Browsing by discipline "General History"

Tutkielmassa tarkastellaan miten Nicaraguan Tyynenmeren rannikon ja ylänköjen alkuperäisasukkaiden historia on 2000-luvulla valjastettu erilaisten poliittisten tavoitteiden edistämiseksi. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin selvittää miten, miksi ja ketkä puolustavat tai vastustavat alkuperäisasukkaiden oikeuksien toteuttamista Nicaraguassa. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan miten etnisyyttä tuotetaan. Tutkimus perustuu lehdistölähteisiin vuosilta 2005-2014 (El Nuevo Diario sekä La Prensa), alkuperäiskansojen järjestöjen julkaisuihin sekä parlamentin keskusteluihin. Tutkielmassa todetaan että alkuperäiskansojen liike koostuu kylänjohtajien ja näiden yhteenliittymien lisäksi akateemisista tutkijoista niin historian, oikeustieteen, arkeologian, antropolgian kuin kielitieteen aloilta. Tämä 1990-luvulla syntynyt alkuperäiskansojen liike on pyrkinyt osoittamaan ensinnäkin, että alkuperäiskansat ovat kolonialismista lähtien taistelleet valloittajia vastaan yhtenäisenä rintamana. Tulkinnan poliittisena motiivina on todistaa, että alkuperäiskansat ovat säilyneet erottuvina etnisinä alkuperäiskansojen kylinä, jolloin näille kylille on taattava itsehallinto, johon ne ovat oikeutettuja Nicaraguan perustuslakiin sekä kansainväliseen lainsäädäntöön perustuen. Toiseksi alkuperäiskansojen liike esittää itsehallintomallin plurikulttuurisen poliittisen ideologian puitteissa demokraattisempana kun demokratian länsimainen malli. Tässä tapauksessa autonomian toteutusta perustellaan dekolonisaation hengessä sillä, että autonomian toteuttaminen korjaisi valtion rakenteen tasa-arvoisemmaksi. Etnisyyttä tuotetaan kahdella tasolla. Ensinnäkin alkuperäiskansojen oikeusvaatimukset uutisoidaan usein mielenosoitusten tai alkuperäisasukkaiden perinteisten tai 1990-luvulta lähtien muodostuneiden juhlien yhteydessä. Näissä korostetaan pukeutumisella, tansseilla ja rituaaleilla alkuperäiskansojen erottuvuutta muusta väestöstä. Toiseksi monien kehitysorganisaatioiden kehitysparadigmassa köyhyyden syyksi tunnistetaan etniseen ryhmään kohdistuva diskriminaatio ja siksi tukea kohdistetaan alkuperäisasukkaille, mikä osaltaan kannustaa etniseen identifikaatioon. Alkuperäiskansojen liikkeen vaatiessa oikeuksiaan maahan alkuperäisasukkaat ja mestitsi-maanviljelijät ovat ajautuneet kiistoihin maanomistuksesta. Alkuperäiskansat peräänkuuluttavat ikiaikaisten maidensa palauttamista, kun taas mestitsimaanviljelijät katsovat, että maat ovat heidän perinteisiä sukutilojaan ja alkuperäisasukkaat keinottelijoita, jotka uhkaavat laillisten omistajien omaisuutta. Vuonna 2006 valtion johtoon palanneet sandinistit puolestaan operoivat kahden eri diskurssin tasolla. Toisaalta sandinistit juhlapuheissaan puolustavat alkuperäisasukkaiden oikeuksia, mutta toisaalla he esittävät että etnisyys on verenperintönä kaikkien nicaragualaisten ominaisuus, jolloin alkuperäiskansojen oikeuksien sijaan kansalaisoikeudet riittävät takaamaan kaikkien valtion subjektien oikeudet. Tutkielmassa osoitetaan, että jälkimmäinen diskurssi on yhdenmukainen valtion käytännön politiikan suuntaviivojen kanssa: maata ja poliittisia oikeuksia saavat erilaisissa vallanjako-ohjelmissa pääasiassa kansalaiset, eivät etniset ryhmät. Vastaavasti alkuperäisasukkaisiin kohdistuvat tukitoimet ovat valtaosin näennäisiä. Oppositiopuolueet ja -lehdistö taas käyttävät alkuperäiskansojen historiallisen taistelun narratiivia osoituksena siitä, ettei hallituksella ole kansan tukea.

