Browsing by department "Finska, finskugriska och nordiska institutionen"

Tutkielma käsittelee keittokirjojen otsikoita sekä rakenteita, sisältöjä ja tyylipiirteitä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisiin kategorioihin ja miten Suomessa julkaistut keittokirjat jakautuvat. Tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, miten keittokirjojen motivaatio, rajaus ja tavoite näkyvät kynnysteksteissä. Sisällönanalyysin avulla keittokirjoista muodostetaan yleiskatsaus ja kattava kuvaus sekä vastataan kysymykseen siitä, millainen on nykyajan suomalainen keittokirjamaailma. Aineistona tässä tutkimuksessa on Kansalliskirjaston tietokirjojen julkaisutiedot vuodelta 2015. Aineisto on rajattu UDK-luokitukseen 641/642 eli ruoka-aineet, ruoanvalmistus, ateriat, keittokirjat. Vuonna 2015 julkaistuja keittokirjoja on yhteensä 170, johon kuuluvat niin suomeksi kirjoitetut kuin suomen kielelle käännetytkin keittokirjat. Alkuperäiskieleltään suomenkielisiä kirjoja aineistossa on 113, käännettyjä kirjoja on 57. Tutkimuksessa tarkastellaan aineistoa sekä syntaktis-semanttisen otsikkotutkimuksen näkökulmasta että sisällönanalyyttisesta lähestymistavasta käsin. Syntaktis-semanttisen tarkastelun avulla saadaan selville otsikoiden muodot ja rakenteet. Sisällönanalyysi sen sijaan toimii työvälineenä, kun keittokirjoja jaotellaan niiden otsikoiden – ja tarvittaessa takakansitekstien – perusteella kategorioihin. Kolmannen analyysivälineeni, tyylintutkimuksen avulla otsikoista tarkastellaan muun muassa niiden retorisia keinoja ja kohdeyleisöjä. Tutkimuksessa osoitetaan, että keittokirjojen otsikot jakautuvat monipuolisesti rakenteen ja muodon mukaisiin otsikkotyyppeihin. Otsikkotyyppien välillä on tyylillisiä eroja: leimaotsikot ovat usein yksinkertaisia ja ajattomia, kun taas rönsyilevät yhdistelmäotsikot luonnehtivat ja kuvailevat laajuutensa vuoksi kirjojen sisältöjä enemmän. Muodostaan riippumatta suurin osa kirjojen otsikoista osoittautuu kuitenkin informatiiviseksi ja sisältöään ja aihepiirejään kuvaavaksi. Vuoden 2015 keittokirjat jakautuvat eri aihepiireihin monipuolisesti, joskaan eivät kovin tasaisesti. Keittokirjojen fuusiomainen luonne aiheuttaa sen, että kirjat kuuluvat usein useampaan kuin yhteen kategoriaan. Erityisesti kirjoissa nousevat esille seuraavat teemat: ateriat, hahmot, ruokalajit sekä ruokavaliot. Tutkielma havainnollistaa suuren keittokirjajoukon ryhmittymistä eri teemoihin. Se osoittaa, miten monipuolinen genre keittokirjallisuus nykyisin on, ja miten otsikoissa vaihtelevat niin muodot ja rakenteet kuin kirjojen sisältöjen esittämistavatkin. Keittokirjat ovat vaatimaton mutta silti näkyvä osa ruokakulttuuriamme ja ruokailun ympärillä pyörivää arkeamme.

