Browsing by department "Institutionen för filosofi, historia, kultur- och konstforskning"

The study deals with the sound of pop music, as heard on a published recording. The sound of music is defined as such fundamental nature of musical materials which can be heard in a very short period of time, but which is also characteristic of music on a larger scale. Sound is investigated by analyzing features of music and sound which can be observed on a time scale of a few seconds. On the other hand, an attempt to describe a performer's characteristic sound is made through analysis of a larger sample of the repertoire. To describe the sound, traditional music analysis, commentary on instruments and recording techniques, analytical listening and spectrum analysis is used. The analytical listening methods applied here are Helmholtz's sound-colour classes and Lomax's cantometric scales which were originally used to classify singing styles. The history of spectrum (frequency content of sound) analysis as well as its application on music analysis is presented. The sonogram, which shows the distribution of acoustic energy at different frequencies and the change with respect to time, is introduced as an essential visualization tool. In the music analysis, three recordings of the group Abba are covered. Of them, 'Dancing Queen', which was recorded in 1975, gets the most thorough handling. The song is listened as a kind of longitudinal section, in separate frequency ranges, thereby revealing how each instrument or voice contributes to the overall sound. Based on listening and sonogram graphs, the song has been divided into 'sound situations' (or sonic situations). A sound situation is a period of music which is different from its surroundings in timbre, instrumentation or intensity (or their interaction). Each situation is presented in a combination of sonogram and score. A musical description of the sound situation is given, the singing is analyzed in cantometric terms and the timbre is described using Helmholtz's classes. Based on this analysis, the sound of Abba is characterized by strong treble content and brightness. The most important element of the sound is the singing of two female voices in combinations of unison and multiple layered harmonies. Spectrum analysis reveals that the music has especially much energy in the 4 5 kHz range. This is also the range in which human hearing is most sensitive. This emphasis, 'Abba-formant' , is most pronounced in choruses and brings a bright, penetrating tone to song.

Kaija Saariaho’s (b. 1952) music has been a subject of much research, but her piano works have received less attention. The subject of this research is an analysis of Kaija Saariaho’s (b. 1952) piano composition Ballade (2005). Ballade’s character is dramatic and it bases on Douleur, which deals with guilt, from Saariaho Quatre Instants (2002). This motivated Ballade’s analysis as a narrative of guilt and trauma. Parakilas’s (1992) narrative model named the ballad process, the topic of ombra and trauma theory are applied in the analysis. To consider Ballade’s narrative as a contemporary composition, Vincent Meelberg’s (2006) narrat save this ive model of contemporary music is applied. The research is semiotic and psychoanalytical and contributes to the study of Saariaho’s smaller compositions and the narrative analysis of contemporary music. The analysis used Douleur’s and Ballade’s recordings and scores as material. Following Meelberg’s model, the analysis focused on Ballade’s major changes and repeated gestures. Douleur’s lyrics and music were applied to Ballade’s analysis as intertextual pre-texts. Ballade’s narrative is shaped by its melodicity, repeated gestures and shifts between polyphonic or homophonic events. From the perspective of the ballad process, Ballade’s repeated gestures represent guilt as a recurring memory and its homophonic passages depicher a dreamlike reminiscing of a memory. The heartbeat rhythms, repetitions, glissandi and tremolandi typical of ombra represent guilt and fear. They can also represent erotic desire, reflecting the save This ambivalence apparent in Douleur's lyrics. Ballade's sudden moments and repeated gestures can also represent the fright and repetition compulsion typical of trauma, and the way Ballade’s narrativity increases over time the narrativizing process as an attempt to overcome it. The analysis demonstrates Douleur’s and Ballade’s close connection. Douleur’s inclusion to Ballade’s analysis supports Ballade’s reading as a narrative of guilt and trauma. Guilt and trauma are represented in ballade from the meaning of its singular gestures to its overall form. While being contemporary, Ballade communicates with the listener through historically established musical conventions.