Tutkin tässä työssä Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin lainaohjelmia Sambiassa vuosina 1964–1991. Monen muun afrikkalaisen valtion tavoin Sambia ajautui 1970-luvulta lähtien tukalaan velkakierteeseen, ja sen talous tuli riippuvaiseksi kansainvälisten rahoituslaitosten myöntämistä lainoista. Maailmanlaajuisen velkakriisin puhkeamisen jälkeen Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki ajoivat velkaantuneissa kehitysmaissa läpi yksityiskohtaisia rakennesopeutusohjelmia. Järjestöt tukivat ohjelmien toteutusta lainoilla, jotka sisälsivät alati lisääntyviä määriä taloudellisia ehtoja. 1980-luvun lopulla rakennesopeutuksen tavoite oli kehittyvien kansantalouksien rakenteiden kokonaisvaltainen uudistaminen. Tätä agendaa taustoitti järjestöjen tiivis yhteistyö Yhdysvaltojen republikaanisen hallituksen kanssa sekä uusliberaalin talousideologian läpimurto. Afrikan rakennesopeutusohjelmat ovat monitahoinen ja kiistelty tutkimusaihe. Tutkimukseni tavoite on tarjota tasapuolinen ja aiheen moniäänisyyden huomioon ottava analyysi Sambian rakennesopeutusohjelmista. Tämän vuoksi olen valinnut työn teoreettiseksi lähtökohdaksi relationaalisen lähestymistavan, jossa tarkastelen tutkimusaihetta kahdesta eri perspektiivistä, fokuksen kiinnittyessä näkökulmien väliseen suhteeseen. Tutkielman toisessa luvussa keskityn ehdollisten lainaohjelmien kehitykseen sekä Yhdysvaltojen hallituksen vaikutukseen tässä prosessissa. Sen lisäksi analysoin uusliberaalin talousideologian leviämistä rahoitusjärjestöihin. Kolmas luku on kronologinen kuvaus Sambian talouden kehityksestä itsenäistymisen jälkeen, ja käyn luvussa läpi myös tärkeimmät poliittiset käänteet tältä ajalta. Ennen kaikkea pyrin kolmannessa luvussa heijastamaan edellisen luvun päätelmiä Sambian tapaukseen. Sambian taloudellinen menestys on ollut riippuvaista kuparin tuotannosta ja maa ei toipunut raaka-aineen hinnan romahduksesta 1970-luvun puolivälissä. Työn pääasiallisina lähteinä käytän Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin asiakirjoja, jotka ovat vapaasti saatavilla organisaatioiden verkkoarkistoissa. Rakennesopeutusohjelmia on tutkittu melko paljon ja sovellan relevanttia tutkimuskirjallisuutta etenkin toisessa luvussa. Tutkimus osoittaa, että suurin syy Sambian taloudellisen alamäkeen löytyy maan autoritäärisen hallinnon tekemistä virheistä sekä laajalle levinneestä korruptiosta. Kansainvälisten rahoitusjärjestöjen kyvykkyyden Sambian tilanteen auttamisessa voi silti kyseenalaistaa, ja järjestöjen toiminta osoittautuu jossain määrin epäjohdonmukaiseksi. Rakennesopeutusohjelmien kehitys kansainvälisissä rahoitusjärjestöissä oli vaiherikas ja hidas prosessi. Johtopäätöksissä korostuu tämän prosessin kokonaisvaltaisen kartoittamisen merkitys yksittäisten tapausten tutkimisessa.

Tutkielmassani tarkastellaan International Work Group on Indigenous Affairs -järjestön parissa työskennelleiden antropologien näkemyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja alkuperäiskansojen tilanteesta Latinalaisessa Amerikassa 1970-luvulla. Työni perustuu IWGIAn 1970-luvulla julkaisemiin uutiskirjeisiin ja dokumentteihin. Tutkielmassa todetaan, että IWGIAn perustaminen 1960-luvin lopulla osuu aikaan, jolloin antropologit kävivät vilkasta keskustelua tieteenalan suhteesta yhteiskuntaan ja politiikkaan. IWGIAn julkaisut osoittavat, että järjestön parissa työskennelleet antropologit uskoivat, että antropologinen tieto oli yhteiskunnallisesti vaikuttavaa ja se voitiin valjastaa alkuperäiskansojen hyväksi. Järjestö näki dokumentoinnin todistusaineiston keräämisenä, jolla voitaisiin osoittaa alkuperäiskansoja kohtaan tehdyt rikokset ja joiden avulla saataisiin muutos vallinneeseen tilanteeseen. IWGIAn julkaisuissa alkuperäiskansojen maaoikeudet ovat keskeisesti esillä. Julkaisuissa käsitellään laajasti alkuperäiskansojen maaoikeuksien puutteellisen toteutumisen seurauksia, joita olivat tartuntatautien leviäminen, alkuperäiskansaidentiteetistä luopuminen, alkuperäiskansaidentiteetin hylkääminen sekä alkuperäiskansojen kohtaama suora väkivalta. Latinalaisen Amerikan valtioiden puutteellisella lainsäädännöllä tai toimeenpanolla oli järjestön julkaisujen mukaan suuri merkitys alkuperäiskansojen kohtaamiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kansainvälinen huomio mahdollisti IWGIAn julkaisujen perusteella epäkohtiin puuttumisen jossain tapauksissa tehokkaammin kuin pelkkä kansallinen vaikuttaminen. IWGIA pyrki tarjoamaan keskustelumahdollisuuksia alkuperäiskansojen omille järjestöille. Alkuperäiskansojen mahdollisuudet verkostoitua keskenään kansainvälisesti, ja alkuperäiskansaidentiteetin ympärille järjestäytyminen mahdollisti kansallisella tasolla irrottautumisen esimerkiksi työväen liikkeestä ja näin nostaa esiin erityisiä alkuperäiskansoihin liittyviä epäkohtia kansallisesti.

