Browsing by discipline "Infektiosairaudet"

Aim: Oral infections up-regulate a number of systemic inflammatory reactions that, in turn, play a role in the development of systemic diseases. We investigated the association between oral health and autoimmune diseases in a cohort of Swedish adults. Hypothesis was that poor oral health associates with incidence of autoimmune diseases. Materials and Methods: Overall 1676 subjects aged 30–40 years old from Stockholm County (Sweden) participated in this study in 1985. Subjects were randomly selected from the registry file of Stockholm region and were followed-up for 30 years. Their hospital and open health care admissions (World Health Organization ICD 9 and 10 codes) were recorded from the Swedish national health registers. The association between the diagnosed autoimmune disease and the oral health variables were statistically analyzed. Results: In all, 50 patients with autoimmune diagnoses were detected from the data. Plaque index was significantly higher in the autoimmune disease group (≥median 35 (70%) vs. under median 872 (54%), p = 0.030). No statistical difference was found in gingival index, calculus index, missing teeth, periodontal pockets, smoking or snuff use between patients with and without autoimmune disease. Conclusions: Our study hypothesis was partly confirmed. The result showed that subjects with a higher plaque index, marker of poor oral hygiene, were more likely to develop autoimmune diseases in 30 years.

Dientamoeba fragilis is an intestinal parasite that has attracted increasing interest due to its high prevalence and potential to perpetrate long-standing gastrointestinal symptoms. A number of patients have been treated at the Aurora hospital infectious diseases outpatient clinic for dientamoebiasis. Experience has shown that some patients repeatedly fail to respond to treatment. In this retrospective study, we set out to establish whether reinfection from infected family members is a cause of failed treatment. The results show that concurrent infection of multiple family members is not only common, but has a significant effect on treatment results. This suggests that contact tracing should be considered in treatment resistant cases and simultaneous medication of family members is worthwhile. Checking results both immediately and three months post-treatment is not useful. We also investigated the reliability of microscopy for the detection of D. fragilis, reinforcing the view that at least three samples are required.

Ihmisten eliniän odotus on lisääntynyt laajasti ympäri maapalloa. Samaan aikaan on suun terveyden yhteyden merkitys yleisterveyteen lisääntynyt. Myös hammaslääketieteelliset hoidot ovat kehittyneet ja useampi hammas saadaan säästettyä johtaen siihen, että yksilöiden omien hampaiden lukumäärät ovat lisääntyneet. Nämä hampaat voivat kuitenkin toimia mahdollisina infektion lähteinä. Usein hammasinfektiot ovat luonteeltaan kroonisia sekä myös vähäoireisia. Nämä infektiot voivat aiheuttaa yleisinfektion, kuten sydänläppätulehduksen tai aivopaiseen. Suussa infektion voi muodostaa limakalvon (mukosiitti, ientulehdus) sekä hampaan kiinnityskudoksen tulehdukset (juuren kärjen tulehdus, luutulehdus, kystat sekä osittain puhjenneet viisauden hampaat. Karies ja parodontiitti ovat yleisimmät suun infektiofokukset. Parodontiitin pääriskitekijöiksi tiedetään huono suuhygienia, diabetes ja miessukupuoli kun taas karieksen riskitekijöksi tiedetään elämäntavat, kuten runsas sokerin syönti, runsas alkoholin nauttiminen sekä myös huono suuhygienia. Myös tupakka tiedetään liittyvän riskitekijänä parodontiittiin ja kariekseen, tosin karieksen suhteen on myös päinvastaista tutkimustietoa. Tutkimuksessa selvitettiin yhden vuoden kaikki HYKS:n suu ja leukasairauksien klinikkaan suun infektiofokusselvitykseen lähetetyt potilaat. Sisäänottakriteerinä oli vähintään 18 vuoden ikä ja epäily tai poissulku suun infektiofokuksesta. Potilaista kerättiin kaikki suun löydökset. Suun infektiofokus määriteltiin olevan parodontiitti, syvä karies tai jäännösjuuri, juurenkärjentulehdus, osittain puhjennut viisaudenhammas, osteomyeliitti, alveolaarinen osteiitti, mukosiitti, kysta tai traumaattinen löydös. Potilasta kerättiin kliiniset tiedot mukaan lukien käyttäytymistiedot kuten tupakointi, alkoholin käyttö sekä hammashoitohistoria. Vuoden aikana potilaita lähetettiin 2807 joista 408 suun infektiofokusselvityksiin. Näistä muodostui varsinainen tutkimusaineisto. 314 (77%) potilaalla todettiin suun infektiofokus. Suurimman ryhmän muodostivat syöpähoitoihin tulevat potilaat, ja toiseksi suurimman ryhmän immuunipuutteiset, syöpää sairastamattomat potilaat. Kolmanneksi suurimman ryhmän muodostivat bakteriellia etäinfektiota (endokardiitti, sepsis) tai autoimmuunisairautta sairastavat potilaat. Keski-ikä oli 58 vuotta ja suurin osa (69%) oli miehiä. Tupakointi, epäsäännöllinen hammaslääkärissä käynti, miessukupuoli sekä runsas alkoholin käyttö lisäsivät merkittävästi suun infektiofokusten esiintymistä. Monimuuttajamallissa tupakka lisäsi itsenäisenä riskitekijänä suun infektiofokusten esiintymistä. Tupakoitsijoilla oli myös merkitsevästi enemmän erilaisia suun infektiofokuksia, verrattuna tupakoimattomiin. Tilastollisesti merkitsevästi tupakoitsijoilla oli enemmän kariesta ja parodontiitia.

