Browsing by department "Institutionen för systematisk teologi"

Tutkielmassani tavoitteena on analysoida, millainen on Jumalan ja ajan välinen suhde; onko Jumala ajassa vai ajan ulkopuolella, vai voiko Jumala olla samanaikaisesti sekä ajassa että ajattomuudessa. Tarkastelemiani Jumalan ja ajan väliseen suhteeseen vaikuttavia asioita ovat ajan rakenne, fysikaalisen todellisuuden luonne fysiikan teorioiden valossa sekä Jumalan ennalta tietämisen ja ihmisen vapaan tahdon suhde. Tutkimusmetodini on systemaattinen analyysi. Tutkielmassa tarkastelemani tutkimuskysymykset ovat: Mikä on Jumalan ja ajan välinen suhde?; Mikä on Jumalan ennaltatietämisen ja ihmisen vapaan tahdon välinen suhde?; Millainen on ajan perimmäinen rakenne? Lähestyn aihetta käyttämällä lähteenäni yhdysvaltalaisen uskonnonfilosofin William Lane Craigin kirjallisuutta. Ensimmäisessä pääluvussa lähteenäni on Craigin teos God, Time and Eternity: The Coherence of Theism II (2001). Toisessa pääluvussa lähteenäni on Craigin teos Divine Foreknowledge and Human Freedom: The Coherence of Theism (1991). Kolmas pääluku perustuu kvanttifysiikan pohjalta esittämääni teoriaan, joten en käytä siinä teologista päälähdettä, vaan kolmannen pääluvun teologinen on pohja suurelta osin kahden ensimmäisen pääluvun perusteella esittämissäni johtopäätöksissä. Ensimmäisessä pääluvussa (luku 2) tarkastelen Jumalan ja ajan suhteeseen vaikuttavia teemoja. Niitä ovat Jumalan läsnäolo ja toiminta fysikaalisessa universumissa, ajan olemus suhteellisuusteorian valossa sekä fysikaalisen universumin luominen. Toisessa pääluvussa (luku 3) tarkastelen Craigin esittämää ratkaisua Jumalan ennaltatietämisen ja ihmisen vapaan tahdon ristiriitaan. Craigin ratkaisun lisäksi tarkastelen aihetta koskevista perinteisistä uskonnonfilosofisista ratkaisuista Boethiuksen esittämää ratkaisua sekä molinismia. Keskeinen kysymys Jumalan ennaltatietämisen ja ihmisen tahdon vapauden suhteen on, määrääkö Jumalan ennaltatietäminen tulevaisuuden, vai onko ennaltatietäminen seurausta siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu? Kolmannessa pääluvussa (luku 4) esitän Jumalan ja ajan suhteeseen ratkaisun, joka pohjautuu kvanttifysiikan potentiaalisuuksiin perustuvan haarautuvien tapahtumankulkujen malliin. Ratkaisu yhdistää Jumalan ajallisuuden ja ajattomuuden, ja pyrkii siten korjaamaan ensimmäisessä ja toisessa pääluvussa osoittamani ongelmat, jotka aiheutuvat siitä, että Jumala on pelkästään ajaton tai ajallinen. Lopuksi syvennän analyysia tarkastelemalla ajan luonnetta multiuniversumiteorioiden näkökulmasta. Johtopäätökseni on, että kvanttifysiikan potentiaalisuuksiin vetoamalla voidaan osoittaa, että Jumala voi olla samanaikaisesti olemukseltaan ajaton ja aksidentaalisesti ajallinen. Tulevaisuus on olemassa kvanttipotentiaalisuuksina, mutta se ei ole vielä aktualisoitunut, ja siten ihmisten vapaan tahdon valintojakaan ei ole ennalta määrätty. Koska Jumala voi samanaikaisesti toimia fysikaalisen universumin nykyhetkessä, jossa tulevaisuus on vielä avoin, ja nähdä aktualisoituneen tulevaisuuden ajattomuudesta käsin, Jumalan samanaikainen ajattomuus ja ajallisuus eivät ole toisensa poissulkevia asioita.