Tutkielma käsittelee suomen kielen äänteellisesti motivoituneiden hyrsk-, tyrsk-, pyrsk- ja myrsk-pesyeiden merkityksiä. Näihin pesy-eisiin kuuluvia sanoja ovat esimerkiksi hyrsky, hyrskytä, hyrskähtää; tyrsky, tyrskytä, tyrskähtää; pyrskiä, pyrskähtää ja myrsky, myrskytä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia merkitysryhmiä pesyeiden sisällä muodostuu, miten merkitysryhmät jakautuvat pesyeiden kesken ja minkälaiset piirteet yhdistävät Cyrsk-pesyeiden merkitysryhmiä. Aineisto on kerätty Suomen murteiden sana-arkistosta. Aineisto ajoittuu pääasiassa 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Tutkielmassa käytetään murreaineistoa, koska se tuo odotetusti esille yleiskieltä enemmän lekseemejä ja laajemman merkityskirjon. Aineistona ovat Suomen murteiden sana-arkiston hyrsk-, tyrsk-, pyrsk- ja myrsk-alkuiset sanat, sanojen esimerkkilauseet ja merkityksenselityk-set. Tutkielmassa havaitaan, että hyrsk-, tyrsk-, pyrsk- ja myrsk-pesyeissä muodostuu melko selkeitä merkitysryhmiä ja että osa Cyrsk-pesyeiden merkitysryhmistä jakautuu useamman pesyeen kesken. Hyrsk- ja tyrsk-pesyeet jakavat keskenään eniten samoja merki-tyksiä ja myrsk-pesyeellä on vähiten yhteisiä merkityksiä muiden pesyeiden kanssa. Kaikissa Cyrsk-pesyeissä ilmaistaan veteen liittyviä merkityksiä, kuten veden, vesialueen tai aaltojen liikettä ja/tai ääntä. Lisäksi kaikissa pesyeissä ilmaistaan äänimerkityksiä, jotka eivät liity veteen. Muita keskeisiä useammassa kuin yhdessä pesyeessä toteutuvia merkitysryhmiä ovat esimerkiksi hyrsk- ja tyrsk-pesyeiden heilut-tamista ja nesteen käsittelyä ilmaisevat ryhmät sekä hyrsk-, tyrsk- ja pyrsk-pesyeiden ihmisen ilmaukset. Hyrsk-, tyrsk- ja pyrsk-pesyeissä ilmaistaan itkemiseen ja nauramiseen liittyviä merkityksiä, tyrsk- ja pyrsk-pesyeissä myös aivastamiseen ja yskimiseen liittyviä merkityksiä. Tutkielmassa osoitetaan, että on olemassa tiettyjä piirteitä, jotka usein yhdistävät hyrsk-, tyrsk-, pyrsk- ja myrsk-pesyeiden merkitys-ryhmiä. Cyrsk-alkuisilla sanoilla ilmaistaan suomen kielessä tyypillisesti sellaisia ilmiöitä, joihin liittyy jokin tai jotkin seuraavista piir-teistä: veden ääni ja/tai liike, katkonaisuus ja/tai edestakaisuus, rikkoutuminen, roiskuminen tai sinkoileminen, voimakkuus ja/tai vihaisuus. Lisäksi tutkielmassa tehdään huomioita Cyrsk-alkuisten sanojen äänteellisestä motivoituneisuudesta ja äännesymboliikasta. Huo-mioita tehdään muun muassa liikettä ilmaisevien merkitysten äänimotivaatiosta sekä [h]-, [t]- ja [p]-konsonanttiäänteiden ilmaise-mista merkitysvivahduksista.

Tutkielmassa tarkastellaan asiatekstien kääntämistä. Tutkimusmateriaalina on 17 kappaletta ruotsinkielisiä yksityiskirjeitä ja niiden suomennoksia. Kirjeet ovat peräisin Paul Sinebrychoffin jäämistöstä ja käsittelevät pääasiassa taidetta. Käytetty tutkimusmateriaali on itse suomennettu. Lähdeteksti on yli 100 vuotta vanhaa, mikä voi tarkoittaa monenlaisia käännösongelmia. Ajallinen ero näyttäytyy kielessä, kuten alkuperäistekstin ortografiassa ja sanastossa. Myös tekstikonventiot voivat vaikuttaa vanhahtavilta. Kääntämisen apuvälineinä on käytetty muun muassa tavallisia sanakirjoja sekä vanhempia sanakirjoja ja tietosanakirjoja, joita voi käyttää Project Runebergin internetsivujen kautta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia adaptaatioita käännöksessä esiintyy ja esiintyykö käännöksessä standardisoitumista. Teoriana on Gideon Touryn kääntämistä koskeva teoria, tarkemmin sanoen lisääntyvän standardisoitumisen laki. Analyysi lähtee Ritva Leppihalmeen yksinkertaistetusta ajatusmallista, jonka mukaan kääntäjällä on työssään neljä vaihtoehtoa: muuttaa, säilyttää, lisätä tai jättää pois. Adaptaatiot, joita materiaalissa esiintyy, ovat erilaisia lisäyksiä, jotka toimivat selittävinä ilmauksina, eri syistä pois jätettyjä ilmauksia ja muutoksia layoutiin sekä säilytettyjä ja lisäyksin selitettyjä ilmauksia. Standardisoitumista tapahtuu muun muassa poisjätettyjen ilmausten vuoksi.