Intiassa sitkeästi pintansa pitävä kastiperustainen syrjintä vaikuttaa yhä miljoonien ihmisten elämään. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat kastilaitoksen ja intialaisen yhteiskunnan alimmalla tasolla olevat dalitit. Kastisyrjintä on aina kohdannut monimuotoista vastarintaa. 1920- ja 1930-lukujen Intiaan sijoittuva pro gradu -tutkielma palaa dalitien ihmisoikeusliikkeen alkulähteille. Tutkielmassa käsitellään dalit-liikkeen ideologisen ja symbolisen isän Bhimrao Ramji Ambedkarin (1891–1956) ajattelua ja poliittista toimintaa. Siinä selvitetään Ambedkarin näkemyksiä kastilaitoksesta, hänen keinojaan vastata dalitien kokemaan syrjintään ja hänen suhdettaan brittiläiseen siirtomaavaltaan. Toiseksi tutkielmassa analysoidaan Ambedkarin ja hänen huomattavimman poliittisen vastustajansa, maailman kenties tunnetuimman intialaisen, Mohandas ”Mahatma” Gandhin (1869–1948) välistä kamppailua. Tutkielma keskittyy erityisesti selvittämään Ambedkarin ja Gandhin välirikkoon johtaneita syitä sekä heidän eroavia näkemyksiään kastista ja ihanteellisesta yhteiskunnasta. Britannian kolonialistisen koneiston läpitunkeva ja ristiriitainen asema itsenäisyyttä edeltävässä Intiassa on kiistämätön. Tutkielman historiallisena kontekstina ja rinnakkaisena narratiivina on Intian kehityskulku brittiläisen siirtomaavallan alaisuudesta kohti itsenäisyyttä. Tutkielma valaisee siirtomaahallinnon keskeistä toimijuutta kasti- ja vähemmistöpolitiikassa. Teoreettisen viitekehyksen tutkimukselle tarjoaa postkolonialistinen tutkimussuuntaus. Osana kriittistä teoriaa postkolonialistinen historiantutkimus tutkii eurooppalaisen siirtomaavallan moninaisia ja ristiriitaisia vaikutuksia entisissä siirtomaissa ja siirtomaavalloissa. Postkolonialistinen tutkimus analysoi ja kyseenalaistaa kolonialismin taustalla olevia arvoja ja pyrkii käsittelemään erityisesti kolonialismin marginalisoimia ihmisiä ja ihmisryhmiä. Tutkielman lähdeaineiston ytimen muodostavat Ambedkarin tärkeimmät kastilaitosta, kastin politiikkaa ja Gandhia käsittelevät kirjoitukset. Gandhin osalta lähteenä käytetään hänen tunnetuinta poliittista tekstiään Hind Swaraj (1909) sekä täydentävin osin hänen muita kirjoituksiaan. Tutkielman kolmanneksi ääneksi nousevan Intian kansallisen kongressipuolueen voimahahmon ja itsenäisen Intian ensimmäisen pääministerin Jawaharlal Nehrun ajatuksia kartoitetaan hänen omaelämäkerrastaan Toward Freedom: The Autobiography of Jawaharlal Nehru (1942). Tuloksena havaitaan, että Ambedkarin ja Gandhin näkemykset dalitien aseman parantamisesta poikkeavat toisistaan merkittävästi. Itsenäisyysliikkeen johtohahmoksi nouseva Gandhi rakentaa swarajin eli itsehallinnon tavoitteensa intialaisesta hengellisestä traditiosta nousevan vapauskäsityksen perustalle. Gandhilainen vapaus ei tarjoa vapautta daliteille. Kastisyrjinnässä yhdistyvät rituaalinen, sosiaalinen ja taloudellinen sorto. Ambedkarille kastilaitos ja hindulaisuus ovat erottamattomia, eivätkä ne ole sovitettavissa yhteen oikeudenmukaisen yhteiskunnan kanssa. Ambedkar hyödyntää siirtomaahallinnon poliittisia ja lainsäädännöllisiä rakenteita ajaessaan alistetulle vähemmistölle edustuksellista sijaa. Siirtomaahallinnon instituutiot ovatkin sekä vastarinnan kohteita että reittejä kohti oikeudenmukaisuutta uskonnollisesti ja poliittisesti monimuotoisella kentällä.