The aim of this study in to analyze Musa Dube’s (b.1964) hermeneutics of the Bible by defining how she uses her theological frameworks, postcolonialism and feminism. Also theological implications of Dube’s work are discussed especially those concerning Christology, mission, and theology of religios. Sources of this study contain Dube’s dissertation and several articles written between 1996-2007. In order to understand Dube’s biblical interpretation it is essential to find out how Dube defines postcolonialism and feminism. Dube is from Botswana and her view of colonialism and postcolonial condition are strongly influences by her personal experiences in Southern Africa. Dube views colonialism as multifaceted phenomenon that has an impact on a range of things from geographical control and vulture to identities of the people involved. Most of all, she views imperialism and colonialism as ideological practices that result in the colonization of mind. Nowadays imperialism is manifested in globalization. Postcolonialism means struggle for alleviating the consequences of oppression. Feminism, according to Dube, is a liberation movement. Women in colonized zones are doubly oppressed, as they are at once under gender oppression in their own society and experience colonial subjugation. Postcolonialism and feminism are intertwined in her work, although postcolonialism seems to have stronger theoretical focus. The aim of Dube’s biblical hermeneutics is to bring about change. Reading must be in service of life and equality. Because the Bible was born in various contexts of colonial rule, it has imperialist ideology rooted in it. For instance the events of Exodus and book of Joshua reveal how God was used in order to legitimate the conquest of the land of Canaan. Canaanites were depicted as idolatrous and covenant with them was prohibited. They were constructed as inferior. IN the Gospels the imperial ideology is present escpecially in mission texts. According to Dube, the person of Jesus as textualized in in the Gospels reflects the colonial context of the Palestine of his time. In order to cope with the rule of the Roman empire, the Jews adopted imperial ideology. This is seen in the mission theology of the Gospels. The Bible aided the Western colonialism in Africa in various ways. It offered motivation to colonialists and missionaries. It also became a text that displaced indigenous stories, and thus alienated people from their own cultural and religious narratives. Also, translations to the indigenous languages were corroding since they were impregnated by colonial ideology. Dube’s reading methods suggest mote democratic ways of interpretation. She highlights the importance of ordinary readers and communities of faith. Her reading with –method involves cooperation between faith community and the scholar. Dube also employs various methods of story-telling in order to interpret the Bible : Dramatic telling and retelling biblical passages with other stories, such as African folk stories and scenes from her own life. Dube brings other stories alongside the Bible in order to dissolve the dominance of the Biblical narrative and to highlight that other stories of meaning and truth exist and have a right to be told. Dube does not read the Bible from the point of view of Christian dogma. Nevertheless, her interpretations have theological implications. Dube’s image of Jesus is ambivalent, since he is both a colonialist who claims all authority for himself, and in some of the sources, a liberator. Dube argues that the biblical mission texts echo unequal relationships . Disciples are sent to teach nations without a mutual need to be taught. Mission is repressive if it claims to a universal answer. Dube opposes the impression of Christianity as the only valid religion. All sacred stories have the right to exist and are equally valid. The value of Dube's hermeneutics does not lie in the area of truth claims but rather in facilitating the reclaim of identity that has been violated by colonial and patriarchal oppression.

