutto, si è creato un corpus delle parole finlandesi più utilizzate (spontaneamente) dalla comunità degli italiani residenti in Finlandia. Da questo corpus sono stati estratti 12 sostantivi singolari terminanti per vocale (-a, -o e -i). Con i sostantivi in questione è stato creato un questionario, somministrato ai parlanti madrelingua italiani in Finlandia, che prevedeva due esercizi di assegnazione (con due differenti tipi di target: articoli determinativi e aggettivi) e uno di traduzione. I risultati degli esercizi hanno permesso di valutare la non marginalità (in termini di produttività e predicibilità) del criterio fonologico, che spesso ha agito in sinergia con quello semantico, ma ha comunque dimostrato la sua “forza di attrazione”, proprio grazie al confronto fra gli esercizi assegnati. Nei casi più oscillanti, infatti, parte di coloro che avevano indicato un traducente con genere X si è spostata verso Y al momento di abbinare un articolo o un aggettivo a una determinata parola. I casi con meno oscillazione, come si può facilmente immaginare, sono stati quelli in cui vi era una “coerenza” tra il genere del traducente e la vocale finale. L’approccio multifattoriale di questo studio ha fatto in modo di poter apprezzare la produttività del criterio di assegnazione su base fonologica anche in altri contesti: quello professionale (grazie ad un articolo di Repubblica sul cibo finlandese) e quello legato alle nuove tecnologie (per merito di una conversazione creata ad hoc con un’intelligenza artificiale). Lo studio si è basato sulla valutazione dell’assegnazione a sostantivi singolari, lasciando spazio a eventuali ricerche future che prevedano di prendere in esame il plurale. Altre indagini possibili potrebbero riguardare l’utilizzo di target diversi all’interno degli esercizi di attribuzione del genere (ad es. participi passati o preposizioni articolate).

Gustav Pauli toimi Hampurin Taidehallin johtajana vuosina 1914-1933, ja hänellä voidaan katsoa olleen tärkeä rooli myös saksalaisen taiteen tuomisessa Suomeen 1920-luvulla. Suomen ja Saksan kohtalot ovat kietoutuneet yhteen historian saatossa hyvinkin useasti, ja mitä erilaisimmilla elämänalueilla. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin pohtia ja selvittää, millaiset suhteet Suomen ja Saksan välillä vallitsivat kulttuurin ja taiteen kaltaisilla, näennäisen epäpoliittisilla elämänalueilla 1920-luvulla, sekä lisätä tuntemusta kyseisestä, Suomessa hyvin vähän tunnetusta aihepiiristä. Nyt käsillä oleva tutkimus paneutuu sellaisiin kysymyksiin, kuin millainen rooli Gustav Paulilla oli Suomen ja Saksan välisissä kuvataidesuhteissa 1920-luvulla, millaista kuvaa saksalaisesta taiteesta hän Suomessa halusi tuoda esiin, sekä mitkä tekijät motivoivat hänen toimiaan Suomen suhteen 1920-luvulla. Gustav Paulin keskeisimpiä kontakteja Suomessa olivat Ateneumin intendentti Torsten Stjernschantz sekä Helsingin saksalaisen yhdyskunnan puuhamies Albert Goldbeck-Löwe. Saksan Helsingin lähetystöstä Paulin tärkein yhteyshenkilö oli puolestaan suurlähettiläs Otto Göppert. Tutkielman pääasiallisena materiaalina toimivat Gustav Paulin suomalaisille sekä saksalaisille suurlähettiläille kirjoittamat kirjeet, jotka sijoittuvat vuosille 1921-1928. Tutkielman teoriataustana toimivat Albert-László Barabásin verkostoteoria, Pierre Bourdieun kenttäteoria sekä sosiaalisen pääoman käsite. Kentän, jossa Pauli toimi, muodostivat “valkoisen” Suomen muodostama porvarillinen yhteisö, sekä Suomen saksalaismielinen älymystö. Yleisenä taustana tapahtumille toimi myös valkoisten suomalaisten ja saksalaisten yhteinen aseveljeys Suomen sisällissodassa, ja sen mukanaan tuoma kevään 1918 muisto, mikä teki Suomesta otollisen maaperän saksalaisille. Mielestäni Suomen ja Saksan tiivis kumppanuus kyseiseltä ajanjaksolta tekee maiden välisistä suhteista, myös kulttuurin alalla, vieläkin mielenkiintoisemman. Gustav Paulin kiinnostuksen Suomeen aloitti saksalainen keskiaikainen maalari Mestari Francke, sekä hänen Kalannin kirkkoon maalaamansa alttarikaappi. Pauli kiinnostui 1920-luvun alussa kyseisestä, Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvasta teoksesta, ja pyrki samalla myös hankkimaan sen takaisin Saksaan. Aikeitaan edistämään Pauli pyrki järjestämään suuren saksalaisen taiteen näyttelyn Helsinkiin, mutta pian hänelle selvisi, ettei hänen onnistuisi hankkia Mestari Francken alttarikaappia. Taidenäyttelyn hän kuitenkin järjesti, tosin tällä kertaa puhtaasti kulttuuripoliittisista, eikä hänen omista, lähtökohdista käsin. Saksalaisen taiteen näyttely Ateneumissa lokakuussa 1922 oli suuri menestys, ja näyttelyyn liittyen hän saapui kaksi kertaa luennoimaan Helsingin yliopistoon. Paulilla oli myös keskeinen vaikutus Mestari Francken maalaaman Kalannin alttarikaapin restaurointiin Hampurissa vuosien 1922-1925 aikana, ja palauttaessaan kyseistä teoskokonaisuutta takaisin Helsinkiin hän saapui myös vielä kerran luennoimaan suomalaisille, niin kuin aikaisemmillakin kerroilla. Myöhemmin 1920-luvulla Pauli pyrki järjestämään vastavuoroista suomalaisen taiteen näyttelyä Saksaan vuosien 1926-1927 aikana, mutta kyseinen näyttely ei lopulta toteutunut, johtuen pääosin suomalaisen osapuolen rahoituksen puutteesta. Niin saksalaisia kuin Pauliakin suunnitteilla olleen suomalaisen taidenäyttelyn peruuntuminen aidosti harmitti. Tutkielman lopputuloksena on osoittaa Gustav Paulin olleen keskeinen henkilö Suomen ja Saksan välisissä kuvataidesuhteissa 1920-luvulla, mikä perustui hänen suomalaisiin kontakteihinsa ja aitoon kiinnostukseen Suomea kohtaan. Aikalaisille ilman Paulia saksalaisesta taiteesta olisi muodostunut hyvinkin toisenlainen kuva kuin muutoin olisi voinut. Toinen keskeinen havainto on osoittaa, millainen asema Saksalla oli suomalaisessa mielenmaisemassa kulttuuriselta kannalta. Toisaalta Paulin toiminta osoittaa myös sen, miten hyvistä aikeista ja alkunäkymistä huolimatta toimien todellinen lopputulos saattoi jäädä vaisuksi, kuten esimerkiksi Paulin ajamat, mutta myöhemmin peruuntuneet, näyttelysuunnitelmat suomalaisista taidenäyttelyistä Saksassa 1920-luvun jälkipuoliskolla osoittavat.