1800-luvun loppupuoli oli klassisen siirtomaaimperialismin kulta-aikaa maailmassa. Myös Yhdysvallat valloitti 1800-luvun viimeisinä vuosina Espanjaa vastaan käydyn sodan seurauksena Filippiinit, Guamin, Havaijin ja Puerto Ricon siirtomaikseen ja asetti näennäisesti itsenäisen Kuuban valtansa alle vuosikymmeniksi. Kaikki Yhdysvalloissa eivät hyväksyneet tätä uutta suuntaa amerikkalaisessa ulkopolitiikassa vaan perustivat aktiivisen anti-imperialistisen liikkeen siirtomaiden valloituksen vastustamiseksi. Toimintaa organisoimaan perustettiin kansallinen järjestö nimeltä Anti-Imperialist League, joka oli olemassa vuodesta 1898 vuoteen 1920. Anti-imperialistien ensisijaisena tavoitteena oli estää Yhdysvaltoja virallisesti valloittamasta Havaijia, Filippiinejä, Puerto Ricoa ja Guamia, mutta he epäonnistuivat tässä Yhdysvaltojen kongressin vahvistaessa alkuvuodesta 1899 Pariisin rauhansopimuksen, jolla Espanjan entiset alueet liitettiin osaksi Yhdysvaltoja. Tämän jälkeen anti-imperialistit pyrkivät estämään sodan Filippiineillä ja takaamaan alueille mahdollisimman nopean itsenäistymisen saattamalla Yhdysvalloissa virkaan anti-imperialistisen presidentin vuoden 1900 vaaleissa. Aktiivisesta kampanjoinnista huolimatta anti-imperialistit kokivat tappion näidenkin tavoitteiden suhteen. Yhdysvallat kävi veristä sotaa Filippiinien itsenäisyysliikettä vastaan kolmen vuoden ajan, ja presidenttinä jatkoi vaalien jälkeen edelleen republikaanien William McKinley varapresidenttinään imperialistien keulahahmo Theodore Roosevelt. Tässä tutkielmassa perehdyn amerikkalaiseen anti-imperialismiin vuosina 1893–1902, alkaen ensimmäisestä amerikkalaisyrityksestä valloittaa Havaiji ja päättyen Filippiinien sotaan. Käytän aineistona keskeisten anti-imperialististen järjestöjen ja vaikuttajien materiaaleja, kuten Anti-Imperialist Leaguen julkaisuita ja liikkeen johtohahmojen kirjoituksia. Ensimmäisissä luvuissa tarkastelen liikkeen kehittymistä 1890-luvun mittaan ja toimintaa Filippiinien sodan aikana. Kolmannessa käsittelyluvussa syvennyn anti-imperialistien esittämiin argumentteihin ja sitä kautta heidän aatemaailmaansa. Anti-imperialistit olivat konservatiiveja, jotka halusivat pitää kiinni Yhdysvaltojen perinteisestä ulkopoliittisesta puuttumattomuudesta ja vaalivat itsehallinnon periaatetta. He eivät kuitenkaan aina uskoneet ”sivistymättömien” kansojen kykyyn luoda ja pitää yllä demokraattista hallintoa, eivätkä halunneet heitä osaksi amerikkalaista yhteiskuntaa. Lisäksi anti-imperialistit olivat huolissaan siirtomaiden tuomista taloudellisista ja geopoliittisista seurauksista. Häviöistään huolimatta anti-imperialismilla oli merkittävä rooli vuosisadan lopun poliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa Yhdysvalloissa. Liikkeellä oli parhaimmillaan Filippiinien sodan aikana satoja tuhansia kannattajia ja sen johtohahmoihin kuului vaikutusvaltaisia hahmoja niin politiikasta, liike-elämästä kuin kulttuurimaailmastakin. Anti-imperialistit nostivat keskusteluun tärkeitä kysymyksiä Yhdysvaltojen kansallisesta identiteetistä sekä kansainvälisestä roolista, ja monet näistä keskusteluista jatkuvat tänäkin päivänä. Heidän toimintaansa kuitenkin haittasivat sisäiset ristiriidat, keskeisten henkilöiden elitismi sekä ulospäin taantumuksellisena näyttäytynyt konservatiivisuus.