Tutkimuksessa selvitettiin systemaattisen analyysin avulla, millaiset ovat Andrea Riccardin rauhantyön taustalla olevat systemaattis-teologiset perusnäkemykset. Tutkimuksessa kiinnitettiin erityisesti huomiota Riccardin teologisten ja hengellisten käsitteiden ja argumenttien käyttöön. Tutkimuksen lähtökohtana oli oletus, että Riccardin käytännön toiminnalla rauhan puolesta on myös teologisia taustatekijöitä. Riccardin omien näkemysten ohella on kiinnitetty huomiota myös hänen johtamansa Sant’Egidion yhteisön toiminnallisiin periaatteisiin ja uskonnolliseen rauhanvälitystyöhön. Tutkimuksen lähteinä toimii koko Andrea Riccardin kirjallinen tuotanto. Tutkimus osoitti, että rauhan käsite liittyy Andrea Riccardin ajattelussa kristityn identiteettiin. Sant’Egidion yhteisössä tämän ajattelun taustalla on tulkinta Jeesuksen sanoista ”rauhani minä jätän teille” (Joh. 14:27). Riccardin mukaan kristittynä oleminen ja rauha liittyvät toisiinsa; kristittynä oleminen sisältää rauhan idean. Jotta ihminen voisi myös elää todeksi tuon kristillisen rauhan idean ja välittää rauhaa, hän tarvitsee Jumalan sanaa, rukousta ja liturgiaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että Andrea Riccardin rauhanteologia voidaan nähdä kolmen eri toisiinsa effektiivisessä suhteessa olevan dimension kautta. 1) Rauhan identiteetin vastaanottaminen perustuu rukoukseen, jossa ihminen on vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa. Jumalan sana, rukousyhteisö ja liturgia yhdessä synnyttävät ihmisessä kaipuun toimintaan. Tämä kaipuu on kimmoke lähimmäisen tunnistamiseen rakastamisen kautta. 2) Rauhan edellytys on, että lähimmäinen tunnistetaan ensin todellisen rakkauden kautta lähimmäisenä, mutta tämän jälkeen myös köyhänä ja vähimpänä. Kun uskova asettaa tämän lähimmäisen ensisijaiseksi ja itsensä toissijaiseksi, hän alkaa elää identiteettinsä mukaan. Syntyy universaalin veljeyden näkemys. 3) Rauhan toiminnallinen ulottuvuus on seuraa veljeyden kokemuksesta. Veljeydessä keskeistä on dialogi. Siinä rajaton, kristillinen veljeys johtaa ihmiskunnan vuorovaikutukseen ja keskinäiseen rauhan ja sovinnon kaipuuseen. Näin sisäinen identiteetti realisoituu ulkonaiseksi elämäntavaksi ja toiminnaksi. Tämä toiminta nojaa luottamukseen Jumalan voimasta ja on siksi sekä rohkeaa että inhimilliset rajat ylittävää.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Said Nursin islamilainen käsitys armosta hänen pääteoksensa Risale-i Nurin (lyhyesti Risale) osassa Salamat. Tutkin työssäni, miten Nursi ymmärtää Jumalan armon ja miten armo ilmenee Nursin mukaan ihmisen elämässä. Selventääkseni Nursin armokäsitystä vertaan sitä luterilaiseen armokäsitykseen työni lopussa. Työni edustaa näin ollen vertailevaa uskontoteologiaa. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Lähteenä käytän Said Nursin Risalea. Luterilaisen käsityksen selvittämiseksi käytän luterilaisia tunnustuskirjoja. Said Nursi (1877–1960) oli turkkilainen islamilainen teologi. Hän kirjoitti pääteoksensa, yli 6000 sivuisen Risalen vuosina 1926–1944 pääosin arestissa ja vankilassa ollessaan. Uskonnollisesti ja myös poliittisesti vaikutusvaltainen Nursi joutui 1920-luvulta alkaen Turkin sekulaarin hallituksen epäsuosioon ja vietti näin suuren osan elämästään vankeudessa. Nursi edustaa sufilaisvaikutteista sunnalaista islamia ja hänen hengelliset juurensa löytyvät turkkilaisesta madrasa-traditiosta eli Koraani-koululaitoksesta. Nursin ideologinen vastustaja oli hänen aikansa sekulaari, materialistinen ja ateistinen filosofia, jonka Nursi näki haasteena islamille ja johon hän pyrkii kirjoituksissaan vastaamaan. Jumalan armo on Nursin kirjoituksissa jatkuvasti esillä oleva teema. Nursin käsitys armosta on hyvin laaja. Tutkimukseni päätyy siihen, että Nursin armokäsityksen voi systemaattisesti jakaa neljään kategoriaan, jotka ovat luomisen armo, ontologinen armo, mystinen armo ja soteriologinen armo. Luomisen armo tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan luomakunnan kauneus ja toimivuus ovat Jumalan armoa. Ontologinen armo tarkoittaa, että olemassaolo yleensä on Jumalan armoa. Mystinen armo tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja rakkauden kokemista mystisessä rukouksessa. Soteriologinen armo tarkoittaa pelastukseen liittyvää armoa: Nursin mukaan ihminen pelastuu Jumalan armosta kadotukselta. Vertaamalla Nursin armon kategorioita luterilaisuuteen paljastuu eroja Nursin ja luterilaisten armokäsityksissä. Nämä erot on johdettava eriäviin näkemyksiin ilmoituksesta, Jumalasta ja ihmisestä. Nursille Koraani on Jumalan varsinainen ilmoitus. Jumala on Nursille salaisuus, transsendentti, pyhä, yksi ja ainoa. Ihminen on Nursille heikko, mutta ei paha, ja vapaa valitsemaan moraalisissa kysymyksissä hyvän ja pahan välillä. Omien hyvien tekojen lisäksi ihminen tarvitsee pelastukseen myös Jumalan armoa. Luterilaisuudessa vastaavasti Jumalan varsinainen ilmoitus on Kristus. Jumala on perimmäiseltä olemukseltaan rakkaus ja kolminaisuus. Ihminen on totaalisesti synnin turmelema, hänen tahtonsa ei ole vapaa ja hän on pelastuksen asiassa täysin Jumalan armon varassa.