Tutkimuksessa selvitettiin hiv-tartunnan saaneiden somalialais- ja venäläistaustaisten maahanmuuttajien terveydentilaa, elämänlaatua, terveyspalvelujen käyttöä sekä syrjintä- ja hoitokokemuksia Suomessa verrattuna maahanmuuttajiin, joilla ei ole todettu hiv-infektiota. Tutkimuksen kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi hiv-infektioiden esiintyvyyttä maahanmuuttajilla Suomessa ja Euroopassa, testaus- ja seulontakäytäntöjä sekä tarkastellaan hiv-infektion vaikutusta elämänlaatuun ja mielenterveyteen. Hiv-positiiviset maahanmuuttajat ovat ryhmä, josta on niukalti tutkimustietoa Suomessa. Kyseessä on havainnoiva poikkileikkaustutkimus, jossa haastateltiin Helsingin Yliopistollisen sairaalan infektiotautien poliklinikan hiv-positiivisia maahanmuuttajataustaisia potilaita rakenteellisen kyselykaavakkeen avulla. Tietoja verrattiin Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen Maahanmuuttajien terveys ja hyvinvointi tutkimuksen aineiston hiv-negatiivisten maahanmuuttajiin. Tutkimuksessa selvisi, ettei hiv-infektio ollut merkittävä hiv-positiivisten maahanmuuttajien elämänlaatuun tai syrjintäkokemuksiin vaikuttava tekijä. Hiv-infektio sen sijaan vaikutti tutkittavien tyytyväisyyteen omaan terveyteensä sekä selviytymiseen päivittäisistä toimista. Lisäksi hiv-positiiviset käyttivät ja kokivat enemmän tarvetta mielenterveyspalveluille ja heillä oli enemmän vakavia masennus- ja ahdistusoireita kuin hiv-negatiivisilla maahanmuuttajilla. Tutkimuksessa korostui erityisesti hiv-positiivisten maahanmuuttajamiesten riski masennus- ja ahdistusoireisiin. Hiv-positiiviset tutkittavat olivat kuitenkin tyytyväisempiä saamaansa hoitoon ja kokivat vähemmän tyydyttymätöntä lääkärinhoidon tarvetta. Tutkimus onnistui saamaan tietoa ryhmästä, josta on hyvin vähän tutkimustietoa saatavilla Suomessa. Toisaalta tutkimuksen pieni otoskoko ja tutkittujen maahanmuuttajaryhmien kulttuuriset erityispiirteet rajoittavat tulosten yleistettävyyttä. Jatkotutkimuksissa tulisi selvittää mitkä tekijät lisäävät hiv-positiivisten maahanmuuttajien riskiä sairastua mielenterveysongelmiin, miten niitä voitaisiin ehkäistä sekä miten mielenterveyspalveluja voitaisiin kehittää. (193 sanaa)