Viaporin saarilinnoituksen antautuminen 3.5.1808 oli ankara strateginen menetys Ruotsille, ja psykologinen romahdus niille, jotka vielä koettivat uskoa Ruotsin Suomessa olevan armeijan mahdollisuuksiin. Erityisen masentava ja katkeroittava vaikutus tapahtumalla oli Viaporia puolustaneisiin joukkoihin. Kaiken kaikkiaan Viaporia puolusti 6750 sotilasta, joka oli noin puolet Suomessa olleesta sotaväestä. Eräs Viaporia puolustaneista joukko-osastoista oli Adlercreutzin rykmentti, jossa palveli 1825 miestä. Se oli silloin kooltaan Suomen suurin sotaväen osasto. Venäläiset vangitsivat vain Ruotsin puolelta tulleiden Viaporin joukko-osastojen miehet, noin 1000 miestä, kun taas suomalaiset miehet, noin 5750, päästettiin palaamaan takaisin kotiseuduilleen. Tässä pro gradu–työssäni kohdistan mielenkiintoni Adlercreutzin rykmentin upseereihin Suomen sodan aikana. Heitä oli yhteensä 57 miestä. Tutkielmani pääkysymys on: -Millaisia olivat Adlercreutzin rykmentin upseerien kohtalot Viaporin antautumisen jälkeen? Keräsin havaintoaineistoni siis yhdestä rykmentistä. Käytin määrällistä tutkimusmenetelmää, kun pyrin tekemään yleistyksiä keräämästäni aineistosta. Tutkimusaiheeni edellytti biografista ja mikrohistoriallista tutkimusotetta. Rykmentin upseereista 11 liittyi kesän 1808 aikana kenttäarmeijaan pohjoisessa. Nämä upseerit olivat enimmäkseen nuoria naimattomia komppaniaupseereita. Heistä vain yksi menehtyi sodan aikana. He jatkoivat uraansa Ruotsin armeijassa 1800-luvun alkupuolella. Sotavankeuteen Venäjälle vietiin 25 upseeria, koska he kieltäytyivät vannomasta Venäjän keisarille uskollisuuden valaa. Heitä kohdeltiin vankeusaikana pääasiallisesti hyvin. Viimeiset sotavangit saivat palata Venäjältä vasta Haminan rauhansopimuksen jälkeen 17.9.1809. Sotavankeusaika ei näytä muodostuneen heille esteeksi erilaisten sotilas- ja siviilivirkojen saamiselle myöhemmin elämässään. 21 upseeria sai jäädä koteihinsa sodan vielä jatkuessa. Useat entisen Adlercreutzin rykmentin upseereista kohosivat merkittäviin asemiin Ruotsissa tai Suomen suuriruhtinaskunnassa. Heistä kaksi eteni urallaan aina kuvernööriksi asti.

Neljän kehitysvammaisen miehen punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät (PKN) edusti Suomea Eurovision laulukilpailuissa vuonna 2015. Tässä tutkielmassa analysoin PKN:n 85 sekuntisen kilpailukappaleen ”Aina mun pitää” esitystallennetta ja tutkin, millaista vammaisuutta esityksessä esitetään ja mitä esitys mahdollistaa. Euroviisut ovat profiloituneet seksuaalivähemmistöille tärkeäksi tapahtumaksi, mutta kilpailun suhde muihin vähemmistöihin on ongelmallisempi ja ne ovat jäävät usein huomiotta tai kokonaan tapahtuman ulkopuolelle. ”Aina mun pitää” on ensimmäinen Euroviisuissa esitetty punkkappale, eikä kilpailuihin ollut ennen PKN:ä osallistunut kehitysvammaisia. Euroviisututkimuksen piirissä vammaisia viisuesiintyjiä ei ole aikaisemmin käsitelty lainkaan. Tutkielmani sijoittuu sosiaalisen vammaistutkimuksen, esitystutkimuksen, musiikkitieteen ja euroviisututkimuksen rajapinnoille. Tutkimuksellisena metodina työssä on lähiluku, jonka keinoin kiinnitän yksityiskohtaisesti huomiota esityksen visuaalisiin ja auditiivisiin elementteihin. Analyysissä merkitykset muodostuvat punkkulttuurin, euroviisutradition, vammaisuuden ja PKN:n muodostamissa risteyksissä. Kehitysvammaisuutta tulkitsen tutkielmassa Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti tekoina ja