Tutkielmassani selvitän, millä tavalla sosiaalisesti syrjäytyneen, kuten asunnottoman, on mahdollista osallistua yhteiskunnan toimintaan ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Tutkimuskysymykseni ovat: Toteutuvatko perustuslain 14 § ja 19 §:ssä säädetyt oikeudet, ja ovatko viranomaisten toimet riittäviä edistämään syrjäytyneiden asunnottomien itsenäistä asumista sekä lisäämään vaikutusmahdollisuuksia itseään koskevassa päätöksenteossa. Voisiko deliberatiivisen demokratiamallin avulla vahvistaa syrjäytyneiden yhteiskunnallista osallistumista, ja siten helpottaa asunnottomuusongelmaa. Asunnottomia oli vuonna 2006 noin 7 400 henkilöä. Syitä joutua asunnottomaksi on useita. Valtaosalla ongelmat ovat kasautuneet, minkä jälkeen itsenäinen selviäminen on hankaloitunut. Asunnottomilla on usein monia eri ongelmia kuten pitkäaikaissairauksia, työttömyyttä ja päihteiden väärinkäyttöä. Avioero on yksi keskeisistä yksittäisistä syistä etenkin miehille päätyä asunnottomaksi. Maahanmuuttajien asunnottomuus voi olla seurausta pyrkimyksestä integroitua yhteiskuntaan: Muuttaessa sijoituspaikkakunnalta esimerkiksi ystävien, työn tai opiskelun vuoksi kasvukeskukseen, maahanmuuttajan voi olla vaikeaa saada asuntoa. Näin työn tai koulutuspaikan vastaanottaminen voi pakottaa maahanmuuttajan ottamaan riskin menettää asunto. Sosiaalisesti syrjäytyneeksi voidaan määritellä ihminen, joka ei kykene tai halua sopeutua normaalina pidettyyn elämään yhteiskunnassa. Tämä tutkimuksissa käytetty normaalin elämän määritelmä muotoutuu yhteiskunnan arvojen ja käytäntöjen pohjalta. Syrjäytyminen voi tarkoittaa myös sitä, että ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnasta. Syrjäytymistä aiheuttavatkin siten toistuvat syrjinnän ja voimattomuuden kokemukset sekä hankaluus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Asunnottomien yö –tapahtumassa syksyllä 2007 vapaaehtoiset haastattelivat asunnottomuutta kokeneita. Haastattelut on julkaistu internetissä ja ne ovat vapaasti tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen käytettävissä. Useissa haastatteluissa asunnottomat kertovat, että he eivät koe olevansa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Haastatteluissa kritisoidaan sitä, että poliitikot ja sosiaalityöntekijät päättävät asunnottomuuden hoidosta sekä asunnottomia koskevista asioista ilman, että asunnottomilla on mahdollisuutta vaikuttaa päätöksentekoon. Turhautumisen tunne paistoi läpi useissa haastatteluissa. Useissa vastauksissa asunnottomat vaativat poliitikkoja ja sosiaalityöntekijöitä perehtymään asunnottomien arjen elämään. Deliberatiivisessa demokratiassa yksi keskeisistä ajatuksista on, että vain sellaiset päätökset, jotka on tehty kaikille avoimen keskustelun ja vapaan tahdonmuodostuksen pohjalta voivat saada hyväksynnän ja luottamuksen kansalta sekä muodostua sitoviksi. Deliberatiivisessa demokratiakäsityksessä on kyse siitä, että asioista päätetään yhdessä, julkisen ja tasa-arvoisen keskustelun sekä harkinnan pohjalta. Keskeistä on myös, että kaikkien, joita päätökset koskettavat, täytyy voida osallistua päätöksiä edeltävään keskusteluun. Erityisesti Young ja Bohman korostavat, että myös sosiaalisesti syrjäytyneellä tulee olla mahdollisuus osallistua poliittiseen keskusteluun ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Muun muassa koulutuksen kautta opitaan rauhallinen, asiallinen ja kielellisesti oikea argumentaatiotapa. Ihmisten erilaisuus ja kouluttamattomuus eivät Youngin mukaan saa estää mahdollisuutta osallistua yhteiskunnassa käytävään poliittiseen keskusteluun. Tutkimuskysymykseeni, lisäävätkö viranomaiset toiminnallaan yksilön mahdollisuutta vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon ja edistävätkö he yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, vastaan eivät. Kuitenkin viranomaisten mahdollisuudet edistää perustuslaissa säädettyjä velvollisuuksia ovat poliittisten päättäjien budjetoinnin vuoksi rajoitettuja. Helsingin sosiaaliasiamiehet pitivät huolestuttavana sitä, että sosiaalityöntekijät pakotetaan toimimaan sekä lainsäädännön että ammattietiikkansa vastaisesti. Sosiaaliasiamiesten raportin perusteella voisi päätellä, että ainakin Helsingissä viranomaisilla olisi tahtoa toimia lain velvoittamalla tavalla. Asunnottomista suurin osa asuu Helsingissä ja Pääkaupunkiseudulla, joten tämän perusteella tutkimuskysymykseeni voi vastata yleistäen Helsingin esimerkin pohjalta. Syrjäytymistutkijoiden tulkinnan mukaan syrjäytyminen ja siitä pahimmillaan seuraava asunnottomuus johtuvat osittain ihmisten kokemien vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Deliberatiivisen demokratian tavoitteena on luoda sellainen demokraattinen malli, jossa poliittinen keskustelu ja vaikutusmahdollisuudet olisivat kaikkien yhteiskunnan jäsenten saavutettavissa. Syrjäytymistutkimuksen valossa deliberatiivinen demokratia voisi olla malli, jonka avulla vahvistettaisiin sosiaalisesti syrjäytyneiden kuten asunnottomien vaikutusmahdollisuuksia. Myös asunnottomien haastatteluissa nousi esille toive tulla kuulluksi. Moni kommentoi, että asunnottomuuden hoidosta ja heidän asioistaan päättävät sellaiset ihmiset, joilla ei ole todellista tietoa asunnottomien arjesta ja toiveista. Deliberatiivisen demokratian malli voisi näiden tutkimusten valossa olla keino lisätä osallistumismahdollisuuksia ja vähentää sitä kautta myös syrjäytymistä ja asunnottomuutta.

Tutkimuksen tehtävänä on selvittää dialogin edellytyksiä hoitajan ja muistisairaan välisessä hoitosuhteessa. Koska dialogisuus ymmärretään usein kahden tasavertaisen osapuolen väliseksi vuorovaikutukseksi, tarkastelen suhdetta, joka voi saada helposti paternalistisia piirteitä. Tutkimuksen taustalla vaikuttaa Daryl Koehnin käsite dialoginen etiikka, jonka hän määrittelee perinteisen etiikan ja feministietiikan kautta lähdeteoksessani Rethinking Feminist Ethics: Care trust and empathy. Koehnin ajattelun pohjalta oletan, että dialogin osapuolet ovat rationaalisia ja tasavertaisia, jotta hyvä dialogi toteutuisi. Selvitän Koehnin dialogisen etiikan periaatteet ja arvioin niiden sovellettavuutta hoitajan ja muistisairaan välisessä suhteessa toisen lähteeni Hallikaisen yms. toimittaman teoksen Muistisairaan kuntouttava hoito pohjalta. Tutkimuskysymyksenä on, mitkä ovat ehdot muistisairaan henkilön ja hoitajan välisen dialogin syntymiselle. Tutkimus lähtee liikkeelle rationaalisuuteen ja tasavertaisuuteen liittyvistä olettamuksista. Jos dialogin osapuolet ovat rationaalisia, oletan, että heillä on paremmat edellytykset tasavertaiseen suhteeseen. Lisäksi oletan, että tasavertaisuus tarkoittaa sitä, että osapuolet ovat autonomisia moraaliagentteja. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi, jonka avulla voidaan selvittää käsitteiden syntyä ja niiden keskinäisiä suhteita. Systemaattinen analyysi metodina mahdollistaa vuoropuhelun tutkimusongelman ja tutkimusaineiston välillä. Tutkimus rakentuu kuudesta pääluvusta. Johdantoa seuraavassa luvussa käsittelen Daryl Koehnin ajatteluun vaikuttanutta perinteisen etiikan ja feministietiikan välistä suhdetta sekä dialogisen etiikan määritelmän syntyyn vaikuttaneiden feministieetikoiden Carol Gilliganin, Diana Meyersin ja Trudy Govierin keskeisiä näkökulmia. Kolmannessa luvussa esittelen Koehnin määrittelemät dialogisen etiikan periaatteet. Neljännessä luvussa selvitän muistisairaiden hyvän hoidon eettisiä periaatteita. Viidennessä luvussa keskityn hoitajan ja muistisairaan väliseen dialogiin. Viimeisessä luvussa ennen johtopäätöksiä käsittelen