Pro gradu -tutkielma käsittelee neuvostoliittolaisessa naistenlehti Rabotnitsassa käytyä keskustelua naisten rooleista vuosina 1987–1991. Siinä on keskitytty artikkeleihin, jotka kommentoivat naisten rooleja äiteinä, työläisinä ja vaimoina, sekä kaksoistaakan ongelmien ratkaisuihin, jotka nousivat artikkeleissa esille. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten kaksoistaakan ongelmaa käsiteltiin lehdessä, millaisia ratkaisuja sille esitettiin ja millaisia naisten rooleja artikkelit suosivat. Lisäksi tutkielma tarkastelee naistenlehti Rabotnitsaa tämän keskustelun keskusteluareenana ja selvittää, dominoivatko tietynlaiset näkemykset keskustelua sekä muuttuivatko lehdessä esitetyt näkemykset ajan myötä. Rabotnitsa oli kerran kuukaudessa ilmestyvä, Neuvostoliiton laajalevikkisin aikakauslehti ja sen kohdeyleisö oli kaupunkilaiset työläisnaiset. Lehteä alettiin julkaista jo vuonna 1914 ja sitä julkaistaan edelleen Venäjällä. Neuvostoliittolainen sukupuolijärjestelmä, jossa naiset huolehtivat kotitöistä sekä lastenhoidosta kokopäivätyön ohella, oli johtanut naisten kaksoistaakkaan. Kaksoistaakka sekä uuvutti naisia että haittasi heidän urakehitystään. Iso osa Rabotnitsassa käydystä keskustelusta käsittelikin juuri näitä teemoja. Rabotnitsan artikkelit olivat osa laajempaa keskustelua, jota Neuvostoliitossa käytiin naisten ongelmista ja rooleista 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa. Glasnost ja sensuurin lakkauttaminen teki julkisesta keskustelusta vapaampaa sekä mahdollisti ongelmista puhumisen ja raportoimisen. Tämä tarkoitti myös naisten yhteiskunnalliseen asemaan liittyvien kysymysten kriittistä käsittelyä. Avainkäsitteitä tutkielmassa ovat sukupuolen (gender) ja sukupuolijärjestyksen (gender order) käsitteet, joita on käytetty apuna alkuperäislähteiden analysoinnissa. Neuvostoliittolainen sukupuolijärjestelmä, jossa naisten tehtäviin kuului sekä kotitöistä ja lapsista huolehtiminen että kokopäivätyö kodin ulkopuolella, kyseenalaistettiin ja sitä alettiin tarkastella yhä kriittisemmin 1980-luvun lopulla. Tutkielmassa sukupuolijärjestyksen käsitettä käytetään sekä kuvailtaessa neuvostoliittolaista sukupuolijärjestystä että artikkeleissa ehdotettuja vaihtoehtoisia tapoja määrittää ja järjestää naisten ja miesten tehtävät ja roolit yhteiskunnassa. Nämä vaihtoehtoiset tavat nähdään tutkielmassa myös ehdotuksina ratkaista kaksoistaakan ongelma. Tutkielmassa käy ilmi, että Rabotnitsassa julkaistiin erilaisia näkemyksiä naisten rooleista sekä ratkaisuja kaksoistaakan vähentämiseksi. Ensinnäkin jotkut keskustelun osanottajista kannattivat naisen perinteistä sukupuoliroolia, joka määrittää kodin ja siihen liittyvät toiminnot naisten tehtäviksi ja velvollisuuksiksi. Näissä näkemyksissä oli osin samanlaisia elementtejä kuin 1970-luvulta lähtien Neuvostoliitossa vallalla olleissa näkemyksissä, jotka korostivat naisellisuutta ja naisten roolia äiteinä. Nämä keskustelijat tarjosivat neuvostoliittolaisen sukupuolijärjestyksen vaihtoehdoksi sukupuolijärjestystä, jossa naisella olisi pääasiallinen vastuu kodista ja lapsista mutta he eivät välttämättä samassa määrin osallistuisi työelämään. Kaikki naisellisuutta ja äitiyttä korostaneet eivät kuitenkaan nähneet, että naisten sulkeminen työelämän ulkopuolelle olisi kannattavaa. Toiseksi Rabotnitsassa julkaistiin artikkeleita, joiden kirjoittajat ja haastateltavat haastoivat näkemyksen siitä, että naisten paikka olisi kotona. He vaativat, että naisten ongelmat otettaisiin paremmin huomioon yhteiskunnassa ja heidän asemaan parannettaisiin esimerkiksi tarjoamalla parempia julkisia palveluita. Sekä konservatiiviset näkökannat että feminismiin kallellaan olevat artikkelit voimistuivat 1990-luvulla Rabotnitsassa käytiin myös keskustelua käytännön keinoista naisten kaksoistaakan selättämiseksi. Näitä olivat osa-aikatyö, valinta uran ja perheen perustamisen välillä, tasa-arvoisemmin jaettu vanhemmuus ja kotityöt, työolojen parantaminen sekä pidempi äitiysloma. Suurin osa keskusteluun osallistuneista kannattivat näitä keinoja. Jotkut keskustelijoista kuitenkin olivat sitä mieltä, että sukupuolirooleja tulisi tarkastella kriittisemmin. Useimmissa yllä mainituista keinoissa olettamuksena olikin, että yhteiskunta oli rakennettu miehiselle normille ja naiset äiteinä olivat erityisryhmä työvoiman sisällä, jonka osallistuminen työelämään aiheutti tarvetta erityisjärjestelyille. Vaikka Rabotnitsassa käytiin kriittistäkin keskustelua naisten rooleista, lehdessä julkaistiin myös esimerkiksi reseptejä, vaatekaavoja, kodinsisustusohjeita ja lapsille tarkoitettua materiaalia. Tutkielmassa tämä nähdään esimerkkinä siitä, että Rabotnitsan sisältö samaan aikaan haastoi ja vahvisti naisen traditionaalista sukupuoliroolia, joka määritti kodinhoidon ja lapset naisten velvollisuuksiksi.