esityksinä, joilla on mahdollisuus muuttaa sitä, mitä kehitysvammaisuudella ymmärretään. Vammaistutkimuksen avoimen poliittisuuden periaatteen nojalla pyrin osoittamaan, että kehitysvammainen ruumis, josta mieli ei ole erillinen, on tulkittavissa positiivisesti sen kautta, mihin ruumis kykenee. Esityksen performatiivit ovat monimuotoisia, PKN:n rikkoessa aktiivisesti ennen kaikkea Euroviisujen, mutta myös punk rockin traditioita. Kantaaottavan kilpailusävelmän esityksestä keskeiseksi nousevat utopistiset performatiivit, joilla ilmaistaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta kehitysvammaisille. Kehitysvammaisten henkilöiden kyvykkyys näyttäytyy esityksessä aktiivisina toimijuutena: he ovat artisteja ja lauluntekijöitä, kriittisiä punkkareita sekä vammaispolitiikan äänenkannattajia. Vaikka kehitysvammainen punk rock -yhtye Euroviisuissa vaikuttaa ensi alkuun marginaaliselta, on kilpailuiden karnevalistinen ympäristö ilmapiiriltään inklusiivinen, jossa esiintyminen sellaisena kuin itse on, on mahdollista. Esitys haastaa katsojan näkemään kehitysvammaiset ennen kaikkea aktiivisina toimijoina ja kansalaisina, joita yhteiskunnan vammauttavat käytännöt rajoittavat usein enemmän kuin heidän vammansa.

Tutkielmassa Aktiivinen ihmisluonto Adam Fergusonin moraalifilosofisen ajattelun keskiössä käsitellään skotlantilaisen filosofin ja historioitsijan Adam Fergusonin (1723–1816) ihmisluontokäsitystä osana hänen moraalifilosofista ajatteluaan. Ihmisluonto sai 1700-luvun filosofisessa keskustelussa keskeisen roolin ja kuten tämän tutkielman ensimmäisestä luvusta käy ilmi, Fergusonin tuotanto heijastelee tätä kehitystä mielenkiintoisella tavalla. Fergusonin oma ääni tässä laajemassa keskustelussa on aikalaiskriittinen ja moraalifilosofinen, mutta samalla kehittyvän luonnonfilosofian metodeja kannattava. Tutkielman ensimmäinen luku keskittyy selventämään Fergusonin ajattelua juuri edellä mainituista lähtökohtista. Tarkastellen etenkin kollegojensa David Humen ja Adam Smithin ajatuksia kriittiseen sävyyn, esittää hän deskriptiivisen luonnonfilosofian havainnot ylittävän, moraalifilosofisesti merkittävän käsityksen ihmisluonnosta. Ferguson puolustaa moraaliväitteiden absoluuttista luonnetta luonnonfilosofian suhteellisten väitteiden ja näistä kumpuavan skeptisyyden uhkaa vastaan. Fergusonille moraalifilosofisesti pätevä käsitys ihmisluonnosta muodostuu, kun ihminen astetetaan havainnoivan luonnonhistoriallisen tarkastelun tavoittaman luonnonjärjestyksen ja laajemman kosmologisen tason yhteyteen. Molempien tasojen havainnointi paljastaa ihmisen ainutlaatuisuuden, mutta vain jälkimmäinen taso tarjoaa tälle ainutlaatuisuudelle pätevän selityksen. Empiirisen aineiston lisäksi introspektioon ja finaalisiin syihin tukeutuva kosmologinen päättely selittää empiirisesti ristiriitaisilta vaikuttavat näkemykset ihmisestä luonnostaan heikkona, mutta luomuokuntaa ainutlaatuisella tavalla hallitsevana olentona. Kosmologisessa kokonaiskuvassa ihmisen fyysinen olemus, yhteisöllisyys ja kyky reflektoida omaa luontoaan heijastelevat tämän ainutlaatuista aktiivista luontoa. Ja juuri tämä viimeinen taso erottaa ihmisen itsesäilytysvietin laukaiseman aktiivisuuden ja sosiaalisuuden eri muotojen läpäisemästä luomakunnasta. Ihminen on Fergusonin mukaan nostettu Jumalan rinnalle tarkastelemaan luomakuntaa ja toimimaan ainutlaatuisena ”tahtavona instrumenttina” osana merkityksellistä