Tutkielmassa tarkastellaan kahden etunimityypin yleistymistä ja suosionvaihtelua. Tutkittavat nimityypit ovat kak-sitavuiset ija-päätteiset naisennimet (kuten Eija, Maija ja Raija), joita tutkielmassa kutsutaan Aija-tyypiksi, ja kak-sitavuiset nja-päätteiset naisennimet (kuten Pinja, Ronja ja Tanja), joita kutsutaan Anja-tyypiksi. Tavoitteena on tutkia kahden naisennimityypin syntymistä ja suosiota. Mikä on nimien alkuperä ja onko uuden nimen mallina käytetty mahdollisesti toista, yleistä nimeä? Mitkä nimistä ovat yleistyneet ensimmäisinä ja mitkä nimet ovat jää-neet harvinaisiksi? Milloin ija- ja nja-päätteiset nimet ovat suosituimmillaan, ja miten nimityyppien suosiot ovat vaihdelleet? Tutkimuksen aineisto on saatu Väestörekisterikeskuksen tilastoista, jotka sisältävät tiedot vuonna 1965 elossa ol-leista ja sen jälkeen syntyneistä suomalaisista. Aineistoon on poimittu viisivuotiskausittain vuosilta 1870 1999 kaikki ija- ja nja-loppuiset nimet, jotka on annettu ensimmäisiksi etunimiksi suomenkielisille tytöille. Aineistoon kuuluu myös vastaavat tiedot yksittäisiltä vuosilta 2000 2009. Lisäksi työssä tukeudutaan monin paikoin Väestö-rekisterikeskuksen nimipalveluun, joka on Väestörekisterikeskuksen internetsivuilla toimiva hakupalvelu. Aineisto sisältää yhteensä 46 Aija-tyypin nimeä ja 66 Anja-tyypin nimeä. Työn tutkimusmetodi on kvantitatiivinen: etunimi-tyyppien yleistymistä selvitetään ja kuvataan taulukoiden ja kaavioiden avulla. Työssä hyödynnetään soveltuvin osin innovaatiotutkimuksen teorioita ja tilastotieteen menetelmiä. Sekä (K)+V+ija että (K)+V+nja ovat nimimuotteja. Niiden mukaan on helppo muodostaa uusia nimiä, jotka yleen-sä ongelmitta tunnistetaan (naisten)nimiksi. Alun perin nämä muotit on tunnettu lähinnä lempinimimuotteina, jotka todennäköisesti ovat alkujaan lainaa. Myöhemmin Aija- ja Anja-tyypin nimiä on alettu antaa myös virallisiksi ni-miksi, ja viimeistään 1900-luvun alusta lähtien tämän mallin mukaisilla nimillä on ollut kiistatta virallisen etuni-men asema. Tutkielmassa osoitetaan, että tutkittavat etunimityypit ovat kuuluneet etunimistöön jo 1800-luvun puolella. Monet Aija-tyypin nimet yleistyvät 1900-luvun alussa ja ovat yleisimmillään 1900-luvun puolivälissä. Suosionhuipun aikana ija-päätteisen nimen saa keskimäärin useampi kuin joka kymmenes tyttö. Anja-tyypillä ei ole yhtä selkeää suosionhuippua, vaan tyyppi on tasaisen suosittu 1900-luvun ajan. 2000-luvulla Anja-tyyppi on selvästi Aija-tyyppiä suositumpi. Etunimien suosionvaihtelututkimuksissa on tähän asti tukeuduttu prosenttilukuihin: mitä suuremman osuuden vuo-sittain syntyneistä lapsista kunkin nimen haltijat muodostavat, sitä suositumpi nimi on. Tutkielmassa kyseenalaiste-taan näin yksiselitteinen nimen suosion määritelmä. Vuosittain annettujen erilaisten nimien määrä on kasvanut merkittävästi 1900-luvun puolivälistä lähtien. Samalla valikoima, josta nimet valitaan, on kasvanut. Tämä suuri muutos nimenannossa pitäisi ottaa huomioon etunimien suosionvaihtelututkimuksissa. Vuoden yleisimmin valittu nimi 2000-luvulla ei voi saada yhtä suurta prosenttiosuutta kuin vuoden kärkinimi 1950-luvulla, mutta se ei välttä-mättä tee nimestä vähemmän suosittua.