Antibioottiresistenssi on merkittävimpiä maailmanlaajuisia terveysuhkia 2000-luvulla. Suomessa tilanne on vielä kohtalainen, mutta enemmän ja laajakirjoisempia antibiootteja käyttävässä Kreikassa resistenttien kantojen osuudet ovat paljon suuremmat. Kreikkaan matkustaa vuosittain yli 200 000 suomalaista. Tässä tutkielmassa 46 Kreikan-matkaajaa antoi ulostenäytteen ennen ja jälkeen matkan. Tutkittavista valtaosa oli lääketieteen opiskelijoita, ja kaikkien matka kesti viikon. ESBL-kantajuus löytyi ennen matkaa kahdelta ja matkan jälkeen kuudelta, eli uusia kantajuuksia viikon matkalla tuli yhteensä neljä (4/46, 8,7%). Ripulibakteereista uusia EPEC-tartuntoja oli yhteensä seitsemän, lisäksi oli yksi ETEC-tartunta. Tulosten valossa matkailu Kreikkaan on sekä antibioottiresistenssin että ripulitaudin suhteen varsin turvallista eikä tutkittavien matkanaikainen sairastaminen poikennut juurikaan kotioloista. Kuitenkin selvä riski uuteen ESBL-kolonisaatioon on olemassa, eli myös Kreikkaan matkaavia kannattaisi muistuttaa käsidesinfektioaineiden käytöstä ja oikeista ruoka- ja juomavalinnoista. Vaikka kolonisoitumisriski yksilötasolla jäi pieneksi, Kreikan-matkailijoiden suuren määrän vuoksi matkailijoiden tuomaa ESBL-kuormaa voitanee kuitenkin Suomen tasolla pitää merkittävänä.

Staphylococcus aureus on yleinen iholla ja limakalvoissa esiintyvä bakteeri. Yleisimmät sen aiheuttamat infektiot ovat iho- ja pehmytkudosinfektiot, mutta verenkiertoon päästyään se voi aiheuttaa myös vaikeampia infektiota, kuten keuhkokuumetta ja sepsistä. Metisilliinille resistentti Staphylococcus Aureus -bakteeri (MRSA) on resistentti kaikille penisilliineille ja muille beetalaktaamiantibiooteille. MRSA on perinteisesti liitetty kuuluvaksi sairaalaympäristöihin. Viime aikoina MRSA-kantoja on kuitenkin enenevässä määrin tavattu myös avohoidon puolella ja niiden on huomattu eroavan ominaisuuksiltaan sairaalassa tavatuista MRSA-kannoista. Tietyt avohoidon MRSA-kannat kykenevät aiheuttamaan infektioita myös täysin terveille yksilöille ja ne leviävät ihmisten välisissä fyysisissä kontakteissa. Erityisesti ne avohoidon MRSA-kannat, joilla on Panton Valentine Leukocidin (PVL) -geeni, aiheuttavat erityisen usein toistuvia iho- ja pehmytkudosinfektioita. Avohoidon MRSA-infektioiden estämiseksi HUS:in infektioklinikalla on annettu toistuvista MRSA-infektioista kärsiville potilaille puhdistus- eli dekolonisaatiohoitoja. Yksi hoitojakso kestää 1-2 viikkoa ja sisältää nenään laitettavan mupirosiinivoiteen, ihon ja hiusten desinfioinnit sekä henkilökohtaisten esineiden puhdistuksen. Mikäli MRSA-kantajuus todetaan myös muualla kuin nenässä, annetaan lisäksi suun kautta otettava antibioottihoito. Puhdistushoito pyritään antamaan aina myös kaikille potilaan kanssa samassa kotitaloudessa asuville ihmisille. Hoidon onnistumista seurataan toistuvasti otetuilla kolonisaationäytteillä ja hoidon epäonnistuttua voidaan antaa uusi hoitojakso. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida käytössä olevan puhdistushoidon tehokkuutta perustuen vuosina 2007–2011 hoidettujen potilaiden kahden vuoden seurannassa saatuihin kolonisaationäytteisiin. Puhdistushoidot aloitettiin yhteensä 170 henkilöllä. Ensimmäisen puhdistushoitojakson jälkeen kahden vuoden seurannassa 72 % potilaista ja 63 % perheistä olivat puhdistuneet MRSA-kantajuudesta. Hoidossa epäonnistuneille potilaille tarjottiin uutta puhdistushoitoa ja toistuvissa hoidoissa valtaosa potilaista ja perheistä pääsivät eroon MRSA-kantajuudesta Se, että potilaalla oli laaja kolonisaatio (myös muualla kuin pelkästään nenässä) ja hänelle jouduttiin sen vuoksi antamaan myös systeeminen antibioottihoito, liittyi tilastollisesti merkitsevästi hoidon epäonnistumiseen (p= 0,002).