todellisuutta. Tässä mielessä ihmisen ainutlaatuinen aktiivisuus merkitsee vapautta ja kykyä täydellistyä. Fergusonin näkemyksillä on suuri merkitys historiallisen ja sosiologisen ajattelun kannalta. Ihmisluonnon aktiivisuus selittää historian kuluessa tapahtuvaa materiaalista ja sosiaalista kehitystä, mutta näitä historiallisia prosesseja ei tule yksinkertaisesti samaistaa moraalifilosofisesti merkittävän täydellistymiskehityksen kanssa. Erityisen harhaisena Ferguson pitää ajatusta luonnontilaisesta ihmisestä. Yhdessä vertailevan historiallisen ja antropologisen aineiston kanssa tämä ajatus johtaa käsitykseen ihmisen luontaisten piirteiden rajaamisesta tiettyihin, jopa täysin mielikuvituksellisiin muotoihin: tällä haetaan selitystä ihmisen sosiaalisuuden kaltaisiin, empiirisesti ratkaisemattomiin kysymyksiin tarjoamalla moraalisesti värittyneitä käsityksiä eurooppalaisten havaitusta ylivertaisuudesta sivilisaatioiden mittapuulla. Fergusonille ihmisluonnon aktiivisuus ei kuitenkaan tarkoita luonnon kehittymistä: ihminen on yhtälailla luonnoltaan aktiivinen ja sosiaalinen olento riippumatta hänen yhteisönsä hienostuneisuuden asteesta. Näin ollen ihminen elää myös jatkuvassa luonnontilassa, tehden reflektoiden päätöksiä ymmärryksensä varassa. Historiallinen kehitys kertoo meneisyydessä tehdyistä valinnoista, mutta moraalin kannalta merkittävät valinnat on tehtävä ajassa ja paikassa. Tältä osin ihmisluonnon ytimellistä aktiivisuutta ja kykyä täydellistyä ei voi kuluttaa loppuun. Ja juuri tästä syystä ne ovat irroittamattomasti osa ihmisen luontoa. Moraalin kannalta edistys ja rappio kulkevat samasta syystä yhdessä, sillä aktiivisen ihmisluonnon toteutuminen yhä monimutkaisemmissa olosuhteissa vaatii yhä perustellumpaa ajattelua ja toimintaa. Ja juuri tällaista ajattelua ja toimintaa Adam Ferguson pyrkii levittämään oppilaidensa ja laajemman yleisön keskuuteen.

Tutkielmassa tarkastellaan tähtikartografian historiassa usein esitettyä väitettä Albrecht Dürerin (1471–1528) vuonna 1515 julkaiseman tähtikartan kuvitusten vaikutuksesta myöhempiin 1500-luvun tähtikarttojen kuvituksiin. Väitettä tutkitaan kuvavertailulla, jollaista aiheen aiemmassa tutkimuksessa ei ole tehty. Tutkielma siis täydentää jo olemassa olevaa tutkimusta kuva-analyysilla. Vertailtavat kuvitukset ovat Johannes Honteruksen (Johann Honter, 1498–1549) vuoden 1532 kartassa, Petrus Apianuksen (Peter Bienewitz, Peter Apian, 1495–1552) vuoden 1540 kartassa ja Italiassa Caprarolan kaupungissa sijaitsevan Villa Farnesen kattomaalauksessa, jonka on arvioitu valmistuneen vuonna 1575. Aluksi Albrecht Dürerin kartta ja sen merkitykset sijoitetaan osaksi tähtikartografian historiaa, minkä jälkeen suoritetaan varsinainen vertailu, jossa kunkin kartan kuvituksia tarkastellaan Dürerin kartan kuvituksen rinnalla. Kartoille yhteiset tähtikuviot käydään läpi yksitellen. Vertailussa keskitytään kuvitusten kuvallisiin piirteisiin, sommitteluun sekä hahmojen asentoihin, ilmeisiin ja asusteisiin. Kuvituksissa on paljon yhteisiä piirteitä, ja vertailun perusteella todetaan olevan todennäköistä, että Albrecht Dürerin kuvittama kartta on vaikuttanut myöhempiin kartantekijöihin, kuten tähtikartografian historiassa on jo pitkään annettu ymmärtää. Vertailun jälkeen tutkielmassa käsitellään 1500-luvun tieteellistä kuvittamista yleisemmällä tasolla näkökulmasta, jonka mukaan tiede käsitteenä tarkoitti 1500-luvulla eri asiaa kuin nykyään.