hyvän dialogin ehdoiksi tutkimusaineistoni pohjalta olettamiani rationaalisuutta ja tasavertaisuutta. Tutkimusaineiston perusteella päädyn asettamaan luottamuksen ja kunnioituksen dialogin syntymisen kannalta olennaisimmiksi tekijöiksi, sillä ne korostuvat hoitajan ja muistisairaan suhteessa. Luottamus mahdollistaa yhteistyön, jonka määrittelen yhdeksi dialogin osatekijäksi. Osapuolten kunnioitus toisiaan kohtaan mahdollistaa yksilön kokemuksen autonomiasta, jolloin myös tasavertaisuus dialogin edellytyksenä toteutuu. Aluksi oletettu rationaalisuus dialogin ehtona ei sen sijaan korostu tutkimusaineistossa.

Paul F. Knitter on yhdysvaltalainen teologi, joka on tunnettu pluralistisesta uskontoteologiastaan. Sen lisäksi hän on katolinen kristitty ja buddhalainen munkki. Kirjassaan Withouth Buddha I could Not Be a Christian Knitter rakentaa identiteettiään ja muodostaa teologiaa kahden harjoittamansa uskontoperinteen kautta. Teos on luonteeltaan henkilökohtainen kuvaus, ei tieteellinen puheenvuoro. Tämän tutkimuksen tavoitteena on vastata kysymykseen, mikä on Knitterin uskonnollinen identiteetti ja miten hän muodostaa uskonnollista identiteettiään. Tutkimus liittyy uskontoteologian tutkimusperinteeseen, jossa tarkastellaan muita uskontoja koskevia teologisia käsityksiä sekä teologiaa, jota tehdään yhteydessä toisiin uskontoihin. Knitter itse toteaa identiteettipohdintansa edustaneen ja edustavan vertailevaa teologiaa. Kniter kuvaa pohdintaansa dialogina, jonka lähtökohtana on sisäinen konflikti. Knitter tuo esiin ongelmansa suhteessa kristinuskon tarjoamaan tulkintaan kaikkivaltiaasta ja muuttumattomasta Jumalasta, ihmisen kyvystä ymmärtää Jumalan olemus ja sanoittaa sitä sekä Jeesuksesta Jumalan Poikana ja pelastajana. Buddhalaisuuden avulla hän vertaa, peilaa, etsii vaihtoehtoisia vastauksia ja sanoituksia hänelle ongelmallisiin kristillisen opin kohtiin. Keskeiseksi uudistavaksi käsitteeksi Knitter nostaa buddhalaisen Thich Nhat Hahnin yhteyselämän käsitteen, jonka kautta hän tulkitsee kristinuskon Jumalaa. Yhteyselämä tarkoittaa kaikkien asioiden yhteyttä, läpäisevyyttä ja keskinäistä riippuvuutta. Knitterin teologisen metodin edellytyksenä on usko siihen, että uskonnolliset perinteet voivat syventyä ja rikastua toistensa kautta. Analyysini tukena käytän Hermans & Hermans-Konopkan dialogisen minän teoriaa, joka esittää, identiteetin muuttuvana prosessina. Ympäröivän todellisuuden arvot, uskomukset ja ideat määrittyvät mielessä keskinäisten suhteiden kautta ja luovat identiteettiä. Postmodernissa todellisuudessa globaali lokalisoituu Minässä ja muodostuu osaksi identiteettiä. Uskonnollinen identiteetti ei ole yksiääninen vaan pikemminkin hybridi. Knitterin tietoinen identiteetin rakentamisen prosessi on yritys saada hybridi-identiteetti toimimaan sisäisessä dialogissa – siten, että identiteetin buddhalainen positio ja kristillinen positio kehittyisivät, vahvistuisivat ja syvenisivät toistensa kautta. Rinnakkaisen kahden uskonnon harjoittamisen ja kahden perinteen vastavuoroisen tulkinnan myötä Knitterin identiteettiä voidaan kutsua dialogiseksi identiteetiksi. Knitterin dialogista identiteettiä leimaa avoimuus toista uskontoa kohtaan, uskontojen erilaisuuden näkeminen mahdollisuutena, prosessinomaisuus ja kontekstuaalisuus. Kontekstuaalisuudella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa Knitterin minän kontekstia. Knitterin pohdinta ei tuota radikaalisti uusia teologisia ideoita mutta se tuo esiin identiteetin moninaisuuden ja avaa uusia haasteita kristityn identiteetin teologiselle tarkastelulle. Uskonnollinen identiteetti on ytimeltään moniuskontoinen ja Knitterin kokemuksen mukaan identiteetin asettaminen sisäiseen dialogiin voi vahvistaa samanaikaisesti identiteetin eri puolia.