Käsittelen tutkielmassani udmurtin kielen menneen ajan liittotempuksia. Udmurtin liittotempuksia on tutkittu hyvin vähän, eikä koko järjestelmän kattavaa kuvausta ole aiemmin tehty. Tutkimuksen ensisijainen tavoite onkin luoda kattava kuvaus udmurtin verbien menneen ajan liittotempusten järjestelmästä Tutkimuksen ensimmäinen hypoteesi on, että udmurtin menneen ajan liittotempuksia on kahta eri tyyppiä: finiittisesti taipuneista verbeistä ja apuverbistä muodostetut liittotempukset (duratiivinen ja habituaalinen liittopreteriti sekä 1. ja 2. pluskvamperfekti) ja partisiipeista ja apuverbistä muodostetut liittotempukset (resultatiivinen liittopreteriti). Tutkimuksen toinen hypoteesi on, että liittotempusten tehtävänjako perustuu toisaalta muotojen aspektiin, toisaalta syntaksiin. Kolmas hypoteesi on, että muotojen kehitys noudattaa niitä säännönmukaisuuksia, joiden on todettu pätevän useimpiin maailman kieliin. Tutkimuksen aineisto koostuu 836 esimerkkilauseesta ja -katkelmasta, jotka on kerätty 1.1–30.6.2013 ilmestyneistä Udmurt duńńe -sanomalehdistä. Aineisto on koottu Udmurt corpus -tekstikorpustyökalua käyttäen. Esiintymät on käännetty ja analysoitu, jonka jälkeen on etsitty kullekin muodolle prototyyppisimmät esiintymisympäristöt. Seuraavaksi on kiinnitetty huomiota muihin mahdollisiin käyttötapoihin, erityisesti sellaisiin, joita aiemmassa tutkimuksessa ei ole tuotu esiin tai jotka ovat teoreettisen viitekehyksen kannalta kiinnostavia. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu yleisen kielitieteen tempustutkimukseen sekä udmurtin kielen oppikirjoihin, kielioppeihin ja kielenkuvauksiin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että udmurtin liittotempukset jakautuvat kahteen ryhmään: imperfektiivisiin ja kaukaisemman menneisyyden liittopreteriteihin. Imperfektiivisiin liittopreteriteihin kuuluvat duratiivinen ja habituaalinen liittopreteriti, kaukaisemman menneisyyden liittopreteriteihin puolestaan 1. ja 2. pluskvamperfekti sekä resultatiivinen liittopreteriti eli ns. 3. pluskvamperfekti. Imperfektiiviset ja kaukaisemman menneisyyden liittopreteritit eivät ole keskenään aspektuaalisessa oppositiossa, vaan ne vaikuttavat toimivan ajallisesti eri tasoilla. Habituaalinen liittopreteriti on hyvin harvinainen, ja se vaikuttaakin olevan väistymässä järjestelmästä. Duratiivinen liittopreteriti sen sijaan on hyvin yleinen, ja se on aineiston perusteella saamassa myös habituaalisen liittopreteritin funktiot. Pluskvamperfektien järjestelmä koostuu kolmesta rakenteesta, joista 1. ja 2. pluskvamperfekti ovat keskenään evidentiaalisessa oppositiossa: 1. pluskvamperfekti on suoran havainnoinnin muoto eli evidentiaalisesti merkitsemätön, kun taas 2. pluskvamperfekti on epäsuoran kerronnan muoto eli evidentiaalisesti merkitty. Resultatiivinen liittopreteriti eli 3. pluskvamperfekti on taipuvainen subjektittomiin eli semanttisesti passiivisiin rakenteisiin. 1. ja 2. pluskvamperfektiä pyritäänkin käyttämään silloin, kun halutaan ilmaista sekä subjekti että objekti, kun taas 3. pluskvamperfekti on luonnollisempi valinta passiivisiin rakenteisiin. Liittotempusten rakenne ja kehitys noudattavat yleisen kielititeteen teorian määrittelemiä universaaleja.

Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään sitä, kuinka hyvin suomen kielen sanontoja tunnistetaan ja millaisia eroja äidinkielisten puhujien ja S2-puhujien sanontojen tunnistamisessa on. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaiset tekijät vaikuttavat sanontojen tunnistamiseen eli siihen, vaikuttavatko sanontojen alkuperä tai vastaajiin liittyvät taustamuuttujat selkeästi joidenkin sanontojen tunnistamiseen. Tutkimus on toteutettu kyselylomakkeen avulla. Lomakkeen on täyttänyt 102 informanttia, joista 62 on äidinkielisiä ja 40 S2-taustaisia vastaajia. Vastaajat ovat iältään 16–74-vuotiaita, ja tutkimukseen on osallistunut sekä miehiä että naisia. Työn keskeisimpiin tuloksiin kuuluu se, että äidinkieliset vastaajat olivat yksimielisiä vain yhden sanonnan, peruskauran, merkityksen kohdalla. S2-vastaajat eivät puolestaan tunnistaneet yhdenkään sanonnan merkitystä 100-prosenttisesti oikein. Keskimäärin äidinkieliset puhujat ovatkin tunnistaneet sanontojen merkitykset 78-prosenttisesti ja S2-vastaajat 31-prosenttisesti. Eri sanonnat on tunnistettu hyvin eritasoisesti, ja äidinkielisten ja S2-puhujien vastaukset ja sanontojen vaikeusjärjestys eroavat toisistaan merkittävästi. Tutkielmassa tarkastellaan myös sanontojen tuttuutta ja vierautta ja siitä selviää, että äidinkieliset ja S2-vastaajat ovat osanneet melko hyvin arvioida sitä, ovatko kuulleet sanontaa aiemmin. Silti molemmissa kategorioissa keksityt sanonnat ovat tuntuneet osasta vastaajista tutuilta eli tuttuuden arvioiminen ei ole ollut yksiselitteisen helppoa. Tutuimpien ja vieraimpien sanontojen välillä on isojakin eroja sekä äidinkielisillä että S2-puhujilla. Tutkielma avaa myös vastaajien taustamuuttujien vaikutuksia sanontojen osaamiseen pintapuolisesti. Tulokset osoittavat, että S2-vastaajilla keskeisin vaikuttava tekijä on se, kauanko on ehtinyt suomea opiskella. Äidinkielisillä vastaajilla mitään yhtä selkeästi vaikuttavaa taustamuuttujaa ei löydy, mutta esimerkiksi iän vaikutus muutamien sanontojen tunnistamiseen on selkeä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan alakoulun suomi toisena kielenä -harjoituskirjojen sanastotehtävien funktionaalisuutta. Tutkimuksessa selvitetään millaisia keinoja on opettaa sanastoa ja miten ne kytkeytyvät funktionaalisuuteen. Aineisto koostuu neljästä alakoulun suomi toisena kielenä -harjoituskirjasta. Harjoituskirjat on suunnattu eri-ikäisille oppilaille niin, että ne kattavat koko alakoulun vuosiluokat, vaikka suomi toisena kielenä – opetuksen lähtökohtana tulisi olla oppilaan kielitaitotaso eikä vuosiluokka, jolla hän opiskelee. Aineiston analyysi osoittaa, että sanaston opettamiseen ja oppilaan sanavaraston kartuttamiseen on runsaasti erilaisia keinoja ja menetelmiä, ja samoja keinoja voidaan käyttää eri-ikäisillä ja eri kielitaidon omaavilla oppilailla. Sanaston opettamisen keinoja ovat sanalistat, sanaperheet, synonyymit, vastakohtakohdat, johtamisen, yhdistämisen ja lainaamisen keinot sekä erilaiset keskustelu- ja pelitehtävät. Oppikirjoissa voidaan myös eksplisiittisesti selventää, miten oppilas voi tehostaa oman kielitaidon karttumista erilaisilla opiskelustrategioilla. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa 2014 suomi toisena kielenä -oppimäärän opetukselle on annettu lähtökohdaksi funktionaalisuus. Oppilasta rohkaistaan aktiiviseksi kielenkäyttäjäksi ja hän toimii vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kielen rakenteiden ja kielioppisääntöjen sijaan korostuu viestintä ja oppilaan tarve liittää opeteltava sanasto omiin kielenkäyttötilanteisiin. Tutkimuksessani tarkastelin, miten funktionaalisuus näkyy harjoituskirjojen sanastotehtävissä. Tutkimus osoittaa, että harjoituskirjojen sanastotehtävien välillä on runsaasti vaihtelua. Toiset tehtävistä ovat vahvasti funktionaalisia ja toiset irrallisia sanastotehtäviä ilman tiukempaa kytköstä funktionaalisuuteen ja sanavaraston tavoitteelliseen kartoittamiseen. Suomi toisena kielenä -opettajan rooli oppimateriaalin valitsemisessa korostuu, jotta oppimateriaali vastaa opetussuunnitelman perusteiden tavoitteita ja funktionaalista lähestymistapaa kielen oppimiseen.

Tutkielma käsittelee toisen aloittamia korjauksia ruotsinkielisissä ryhmäkeskusteluissa. Tutkielmassa analysoidaan strategioita, joita keskustelijoilla on käytössään intersubjektiivisuuden ylläpitoon arkikeskusteluissa. Havaintoja verrataan pääasiassa angloamerikkalaisiin tutkimustuloksiin. Ruotsinkielisiä toisen aloittamia korjauksia ei ole aikaisemmin tutkittu yhtä kattavasti. Tutkielma perustuu keskusteluanalyyttiseen metodiin ja pohjautuu Schegloffin, Jeffersonin ja Sacksin (1977) esittelemään korjauskäsitteeseen. Tutkielman esittelemä jäsentelymalli perustuu Kendrickin (2015), Couper-Kuhlen ja Seltingin (2018) ja Lindströmin (2008) aikaisempiin analyyseihin toisen aloittamista korjauksista. Materiaali koostuu arkisista ryhmäkeskusteluista, joita on yhteensä nauhoitettuna noin 3 tuntia ja 21 minuuttia sekä Ruotsista että Suomesta. Osallistujat ovat toisilleen ennestään tuttuja ja he ovat yhtä lukuun ottamatta kaikki naisia. Tutkielmassa analysoidaan yhteensä 36 korjauksen aloitusta ja nämä aloitukset jaetaan avoimiin (öppna), kysyviin (utfrågande), toistaviin (upprepande) ja tulkitseviin (uttolkande) korjauksen aloituksiin sekä selityksen pyyntöihin (begäran om förklaring). Useampi alakategoria esitellään näiden kategorioiden alla. Tutkielman keskeinen havainto on, että avoin korjauksen aloitus va sa du keskellä vuorovaikutustilannetta lausutaan ympäröivää puhetta nopeammalla tempolla. Yksittäiset kysyvät sanat ja äännähdykset kuten huh tai häh ja avoin korjaus va ovat harvinaisia materiaalissa, mikä on selkä ero angloamerikkalaisiin tutkimuksiin verrattuna. Ongelmakohdan toistot sekä selityksen pyynnöt ovat sen sijaan tavallisia ja materiaalissa esiintyy useampi muoto tulkitsevista korjauksen aloituksista.