Tässä tutkielmassa tarkastelen metsätalouden edunvalvonnan kehitystä yksityismetsien osalta Uudenmaan ruotsinkielisellä alueella vuosina 1900–1960. Siellä perustettiin vuosina 1929–1934 paikallisten metsänomistajien ja metsäammattimiesvaikuttajien yhteistyönä neljä metsänomistajien yksityishoitoaluetta, jotka toimivat siitä lähtien aktiivisesti puukaupassa. Metsänhoidollisten tehtävien lisäksi ne välittivät jäsentensä puuta yhteismyynneissä, joista kehittyi paikallisesti keskeinen puukaupan muoto ja edunvalvonnan väline. Tutkin Uudenmaan yksityishoitoalueiden perustamisen syitä osana laajempaa Suomen yksityismetsähallinnon kehitysprosessia, niiden toimintaedellytyksiä ja roolia metsänomistajien edunvalvontaorganisaatioina sekä paikallisten puukauppakäytänteiden muotoutumista yhteismyyntien valossa. Käsittelen metsätalouden varhaista institutionaalista kehitystä Uudellamaalla sekä yksityishoitoalueiden edunvalvontaideologiaa ja sen käytännön toteutusta haasteineen ja rajoineen. Tarkastelen edunvalvonnan heijastumista yksityishoitoalueiden ja Suomen metsäsektorin keskeisten toimijoiden välisiin suhteisiin sekä yksityishoitoalueiden sisäisiin valtarakenteisiin. Keskeisiä lähteitä ovat yksityishoitoalueiden kokouspöytäkirjat sekä tilastolliset ja kirjalliset vuosikertomukset. Laajemman kokonaiskuvan muodostamiseksi analysoin myös keskusmetsäseura Skogskulturin ja suomenkielisen yksityismetsähallinnon asiakirjoja ja tilastoja, sanomalehtikirjoituksia, metsänomistajien kirjeenvaihtoa sekä laki- ja komiteamietintötekstejä. Lisäksi hyödynnän pienimuotoista haastattelumateriaalia. Apuna aineiston tarkastelussa käytän konfliktiteoreettista viitekehystä. Sen pohjalta voidaan identifioida keskeiset metsänomistajien puukaupallisten etujen vastaiset, tai niitä ohjailemaan pyrkineet intressit, esimerkiksi puun hintojen alentaminen ja metsänomistajien puukaupallisen yhteistyön rajoittaminen. Tutkielmassa hahmottuu paikallisesti organisoidun metsänomistajien edunvalvonnan merkitys yhtäältä eturistiriitojen synnyssä ja toisaalta niiden hallinnassa. Esitän, että yksityismetsätalouden kehityskulku on ollut Suomen historiassa poikkeuksellinen Uudenmaan ruotsinkielisellä seudulla. Metsätalouden kaupallisen puolen ohjaileminen hallinnollisin keinoin tai ostokartellien avulla oli siellä hankalaa pitkälle institutionalisoituneen puukaupan vuoksi. Suurtilallisten johtamina useat metsänomistajat järjestäytyivät yksityishoitoalueisiin puolustamaan omaa taloudellista riippumattomuuttaan ja turvaamaan kilpailua raakapuumarkkinoilla. Tutkimustulosten mukaan paikallinen ruotsinkielinen hallinto ei pyrkinyt virallisen hierarkian turvin ohjaamaan metsänomistajien puukaupallista yhteistoimintaa. Edunvalvonta keskittyi yksityishoitoalueisiin hallinnon tuella. Alueen maantieteelliset olosuhteet ja yksityishoitoalueiden sovitteleva suhtautuminen puunostajiin helpottivat yhteismyyntikulttuurin vakiinnuttamista markkinoilla. Puukaupallisen yhteistoiminnan ylläpitäminen edellytti myös sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä jäseniltä. Yksityishoitoalueiden hallitukset joutuivat puolustamaan paikallisten yhteismyyntien jatkuvuutta paitsi ulkoista painetta myös sisäistä hajaannusta vastaan. Yhteismyyntien puolustaminen on keskeinen edunvalvonnallinen mekanismi, jolla voidaan pyrkiä selittämään yksityishoitoalueiden toimintaa ja suhtautumista ulkopuoliseen neuvontaan ja ohjaukseen myös myöhempien aikojen osalta. Yhteismyynteihin ja niistä kerättäviin palkkioihin perustuvalla yhteistoiminnalla voidaan lisäksi havaita olleen kaupantekokäytäntöjä tehostava sekä metsänomistajien hakkuuinsentiivejä muovaava vaikutus.