Dabru emet – juutalainen julkilausuma kristinuskosta julkaistiin lehti-ilmoituksena kahdessa yhdysvaltalaisessa sanomalehdessä 10. syyskuuta 2000. Se on ensimmäinen juutalais-kristillisessä dialogissa esitetty juutalainen puheenvuoro, jonka kirjoittajina ja allekirjoittajina on juutalaisia rabbeja ja tutkijoita erilisista juutalaisista ryhmistä. Julkilausumalla on tällä hetkellä jo kolmisen sataa allekirjoittajaa sekä Yhdysvalloista että Euroopasta ja Israelista. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Dabru emetin merkitystä juutalais-kristillisessä dialogissa. Julkilausuman sisältöä ja sitä koskevaa juutalaista diskurssia tutkitaan systemaattisen analyysin avulla. Aluksi selvitetään sitä taustaa, joka vaikutti Dabru emetin julkaisemiseen ja lopuksi sen reseptiota ja jälkivaikutuksia. Tutkimuksessa nousee esiin kolme näkökulmaa, joiden avulla julkilausuman kirjoittajat lähestyvät juutalais-kristillistä dialogia: opillisten kysymysten, antisemitismin ja ”uuden suhteen” näkökulmat. Dabru emet ei tuo juutalais-kristilliseen dialogiin uusia opillisia kysymyksiä, vaan siinä keskitytään etsimään uskontojen yhteistä teologista minimiä osoittamalla niiden yhteisiä piirteitä ja eroavaisuuksia. Antisemitismiä julkilausuma käsittelee vain lyhyesti. Kirjoittajat pyrkivät irrottamaan natsismin ja kristinuskon kytköksen toteamalla, että ”natsismi ei ollut kristinuskon väistämätön seuraus”. Kristillisen juutalaisvastaisuuden historiaa ei tässä käsitellä laajemmin. Dabru emetin ydinsanoma on, että juutalaisten ja kristittyjen välille on nyt juutalaistenkin puolesta mahdollista luoda ”uusi suhde”, joka keskittyy uskontraditioiden sisältöihin ja rinnakkaiseloon tulevaisuudessa eikä enää menneisyydessä tapahtuneiden väärinkäytösten selvittelyyn kuten dialogissa on aiemmin usein tehty. Tämä uudenlainen suhde on kirjoittajien mielestä mahdollinen ja tarpeellinen siksi, että kristityt ovat omilla julkilausumillaan osoittaneet asenteenmuutosta suhteessa juutalaisiin. Dabru emet pohjautuu näin siis esimerkiksi Vatikaanin II konsiilin Nostra Aetate -asiakirjaan, jossa katolinen kirkko osoittaa tällaista mielenmuutosta. Dabru emetin julkaiseminen herätti laajan keskustelun juutalaisten keskuudessa. Tässä keskustelussa kritisoitiin paitsi dokumentin sisältöä, myös sen lähtökohtia ja muotoa. Diskurssia analysoimalla käy ilmi, että uudenlainen suhtautuminen kristinuskoon ei ole kaikkien juutalaisten toive. Dabru emet kohtasi myös paljon vastustusta erityisesti ortodoksijuutalaisissa piireissä. Julkilausuman tavoite on joka tapauksessa toteutunut: keskustelu kristinuskosta on herännyt juutalaisessa yhteisössä.