Tutkin atomipommin synnyttäneen Manhattan-projektin ja sitä seuranneiden Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten julkistamisesta alkanutta lehdistökeskustelua Yhdysvalloissa: mitä tietoa oli saatavilla ja miksi, kuinka sitä käsiteltiin toimituksissa ja millaisia olivat tiedotusten alkuvaiheessa herättämät kielteiset ja myönteiset reaktiot sekä spekulaatiot tulevaisuudesta. Lähteinä käytän erityisesti vaikutusvaltaisia sanomalehtiä The New York Times, The Wall Street Journal ja The Washington Post, mutta myös viikkolehtiä Life ja Time, lähinnä elokuulta 1945. Jo yksin kyseisen kuukauden sanomalehtilähteistäni löytyy ProQuest-tietokannan hakutoiminnolla yli 900 artikkelia, joissa esiintyy jokin sanoista atom, atomic, nuclear, radiation, radioactive tai radioactivity; nämä erottavat sangen tehokkaasti minulle relevantit artikkelit muista sisällöistä. Manhattan-projektin viestintäorganisaatio aloitti julkistukset presidentti Harry Trumanin nimissä annetulla lausunnolla, joka kertoi maailmalle Yhdysvaltain uudesta aseesta, jolla Japani haluttiin painostaa antautumaan. Tiedotuksen toinen päämotivaatio oli turvallisuus: projektin tuottamasta tiedosta haluttiin pitää salassa mahdollisimman paljon. Koska keskustelua ei voitaisi estää, se päätettiin täyttää valtavalla määrällä harmitonta informaatiota. Tiedetoimittaja William Laurence tuotti tiedotusvälineille kansantajuisia artikkeleita ja fyysikko Henry Smyth virallisen tieteellisen raportin, joka mahdollisti valistuneen keskustelun ja määritteli julkisen tiedon rajat. Lehdistö hyödynsi aineistoa runsaasti, olihan sillä vain vähän vaihtoehtoisia lähteitä. Monet päätyivät uskomaan tai toivomaan, että atomiase lopettaisi sodat – vaihtoehtona he näkivät maailmanlopun. Kutsun tässä työssä atomi-internationalismiksi visioiden jatkumoa YK:n alaisista atomivalvontaelimistä maailmanvaltioon. Atomitutkijoiden poliittinen liike otti aatteen omakseen, mutta se ei koskaan voittanut massoja tai päättäjiä puolelleen. Atomienergian rauhanomaisesta potentiaalista oli tarjolla varsin oikeaan osuneitakin näkemyksiä, mutta monet asiantuntijatahotkin spekuloivat myös utopistisemmilla visioilla yltäkylläisyydestä ja atomimoottoreilla kulkevista liikennevälineistä. Yhteiskunnalliset ajattelijat pohtivat, miten esimerkiksi työ ja omistus tulisivat muuttumaan. Lääketieteellisistä mahdollisuuksista kirjoitettiin vielä verrattain vähän. Erityisesti uskonnolliset tahot vastustivat siviilien joukkotuhontaa moraalisin perustein, mutta jäivät vähemmistöön. Monet pohtivat, miten amerikkalaiset voisivat taata oman turvallisuutensa tieteiskirjallisuudesta todellisuudeksi muuttuvassa maailmassa, jossa ydinpommit voisivat tippua taivaalta puolustuskyvyttömiin kaupunkeihin. Toivoa nähtiin tutkimuksessa, kaupunkien hajauttamisessa tai rauhan takaamisessa ydinpelotteella. Pommin tekijät odottivat sen säteilyvaikutusten jäävän mitättömiksi; kun oletus kyseenalaistettiin, reaktiona oli väitteiden tyrmääminen propagandaksi. Vähättelyä ja sensuuria jatkettiin myös todellisuuden paljastuessa, joten suuri yleisö alkoi ymmärtää säteilyn ja radioaktiivisen laskeuman merkityksen vasta myöhemmin.

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Faculty of Arts and Humanities Tekijä – Författare – Author Jake Tippett Työn nimi – Arbetets titel – Title Beyond the Doxa: Accounting for Paradox in Niccolò Machiavelli Oppiaine – Läroämne – Subject General History Työn laji – Arbetets art – Level MA Aika – Datum – Month and year August 2020 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 63 Tiivistelmä – Referat – Abstract This thesis examines paradox in a small, yet diverse, selection of Niccolò Machiavelli’s writings — his letters, poems, and his major political/literary writings — and sets out to address the gap that exists in the critical appreciation of paradox in his work. Contextualising his writings in relation to the Italian Renaissance culture of paradox, I have examined paradox