Intiassa sitkeästi pintansa pitävä kastiperustainen syrjintä vaikuttaa yhä miljoonien ihmisten elämään. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat kastilaitoksen ja intialaisen yhteiskunnan alimmalla tasolla olevat dalitit. Kastisyrjintä on aina kohdannut monimuotoista vastarintaa. 1920- ja 1930-lukujen Intiaan sijoittuva pro gradu -tutkielma palaa dalitien ihmisoikeusliikkeen alkulähteille. Tutkielmassa käsitellään dalit-liikkeen ideologisen ja symbolisen isän Bhimrao Ramji Ambedkarin (1891–1956) ajattelua ja poliittista toimintaa. Siinä selvitetään Ambedkarin näkemyksiä kastilaitoksesta, hänen keinojaan vastata dalitien kokemaan syrjintään ja hänen suhdettaan brittiläiseen siirtomaavaltaan. Toiseksi tutkielmassa analysoidaan Ambedkarin ja hänen huomattavimman poliittisen vastustajansa, maailman kenties tunnetuimman intialaisen, Mohandas ”Mahatma” Gandhin (1869–1948) välistä kamppailua. Tutkielma keskittyy erityisesti selvittämään Ambedkarin ja Gandhin välirikkoon johtaneita syitä sekä heidän eroavia näkemyksiään kastista ja ihanteellisesta yhteiskunnasta. Britannian kolonialistisen koneiston läpitunkeva ja ristiriitainen asema itsenäisyyttä edeltävässä Intiassa on kiistämätön. Tutkielman historiallisena kontekstina ja rinnakkaisena narratiivina on Intian kehityskulku brittiläisen siirtomaavallan alaisuudesta kohti itsenäisyyttä. Tutkielma valaisee siirtomaahallinnon keskeistä toimijuutta kasti- ja vähemmistöpolitiikassa. Teoreettisen viitekehyksen tutkimukselle tarjoaa postkolonialistinen tutkimussuuntaus. Osana kriittistä teoriaa postkolonialistinen historiantutkimus tutkii eurooppalaisen siirtomaavallan moninaisia ja ristiriitaisia vaikutuksia entisissä siirtomaissa ja siirtomaavalloissa. Postkolonialistinen tutkimus analysoi ja kyseenalaistaa kolonialismin taustalla olevia arvoja ja pyrkii käsittelemään erityisesti kolonialismin marginalisoimia ihmisiä ja ihmisryhmiä. Tutkielman lähdeaineiston ytimen muodostavat Ambedkarin tärkeimmät kastilaitosta, kastin politiikkaa ja Gandhia käsittelevät kirjoitukset. Gandhin osalta lähteenä käytetään hänen tunnetuinta poliittista tekstiään Hind Swaraj (1909) sekä täydentävin osin hänen muita kirjoituksiaan. Tutkielman kolmanneksi ääneksi nousevan Intian kansallisen kongressipuolueen voimahahmon ja itsenäisen Intian ensimmäisen pääministerin Jawaharlal Nehrun ajatuksia kartoitetaan hänen omaelämäkerrastaan Toward Freedom: The Autobiography of Jawaharlal Nehru (1942). Tuloksena havaitaan, että Ambedkarin ja Gandhin näkemykset dalitien aseman parantamisesta poikkeavat toisistaan merkittävästi. Itsenäisyysliikkeen johtohahmoksi nouseva Gandhi rakentaa swarajin eli itsehallinnon tavoitteensa intialaisesta hengellisestä traditiosta nousevan vapauskäsityksen perustalle. Gandhilainen vapaus ei tarjoa vapautta daliteille. Kastisyrjinnässä yhdistyvät rituaalinen, sosiaalinen ja taloudellinen sorto. Ambedkarille kastilaitos ja hindulaisuus ovat erottamattomia, eivätkä ne ole sovitettavissa yhteen oikeudenmukaisen yhteiskunnan kanssa. Ambedkar hyödyntää siirtomaahallinnon poliittisia ja lainsäädännöllisiä rakenteita ajaessaan alistetulle vähemmistölle edustuksellista sijaa. Siirtomaahallinnon instituutiot ovatkin sekä vastarinnan kohteita että reittejä kohti oikeudenmukaisuutta uskonnollisesti ja poliittisesti monimuotoisella kentällä.