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kortikosteroidihoidon prognostisia vaikutuksia hemodynaamisesti vakailla Staphylococcus aureus –bakteremiapotilailla. Kaiken kaikkiaan analysoitavassa aineistossa oli 361 hemodynaamisesti stabiilia MSSA-potilasta (metisilliinille herkkä S. aureus bakteremia). Potilaat ryhmiteltiin kortikosteroidihoidon ajankohdan, annoksen ja indikaation mukaan. Tarkempien tulosten saamiseksi aineistosta eliminoitiin ne potilaat, jotka olivat ennen ensimmäistä positiivista veriviljelyä S. aureukselle saaneet prednisonia tai vastaavaa ≥10 mg/päivä ≥1 kk ajan. Aineiston 361 potilaasta 25% (92) saivat kortisoniliitännäishoitoa tutkimuksen tarkastelujakson aikana. Näistä potilaista 11% (40) kortisonihoito aloitettiin viikon sisällä ensimmäisestä positiivisesta veriviljelystä (aikainen aloitus), 9% (31) potilaista kortisonihoito aloitettiin 2-4 viikon sisällä ensimmäisestä positiivisesta veriviljelystä (myöhäinen aloitus) . Potilaat, joiden kortisoniliitännäishoito aloitettiin yli 4 viikkoa positiivisesta veriviljelystä, 6% (21), eliminoitiin analyyseistä tarkempien tutkimustulosten saamiseksi. Yhteensä 55% (51/92) kortisonihoitoa saaneista potilaista saivat kokonaisviikkoannoksena prednisonia tai vastaavaa >100 mg. Verrattaessa potilaiden kuolleisuutta aikaisen aloituksen ryhmän potilailla oli suurempi kuolleisuus verrattuna myöhäisen aloituksen ryhmän potilaisiin 28 päivän kohdalla ( 20% vs. 7%) (OR, 3,11; 95%CI, 1,27-7,65; p<0,05) ja 90 päivän kohdalla (OR, 4,01; 95%CI, 1,82-8,81; p<0,001). Ottaen huomioon kaikki prognostiset tekijät, aikainen kortikosteroidin aloitus ennusti kuolemaa sekä 28 päivän (HR, 3,75; 95%CI, 1,60-8,79; p=0,002) että 90 päivän (HR, 3,10; 95%CI, 1,50-6,39; p=0,002) kohdalla Coxin regressioanalyysien mukaan (Cox proportional hazards regression analysis). Analysoidessa vain aikaisen aloituksen ryhmän potilaita, joilla oli viikkoannoksena >100mg, 28 päivän mortaliteetti korostui analyyseissä (HR 4,8, p=0,001). Kortikosteroidihoidolla ei ollut mitään riippumatonta prognostista vaikutusta aloitettaessa yli viikko ensimmäisen positiivisen veriviljelyn jälkeen. Tulosten perusteella aikainen kortikosteroidihoidon aloitus saattaa lisätä hemodynaamisesti vakaiden S. aureus –baketeremiapotilaiden kuolleisuutta.

Background: Common variable immunodeficiency (CVID) is the most common primary immunodeficiency. Prevalence varies greatly between countries and studies. Most diagnostic criteria include hypogammaglobulinemia and impaired vaccine response. Aim: To evaluate the minimum prevalence as well as the clinical and immunological phenotypes of CVID in Southern Finland. Methods: We performed a cross-sectional study to assess all adult CVID patients followed-up in three hospital districts in Southern and South-Eastern Finland between April 2007 and August 2015. CVID diagnosis was based, with a minor modification, on the ESID/PAGID criteria for primary CVID. Antipolysaccharide responses to Pneumovax® were defined as impaired only if 50% or more of the serotypes did not reach a level of 0.35 μg/mL after vaccination. We further characterized the patients’ B cell phenotypes and complications associated with CVID. Results: In total, nine patients were excluded due to potential secondary causes before diagnosis. ESID/PAGID criteria were met by 132 patients (males 52%), of whom 106 had “probable” and 26 “possible CVID”. Based on the population statistics in the three hospital districts, the minimum adult prevalence per 100 000 inhabitants in Finland for all CVID (“probable CVID”, respectively) patients was 6.9 (5.5). In the highest prevalence district (Helsinki and Uusimaa), the prevalence was 7.7 (6.1). CVID patients suffer from frequent complications. Ten patients died during follow up. Of probable CVID patients, 73% had more than one clinical phenotype. Intriguingly, gradual B cell loss from peripheral blood during follow up was seen in as many as 16% of “probable CVID” patients. Patients with possible CVID displayed somewhat milder clinical and laboratory phenotypes than probable CVID patients. We also confirm that large granular lymphocyte lymphoproliferation is a CVID-associated complication. Conclusion: The prevalence of CVID in Finland appears the highest recorded, likely reflecting the genetic isolation and potential founder effects in the Finnish population. Studies to discover potential gene variants responsible for the high prevalence in Finland thus seem warranted. Increased awareness of CVID among physicians would likely lead to earlier diagnosis and improved quality of care.