here in connection to questions of human agency. I discuss the way paradox can be seen to function as a literary site of cultural conflict and construction and argue that Machiavelli utilised the paradoxical form as a creative tool to enable his own innovative artistic acts of agency. Lastly, I argue that paradox informed his own theoretical mediations on effective human action. In doing so, I draw on upon Saussure’s language theories to reconceptualize the way paradox works to challenge orthodoxy and cultural convention and to consider how it may be seen to function as a tool of human agency in Machiavelli’s work. I argue that the power of paradox derives from its presentation of something being what it is considered not to be. This expression of “difference” in relation to doxa works to challenge any objective or fixed status held by the particular formulation that it confronts. I also argue that, in marking a difference, paradox points back, at the same time, towards its own possibility of difference and its own paradoxicality, and that this alterity and indeterminate character of paradox can be located in Machiavelli’s own theories surrounding effective human action. I conclude, by suggesting that paradox can be considered a central form and concept in Machiavelli’s writings. And that his work may be read intertextually in relation to the Italian Renaissance culture of paradox. Furthermore, the reconceptualization of paradox offered here has highlighted its potential as powerful tool of human agency. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Machiavelli, Paradox, Agency Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

In my master thesis I analyse Byzantine warfare in the late period of the empire. I use military operations between Byzantines and crusader Principality of Achaia (1259–83) as a case study. Byzantine strategy was based (in “oriental manner”) on using ambushes, diplomacy, surprise attacks, deception etc. Open field battles that were risky in comparison with their benefits were usually avoided, but the Byzantines were sometimes forced to seek open encounter because their limited ability to keep strong armies in field for long periods of time. Foreign mercenaries had important place in Byzantine armies and they could simply change sides if their paymasters ran out of resources. The use of mercenaries with short contracts made it possible that the composition of an army was flexible but on the other hand heterogeneous – in result Byzantine armies were sometimes ineffective and prone to confusion. In open field battles Byzantines used formation that was made out from several lines placed one after another. This formation was especially suitable for cavalry battles. Byzantines might have also used other kinds of formations. The Byzantines were not considered equal to Latins in close combat. West-Europeans saw mainly horse archers and Latin mercenaries on Byzantine service as threats to themselves in battle. The legitimacy of rulers surrounding the Aegean sea was weak and in many cases political intrigues and personal relationships can have resolved the battles. Especially in sieges the loyalty of population was decisive. In sieges the Byzantines used plenty of siege machines and archers. This made fast conquests possible, but it was expensive. The Byzantines protected their frontiers by building castles. Military operations against the Principality of Achaia were mostly small scale raids following an intensive beginning. Byzantine raids were mostly made by privateers and mountaineers. This does not fit to the traditional picture that warfare belonged to the imperial professional army. It’s unlikely that military operations in war against the Principality of Achaia caused great demographic or economic catastrophe and some regions in the warzone might even have flourished. On the other hand people started to concentrate into villages which (with growing risks for trade) probably caused disturbance in economic development and in result birth rates might have decreased. Both sides of war sought to exchange their prisoners of war. These were treated according to conventional manners that were accepted by both sides. It was possible to sell prisoners, especially women and children, to slavery, but the scale of this trade does not seem to be great in military operations treated in this theses.