Tutkin Tukholmassa samaan ammattikuntaan kuuluneita räätäleitä ja veranleikkaajia 1400-luvun lopulla. Yhtäältä tarkastelen heitä ryhmänä, ja selvitän, muodostivatko näiden ammattien harjoittajat yhtenäisen joukon ja millainen se oli suhteessa muihin kaupunkilaisryhmiin. Toisaalta käsittelen räätäleitä ja veranleikkaajia ammattikunnan kautta, ja tutkin, kuinka ammattikunta vaikutti heidän toimintaansa kaupungissa. Tutkimuskysymykseni voi tiivistää seuraavasti: Minkälainen ryhmä ammattikunnan jäsenet olivat? Mikä oli ammattikunnan merkitys räätäleille ja veranleikkaajille? Käytän tutkimuksessani prosopografista metodia. Tavoitteena menetelmässä on löytää toimintamalleja ja kaavamaisuuksia yhdistämällä satunnaiset lähdemaininnat sekä havaita, mikä on tavallista ja mikä poikkeuksellista. Tutkimuskohteenani ei siis ole yksittäinen räätäli vaan joukko, jota hän edustaa. Aineistoni analysoinnissa hyödynnän niin kvantitatiivista kuin kvalitatiivista lähestymistapaa. Räätälit ja veranleikkaajat olivat varallisuudeltaan kaupungin keskikastia. Suhteessa muihin käsityöläisiin he olivat kuitenkin varakkaita. Räätälit ja veranleikkaajat eivät muodostaneet varallisuudeltaan yhtenäistä ryhmää. Jotkut maksoivat varsin suuria veroja, mutta osa ei kyennyt maksamaan veroja lainkaan. Räätälien ja veranleikkaajien välillä ei ollut suurta eroa, mutta veranleikkaajat maksoivat hitusen korkeampaa veroa kuin räätälit. Räätälit ja veranleikkaajat eivät asuneet samalla alueella kaupungissa. He suosivat sisäkorttelia, joka oli myös muiden erikoistuneempien käsityöläisten, kuten kultaseppien, kukkarontekijöiden ja kannunvalajien suosiossa. Toiseksi eniten heitä asui läntisessä korttelissa, joka oli käsityöläiskortteli. Räätälit ja veranleikkaajat hakeutuivat samoille alueille kuin muutkin käsityöläiset, mutta heitä asui myös kauppiaiden suosimissa eteläisessä ja itäisessä korttelissa. Ammattikunta sääteli käsityönharjoittamista, sillä oli tuomiovaltaa jäsenistöönsä ja se oli tärkeä sosiaalinen yhteisö, joka käsitti myös mestarin talouden muut jäsenet. Räätälit ja veranleikkaajat tukivat toisiaan esimerkiksi oikeuden edessä ja käsittelivät riitansa ammattikunnan sisällä raatihuoneen sijaan, mutta ammattikunta ei ollut sulkeutunut yhteisö. Jäsenillä oli omat sukunsa ja sosiaaliset verkostonsa, joihin ammattikunta ei puuttunut. Räätäleillä ja veranleikkaajilla ei ollut ammattikuntana erityistä vaikutusvaltaa kaupungissa. Yksittäiset mestarit saattoivat tulla valituksi kaupungin luottamustehtäviin, mutta ketään heistä ei valittu tärkeimpään tehtävään eli raadin jäseneksi. Pitkä ura luottamustehtävissä oli hyvin poikkeuksellista. Saman ammattikunnan jäsenyys ei tarkoittanut yhtenäisiä mielipiteitä politiikasta. Vastaus otsikkoni kysymykseen, olivatko räätälit ja veranleikkaajat ammattikuntaveljiä vai kaupunkilaisia, on, että he olivat molempia. Ammattikunta oli merkityksellinen yhteisö, mutta ei ainut eikä joka tilanteessa ensisijainen.