Tässä tutkielmassa tutkin ilmauksia, joilla vuonna 2008 alkaneeksi katsottuun heikkoon taloussuhdanteeseen on viitattu vuoden 2009 talousdiskurssissa. Tutkimuksen otoksena on noin 3000 Kauppalehdessä, Tekniikka ET Talous-lehdessä ja Helsingin Sanomissa ilmestynyttä juttua, joista 400:ssa viitattiin kyseisellä hetkellä vallinneeseen talouden tilaan. Yksittäisten ilmausten lisäksi tarkastelen diskurssille tyypillisiä kiteytyneitä rakenteita sekä toimittajan roolia lama-ajan maailman kuvaajana ja luojana. Tutkielman ensimmäinen, laajempi osa käsittelee suhdanteen nimeämistä: sanasemanttinen tutkimus perustuu kognitiivisen kielitieteen merkitysnäkemykseen. Toinen osa pureutuu syvemmälle diskurssiin: havainnoin, millaisia ennakkooletuksia, arvolatauksia ja kaksitulkintaisuuksia diskurssissa toistuvat kielenilmiöt rakentavat teksteihin. Laajemmin katsottuna tutkimusta voikin pitää diskurssianalyyttisena tutkimuksena, jossa kielenkäyttö nähdään todellisuutta rakentavana sosiaalisena toimintana. Kaikkien heikkoon taloussuhdanteeseen viittaavien ilmausten osalta esittelen niiden taustalta hahmottuvaa metaforiikkaa, interdiskursiivisuutta sekä mahdollista merkityksen muutosta. Kiinnitän huomiota lisäksi sananvalinnan tiedostamiseen myös tietyn ilmauksen välttelyyn. Kolmeksi yleisimmäksi suhdanneilmaukseksi osoittautuivat oletukseni mukaisesti taantuma, lama ja talouskriisi. Näiden ilmausten kesken havainnoin ensin kunkin ilmauksen yleisyyttä eri ajankohtina, eri tekstilajeissa sekä suhteessa ilmauksen maantieteelliseen viittausalaan. Tämän jälkeen tarkastelen, millaisina lauseenjäseninä vertailukolmikon ilmaukset esiintyvät. Samalla hahmottuu se maailmantila tai kuvitteellinen olio, joka eri suhdanteista piirtyy syntaktisten valintojen perusteella. Lausetasolta siirryn tekstitasolle pohtimaan, mitä yhteiskunnan tai talousjärjestelmän osaa koettelee juuri taantuma, lama tai talouskriisi. Toisessa osassa analysoin diskurssille tyypillisiä rakenteita taantumankin aikana ja taantumasta huolimatta sekä tapaa viitata talousahdinkoon implisiittisesti. Mainitut rakenteet jakavat maailman normaali- ja poikkeustilaan, joiden aikana jotakin oletetaan tai ei oleteta tapahtuvan. Oletukset tuntuvat usein perustuvan fraasiutuneisiin ilmaustapoihin, eivät niinkään kriittisesti suodatettuun tietoon. Tämä johdattalee kysymykseen siitä, millaisin keinoin toimittaja voi rakentaa teksteihin yhtenäisen vaikkakin ristiriitaisen lama-ajan elämäntyylin, jopa ihmistyypin. Karrikoitu taantuma on aktiivinen toimija, jonka konkretian avulla ilmaistu usein toki metaforisesti ymmärrettävä vaikutus ulottuu etenkin reaalitalouteen ja ihmisen käytökseen, myös ihmisen mentaaliseen tilaan. Talouskriisin otteet ovat hellemmät ja ne kohdistuvat pikemmin abstraktioihin kuin maailman näkyvään osaan. Talouskriisi on kuitenkin vahva velvoittava auktoriteetti. Se myös muistuttaa, että vastuu ongelmien ratkomisesta on niiden aiheuttajalla, ihmisellä itsellään. Talouskriisin yhdysvaltalaisesta alkukodista huolimatta kriisi ravisuttaa pahiten Eurooppaa. Idealistista yhtenäistä Eurooppaa ei kuitenkaan ole, sillä Suomella on ikioma lama. Lama asettaa yhteiskunnan osat vastakkain; lukijat herätetään glamouria vieroksuvaan lamatodellisuuteen affektin keinoin. Toisin kuin jo väistyväksi implikoitu talouskriisi, lama voi kuvastua myös tunnelmana, lähes kansallisena luonteenpiirteenä. Lama yhdistää kokonaista sukupolvea: Antakaa nyt edes kunnon lama! Ei näistä kirotuista taantumista ole sukupolvikokemukseksi! . Suhdanteen nimeäminen esitetään harvoin tietoisena, mutta sattumanvaraista se ei ole.