Tutkielman tavoite ja teoriatausta. Tutkielman tavoitteena on esittää keski-italialaisen Farfan luostarin kartulaarikronikasta (”Chronicon Farfense”) kontekstualistinen käsikirjoitustutkimus, jossa käsi-kirjoituksen rakenteellisen ja sisällöllisen analyysin avulla pyritään muodostamaan käsikirjoituksen kirjoitusvaiheista ja sen merkityksestä syntykontekstissaan. Aineisto. Tutkielman aineistona käytetään keski-italialaisen Farfan luostarin maanomistusta ja hallintaa kuvaavia neljää kopiokirjaa, jotka on kirjoitettu luostarissa 1090–1130-luvuilla: maanomistusasiakirjoja sisältävä “Regestum Farfense” ja maanvuokrasopimuksia sisältävä Liber Largitorius, narratiivimuotoinen kartulaarikronikka “Chronicon Farfense” sekä aakkosellinen hakemistoteos Liber Floriger, joista keskeisimpänä “Chronicon Farfense”. Kyseiset alkuperäiskäsikirjoituksina säilyneet kopiokirjat ovat yksi keskeisistä Italian varhaiskeskiajan talous- ja sosiaalihistorian lähteistä ja ne sisältävät yli 3 000 asiakirjakopiota 700–1100-luvuilta. Tutkielmassa tarkastellaan sekä kopiokirjojen kodikologista rakennetta että tekstisisältöä sekä verrataan niitä läheisiin teksteihin. Keskeiset tulokset. Tutkielmassa muodostetaan uusi tulkinta Farfan kopiokirjojen, erityisesti “Chronicon Farfensen” kirjoitusajankohdasta ja kontekstista. “Chroniconiin” sisältyvien ajoittamattomien omaisuusmerkintöjen rakenne selvitetään korjaamalla “Regestum Farfensen” edition asiakirjanumeroinnin puutteet. Tämän pohjalta voidaan selvittää “Regestumin” ja Liber Largitoriuksen käsikirjoitusten myöhempien lisäysten kirjoittaja ja kirjoitusajankohta. Näin voidaan yhdistää ajoittamattomat merkinnät ajoitettuihin asiakirjoihin sekä tunnistaa “Chroniconiin” kirjoitusvaiheessa tehdyt lisäykset. “Chroniconin” käsikirjoituksen ensimmäiselle kirjoitusvaiheelle voidaan esittää uusi, tarkempi ajoitus vuosien 1105–1112 välille yhtäältä paavi Paschalis II:n aikaisen valituskirjelmän, toisaalta käsikirjoituksen kanonisoikeudellisen argumentaation avulla. Paavi Nikolaus II:n paavinvaalidekreetin tekstitradition analyysi todistaa, että käsikirjoituksen aikalaistapahtumien kuvaukselle ei ole toista lähdettä. Käsikirjoituksen ensimmäisen kirjoitusvaiheen ajoituksen tarkentuminen mahdollistaa siihen vuonna 1119 tehtyjen muutosten ja lisäysten tulkitsemisen kontekstissaan. Tutkimusmenetelmät. Tutkimus perustuu pääosin tekstuaalitieteiden perusmenetelmiin. Keskeisenä menetelmänä kopiokirjoihin kopioitujen tekstiversioiden välisten yhteneväisyyksien ja erojen vertailussa on tekstien välinen kollaatio. “Regestum Farfensen” ja Liber Largitoriuksen käsikirjoitusten myöhempien lisäysten kirjoittajan tunnistamisessa käytetään diplomatiikan menetelmiin kuuluvaa allekirjoitusforumuloiden analyysia.