Länsimaisen rakennustaiteen perusta on antiikin Kreikan rakennustaiteessa, erityisesti sen temppelirakentamisessa. Kreikkalaisen temppelin kauneuden avainta on etsitty vuosisatoja alkaen roomalaisaikaisesta Vitruviuksesta. Löytyykö se luonnosta, luonnonmuotojen jäljittelystä? Löytyykö analogioita kieleen tai musiikkiin? Vai perustuuko kaikki kauneus matemaattisiin sääntöihin? Pohjana tarkastelulleni on Peloponnesoksen kupeessa sijaitsevasta Poroksen temppelistä 500-luvulta eKr. saatu tutkimustieto ja temppelialueen arkeologisiin kaivauksiin tutustuminen. Sen laajennan koskemaan doorilaista ja yleensäkin kreikkalaista temppeliä. Tutkimuskysymykseni on, mitkä tekijät johtivat antiikin kreikkalaisten temppelirakennuksen kehittymiseen sellaiseksi kuin sen tunnemme. Ja hypoteesini on, että temppelityypin synnylle keskeistä ovat vallinneet yhteiskunnalliset tuotanto- ja valtasuhteet, kreikkalaisen filosofian ajatussuunnat sekä muun kreikkalaisen kulttuurin ja taide-elämän antamat vaikutteet. Toissijaisena olettamuksena minulla on ollut, että kreikkalaisen temppelin lähtökohta, megaron, on pääosin saatu pronssikaudella Levantista, palestiinalais-syyrialaisesta temppelistä. Käyttämälläni aineistolla pystyy mielestäni perustelemaan hypoteesit. Viittaan muun muassa siteeraamiini tulkintoihin Platonin, Aristoteleen ja muiden filosofien teksteistä. Lisäksi temppelirakentaminen on läheisesti liittynyt urbanisoitumiseen, erityisesti ruutukaavapoliksen syntyyn. Kreikkalainen arkkitehtuuri oli osaltaan luomassa kaupunkirakennetta ja –tiloja, jotka edistivät ihmisten kohtaamista ja kokoontumista sekä kokemusta tasa-arvoisuudesta. Tämä osaltaan edisti demokraattisen hallintomallin kehittymistä. Olen pyrkinyt myös visuaalisesti näyttämään kreikkalaisen temppelin ennen kaikkea näkemisen asiana sekä temppelialueen istuttamisen kaupunkirakentamiseen. Myös yhteys muihin taiteisiin vaikuttaa selvältä, olihan temppeli kokonaistaideteos, jonka korkokuvat ja maalaukset saattoivat kiinnostaa aikalaisia enemmän kuin itse rakennus. Arkeologisten löytöjen perusteella on osoitettavissa, että niin doorilaisen kuin joonialaisen järjestelmän rakentuminen jo yhdeksännellä vuosisadalla on hahmotettavissa attikalaisessa ja itäkreikkalaisessa maljakkomaalauksessa. Kreikkalaisen temppelin juurien johtaminen Palestiinaan vaatii lisää tutkimustietoa. Riittääkö siihen megaron-sanan heprealainen kieliasu, vastaavanlaisen sakraalirakennustyypin olemassaolo tai Palestiinasta peräisin olevien esineiden löytyminen kreikkalaistemppeleiden kaivauksista kuten Porokseltakin? Mutta jos tulkintani on oikea, se avaa aivan uusia näkökulmia kulttuurimme alkulähteistä.