Englannin kielen vakiintunut asema tieteen kielenä ja käyttö kansainvälisessä asiantuntijoiden välisessä viestinnässä on johtanut lisääntyneen lainautumisen myötä latinan- ja kreikankielistä alkuperää olevien vierasperäisten prefiksien käytön kasvuun suomen kielessä. Vierasperäisellä prefiksillä tarkoitetaan vieraasta kielestä lainautunutta sananalkuista morfeemia. Tutkielmassa tarkastellaan vierasperäisiä prefiksejä ja sellaisia sisältävien termien ominaisuuksia suomen erikoiskielissä. Tutkimuksen aineisto koostuu Tieteen termipankin tietokannasta poimituista 11 eri vierasperäisen prefiksin sisältävistä termeistä. Prefiksit on valittu nimeämisen analogisuuden ja vierasperäisten prefiksien merkitysten vastakohtaisuuksien perusteella. Aineisto on jaettu kahteen osaan niihin termeihin, joilla on määritelmä Tieteen termipankissa ja kaikkiin niihin termeihin, joilta löytyy nimityssivu Tieteen termipankista. Näistä ensimmäinen aineisto toimii fokusaineistona tutkimuksessa ja toinen aineisto vertailuaineistona termien produktiivisuuden tarkastelussa. Fokusaineisto koostuu yhteensä 383 termistä, jotka ovat 26 tieteenalalta. Työn tavoitteena on erityisesti termein kompositionaalisuutta ja analysoituvuutta tarkastelemalla tutkia, millaisia vierasperäisen prefiksin sisältävät termit rakenteeltaan ovat ja analysoituuko vierasperäinen prefiksi itsenäiseksi, merkitystä rakentavaksi elementikseen termeissä. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, millaisia merkityksiä vierasperäisillä prefikseillä suomen erikoiskielissä on sekä mitkä tekijät ovat vaikuttaneet vierasperäisen prefiksin sisältävien termien nimeämiseen eri tieteenalojen erikoissanastoissa. Tutkimuksessa hyödynnetään sosiokognitiivisen terminologiaopin teoriaa, kognitiivista kielioppia ja sanasemantiikka sekä sananmuodostusoppia termien tarkastelussa. Tutkimusmenetelmältä työ on kvantitatiivis-kvalitatiivinen. Ensisijaisesti tulokset esitetään määrällisessä muodossa, minkä lisäksi tuloksia perustellaan kvalitatiivisen tarkastelun avulla. Tutkimuksen tulokset osoittavat vierasperäisten prefiksin sisältävien termien muodostavan jo varsin laajan ja yhtenäisen ryhmän suomen erikoiskielissä. Termien rakenteeseen ja merkitykseen vaikuttaa vahvasti vierasperäisestä prefiksistä koostuva alkuosa. Sanaluokaltaan lähes kaikki aineistoon kuuluvat termit ovat erikoiskielille tyypilliseen tapaan olioita kuvaavia substantiiveja. Suurin osa termeistä jakautuu osiin, ja alkuosa sekä loppuosa analysoituivat omiksi, merkitystä luoviksi elementeikseen. Termien elementteihin jakautumiseen ja merkitysten yksiselitteisyyteen vaikuttaa sekä alkuosan merkitys että morfeemin tyyppi lainanantajakielessä. Käsitteiden nimityksiin on puolestaan vaikuttanut lainanantajakieli sekä käsitteen sijainti käsitejärjestelmässä. Myös tieteenaloilla ja niiden luonteella on nähtävissä vaikutusta termien merkityksen rakentumiseen sekä termien kuvauksen kohteeseen.