Tässä tutkielmassa perehdyn skottiempiristi David Humen käsitykseen passioista, tahdosta sekä tahdonvapaudesta ja moraalisesta vastuusta. Lähteeni on teoksen A Treatise of Human Nature toinen kirja Of the Passions mutta tutkielmassa viitataan myös teoksen muihin kirjoihin sekä Humen muihin teoksiin. Metodini on systemaattinen analyysi. Tutkielmani aiheesta ei ole julkaistu aikaisemmin suomenkielistä tutkimusta. Tutkimuksen ensimmäinen pääluku on katsaus Humen filosofiaan. Varsinaisia tutkimuskysymyksiä käsittelen luvuissa 2-4. Toisessa luvussa vastaan kysymyksiin siitä, mitä passiot ovat ja mikä on niiden tehtävä. Passiot ovat Humen mukaan sekundaarisia vaikutelmia ja hän jakaa ne epäsuoriin ja suoriin passioihin. Suorat passiot, kuten ilo, suru, halu ja pelko, syntyvät suoraan kivun tai nautinnon kokemuksesta. Epäsuorat passiot, kuten ylpeys, nöyryys, viha ja rakkaus, vaativat syntyäkseen sekä kohteen että aiheuttajan sekä assosiaatiota näiden välillä. Hume luokittelee passioita myös niiden tyyneyden ja rajuuden perusteella. Luokittelu perustuu passioiden häiriönasteeseen sielussa. Kumpikin voi yhtälailla toimia toiminnan motivaattorina. Kolmannessa luvussa kysyn ja vastaan, mitä Hume tarkoittaa tahdolla ja minkälainen kyky se on sekä mikä on passioiden suhde tahtoon. Hume määrittelee tahdon sisäiseksi vaikutelmaksi, jonka tunnemme ja josta olemme tietoisia, kun tieten tahtoen saamme aikaan minkä tahansa uuden liikkeen ruumiissamme tai uuden havainnon mielessämme. Tahto on passioiden kaltainen, mutta niistä erotettava sielun kyky. Tahto on Humen mukaan itsessään toimintaa ja passiot taas toimivat toimintaa aikaansaavina voimina. Humen määritelmä ei anna selkeää kuvaa siitä, mitä hän tarkoittaa tahdolla ja miten se toimii. Neljännessä luvussa kysyn, mistä tahto on vapaa, miten tahto ja passiot liittyvät moraaliseen vastuuseen ja miten Hume määrittelee moraalisen vastuun. Humen mukaan tahto on vapaa silloin, kun sille ei ole ulkoista estettä tai pakotetta. Hume uskoo siihen, että kaikella maailmassa on syynsä ja seurauksensa, jolloin myös kaikki toiminta ja ajattelu on aiheutunut jostain aikaisemmasta. Hume on kompatibilisti eli hän katsoo, että vapaa tahto on yhteen sovitettavissa determinismin kanssa. Klassisessa tulkintatavassa Humen kompatibilismia tarkastellaan Humen vapaudelle antaman määritelmän ja maailmassa ilmenevän välttämättömyyden kautta. Klassisessa tulkintatavassa Humen mukaan ihmistä voi pitää vastuullisena vain sellaisista teoista, jotka ovat johdettavissa häneen ja jotka ovat aiheutettuja. Tulkinnassa keskitytään perustelemaan miten aiheutettu toiminta voi olla vapaata. ja sen mukaan moraalinen vastuu edellyttää determinismiä. Naturalistisessa tulkintatavassa otetaan huomioon Humen passioteoria. Humen mukaan moraalinen vastuu koetaan sisäisinä moraalitunteina, jotka ovat passioita. Toisen toimintaa eli tahdon toteuttamista seuratessa siitä koetaan joko hyväksyntää tai paheksuntaa ja toista pidetään sen perusteella vastuullisena toiminnastaan. Mikäli hyväksynnän tai paheksunnan tuntemuksia ei synny, toisen ei katsota olevan vastuussa teostaan. Merkitystä ei ole sillä, voidaanko toiminta johdonmukaisesti määritellä vapaaksi, vaan sillä, saako se aikaan moraalitunteita.